11. syyskuuta 2015

Kirjoitetut kivet


 
”Parasta varata mieleen meleko palajo heivuuvarraa siihen, miltä täysin vieraat ihmiset näyttävät ja kuulostavat, kun niihen kanssa on ensimmäisen kerran tekemisissä. - Kalle Päätalo”

Ehkä se onnistui jollain tavalla. Kuulijoita oli kaksisataa, aiheena terveydenhuollon elektroniikka ja softa ja paikka Ilves Tampereella. Paikassa ei ole vikaa eikä Tampereessa. Iltapäivän valo oli viisto. Sain hyvän, sopivan räikeän kuvan siitä kirkosta, jossa minut vihittiin kesäkuussa 1966, ja kostoksi kuvasin Verkatehtaan rakennuksia, koska olin kerran kuolla sen oikeusjutun kanssa, jossa haettiin rakennussuojelun hintajaa ja maksajaa.

Hyvä että suojeltiin. Koko koskikeskus elää. Se oli yllätys. Se oli iloista. Siellä on paljon pieniä putiikkeja ja niitäkin enemmän kahviloita. Tällä kertaa ei ollut aikaa käydä Finlaysonin entisen tehdasrakennuksen vakoilumuseossa. Taisin luvata mennä johonkin seuraavaan tilaisuuteen puhumaan; silloin käyn katsastamassa tuon museon, joka kuuluu olevan mainio.

Keskustorilla oli mukulakiviä silloinkin, vuonna 1966. Pinta on hyvin kaunis katsoa, mutta epäkäytännöllisen meluisa. Ajatus oli tietenkin kuormahevosten urakan helpottaminen.

Laukon torille Tapolan mustan makkaran ääreen johtavasta väylästä on tehty runokatu. Se sopii hyvin. Kirsi Kunnaksen ja Jaakko Syrjän koti on siinä kulmalla.

Kirkon takana on vanha kirjasto, Mikko Mäkelän valtakunta, josta on kirjoitettu ja kerrottu niin paljon. Helsinkiläisten raivoksi Tampereelle kasvoi kirjaston ympärille kokonainen koulukunta, Väinö Linna, Lauri Viita ja vaikka mitkä määrät muita.

Pitäisi harrastaa lisää aluemaantiedettä. Muistan erittäin hyvin, että perinteisen maaseudun ja kaupungin eron lisäksi muun muassa Helsinki ja Tampere olivat kaksi maailmaa, jotka harvoin kohtasivat. Vaikka olisi ollut menossa Ouluun, juna lähti Tampereelta takaisinpäin, kohti Helsinkiä. Siitä moni säikähti. Se oli ennen suuria radanrakennuksia, mutta muistan sen hyvin. Nykyisin mennään hetki Näsijärven rantaa ja käännytään sitten pohjoisen suuntaan, Helsinki on edelleen etelässä kuten kartallakin.

VR:n jatkuvaa itkua hiukan ihmettelen. Eilen junat olivat täynnä, matka on hyvin nopea ja täysin vaivaton. Turku jossa olen vuosikymmenet eniten käynyt, yliopistolla, on junalla aivan naurettavan lähellä nimenomaan Kirkkonummelta lähtien. Omaa autoa ei kannata edes harkita kukuneuvoksi.

Korkeakirjallisuuden ja Parnasson historia on kirjoitettu kovin yksipuolisesti ja sisältä tarkasteltuna. Ei kirjallisuuden historia ole sama asia kuin Otavan historia. Muutosta ei taida olla näkyvissä, koska kaikkein uusimmat kokonaisesitykset ovat entisiäkin huonompia. Eikä Tuomas Anhavan elämäkertaa taida olla edes tekeillä – eikä Eino S. Revon, joka hävisi Anhavalle taistelun siitä, kuka on kukkulan kuningas.

Meillä kävi niin erikoisesti, että kirjallisuuden professoriksi tuli menneisyyden mies, Lauri Viljanen, ja vasta sen jälkeen 1986 Kai Laitinen, joka oikeasti tiesi muutakin kuin ulkomaisten professoreiden enemmän tai vähemmän kummallisia kirjoituksia. Tuolla äskeisellä viittaan toisaalta amerikkalaiseen uuskritiikkiin (Empson, Richards, Wellek-Warren) ja sitäkin erikoisempaan ranskalaiseen strukturalismiin ja sen merkityksen jyrkästi kieltäneisiin aatteisiin (R. Barthes jne.)

