30. maaliskuuta 2015

Kylä





Sinisimpukoiden ääressä, äskettäin tapahtunutta kirjallisuutta miettiessämme ajattelin, että isäntämme voisi olla sellainen henkilö, joka julkaisisi esimerkiksi vuonna 2035 päiväkirjan selvityksin esimerkiksi von Baghin ”Kreivin” kuvauksista ja filmin rahoituksesta, nuivasta vastaanotosta ja ohjaajan suhtautumisesta siihen.

Mutta en oikein usko, että hän pitää päiväkirjaa. Sitä paitsi hänellä on monipuoliset mielipiteet ja vain vähän jos lainkaan pinttyneitä ennakkoasenteita, joten saamme kai jatkossakin tyytyä Klingen päiväkirjoihin. Muistan nähneeni jossain sellaisen, julmetun ison.

Olen alkanut seurata yleisen vanhenemiseni mielekkyyttä, ennen kaikkea unohtamisia. En muista, kuka tämän ilmiön pani ensimmäisenä merkille. Tai sovitaan että se oli se wieniläinen suippopartainen lääkäri, joka keksi tämän piilotajuntaan, sieluun ja uniin tunkeutuvan tieteen, josta sanotaan nykyisin, ettei se mitään tiedettä olekaan. Olen unohtanut, mikä sen nimi oli. Psykoanalyysi?

Keskustelumme sivusi kuitenkin Francois Truffaut’n kautta jossain filmissä mainittua kuuluisaa kirjallista päiväkirjailijaa, jota kukaan meistä ei sitten muistanut, vaikka olisi pitänyt.

Nyt, seuraavana aamuna, nimi tietenkin oli heti mielessäni, Paul Léautaud.

Katselin tässä hiljan, kesällä 1962, 19 niteen kirjapinkkaa antikvariaatissa, joka oli kadulla, jonka varrella Léautaud toimi, rue Monsieur le Prince, siis siinä Odeonin vieressä. Silloin sen kadun varrella oli 13 eksoottista ravintolaa, joista 11 oli erinomaisia ja kahdesta sai varman ruokamyrkytyksen niin ettei viikkoon nostanut päätään katukivestä.

Toisaalta Luxembourgin palatsin kiviaidan juuressa lepäilee vieläkin yökaudet erilaisia kulkijoita, joista monilla on vuoteena ja vuodevaatteina pahvilaatikko.

Asiaankuuluvan lehteilyn jälkeen päätin, että tätä päiväkirjaa minä en lue, vaan tyydyn Goncourtin veljesten vielä laajempaan julkaisuun, josta ilmestyikin sitten aikanaan sensuroimaton laitos täynnä rasvaisia juttuja Flaubertin, Maupassantin, Zolan, Turgenevin ja lukemattomien muiden harkitsemattomammista puheista ja harha-askelista niin taiteen kuin arkielämänkin poluilla.

On aina virkistävää lukea, miten joku maailmankirjallisuuden mestari tuli hulluksi toisen hautajaisissa ja alkoi riisuutua ratsastaakseen helvettiin ajankohtaisella ruumisarkulla. Tai että Zolan laajan ja aikoinaan arvostetun tuotannon takana oli rouva Zola, joka tuli kuljettamaan miehensä korvasta kotiin, jos tänä oli juuri tulossa siihen tulokseen, että ravintola Riche voittaa kaikissa suhteissa kotiolot.

Lèautaud piti päiväkirjaa noin 60 vuotta, toimi teatteriarvostelijana ja johti Mercure de France –lehden toimintoja. Tuo lehti ja siihen liittyneet kustannetut kirjat on samaa sarjaa kuin Nouvelle Revue Francaise ja Les Nouvelles Litteraires. Niitä ei tarvitse tuntea eikä tietenkään lukea. Tilasin monta vuotta viimeksi mainittua ennen kuin käsitin, että valo tulee lännestä, täsmällisemmin New Yorkista. Tätä nykyä vapaa-ajan ongelmista kärsivän kannattaa seurata Englantia, koska The Times Literary Supplementin blogit ovat selvästi parasta, mitä on olemassa:

Mercure de France oli niin iskevä kirjallisuuslehti, että Léautaud’n kaveri Guillaume Apollinairekin tunsi sitä lukiessaan iskun päässään ja kaatui tuuperutuneena maahan. Tämä tapahtui ensimmäisessä maailmansodassa ja isku kyllä johtui kuulasta, joka kaivettiin pois Apollinairen kallosta, mutta kyllä Mercurellakin oli varman jokin osuus asiaan.

