23. lokakuuta 2015

Synkkä kaksinpuhelu




Välillä rypistelen, olisiko viisaampaa olla eläkkeellä oleva kansakoulunopettaja, tai vielä mieluummin virassa. Voisi jättää lukijoita luokalle.

Kuulin kuitenkin, ettei kansakouluja enää ole eikä niiden sijaan tulleissa oppilaitoksissa ole juurikaan tapana jättää ketään luokalleen. Nurkassakaan ei saa ihmisiä seisottaa.

Keskustelu moraalista sananvapauden yhteydessä oli hiukan kuin kansanedustajien arvokeskustelu. Itse opetin jo ala-asteella, että sanaa ”moraali” on vanhastaan eli vuosituhansia ollut tapana käyttää kahdessa eri merkityksessä. Todellisuudessa niitä merkityksiä on kymmeniä, mutta pysytään tässä päälinjoissa.

Toinen on käytöskoodi. Käydessäni itse kansakoulua jonkin aikaa sitten luokkahuoneissa oli kehystettynä Hänen Majesteettinsa tsaarin allekirjoittama koulujärjestys, jossa selvitettiin, miten koululaisen tulee toimia, ja yhteenvetona käskettiin harrastaa jumalanpelkoa.

Saman tyyppisiä koodeja on vaikka kuinka. Sellaisia vahvistavat jäsenilleen monet järjestötkin ja joskus harvoin jäsen erotetaan noiden koodien rikkomisesta. Voisin kuvitella, että jonkin potkupallokerhon toimihenkilöä saatettaisiin kovistella ankarasti, jos hän toistuvasti ylistäisi esimerkiksi koripalloa kaikkia muita pallopelejä etevämmäksi. Tuollainen teko ei tietenkään olisi lainvastainen mutta se saattaisi rikkoa tätä käyttäytymiskoodia.

Se toinen ”moraali” ei ole normatiivinen kuten tuo äskeinen suppeaa joukkoa koskeva pikku-laki, vaan ihmisen itse omaksuma oppi, miten hänen olisi maailmassa toimittava ja elettävä.

Kuuluisin esimerkki on yllättävän monissa uskonnoissa ja filosofioissa esiintyvä ”kultainen sääntö”, joka meikäläisittäin ilmaistaan sanomalla, että ihmisiä sopisi kohdella samalla tavalla kuin toivoisi itseään kohdeltavan. Nietzsche tietenkin pani tämänkin ranttaliksi viisastelemalla lähimmäisen ja kauimmaisen rakkaudesta.

Jouduin tunnontuskiin kuultuani jostain, että eräissä tilanteissa tuntemattomia pitäisi tervehtiä. Muutamissa maissa ihmisillä on tapana heläyttää jopa hotellin tai toimistorakennuksen hissiin astuessaan että hyvää päivää tai huomenta. Ikinä en ole kuullut kenenkään hiiskahtavat mitään muille matkustajille Stockmannin hississä. Pidän siis todistettuna, että suomalainen sovinnaistapa on mulkoilla muita mykkänä ja sillä siisti.

Kun meillä on tässä pysäkille ja asemalle kaikin puolin sopiva reitti, jonka kävelee ilokseen, olen tämän takia ottanut tavakseni nyökätä koirakusettajille ja jopa sanoa moi joillekin. Reittini varteen on viime vuosina rakennettu koko joukko taloja. Itse täällä pian viisikymmentä vuotta asuneena luulen siis edustavani jonkinlaista vanhempaa väestökerrostumaa ja yritän viestittää nyökkäyksillä jonkinasteista hyväntahtoisuutta, kuitenkin niin, ettei kenenkään tarvitse pelätä joutuvansa kuuntelemaan harhailevan dementikon pitkäpiimäisiä tunnustuksia.

Moraalikokeiluni on vielä kesken. Kuten yleensäkin, lapset ja nuoret tuntuvat paremmin kasvatetuilta kuin aikuiset, joista monet näyttävät joutuvan henkisen sekasorron tilaan äkillisen tervehtimisen vuoksi.

