31. maaliskuuta 2015

Mistä on puhe



Muuan korkea virkamies, näitä vähemmistöryhmien edustajia ja edistäjiä, esitti asiaansa. Häntä on siunattu poikkeuksellisen kauniilla ja soivalla puheäänellä, aivan Kataisen tapaan, ja lisäksi hän oli hankkinut kyvyn muotoilla sanottavansa selkeästi ja vaivatta käsitettäväksi.

Vaikutus oli outo. Häneltä meni kaikki uskottavuus.

Olen yrittänyt selvittää reaktiotani. Ensimmäinen selitys olisi henkilökohtainen kateus. Ehkä kysymys on siitä, ja kukaties vain siitä. Minulla on ollut vaikeuksia noissa asioissa niin kauan etten enää muista murehtia sitä. Nuorempana sain taistella oikeiden puhevikojen kanssa. Änkyttäminen ja sokeltaminen olivat helpommasta päästä.

Olettakaamme että syy oli jokin muu.

Kaikki järkevät ihmiset kavahtavat tuote-esittelijän ääntä ja ääntämistä. Prisman ja muiden markettien kuuluttajat ovat melkein yhtä kamalia. Syystä tai toisesta ihminen kuulee heti, kun hänelle yritetään myydä jotain.

Milloin saamme jälleen kuulla vanhan kansan huutokaupan toimittajan puhetta marketissa? Muutama vuosi sitten maksukortilla televisiosta katselemani amerikkalainen huutokauppaohjelma osoitti, ettei tuo perinne ole kuollut eikä kaupallisesti ainakaan huono. Meklarilla oli hirveä meininki päällä ja heti kuuli, että Amerikan maassa huutokauppamiehet ovat evankelistojen lähisukulaisia. Kysymyksessä on siis puhdas suggestio, kuulijan ymmärryksen oikosuluttaminen.

Kaipaan usein Ketolan Villeä. Hänessä oli kuoliaaksi naurattajan vikaa. Partioleirien iltanuotiolla hänellä oli tämän päivän näkökulmasta täysin syrjivä ja rasistinen speksi mustalaisesta hevoskauppiaana. ”Hai isäntä, vieläkö teillä on se läsipää emäntä?”

Mielestäni Huovinen on kuvannut Havukka-ahossa kuoliaaksinaurattajan taivaallisen hyvin. Kuiva, ikävissään olevan näköinen mies, joka puhuu vinkuvalla äänellä ja on kuin kummastunut siitä, miksi hänelle nauretaan – ehkä hiukan loukkaantunutkin. Ja juuri nämä kertojamestarit olivat täysin tietoisia mahdistaan, eräät maakunnallisia kuuluisuuksia.

Melkein panisin samaan nippuun alussa mainitun virkamiehen kanssa edesmenneen Kai Kortteen. Hänellä oli omassa kokemuspiirissäni hienoin puheääni, selkeydessä ja notkeudessa samaa huimaa luokkaa kuin kreivi Creutz ja Pentti Fagerholm, mutta sellon ääni resonoivana bassona.

Tästä muistinkin, että Martti Talvelan puhetta jäi kuuntelemaan lumoutuneena. Useimmilla mutta ei kaikilla laulajilla on tuo, vuosikymmenien kouluttautumisen tuloksena synnytys maailmanennätysluokan äänenkäyttö.

Valitettavasti suomalaisista näyttelijöistä ei tule mieleen yhtään aivan saman tasoista. Englannin kielialueella heitä on vaikka kuinka. Viimeksi kuuntelin Orson Wellesiä Spotifystä, jossa muuten on runsaasti äänikirjoja ja runoja. Oli hän ainutlaatuinen, tuossakin. Ja näyttelijöistä huippua löytyy esimerkiksi YouTubesta hakemalla nykyistä tai vanhempaa Shakespeare-kamaa. McKellen on minusta ylittämätön


Mutta sitäkin pitää miettiä, miksi Hitler ja Stalin ja Goebbels ja de Gaulle olivat kaikki aika huonoja puhujia. Väite on tietysti väärä. Vaikutus oli valtava, tuhoisa. Mutta puhetapa ja tekniikka olivat järjenvastaisia. Churchill puolestaan olisi saanut palkinnon missä tahansa logopedien ja retoriikan tutkijoiden tuomaroimassa kilpailuissa.

