5. elokuuta 2015

Au hasard




Lähdettyämme elokuvista ja sanottuamme hei Alaselle näimme Malminkadulle kolme punaista avo-Ferraria, jotka olivat menossa johonkin tai tulossa jostain. Ne vaikuttivat säälittäviltä verrattuna juuri katsomaamme elokuvaan.

En olisi arvannut katsovani vielä kerran teatterissa Robert Bressonin filmin ”Au hasard, Bathasar”. Kirjoitin siitä lehteen laajahkosti vain hiukan alle 50 vuotta sitten. Ylistys oli yksimielistä.  Yksi ylistäjistä oli Godard, jonka arvio on kyllä virheellinen – koko maailma puolessatoista tunnissa.

Elokuvan musiikki on Schubertin pianosonaatti numero 20 A-duuri, toinen osa. Luulin sitä jostain syystä f-molliksi, mutta ei. Tuo osa on fis, ja se juuri on sen taika. Niin voi ihminen erehtyä. Tämä musiikki on yksi avain elokuvaan, joka on kuitenkin sekä kokonaisuutena että yksityiskohdissaan selittämätön.

Muutakin väitetään, mutta ei se ole mikään uskonnollinen elokuva ja kristillinen symboliikka, kuten aasi, lampaat ja kaikki on pintaa, jonka tarkoitus on pudottu tietämättömät kärryiltä. Kuten musiikki elokuva menee duurissa monin kohdin ja sisältää ihmeellisiä sanaleikkejä. Nahkatakkinen paholaishahmo laulaa kirkossa Marien rukoillessa ”Panis angelicus”, siis sitä hyvin tuttua ”enkelien leipää”. Kohta hän on töissä pikkupaikkakunnan leipurinliikkeessä ja toimittaa mopolla postilaatikkoihin – leipää.

Koska elokuvassa ei näy yhtään kyyhkystä, puhe ei ole armosta. Pappi murjaisee Marien kuolevalle isälle ”Jumala lähettää kärsimyksiä sille, jota Hän rakastaa.” Papilla on Raamattu polvillaan, mutta epäilen hiukan, löytyykö sieltä tuo lause. Ei löydy ainakaan Jobin kirjasta, jonka kohdasta kirjakulta näyttää olevan auki.

Sitä vastoin elokuvan muut eläimet ovat hämmästyttäviä. Mukana on tiikeri, jääkarhu ja simpanssi – eräässä vaiheessa Balthasar-aasi joutuu sirkukseen. Kaskaitten ääniä kaipaan itsekin joskus, kun en kuule mitään.

Tämä on yksi niistä teoksista, joissa se, mitä ei näytetä, on ehkä tärkeämpää kuin se, mitä kankaalla näkyy. Taiteellisesti tuo on keino korostaa katsojan vastuullisuutta. Merkitykset syntyvät katsojan mielessä.

Kiittävät arvioinnit tuntuvat omituisilta, koska elokuva on surrealistinen, joten siitä voi sanoa rankaisematta melkein mitä tahansa. Mieleeni tuli koko ajan Bunuel – Tuhon enkeli, Viridiana, Nazarin. Surrealismi tarkoittaa ylitodellista, ei epätodellista. Elokuvan säälittävä, hiukan luihu ja omahyväinen juoppo on Kristus. Pahasti sydäntä kouraisevan teoksen yksi omituinen piirre on replikoinnin lähes täydellinen tunteettomuus. Repliikit sanotaan vailla kaikkea luonnollisuutta. Jos katsoja pääsee tapahtumien virtaan, virta tammetaan esimerkiksi pätkällä puhetta Jackson Pollockin action-paintingista. Tosin juuri Pollock onkin kuin Bresson, arkipäiväisyyden salaperäisyyden tulkki, henkilökohtaisen valinnan mielettömyyden kuvaaja, elokuvan Kierkegaard.

Sen allekirjoitan heti, että Bressonin mielessä liikkuu nytkin Dostojevski. Bresson teki useita aika suoria filmiversioita Dostojevskista. Mutta tyyni, mietiskelevä pahuus on Kellariloukosta ja päähenkilö – aasi – todella on eräs tulkinta ruhtinas Myshkinistä, ”Idiootin” nimi- ja päähenkilöstä. Ei liioin Karamazov ole kaukana, oman vakaumuksen vainoamat ihmiset.