Julkisen keskustelun ihmeellisyyksille voisi löytyä vielä yksi selitys. Kateus.

Hyvin monia ihmisiä on maailma heidän omasta mielestään kohdellut epäoikeudenmukaisesti. He eivät jää miettimään, miksi kohtalon olisi käsiteltävä juuri heitä silkkihansikkain, vaikka luulisi tietävän, ettei kohtalo lyö edes avokämmenellä, vaan aina nyrkillä.

Uusi miesihanteeni Jarppi – en ole tullut perehtyneeksi Duudsoneihin aikanaan – kehuskeli pohjalaisia, kuten syytä onkin, ja kysyttäessä, mahtaako heimossa kuitenkin olla jotain huonoja puolia, vastasi silmää räpäyttämättä: kateus.

Kunnioittavasti ilmoittaisin olevani samaa mieltä, kuitenkin sellaisin lisäyksin, että sama piirre vaivaa muitakin maamme heimoja.

On puhuttu ja on puhuttava rasismista, jonka pohjalla on tietenkin sielullista kehittymättömyyttä osoittava pelko vieraan ja vieraalta vaikuttavan edessä, mutta nyt maahanmuuttajaongelman keskellä tässäkin blogissa julkaisemissani kommenteissa, joita kai sanotaan maahanmuuttokriittisiksi, kuuluu alaäänenä: miksi noille annetaan kaikkea ilmaiseksi? Miksi ei minulle?

Kateus sosiaalisena ilmiönä ei kuuntele järkeä. Jos tuttava voittaa veikkauksessa, joka on matemaattisen varmasti onnenpeli, moni kapinoi onnen sokeutta: miksi minä en voittanut. Jatkoajatus sisältää jotain ikävää voittajasta – kun tuo tuollainenkin voitti. Kyllä taas näkee, ettei Jumalaa ole olemassa.

Aika monessa asiassa olen tiukasti samaa mieltä kuin Jumalan vastustajat, vaikka olen itse kirkkomme jäsen ja kannattaja. Kun kansanedustaja sanoo luultavasti tosissaan, että Jumala itse on nimittänyt pää- ja ulkoministerin nykyisiin virkoihinsa, en voi olla miettimättä, mitä kaikkea eräät ihmiset panevat itse uskottelemansa Jumalan tilille. Sellainen ajatus, että Jumala äänestäisi eduskuntavaaleissa ja eduskunnassa on vastenmielinen. Pidän enemmän kiihkomielisten pappien ennen harrastamasta ajatuksesta, jonka mukaan myös ministeri joutuu ennemmin tai myöhemmin omantuntonsa tuomiolle. Puhe taisi olla parisuhteista.

Sama voimattomuuden tunne tulee, kun jatkuvasti, myös näinä päivinä, kommentteihin tulee tekstiä biologisen evoluution väitetystä uskonvaraisuudesta, kun aukoton fossiiliketju lajien kehityksestä muka puuttuu. Tiedän, ettei viittaus minkä tahansa yliopiston verkkosivuille tai biologian oppikirjoihin auta yhtään mitään. Nämä ihmiset pysyvät tiedoksi luulemassaan uskossa, vaikka heidän kaipaamansa ”fossil record” on kirjaimellisesti käden ulottuvilla. Luonnontieteissä asia oli loppuun käsitelty viimeistään vuonna 1942, jolloin valistuneimmat evoluutiokriitikot alkoivat sanoa, että Jumala onkin niin ovela, että loi nämä lajien eri kehitysmuodot hämäystarkoituksessa. Pölkkypäisyys on ihmisen lajiominaisuus ja siis periytyvä.

23 kommenttia:

  1. "Jumalan" näkeminen sielunsa silmin ihmisenmuotoisena, kokoisena ja inhimillisillä omituisuuksilla kuten vittumaisuudella ja pitkävihaisuudella varustettuna on egoistinen näköharha ja misconception. Lähimmäksi tarvittavaa tasoa pääsee mielestäni Blaise Pascal.