Minusta ei ole arvioimaan puheilmaisun taitoa ja tehoa, koska olen kuunnellut korvani pilalle. Melkein koko työelämäni ajan, yli 40 vuotta, olen vaivannut itseäni yrittämällä pysyä hereillä, kun tuomioistuimen päätöksiä luetaan ääneen. Ennen melkein kaikilla alituomareilla oli tapana julistaa päätös lukemalla se, ja miltei poikkeuksetta tekstiä naristiin kymmeniä sivuja kuolettavan yksitoikkoisella, vuotavalla ja särisevällä äänellä sellaiseen sävyyn, että lukija itsekin ajatteli lampaankotletteja tai muuta mukavaa lukiessaan.

Korkeimmassa oikeudessa Paavo Salervo aloitti istunnon lukemalla päätöksen lisäksi muutoksenhakuasiakirjat ääneen. En lakannut ihmettelemästä, miksi kukaan muista jäsenistä ei koskaan yrittänyt kuristaa häntä. Itse olin niin nuori, että ajattelin niin kuin armeijassa, että onhan täällä sateen suojassa ja saa istua. Ilmiö jäi arvoitukseksi, kun Salervo oli yksi porukan ammattitaitoisimmista. Tosin ymmärrän tuomarin ammattitaidon itse toisin, mutta se oli toinen sukupolvi ja toinen maailma.

30. maaliskuuta 2015

Kylä





Sinisimpukoiden ääressä, äskettäin tapahtunutta kirjallisuutta miettiessämme ajattelin, että isäntämme voisi olla sellainen henkilö, joka julkaisisi esimerkiksi vuonna 2035 päiväkirjan selvityksin esimerkiksi von Baghin ”Kreivin” kuvauksista ja filmin rahoituksesta, nuivasta vastaanotosta ja ohjaajan suhtautumisesta siihen.

Mutta en oikein usko, että hän pitää päiväkirjaa. Sitä paitsi hänellä on monipuoliset mielipiteet ja vain vähän jos lainkaan pinttyneitä ennakkoasenteita, joten saamme kai jatkossakin tyytyä Klingen päiväkirjoihin. Muistan nähneeni jossain sellaisen, julmetun ison.

Olen alkanut seurata yleisen vanhenemiseni mielekkyyttä, ennen kaikkea unohtamisia. En muista, kuka tämän ilmiön pani ensimmäisenä merkille. Tai sovitaan että se oli se wieniläinen suippopartainen lääkäri, joka keksi tämän piilotajuntaan, sieluun ja uniin tunkeutuvan tieteen, josta sanotaan nykyisin, ettei se mitään tiedettä olekaan. Olen unohtanut, mikä sen nimi oli. Psykoanalyysi?

Keskustelumme sivusi kuitenkin Francois Truffaut’n kautta jossain filmissä mainittua kuuluisaa kirjallista päiväkirjailijaa, jota kukaan meistä ei sitten muistanut, vaikka olisi pitänyt.

Nyt, seuraavana aamuna, nimi tietenkin oli heti mielessäni, Paul Léautaud.

Katselin tässä hiljan, kesällä 1962, 19 niteen kirjapinkkaa antikvariaatissa, joka oli kadulla, jonka varrella Léautaud toimi, rue Monsieur le Prince, siis siinä Odeonin vieressä. Silloin sen kadun varrella oli 13 eksoottista ravintolaa, joista 11 oli erinomaisia ja kahdesta sai varman ruokamyrkytyksen niin ettei viikkoon nostanut päätään katukivestä.

Toisaalta Luxembourgin palatsin kiviaidan juuressa lepäilee vieläkin yökaudet erilaisia kulkijoita, joista monilla on vuoteena ja vuodevaatteina pahvilaatikko.

Asiaankuuluvan lehteilyn jälkeen päätin, että tätä päiväkirjaa minä en lue, vaan tyydyn Goncourtin veljesten vielä laajempaan julkaisuun, josta ilmestyikin sitten aikanaan sensuroimaton laitos täynnä rasvaisia juttuja Flaubertin, Maupassantin, Zolan, Turgenevin ja lukemattomien muiden harkitsemattomammista puheista ja harha-askelista niin taiteen kuin arkielämänkin poluilla.

On aina virkistävää lukea, miten joku maailmankirjallisuuden mestari tuli hulluksi toisen hautajaisissa ja alkoi riisuutua ratsastaakseen helvettiin ajankohtaisella ruumisarkulla. Tai että Zolan laajan ja aikoinaan arvostetun tuotannon takana oli rouva Zola, joka tuli kuljettamaan miehensä korvasta kotiin, jos tänä oli juuri tulossa siihen tulokseen, että ravintola Riche voittaa kaikissa suhteissa kotiolot.

