28. tammikuuta 2015

Kynä savuaa





Hovioikeudenneuvoksena ollessani kannoin mukanani huipputeknistä Faberin lyijytäytekynää, jolla kirjotin konsepteihin sivun toisensa jälkeen, ja Fisherin kuulakärkikynää (”Space Pen”), jolla allekirjoitin. Viimeksi mainitussa on paineistettu säiliö, joten allekirjoittaminen esimerkiksi seinää vasten onnistui.

Se Faber syöttää kirjoittaessa lisää lyijyä ihan itse. Kuukausien harjoittelun ja kokeilujen jälkeen päädyin HB-lyijyyn. B näkyisi vähän paremmin, mutta kokonaisvaikutelma on suttuinen. Pysyvästi paikallaan on myös kirjojen pukituskynäni, Caran d’Ache, lyijy 4 H. Hyvin harvoin kirjoitan kruksin kirjan sivun reunaan. Tyypillinen tapaus on esimerkiksi nimi, jonka arvelen tulevan vastaan vaikkapa blogia kirjoittaessani. Pukittaminen on hovioikeuskieltä ja tarkoittaa kruksin sipaisemista paperiin. Jotkut ovat siinä tehtävässä hyvin eteviä. Eläkkeellä heistä tulee peliriippuvaisia, kun he huomaavat, että erilaisten rahapelien lomakkeisiin saa myös piirtää pukkeja, jos maksaa vähän, tai paljon.

Harhailevana dementikkona seuraan uteliaasti, miten muisti rapisee. Oman ymmärryksensä katoamista ei valitettavasti voi seurata luotettavasti. Tätä nykyä joudun joskus monta kertaa viikossa miettimään minuuttikaupalla, mikä siis oli nimeltään tämä minulle mieluisin Bach-sellisti, hollantilainen. Ja sama nimi joka kerta. Pieter Wispelwey.

Kyllästyin ilmiöön, kun näinä aikoina olen lukenut kynän kanssa sen Gardinerin Bach-kirjan suomennosta, jonka on määrä ilmestyä piankin. Oivallinen suomennos muuten. Siksi käytin helppohintaista kikkaa ja päätin, että tämä tyyppi olkoon minulle sellisti Vispiläkauppias. Näin voi runnella kauneudestaan kuuluisaa hollannin kieltä. Ennen sanottiin jostain naisesta ja miehestä, että heillä oli keskenään jotain vispilänkauppaa, ja se viittasi siis vetovoimaan eli viehätykseen. Vispiläkauppiaan Bachissa on muitakin paikkoja kuin se kuuluisa c-mollisonaatin eli vitosen sarabande, joissa pohja kerta kaikkiaan pettää.

Kuulijalta ottaa ehkä aikansa käsittää, että nämä aika omituiset sointukulut ja yli oktaavin intervallit ovat yksi tapa kuvata vaellusta maan korvessa – kiviä, kantoja ja huteria siltoja, ja koti on tässä tapauksessa c, johon mennään subdominantilla täydennetyllä kolmisoinnulla.

Mieleni tekisi perustaa vielä yksi uusi tieteenhaara, kvanttimusiikkioppi. Kontrapunktista kirjoitti keskinkertaisesti Huxley (Point Counterpoint) luullen, että termi tarkoittaa itsenäisten äänten rakentumista soivaksi kudokseksi.

Ääni – sävel – on aalto. Ilman molekyylit siinä tuuppivat ja tanssivat. Sävellys, sellainen kuin tuo sarabande, on emergentti. Se ei palaudu nuotteina merkittyihin säveliin jäännöksettömästi. Ja tässä aaltofunktio romahtaa kun puheeksi tulee kvanttiomituisuus. Hiukkaset eli, jos tahdotte, aallot vaikuttavat toisiinsa etäältä, myös hyvin kaukaa.

Sävellyksen yleensä alin ääni eli kenraalibasso on sarja ytimiä, joiden ympärillä liehuu elektroneja, siis toisia säveliä. Ne ovat olemassa myös sellaisella hetkellä, jolloin niitä ei kuule. Vaikka aistihavainto äänestä on jo sammunut, se soi.