    Lisättäköön, ettei uskomuksiini kuulu kristillinen jumalakäsitys, mutta mieleni tutkiskelee mielellään sitä miksi jumalan (tai monikossa) halutaan kovasti uskoa olevan olemassa. Minun jumalani antaa teidän jumalillenne köniin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos lukee Durkheimiä, löytää kysymykseesi aika hyvän vastauksen, jonka pitäisi tyydyttää paatunuttakin ateistia: uskonto on tapa, jolla ihmisyhteisön yhteinen voima kootaan vahvistamaan yhteisön jäseniä. Kulttiin osallistuminen on uskovalle puhdistava kokemus, jossa hän pääsee läheisempään yhteyteen toisten uskovien kanssa kuin muutoin. Pyhän ja profaanin erottelu vahvistaa muutenkin yhteiskuntaa.

      Tieteellisen maailmankuvan omaavana uskovana en viitsi riidellä Durkheimin kanssa, vaan totean hänen olevan oikeassa. Sellaiseksi on hyvä Jumala armossaan ihmisen luonut, että sosiaaliset lainalaisuudet johtavat luonnostaan uskonnon syntyyn, mikä valmistaa osaltaan pohjaa Kristuksen saapumiselle ja oikealle uskolle. Durkheimin voi todistaa oikeaksi. Minun vakaumukseni taas on pelkkää irrationaalista uskoa ja luottamusta siihen, mitä ei näe eikä voi nähdä.

      Poista
    2. Ymmärrän ja hyväksyn kirkollisen uskon, kuten muutkin tarpeet kuulua yhteisöön yksilönä toteuttamassa jotakin itseään suurempaa. Ymmärtääkseni kaikkiin meihin napsahtaa tuollainen tarve yli kymmenvuotiaina mutta ennen perheen perustamista.

      Myös minun vakaumukseni on ymmärrystä siitä, että on enemmän kuin me tällä hetkellä näemme ympärillämme, mutta koen sen olevan lähempänä tieteen maailmaa -- silläkin on pyhänsä ja profaaninsa, tässä tapauksessa ilmiöt jotka eivät ole toistettavissa, johdonmukaisia ja vanhastaan kuuluneet henkimaailmaan. Profaani taas on tieteen se alue, joka on valaistun katulampun alla ja josta on kätevä etsiä avaimia.

      Ehkäpä asiani voi pelkistää niin että on olemassa jumalamme, joka on ihmiskunnan yhteinen unelma yhteydestä ja tarkoituksesta. Ja tällä unelmalla saatamme tehdä ihmeitä. Se on sielun placebo. Siitä olen vakuuttunut, että jumaluus on meissä, mutta me emme ole se.

      Poista
    3. Jutussa kai oli kyse yleisesti ihmisiksi olemisesta, mielellään järjen käyttöä unohtamatta. Mutta saahan sitä julistaa asian sivusta (EA), jos polttavaa tarvetta on. Minä olen ehtinyt saada jo yliannoksen tätä Jumala-höpötystä.
      O Tannenbaum: "Nurkassakaan ei saa ihmisiä seisottaa" -säännön oli poikani luokanopettaja tuonut julki, mutta lisännyt sitten että metrin päässä nurkasta voi. Ja näin oli toimittu.

      Poista
  2. 3-jako-oppia koetellaan.
    Kansanedustaja: "Voisi hyvin kysyä oikeuslaitokselta; miten meni niinku omasta mielestäsi?"

    VastaaPoista
  3. Jälleen hyvä kirjoitus. 'Hyvä', Kemppinen, tarkoittaa tässä tapauksessa sisältöä, josta olin harvinaisen useassa asiassa samaa mieltä, ja se tietysti tekee siitä vielä paremman, ei tarvitse väittää vastaan.