Lèautaud piti päiväkirjaa noin 60 vuotta, toimi teatteriarvostelijana ja johti Mercure de France –lehden toimintoja. Tuo lehti ja siihen liittyneet kustannetut kirjat on samaa sarjaa kuin Nouvelle Revue Francaise ja Les Nouvelles Litteraires. Niitä ei tarvitse tuntea eikä tietenkään lukea. Tilasin monta vuotta viimeksi mainittua ennen kuin käsitin, että valo tulee lännestä, täsmällisemmin New Yorkista. Tätä nykyä vapaa-ajan ongelmista kärsivän kannattaa seurata Englantia, koska The Times Literary Supplementin blogit ovat selvästi parasta, mitä on olemassa:

Mercure de France oli niin iskevä kirjallisuuslehti, että Léautaud’n kaveri Guillaume Apollinairekin tunsi sitä lukiessaan iskun päässään ja kaatui tuuperutuneena maahan. Tämä tapahtui ensimmäisessä maailmansodassa ja isku kyllä johtui kuulasta, joka kaivettiin pois Apollinairen kallosta, mutta kyllä Mercurellakin oli varman jokin osuus asiaan.

Léautaud on mainio esimerkki kirjallisuuden aiheuttamista käytännön ongelmista. Hän oli kammottava ihminen, joka olisi täytynyt sulkea lähimpään vesikoppiin. Hän oli kova fasisti ja kiivas antisemitisti vielä kauan toisen maailmansodan jälkeen, Saksan suurenmoisuuden ihastelija Hitlerin aikana ja rakenteellisesti epäluuloinen kaikkea uutta ja erilaista kohtaan.

Toisaalta hän vastusti ankarasti naisia, lapsia, alkeellisiakin asumisen mukavuuksia ja kaikkea isänmaallisuutta.

Tavalla tai toisella eli rahalla tai velalla Gallimardin kustannusliikkeeseen liittyvä toiminta veti puoleensa Nobelin kirjallisuuspalkintoja ja sellaisia tappelupukareita kuin Gide, Camus ja Sartre, eikä koskaan voi olla varma siitä, onko siellä nytkin rasvakeittimessä nytkin sellainen nuorten sukupolvi, joka muuttaa maailman. Epäilen että on, koska sekä Venäjä että Yhdysvallat osoittavat juuri niitä piirteitä, joiden on jo useita tuhansia vuosia sitten havaittu liittyvän mahtavimpien imperiumien molekyylirakenteen pettämiseen.


29. maaliskuuta 2015

Toivotus





Joku täyttää vuosia Raumalla. Onnea.

Siinä Hurmeen kirjassa, josta on ollut jo monta kertaa puhetta, vilahtaa toisenlainen ja kummastuttava ajatus murteista. Tämä kirjoittaja tuntui antavan arvoa Nortamon jutuille, toisin kuin muu Suomen kansa. Jäin miettimään omaa murrettani ja Vaasan Jaakkoa, jonka tuotannon olen hiljan lukenut. Tuo pohjalainen meni myöntämään jossain vaiheessa suorat vaikutteet Nortamolta.

Näitä kahta yhdisti ainakin se, että molemmat olivat aika vaikeita ihmisiä ja kannattivat mahdottomia poliittisia ajatuksia. Nortamo vastusti muun muassa yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, ja hänen maineensa yhteisen kansan ymmärtäjänä ei näytä perustuvan tosiasioihin. Jaarituksissa henkilöt, jotka ovat kansanmiehiä ja merimiehiä, nähdään kirjoittajan ehdoilla ja sijoitetaan kansainvälisen humoreskiperinteen lokeroihin. Sama koskee vaasalaista Ikolaa, mutta ehkä vähemmässä määrin.

Luultavasti siksi, että Raumalla oli seminaari, Nortamosta tuli yllättäen koko kansan kuuluisuus. Raumalla hänestä ei oikein osattu pitää ja siksi hän pakeni lääkäriksi Pudasjärvelle ja sen jälkeen Poriin. Mutta luultavasti seminaarin kautta ainakin kaksi Nortamon lauluista siirtyi nopeasti kansakoulun laulukirjoihin.

Muistan jopa hiukan ihmetelleeni, miksi meidän piti oppia kansa- ja oppikoulussa näitä kielellisesti jokseenkin käsittämättömiä veisuja. Opettaja oli kyllä tikahtua hilpeyteen.