Tuo elokuvan musiikki on niin tärkeä siksi, että esitetyn sonaatin toisen osan sijasta sonaatin neljäs osa sisältää filmin kertomuksen. Kaikki on tehty tässä elokuvassa toisin. Ohjaaja toteuttaa sellaisenkin mahdottomuuden, että hän katsoo ohimennen, oman olkapäänsä yli takaa.

Kuvaaja on onnistunut tekemään mustavalkoisen elokuvan ilman mustaa ja valkoista (paitsi loppukohtaus). Varovainen ylivalotus saa harmaan hohtamaan. Harmaa on elämän väri. Kaikki kuvat (paitsi alaston Marie) ovat sommittelultaan virheellisiä. Ne jotenkin pyrkivät liikahtamaan tai valumaan jostain reunasta tai nurkasta. Leikkaus on niin perinteinen, että kuvia tärkeämpää on se, mitä jää kuvien väliin. Se on sama asia kuin musiikissa, jossa sointu on mielenkiintoa vailla, mutta sointujen suhde eli se miten mennään soinnusta toiseen, on juuri sitä musiikkia. Proosan suuri ongelma on, miten mennä pisteen yli. Yhdeksän kirjailijaa kymmenestä osaa kirjoittaa vain lauseita, eikä se riitä.

Pianisti Josef Hoffman selitti yhden kerran eräällä toiselle muusikolle, että kappaleen tulkinnassa on keskityttävä raivokkaasti juuri niihin ääniin, joita juuri nyt soittaa. Vain siten pystyy ilmaisemaan jokaisella erillisellä sävelellä, joka tahdissa joka rivillä koko kappaletta. On oltava herkeämättömän varma siitä, mistä on tulossa ja mihin on menossa eli siitä, että alku ja loppu ovat keskellä.

Latteasti ilmaisten tuo tarkoittaa tulkintaa ”kokonaisuudesta käsin”. Rakkauden turmelema nuori nainen on jo keinuessaan pikkutyttönä silloin vielä turvallisen kotinsa pihalla se mikä hänestä on tulossa. Kuten Nietzsche hänelle tyypillisen uhon vallassa sanoi: tule siksi, mikä olet.

Tämä on nietzscheläinen elokuva. Ei uskoisi.

13 kommenttia:

  1. Ihmispääosassa oli 18-vuotias Anne Wiazemsky, François Mauriacin tyttärentytär, joka kirjoitti kymmenisen vuotta sitten Balthazarin teosta kirjan Nuori tyttö. Sen on suomentanut Sari Hongell.

    VastaaPoista
  2. Mahtava kirjoitus. Hoffman sitaatti oli hieno. Montakin asiaa tulee siitä mieleen. Ma fin est mon commencement - blogissa ei ole koskaan mainittu Machautia. Miksi ei? Schubertista puhutaan niin paljon, mutta onhan Machautkin hieno - runoilijana ja säveltäjänä. Vaikka kyllä tuo mainittu Schubert osa aina pysäyttää, sehän on painajainen. Hoffmanin alku ja loppu kaikessa sopii ihan täydellisesti Beethovenin op 109 sonaattiin.

    VastaaPoista
  3. Bresson on merkillinen elokuvantekijä. Minulla on hieno opus, joka on peräisin Kokkolasta (kustannettu ja toimitettu), kokonainen esseekirja Bressonista. Näyttelijöiden käyttäjänä Bresson on niitä, joiden mielestä näyttelijä on malli. Godard kertoo tämän periaatteen elokuvassaan Aviovaimo Pariisissa, ja väittää edustavansa samaa suuntausta. Aviovaimoa näyttelee muistaakseni Marina Vlady. Anne Wiazemsky on Balthasarissa hirveän nuori.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kertoisitko minkä niminen kirja? Kiinnostaisi kovasti jos sitä jostain lähtisi metsästämään...

      Poista
    2. Pertti Hyttinen (toim.): Merkintöjä Robert Bressonista. Kokkola: Chydenius-instituutin kannatusyhdistys, 1989. Chydenius-instituutti. Tutkimuksia; nro 37.