    Syntymäajalleen ei voi kukaan mitään. Mutta olen huomannut, että se vaikuttaa huomattavan paljon kaikkiin tässä kirjoituksessa käsiteltyihin asioihin. Kaikki eivät jaksa tai viitsi päivittää tapojaan ja tottumuksiaan, pitää niitä päinvastoin ainoina oikeina ja kannatettavina. Jotkut, ne jotka seuraavat aikaansa, joutuvat tahtoivat tai ei, sopeutumaan uusiin oloihin. Ja sitten on niitä ikuisuusasioita, joista voi aina olla eri mieltä.

    Me taidamme elää todellista muutosten aikaa. Yhtenä pyrkimyksenä on jo pitkään ollut vapautuminen erilaisista kahleista. On harvoja tapoja, joita kunnioitetaan. Suorastaan kilpaillaan kuka keksii jotain uutta. Runous on murtanut rajansa, samoin muut taiteenlajit. Musiikissa se näkyy ehkä kaikkein eniten. Puhutaan uudesta musiikista, tai nykymusiikista, tai aikamme musiikista tai atonaalisesta musiikista (nimistyskään ei ole vielä täysin selvinnyt, puhun taidemusiikista). Kirjallisuudessa odotetaan, milloin tulee se teos, joka mullistaa kaiken. Yrityksiä on kyllä jo tehty monenlaisia. Kaikissa näissä tapauksissa on kyse rajojen rikkomisesta, ja sitähän työtä riittää.

    Rajoja rikotaan muutenkin. Mutta kaikki rikkomiset eivät ole hyväksyttyjä. ’Maantapa’ on tosin on yksi lakien ja asetusten rikkomista suosiva puolustuskeino, johon on varsinkin viime aikoina usein vedottu. (- Voi tuska, miten paljon puhumisen aiheita tämä Kemppisen kirjoitus sisältääkään! Mieli kuohuu. Mutta stop.)

    Sen verran kuitenkin vielä, että seurataanpa koulumaailman uudistumista. Jos missä, siellä vasta näyttää tapahtuvan. Opettaja ei ole enää luokan edessä seisova patsas, joka paasaa oppia ja viisautta. Ei. Hän näyttää (tv:ssä joskus välähtäneen tuokion perusteella) olevan jo oppilas oppilaiden joukossa. Kuulemieni tietojen mukaan suunta on se, että oppilas opettaa itseään, ja neuvoo välillä opettajaa, joka ei ole aina perillä nykyisin käytetyistä opetusvälineistä tänä digitaaliaikana, jolloin kuulema yritetään päästä eroon kohta jo kirjoistakin. Ja ns. järjestys ja kuri (nurkassa seisomisineen) on ohi.

    Minusta kehityssuunta on oikea. Ongelma on vain opettaja, jolla ei ole henkistä voimavaraa hillitä liikaa touhuavia oppilaita ja saada ääntään kuuluviin oppimisen ilosta ja innostuksesta johtuvan, lievästi sanoen, metelin seasta. Täytyy olla tosi pätevä. Ja sellainen, joka tulee toimeen nykyisin kuulema myös aktiivisten ja välillä aggressiivisten vanhempien kanssa.

    (Lupaan, että pidän taukoa tänne kirjoittamisessa, etteivät kaikki hermostuisi. Innostun aina liikaa. Voi harmi. Tuo eero raunion jumala- juttukin kiinnostaa, mutta siihen houkutukseen en nyt sorru.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kauniisti sanottu, mutta ei.

      Oppilas oppii parhaiten tekemällä. Opettaja tarvitaan a) kertomaan oopilaalle, mitä pitää oppia, b) kertomaan oppilaalle miten pitää työskennellä (eri ohjelmat ja sovellukset vaativat ohjausta, että niitä osaa käyttää) ja c) takaamassa työrauhan sekä oppilaalle itselleen että hänen tovereilleen. Jos kaveriksi ryhtyy, niin pieleen menee, myös oppilaiden mielestä.