Sääli. Minulle kirjallisuus ei ole ilmaton planeetta, jolla Juoppo ja Pikku Prinssi törmäilevät, vaan seismografi, joka mittaa vaikeasti havaittavia, kaikkia koskettavia ilmiöitä.

Huvittavaa, että edellä luettelemistani kirjallisuusnimistä kaikki ovat olleet Parnasson päätoimittajia, paitsi Repo. Ja oli siellä myös Auli Viikari, ent. Tarkka, josta myös tuli kirjallisuuden professori.

Kun jotkut, etenkin tamperelaiset, ovat jupisseet kotimaisen kirjallisuuden pienistä piireistä, ei se aivan aiheetonta ole ollut. Kuvioitten ymmärtäminen vai edellyttää sen seikan ymmärtämistä, että pääkaupungin johtavilla piireillä oli muitakin inhokkeja kuin tamperelaiset ja heistä etenkin Messukylässä asunut Päätalo, nimittäin toisensa. Kaiken kulttuurielämän ja nimenomaan kirjallisuuden ikuisiin sääntöihin kuuluvat jatkuvat sisällissodat ja suosikki- ja inhokkisuhteet, jotka on hyvä tietää, jos haluaa pysyä terveenä.

P. Haavikko opetti minulle kauan sitten hyvän säännön, jota olen yrittänyt noudattaa uskollisesti. Se nimittäin pätee myös yliopistomaailmassa muutettavat muuttaen:

Älä koskaan kehu kirjailijalle toista kirjailijaa.

Ellet ole varma, aloita ironialla. Voihan olla, että päivän puheenaihe onki keskustelukumppanisi senhetkinen sänkysuhde, täti tai vastaavaa.

Palohälytintä et tarvitse, kun kirjailija kehuu sinulle toista kirjailijaa. Jostakin se johtuu – jostain muusta kuin kirjallisesta tasosta.

Kirja-alaa hyvin tuntevana lakimiehenä olen tosin sitä mieltä, että Aisopos saa haistaa paskan. Kun vetää tikun leijonan käpälästä, palkaksi leijona syö auttajansa, heti. – Minä olin nuorempana nopea juoksemaan karkuun. Silti tiedän ja olen opettanut lapsille, että ihmiset yleensä ja taiteilijat erikseen eivät yleensä koskaan anna anteeksi sitä, että heitä on auttanut tukalassa tilanteessa. Syy on selvä. Ei kukaan halua muistella vuosien jälkeen turhia riitoja, juoppoputkaa tai erikoisen likaista avioero- tai perinnöjakoprosessia.

Mutta näin hyvää en ole muualla nähnyt, siis tällaisia Tampereen runo- ja proosakiviä. Monet laatat ovat Mannerin säkeitä. On Kajavaa ja muuta. Silmään ei sattunut onneksi kivilaattaa, jossa olisi lukenut ”tervetuloa”. Kuten eräs kollega aikoinaan huomautti, ”tervetuloa” kiveen hakattuna on hulluutta. Varsinkin kallioon hakattuna. Kymijoen rantaan.

15 kommenttia:

  1. Hassua, että tykkään tosta laatasta sinällään. Musta kirjoitukseen nähden ylisuuri laatta rikkoo geometrisen muodon. jos tosta laatasta olisi vielä hajotettu yksi kulma vasaralla, niin se olisi makuuni täydellinen.

    Laatta olisi jotenkin hölmö, jos se olisi keskellä ympyrää. Silloin toi tekstin ja laatan epäsuhta pistäisi liikaa silmään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokin asia voi olla sinänsä, jokin toinen sillään, mutta suomeksi ei mikään ole sinällään, vaikka en tiedä, kannattaako moisesta enää nykyään olla minälläänsäkään.

      vuorela, tampere

      Poista
  2. kiveen hakattuna on mielettömyyttä
    vai olikohan se niinkään,
    mutta hulluutta se ei ollut

    VastaaPoista
  3. Tampere on edelleen erilainen fiilikseltään kuin Helsinki. Se johtuu todennäköisesti pitkästä työläiskaupungin historiasta. Kävin kuuntelemassa Pirkkalaiskirjailijoita 1960-luvulla siellä vanhassa kirjastossa. En tiedä oliko Helsingissä samaan aikaan keskusteluja käynnissä, toivottavasti.