      Kirjaan sisältyy suomennos Robert Bressonin teoksesta Notes sur le cinématographe (1975). Teoksesta teki suomennosvalikoiman Parnassoon Kemppinen.

      Poista
    3. Pertti Hyttinen (toim.): Merkintöjä Robert Bressonista. Chydenius-instituutti, Nro 37, Kokkola 1989 (ISBN 951-9053-36-0), 192 s., mv-kuvitus, mukana esim. Susan Sontagin ja Paul Schraderin Bresson-tutkielmat.

      Sain kirjan lahjaksi kauan sitten, joltain kokkolalaiselta muistaakseni.

      Poista
    4. Tuota Pertti Hyttisen toimittamaa ja Sakari Toiviaisen suomentamaa MERKINTÖJÄ ROBERT BRESSON -kirjaa, jonka julkaisimme aikoinaan Kokkolan Elokuvakerho Outolemmen Bresson-viikon yhteydessä, löytyy vielä joitakin kappaleita - todellakin Kokkolasta!

      Kirjoja voi kysyä esimerkiksi minulta Twitterissä lähemmin. Hinta on 20 euroa + postikulut.
      Hannu Björkbacka eli Twitterissä @BjorkbackaHannu
      ~(;^)~

      Poista
    5. Kirja on hieno ja sitä on myös Antti Nylen käsitellyt essekokelmassaan Halun ja epäluulon esseet, jossa on pitkähkö Bresson essee.

      Poista
  4. Anne Wiazemsky kirjoittaa Nuori tyttö -kirjassaan, että Balthazarin musiikki oli valittu jo suunnitteluvaiheessa. Tosin kyseessä oli eri kappale, Claude Debussyn "Des pas sur la neige". Kuvausten alettua Bresson totesi, ettei se toimi ja vaihtoi sen Schubertiin.

    VastaaPoista
  5. Dietrich Fischer-Dieskau, mestaribaritoni, puhui siitä, että esittäjän on tarkalleen tiedettävä mistä sävelestä fraasi alkaa, mihin säveleen se huipentuu ja mihin se loppuu.
    Tämä metodi auttoi häntä myös atonaalisen musiikin esittämisessä.
    Alku, huippu ja loppu siis jokaisesta säkeestä.
    Laulutaiteessa olen kuullut puhuttavan siitä että sana on vahvempi kuin sävel eli fraasi huipentuu tärkeimpään sanaan.
    Lied on hienoa kun se oikein kulkee, mutta teeskentelyä pitää varoa. Parempi on laulaa terveellä soivalla äänellä kuin teeskennellä.
    Teeskentelyyn tunne syntyy toisinaan oikean tunteen puutteesta, tai toisen matkimisesta,
    se voi myös tulla siitä että hyvä tulkinnallinen ajatus ei vielä ole imeytynyt laulajan esitykseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Anonyymi, kiitos tuosta mielenkiintoisesta tiedosta - DFD ja fraasi. Mikä oli lähde?

      Poista
  6. "Luulin sitä jostain syystä f-molliksi, mutta ei. Tuo osa on fis, ja se juuri on sen taika." Sävellajikarakteristiikka, esim Matthesonin: Onko sitä olemassakaan? Onneksi uudet pelimannit puhuvat vain "soundista", joka on epämääräisyydessään eksakti. Siis juuri sitä taikaa.
    -timo

    VastaaPoista
  7. Balthazar avaa toisiinsa liittyviä kaaria, jotka eivät sulkeudu eivätkä kiinnity kunnolla toisiinsa. Sen juonista saa kyllä selvää miettimällä tai katsomalla uudestaan.

    Godard tuli vierailemaan Balthazarin kuvauspaikalla muka haastattelemaan Bressonia, joka vihasi haastatteluja. Tosiasiassa Godard halusi tavata Wiazemskyn, jonka kanssa menikin sitten naimisiin.

    Dostojevskin Idiootti oli Bressonin mielessä: sen aasikohtaus.

    Kuvaaja Ghislain Cloquet mittasi valot valotusmittarilla. Vaikka elokuva on kuvattu ulkokuvauspaikoilla (ei kuitenkaan Pyreneillä, jonne tarina sijoittuu), valoissa ei ole mitään sattumanvaraista, ja luonnonvaloja täydennettiin sähkövaloilla.

    VastaaPoista