      Ongelmista puhuttaessa olen sitä mieltä, että luokka on peili. Jos peilissä on ruma kuva, pitää ensin miettiä omaa naamaa. Kun oppilaisiin suhtautuu kuin ihmisiin, ne yleensä käyttäytyvät kuin ihmiset. Poikkeuksiakin tietysti on, mutta sittenpä heidän kohdalla toimitaankin jotenkin toisin.

      Poista
  4. En voi vastustaa kiusausta. Niin hyvä (ja lyhyt) tuo eero raunion juttu on, että ihan pakko sanoa, että tämä on kummallinen päivä. Ja miksi? Siksi tietysti että olen hänenkin kannallaan, tällä kertaa siitä, mitä jumalien paljouteen ja ns. hyvyyteen, tulee. Kaikki ne ilmoittavat ihmiselle olevansa se ainoa ja oikea. Ihmiset tappelevat ja riitelevät keskenään. Mutta niin tekevät jumalatkin. Voi tätä riitaisaa MAA-ILMAA! Mihin uskoa? Ei mihinkään. Ei edes itseensä. Olen pahempi kuin skeptikot. He epäilevät kaikkea, mutta voivat silti halutessaan kuulema uskoa Jumalaan. Uskonko minä? Pitää miettiä. "Anteeksi hyvä Jumala, jos olet olemassa, tiedäthän sinä minut, ikuisen epäilijän ja huipelon!"

    VastaaPoista
  5. Totisesti totisesti minä sanon teille, autuaita ovat puupäät elikkä siis pölkkypäät, sillä he eivät huku.
    (Blogivaeltaja)

    VastaaPoista
  6. Keisarin eikä tsaarin. Setä voi käydä tarkistamassa sen asiakirjoista tai soittaa Matti Klingelle. Viimeinen Venäjän tsaari oli Pietari I ja samalla ensimmäinen Venäjän keisari.

    VastaaPoista
  7. Tervehtimisestä: eteläisen Suomen asukki, joka siellä Stockan hississä todellakin kyräilee eikä oman kylän raitillakaan puolitutuille nyökyttele, muuttiuu Saariselän ladulla koteliaaksi, tervehtii ja juttelee tuntemattomankin kanssa. Onko tämä endorfiiinien vaikutusta vai paikallisen tapakulttuurin omaksumista?

    VastaaPoista
  8. Surkeaa tuo kreationismi on myös teologisesta näkökulmasta. Se on oppi, jonka oppimattomat amerikkalaiset fundamentalistit keksivät "vastauksena" evoluutioteoriaan. Vanhastaan kirkko oli katsonut, että luomiskertomus oli tulkittava kuvaannollisesti. Esimerkiksi kirkkoisä Origenes piti "kirjaimellista" tulkintaa tuomittavana harhaoppina, ja kirkkoisä Augustinus käsitteli koko kertomusta puhtaana allegoriana. Vain sellainen yksilö, jonka kristillinen sivistys rajautuu hurmahenkisten maaallikoiden pitämiin saarnoihin, voi päätyä kirkon perinteelle täysin vieraaseen kirjaimelliseen tulkintaan.

    Jokainen maailmaa rehellisesti tarkasteleva ihminen päätyy siihen tulokseen, ettei luomiskertomuksen kirjaimellinen tulkinta voi mitenkään pitää paikkansa. Osoittaa epäluottamusta Jumalaan, että tällöin alkaa kieltää luomakunnassa kaikkialla näkyvän todistuksen. Samalla rajautuu näkyvistä se todellinen, ihmeellinen harmonia, jonka mukaan Hänen luomakuntansa toimii ja kehittyy Hänen rakastavassa ohjauksessaan.

    Uskon silmin tarkasteltuna luonnontiede julistaa Jumalan kunniaa ja sen opiskelu on hengellinen kokemus. Sanoohan Raamattukin: "Taivaat julistavat Jumalan kunniaa. Taivaankansi kertoo Hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei se ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä, jonka voisi korvin kuulla." Eikö tämä juuri kuvaa sitä, miten Jumalan kunnia löytyy luonnonkirjaa matematiikan ja mittalaitteiden avulla tutkimallla?