Tätä sopii ihmetellä, vaikka Nortamon laulujen tekstit eli omat ja käännökset (kuten Bellmanin) ovat nykymitoinkin aivan poikkeuksellisen hyviä.

Mistähän saisi, varmasti sieltä Raumalta divarista, Tapio Niemen kirjan Hj. Nortamo – jaaritustensa vanki (2003). Lähteistä voi päätellä, että Nortamo oli luulevaista lajia ja hallitsi myös perhe-elämänsä tärvelemisen taidon, ainakin jos rouva pani pahakseen aviottoman lapsen tekemisen kotiapulaiselle.

Suomalaisen kirjallisuuden perinteessä kansaa kuvataan viiden lasin läpi, kamarin tuplaikkunoiden, grogilasin ja silmälasien. Nyt lukemani perusteella Nortamo ei poikkea tässä säännöstä. Huumori on pirullinen lajityyppi. Se panee kieltämään ihmisten ahdistavat tunteet, yleensä kertomuskaavan vaatimalla ”onnellisella ratkaisulla”. Jos koulumaisteri kuulee juovuspäissään ostaneensa huutokaupassa raakapuita, jotka saadun tiedon mukaan ovat kalliitakin, loppuratkaisu on tietenkin aprillipäivä. Ystävät ovat niin hyviä ystäviä, että ovat järjestäneet joukolla kujeen. Jos Hakkri Iiro saa turpaansa Gitukrännissä, lommoon lyödystä silkkipytystä löytyy setelirahaa, jonka hävittäminen etäisessä Turun kaupungissa otetaan oitis asiaksi.

Ero naapuruston Kustavin Volter Kilpeen on huima, vaikka näitä kahta taas yhdistää se, ettei kumpaakaan lueta. Tai ainakaan minä en ole kuullut, että Nortamoa luettaisiin muutoin kuin rituaaleissa tai pakolla.

Nykyajan murrekirjailijoita ovat Veikko Huovinen, joka sijoittelee paljon kainuismeja teksteihinsä (kuten ”mölö pösilö”), Jari Tervo etenkin kielen rytmin ja kieliopin tasolla rovaniemeläisissä juoppojutuissaan, ja etenkin Rosa Liksom, joka taas on sekoittanut parodian ja satiirin niin kertakaikkisesti toisiinsa, ettei lukijalla ole mahdollisuutta ymmärtää, mitä tarkoitetaan ja mitä ei.

Voi olla että sain ajatuksen päästä kiinni. Nortamon näkyvin poliittinen vastustaja oli E.N. Setälä, kielimies ja kieliopin tekijä, joka vanhoilla päivillään melkein kaatoi Turun yliopiston, sen saman, johon entinen Rauman seminaarikin nyt kuuluu. Ei kai tarvitse korostaa, että jos oli Nortamolla puolensa, niin Setälä pakkasi olemaan menettely- ja käytöstavoiltaan tyyppiä norsu posliinikaupassa.

Suomalaisten mieleen istutettiin ajatuksentapainen, että yleensä murre on ”oikean” kielen vielä puutteellinen kehitysvaihe. Toinen ajatustapa, luultavasti Nortamonkin Ruotsista (Fröding) omaksuma oli purkaa aikakauden nationalismia nurkkanationalismiksi. Suomessa sama ilmiö nostattaa tänäkin päivänä pohjalaisten mieliä, koska näytelmä ”Pohjalaisia” oli poliittinen travestia. Wikipediassa selvitetään, että Järviluoman nimissä esitetty teksti voi olla suora plagiaatti kansankoulunopettaja Anton Kankaan kirjoittamasta näytelmästä. Mutta näytelmän suosio kyllä taitaa perustua uhmaan sortavaa esivaltaa eli ruoskaa käyttävään nimismieheen henkilöityvää Venäjää vastaan.

Minusta Suomen johtava murrekirjailija oli Aleksis Kivi ja hyvä kakkonen on Väinö Linna. Molemmat kulkivat samalla tiellä kuin Charles Dickens, Mark Twain ja James Joyce. Kieli on hanuri. Sen soinnin syvyys riippuu siitä, miten taitavasti sitä kiskoo ja sen nappeja painelee.

Pitäisi saada ihan omaksi se Tantun kuvittama jaaritusten laitos. Kerrankin Tantun jäykkä mutta tarkka viiva tekee myönteisen vaikutuksen. Lisäksi raumalaiset saavat kasvot ja kasvonpiirteet, joita heillä ei Nortamon tekstissä ehkä oikein ole.