Léautaud on mainio esimerkki kirjallisuuden aiheuttamista käytännön ongelmista. Hän oli kammottava ihminen, joka olisi täytynyt sulkea lähimpään vesikoppiin. Hän oli kova fasisti ja kiivas antisemitisti vielä kauan toisen maailmansodan jälkeen, Saksan suurenmoisuuden ihastelija Hitlerin aikana ja rakenteellisesti epäluuloinen kaikkea uutta ja erilaista kohtaan.

Toisaalta hän vastusti ankarasti naisia, lapsia, alkeellisiakin asumisen mukavuuksia ja kaikkea isänmaallisuutta.

Tavalla tai toisella eli rahalla tai velalla Gallimardin kustannusliikkeeseen liittyvä toiminta veti puoleensa Nobelin kirjallisuuspalkintoja ja sellaisia tappelupukareita kuin Gide, Camus ja Sartre, eikä koskaan voi olla varma siitä, onko siellä nytkin rasvakeittimessä nytkin sellainen nuorten sukupolvi, joka muuttaa maailman. Epäilen että on, koska sekä Venäjä että Yhdysvallat osoittavat juuri niitä piirteitä, joiden on jo useita tuhansia vuosia sitten havaittu liittyvän mahtavimpien imperiumien molekyylirakenteen pettämiseen.


8 kommenttia:

  1. Mahtavaa tekstiä! Kiitos! Leautaud'n Céline-yhteys kiinnostaa, onko sitä. Kiitos myös tuon kadunnimen mainitsemisesta - komea nimi ja onhan niitä muistoja.

    VastaaPoista
  2. Päiväkirja Kreivin kuvauksista on jo tehty, sen teki Von Bagh itse, ja se on julkaistu Filmihullussa. Piti tulla kirjana, mutta Haavikko kuulemma torppasi sen..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kysyin minuutti sitten "Kreivin" skriptalta. Hän arvioi edelleen, että tuo Petterin selostus on kunnioitettava luovan kyvyn osoitus. Koske mainittu skripta ohjasi myöhemmin itse pitkiä elokuvia, olen taipuvainen uskomaan arvion todeksi.

      Poista

  3. Avasin tuon The Times Literary Supplementin blogin vinkistä ja osoitteesta. Luin tähän hätään vain yhden kolumnin. Se koski uutta elämäkertaa Francois Mitterrandista. Elysee palatsin sfinksin salaperäinen luonne ja lumoava menestys askarruttanevat tuleviakin aikakausia. Mies tuskin oli suuri valtionsa tai aikakautensa rakentajana, vaan juuri kiehtova persoona. Kolumnissa mainitaan hänen ihmishalveksuntansa, oman ylemmyytensä tunto ja sen huono kätkeminen. Klassiskulttuurinen sivistystyönsä itsensä eteen ja tarjolle kansakunnallekin, Opera Bastille,mikä nimi !, ja uusi Bibliotheque nationale. Louvren uudistus.

    Muistan Mitterrandista tosikkoharrastuksissani, kuinka hän rupesi ohjaamaan pääomia virkakautensa alussa ja kuinka jo voimiansa keräilevät finanssivallat panivat Ranskan sosialistit polvilleen. Englanissahan he nostivat Blairin Brownin syliinsä ja imettivät New Labouria.