    VastaaPoista
  9. On vanha ja hyvä sanontatapa, että virka saadaan Jumalalta. Olethan itsekin varmasti lukenut Olaus Petrin tuomarinohjeen huolella. Siellä hyvin kuvataan, että tuomari saa virkansa Jumalalta, ja hänen tuomionsa on Jumalan tuomio, kun hän tuomitsee Jumalan kansaa. Tämä on kuitenkin velvoitus, ei oikeutus. Se sanotaan tuomarille, ei kansalle. Tarkoituksena ei ole muistuttaa kansaa siitä, että tuomarilla olisi jumallinen oikeutus, vaan muistuttaa tuomaria siitä, mihin hänen on viranhoidossaan pyrittävä: jumalallisen oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen maan päällä olemalla "rehellinen ja totinen tuomari" ja noudattamalla maan lakia.

    Eli on ihan sopivaa muistuttaa viranhaltijaa hänen virkansa perimmäisestä oikeutuksesta, mutta jos viranhaltija muistuttaa siitä muita, siirrytään väärään ylpeyteen.

    Sama päättely pätee muuten myös, jos vaihtaa Jumalan paikalle sanan "kansa".

    VastaaPoista
  10. Nimetön kommentti nro. 1perjantaina, 23 lokakuuta, 2015

    Vahingonilon puutostauti kun on sattunut syntymäviaksi niin arvelen että kateudenpuute on yhteydessä siihen. Kateuden sopiva määrä voi olla hyvä aikaansaapuuden virittämiseen. Pohjanmaalaisuudessa yritteliäisyydessä on reipas kotimainen meininki. Verissäpäin kilpailu on toista aihetta.

    Onko vaurastuminen ja joltinenkin suvun koolla kehuminen millekään heimolle epätyypillistä? Itseisarvoinen nöyryys ilskottaa. "Sitä on vaikea olla nöyrä kun on näinkin komee ja hyvä." sanoi eräskin kampraati jolla on voimanoston mitaleita lujasti ja suuruudesta nurinkurisia mietelmiä. Opettajan kertoi ottaneen susilta koulumatkaa turvanneen haulikon pois. Isän valtaa ei uhmattu. Haulikko oli tarpeen. Isän käynti vaadittiin. Ei hätää, kahdenkeskisessä neuvottelussa asia saatiin selväksi. Hankala paikka 7-vuotiaalle pojalle. Tätä tulee varoa.

    Pojista voi kasvaa hurjia, vielä isiään hurjempia. Se saattaa pelottaa opettajia ja kasvatusalan ammattilaisia joiden ei käy vetoaminen arkijärkeen. Hassu uutinen näkyi, kaksi viisivuotiasta oli karannut päiväkodista yökotio. Poliisi sai karkulaiset kiinni toisen kotoa eikä mitään vaaraa näin päässyt syntymään. Hyvä poliisi! Jee! Mutta kylläpä se säikäytti. Ei lukenut otettiinko ampuma-aseluvat ja pyssyt pojilta pois. Luulisi nyt kuitenkin.

    Ei käy alan opetus kateeksi. Tarkemmin mietittynä ei ainakaan kateeksi. Tätä lähemmäksi en pääse vahingonilon tunnetta jos tässä sitä on. En osaa sanoa. Onnekseni en opeta ja yritän kaihtaa esimerkkinä toimimista. Aina se ei onnistu, ihmisten ilmoilla.

    Kotoseudulla taas ollaan julmia ja armottomia. Luutnantin sanoin: "Koitahan pärjäillä." Kiitos kyytimiehelle ja pikkutuulettimen miehistölle. Apropos, onneksi sain kopin ettei päässyt haaskuun. Kelirikkokelkka olis poikaa, Rollsqvist tietysti. Selässä vois pöristä liitovarjon Rotax. Eiks olis? Rantapiruilua ja reippaat otteet. Paskaaks tässä kunhan läjässä pysyy.