    Tampereen uusi kirjasto Metso on kaunis ja sopii siihen paikkaan Hämeenpuistossa. Verkatehtaan purkamisesta taisi lähteä sen kaupungin rakennemuutos. Silti siinä koskenrannassa on kulttuuritiloja, samoin Finlaysonissa, jossa on museoitakin. Ilvekseen en ole jalallani astunut. Tuhosivat sen maiseman.

    VastaaPoista
  4. Otava. Harva tietää, että sana on aikoinaan tarkoittanut jonkinlaista kalaverkkoa. Meille tutuissa kielissä samaa tähtikuviota nimitetään yleensä suuriksi vaunuiksi (ne pienet on siinä ihan vieressä) tai kuokaksi. Otava on siksi tärkeä tähtikuvio, että sen avulla on helppo löytää sinänsä aika vaatimaton Pohjantähti. Sillä taas on ollut suuri merkitys paitsi merenkulkijoille ja kulkureille niin aikanaan myös lentäjille.

    Helsingistä löytyy eräs varsin merkillinen rakennus, joka muistuttaa ylhäältäpäin katsottuna varhaista lentokonetta, jossa siivet kiinnittyvät koneen runkoon sen etuosassa. Rakennuksen suunnitteli herra nimeltä Otto Firle. Sama mies, joka sittemmin designeerasi Lufthansan tutun kurkilogon. Häntä on kutsuttu joskus Hitlerin arkkitehdiksi mutta tämä ei pidä paikkaansa. Se oli tietysti riittävän suureellinen Albert Speer. Firle kyllä suunnitteli jonkin verran Hermann Göringin toimeksiantoja. Tämän Helsinkiläisen rakennuksen tilaaja ja rakennuttaja oli kuitenkin toinen Otto, sukunimeltään Ehrich. Hänen poikansa Hans, joka syntyi kyseisessä talossa 1941, jatkaa Firlen designeruraa menestyksekkäästi. Göringiä, Firleä ja Ehrichiä yhdistää yksi asia. He olivat kaikki lentäjinä 1. maailmansodan länsirintamalla.

    Talon massiivisen pääoven yläpuolelle on arkkitehti sijoittanut suuren graniittikiven. Se näyttää nopeasti katsottuna pelkältä kiveltä mutta lähemmin tarkasteltuna siihen onkin kaiverrettu kuvio. Otava.

    VastaaPoista
  5. Tampereella asuin 18 vuotta! Kiva kaupunki. Meitä oli siellä kaksi savolaista (!), ja soljahdimme sinne hyvin mukaan. Tamperelaiset olivat ja ovat mukavia, huumorintajuisia ihmisiä. Mutta Tampereella syntynyt haluaa sinne takaisin. "Tampereelle olet päässyt ja täältä lähdet pois," ihmetteli eräs tuttava, ihan vakavissaan, kun kerroin muuttavani. Nii-in! Täällä pikkukaupungissa aukeni sitten toinen elämä, oikeastaan viides tai kuudes erilainen miljöö ja varmasti viimeinen. "Mää en oo periny isältäni ku syräntaurin," totesi eräs rouva ja sanoi siksi keräilevänsä antiikkia, että jäisi muutakin perittävää. Ymmärsin vitsiksi.

    Mikko Mäkelän tapasin muutaman kerran jossain kokouksessa, mukava, joviaali herra, keräsi ilmeisesti ympärilleen kaikenlaisia ihmisiä. Kirsi Kunnaksen elämäkerta "Sateessa ja tuulessa" oli erittäin mielenkiintoinen ja tutustutti Kunnaksen muuhunkin runouteen. Ennestään tunsin vain Tiitiäiset ja muut, mutta ne ovatkin hienoja. Tekijän, Leena Kirstinän kanssa oltiin vähän aikaa samassa paikassa töissä, nuoruudessa. EG

    VastaaPoista
  6. P. Haavikon ohjeeseen lisäisin seuraavan, jonka löysin J.-P Sartren kirjasta Les Mots. Kypsässä iässä olevaa kirjailijaa ei pidä liikaa kiitellä hänen nuoruuden kirjoistaan. Hän kun kirjoittaan nyt niin paljon paremmin.