    Thatcherista Mitterrand laukoi "Caligulan silmät ja Marilyn Monroen huulet". Tuosta presidenttien ja pääministerien selkien suojissa toteutetusta vallanvaihdoksesta, tai -paluusta kansanvallasta
    rahanaikaan, uuden itselle tehdyn varjorahan (= eläkerahastojen kaappaus sijoittamalla ne kapitalismin kiivaammin hengittää ; monikansallisten verovapausylijäämät Caymanilla finanssiuniversumin laajennukseen ; Kiinan ja öljymaiden ylijäämät länsikonsumismin lannoitteiksi alkemiakeinoin jne. ,loivat uuden globaalin 3 vuosikymmenessä. Nyt henki on vaihtumassa, koska äänioikeus on. Marine Le Pen, Tsipras, Grillo, Farage ja keitä uskalikkoja näitä nouseekaan, Espanjan Podemos, Pystymme. Noita pesee.

    Ja sitäpaitsi ihan omia aikojaan ovat G 20 vallat nujertamassa vaarallista keinorahan irtikarkaamista, vaikka QE ja muusta epätavallisesta rahapolitiikasta voisi toista luulla.

    Yksi suuremmoisimpia etenijöitä matematiikaksi, kirjanpitoeksegetiikaksi ja kaikkinaiseksi rajattomuudeksi kiepsautetussa aikakaudessa vuoteen 2008 oli periranskalainen Societe Generale (ja miksei Pariissa sijaitseva OECDkin). Grandes Ecoleles yliopistoista ja talenttien keruusysteemistä Ecole Normale Superieuresta kootut ikäluokat menivät strukturoimaan derivaattoja ja jalostamaan velkaa ostovoimaksi juuri tähän suurpankkiin -jopa siis anglosakseille esikuvaksi ! Nolostihan sen rahasti itselleen takahuonetoiminnoista edennyt Jerome Kerviel. Numerofiktiota tässä pelissä kuvannee se kuinka tämä höylätäkseen joltistakin tiliä itselleen ja mainetta piireissä, oli päässyt tekemään 50 mrd euron edestä fiktiokaupaa naputellen omalla kirjoituspöydällään, ja kiinnikin jäi vain vahingossa.

    Societe Generalen alkurationaalisuus juontaa Napoleoniin ja Saint Simoniin, Pereire veljeksiin -ja Napoleon III kautta se sytytti vastavalkeansakin Deutsche Siemens Bankin, Commerz Krupp Bankin jne. Bismarck instituutioina, jotka äkisti nousivat lait ja säädyt kumoamalla, saattamalla uusi sosiaalinen varjotodellisuus (juutalaisineen) viralliseksi todellisuudeksi, innovoidut lait ja toimeenpano perälautoinaan.

    Siis näihin nojaa Maalaisliitto ja Johannes Koskinen ja se Brax. Olisiko juridinen höpö höpö puhe vielä säälittävämpää ja loukkaavampaa äänestäjiä kohtaan kuin on rahapuhe?Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tepsivä haukka, hyvä J2!
      Ih

      Poista
    2. Ecole Normale Superieur, he!
      Tavallinen paraskoulu.

      Johdetaanpa kääntäen Parassuomalainen. Puolueeksi kelpo, hm?

      Lukemattomien puolue?

      Tai jos järjestysnumeroiden kylmästi, roomalaisin numeroin. Mikähän tuosta tulisi, enpä ilkeä arvailla. Luulisi puolueiden määrää kuvailevan luvun olevan jo toisella sadalla. Etuoikeus on hallituksilla, miksei kansalaisten äänipääoma kasva korkoa? Edes säästöön eivät jää. Kyllä minä järestäisin paljon toisin, tyyten toisin.

      Poista
    3. Tulipa tästä mieleen, joku suomalainen insinööriporukka ranskanmaalla kauppoja tekemässä, isännät veivät vähän parempaan ravintolaan. Suomi ingenjööri keksi tilata hampurilaisen ja ranskalaiset perunat.

      Poista
    4. Juu mä olin mukana. Tarjoilija kysyi entäs kasvikset. Mä sanoin että ne ottaa saman.

      Poista