    Nimim.
    Not in Finland.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulis ny, ettei koulupoikia säikkyis, kun lapsiktatrailla mittailuakin arvossa pitää.

      Poista
    2. Päiväkotiampuminen sano. Pojat ampu tiehensä.

      Poista
  11. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  12. Hamassa nuoruudessa olin Itävallan alpeilla kesän, piikomassa niin kuin silloin sanottiin, nykyäänhän puhutaan kaunistelevasti au paireistä, niin, siellä tuntui viehättävältä, kun kylän raitilla tai vaelluksella kaikki sanoivat "Grüss Gott". Lomajoutilaisuus ja kaunis luonto ehkä saavat ihmisen esiin kuorestaan, ja paikalliset tavat tietysti. Tänne ruotsienemmistöiselle paikkakunnalle v. -80 muutettuani hämmästelin aluksi, kun kaikki sanoivat "hej" vaikkapa vaihtuvalle postipojallekin, ja ihmettelin, pitäisikö minun tuntea kaupan myyjä, joka sinutteli. Se tapa oli tullut Ruotsista tänne jo silloin.

    Kyllähän sitä vähän höristi korviaan, kun kansanedustaja paasasi Jumalan asettamista ministereistä. Hänen äänestäjänsä ilmeisesti ajattelevat samoin.

    Lars Sund panee viimeisessä kirjassaan Kekkosen putoamaan talomonttuun ruotsinkielisellä Pohjanmaalla sodan jälkeen, ja siinä hartiapankkirakentajan kanssa keskustellessaan hän toteaa arvostavasti, että pohjalainen syntyy köyhänä mutta kuolee rikkaana. EG

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joku talvi sitten olin Saksanmaalla hiihtämässä ja hotellini pihalla oli sauna ja kerran sinne mennessäni lauteilla makasi alaston nainen ja silloin tuli vähän tenkkapoo kun mietin sanotaanko nyt Grüss Gott?
      Päätin suomalaiseen tapaa pitää turpani kiinni.

      Poista
  13. Demokraattilehdessä on valistunut kolumnisti, joka aloittaa viikottaisen pläjäyksensä "Kylän opettajakin soitteli" (nyt epiteetillä "entinen").
    Tuo kirjoittaja on samaa laatua kuin Kemppinen, mutta sosialidemokraattisempi (huom: yksi a-kirjain).
    Radiossa "Kuusi kuvaa elämästäni" kuuntelen pohjalaista tivolinjohtajaa (Sariola), joka kertoo todella puhuttelevia tarinoitaan sekä RT-toiminnan (Round Table) sosiaalisesta liimasta että pohjaisuuden ihmisiä yhteen niittavista vaikutuksista.
    Ehkä perussuomalaisuus juuri nyt on jotain tällaista genreä? Jalostuu mihin jalostuu, mutta nyt se on muurinrakentajuutta, tämän päivän "vapaa"-muurariutta.

    VastaaPoista
  14. Kyllä oli umpimielinen Satakuntalainen taannoin Muurlassa ihmeissään, kun kaikki vastaantulijat tervehtivät kuin tuttua. Jopa mopoikäiset pojat ja siideripissikset. Iltalenkki oli kuin unta vaan: Moi, terve, iltaa...

    VastaaPoista
  15. Naapureita en juuri tervehdi, mutta koirille sanon ystävällisesti päivää.

    VastaaPoista
  16. "suomalainen sovinnaistapa on mulkoilla muita mykkänä ja sillä siisti."

    Tuollainen on vihamielistä, junttimaista käytöstä. Oikea stadilainen tapa on katsella kengänkärkiään tai seinäsaumoja ja olla kerta kaikkiaan huomaamatta muita hissimatkustajia ("katsoa läpi kuin Sarpanevan lasia").

    VastaaPoista