    VastaaPoista
  7. Ai että Ilveksessä, eikö mitään havaintoja 9.-10.9. samassa Ilveksessä kokoontuneista n. 90 Riemuteologista, syksyllä 1965 teologian opintonsa aloittaneista? Toiselta puolen jokea lähtöisin olevana Rannanjärven perillisten naapurina olisin tietenkin mieluummin kuunnellut kauhavalaista ikätoveria kuin entisen sosilogian professorin sinänsä mukiin menevää jutustelua. - Toissa kevään lukuelämys oli Aarne
    Kinnusen Päätoiminen elämä. Samaa mieltä oli Savonlinnan seudulta, Kinnusen maisemista, lähtöisin oleva kurssitoveri, joka oli myös kirjan lukenut. Miten mahtaa Kinnunen sijoittua Kemppisen maailmaan? - Viime syksynä Artturi Leinosen 3-osaisen muistelmateoksen lukeminen hämmästytti - näinkö merkittävä henkilö oli kyseessä? - Vaasassa paljastetaan pian se Vaasan Jaakoon, äidin sukulaisen, muistomerkki. Mielenkiintoista siellä kuulla, mitä sanottavaa Kemppisellä. Me Pohjan Miehet laulamme.

    VastaaPoista
  8. Kesämatkat Pohjanmaalta Tampereelle 50-60-luvuilla: melkoinen hyppäys. Kansakouluympäristöstä työläisympäristöstöön. Melkoinen ero. Lapsikin aisti, miten seudut poikkesivat toisistaan. Minusta ei olisi koskaan tullut tamperelaista.

    VastaaPoista
  9. Ei tuollaisia kiveen hakattuja, mutta Kaivopuiston puistonpenkkien selkänojiin on kiinnitetty metallisia runo-/aforismikylttejä. Muistaakseni esimerkiksi Mirkka Rekolan jne. Ulkopaikkakuntalaisena jäi jotenkin syksyisellä kävelyllä yksityskohtana mieleen.

    VastaaPoista
  10. Noista ajoista ja tekemisistä tuli mieleen Kauko Kare (ja mikseipä Yrjö Jylhäkin). Parnasso ei julkaissut tiettyä aineistoa eikä arvosteluja, mutta Kare teki sen usein näpäyttääkseen Parnassoa. Se oli aika erikoinen tilanne kun sodankäyneet miehet (asevelidemaritkin) saivat Kaukolta töitä. No, kun arvosteltava kirja lykättiin käteen sanoi Kare: "Hauku tämä, ropsis." Varmasti Kareestakin kirjoituksistanne jotain löytyy. Täytyy katsella.

    VastaaPoista
  11. Tampere kepitti Helsingin romaaneissa. Mutta nykyisen tulvan keskellä ei voi kuin kirota että Finlandiasta tehtiin romaanipalkinto. Uutta pukkaa vaikka vanhatkin on lukematta. Toivottavasti vielä jonkun kirjailija-työläisen leipä on palasina virtuaalisessa maailmassa. -jussi n

    VastaaPoista
  12. "..kun vetää tikun leijonan käpälästä, palkaksi leijona syö auttajansa, heti."
    nyt ollaan ajan hermolla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kannata antaa porvarille senttiäkään periksi palkassa

      Poista
  13. Tampere -67. Tammipakkaset. Raatihuoneen korttelissa kenkäkauppa. Opiskelijapoika Turun kupeesta: "Em mää kenki niinkä, mut mist sais asuntto?" Myyvä neitonen: "No, jos nyte tuut vaik meil, Epilää."
    Kolme viikkoa asuin peräkamarissa. Enkä sormellakaan koskenut neitoseen.Manselaista työläiskaupungin solidaarisuutta... ainakin silloin.
    Kaihoisin terv. pekka s-to.

    VastaaPoista