Joku on sanonut, että huumausaineen ja ehkä alkoholin tarjoaminen näkyy aivojen kuvassa (aivojen prosesseja kuvaavassa) samalla tavalla kuin itse aine suonessa tai suussa. Sävärit saa jo kun tietää, että kohta tapahtuu.

Tämä ajatus koski musiikkia ja nimenomaan polyfoniaa, josta nauttiminen vaatii opettelua eli vaivannäköä. Kirjallisuudessa on sama. Edellä lueteltiin kyniä ja niiden ominaisuuksia siksi, että voi vai arvailla, mitä niillä vielä kirjoitetaan. Kaikki kirjoitus on kynän sisällä musteena, geelinä, ohuina grafiittitankoina.

Ihmiset eivät viime vuonnakaan oikeastaan enää ostaneet kirjoja. Julkaistut myyntiluvut ovat hyvin surullisia. Kahdeksan prosentin pudotus on liian paha. Yrityksiä menee vielä nurin. Sosiaalinen media on voittanut epäsosiaalisen median.

Kirjallisuus ei mene nurin, yhtä vähän kuin musiikki. Venäjällä on nytkin vallassa suuri runoilija. Kaikki mihin hän koskee, muuttuu runoudeksi. Kun mielikuva ja mieli pannaan vastakkain, mielikuva voittaa, koska se on katalyytti, aine joka muuttaa mieltä.

Jos tämä tuntuu liian korkealentoiselta, arkikielellä tuo asia ilmaistaan, että asianomainen valehtelee kuin hevoskauppias. Valehteleminen on toisaalta taiteen toinen nimi. ”Niin totta”, huudahtaa Al Capone katsoessaan elokuvaa Arpinaama, jossa juuri mikään ei vastaa todellista tapahtunutta.

Runo kirjoittaa itse itsensä ja runoilija on vain satunnainen ohikulkija, joka sattuu pitämään kynästä kiinni. Ja kuten olette kaikki itse nähneet, kynästä valuu sanoja, joista tulee lauseita. Kun pusertaa kynää, tulee parempia sanoja. Kun puhaltaa, tulee pehmeämpiä. Älkää unohtako kynää tai jos unohdatte, opetelkaa sanat ulkoa. Ellette muista, käyttäkää halpahintaisia kikkoja.

21 kommenttia:

  1. Suuresti ihailemani Veikko Huovinen taisi jossain yhteydessä sanoa, että sävelet on niitä kauniita ääniä joita kuuluu soitossa ja laulussa!
    Enempää en uskalla kommentoida musiikin teoriaa.

    VastaaPoista
  2. "Fisherin kuulakärkikynää (”Space Pen”), jolla allekirjoitin."

    Ovatko nykyiset geelikynät, joilla saa musteeseen verrattavan jäljen, mutta mukavuus on kuulakärkikynän luokkaa tuttuja?

    Itse tykkäsin aikoinaan allekirjoittaa Parkerin mustekynällä Akvilan tai Quinkin musteella. Sitten alkoi henkinen velttous - ja työt - lisääntymään.

    VastaaPoista
  3. "Jotkut ovat siinä tehtävässä hyvin eteviä. "

    Eräskin emeritus pyyhkäisi kuin perhosen siivillä. Ei siinä ollut oikeaa systeemiä (= käräjätuomaritausta), mikä ei lisännyt kollegojen arvostus. Silti erinomainen välijäsen.

    VastaaPoista
  4. "...kauneudestaan kuuluisaa hollannin kieltä."

    Sen voittaa kauneudessaan ainoastaan tanskan kieli - tai skåånen murre.

    VastaaPoista
  5. "Ihmiset eivät viime vuonnakaan oikeastaan enää ostaneet kirjoja."

    Meinasin järkyttyä kun kävin taannoin Akateemisessa ja sain kuulla, että vasta muutama sitten avattu kolmas kerros oli suljettu. Suomen laadukkainta kirjakauppaa ollaan mitä ilmeisimmin ajamassa alas samoinkuin Maximia. Suomi on nopeasti tekemässä itsemurhaa: siellä missä ei ole kultuuria ei ole kohta kansakuntaakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Akateemisen toimintaa seuratessa tulee väkisinkin mieleen, että Stockmannin omistajapiirien kulttuuripoliittiset linjaukset vaikuttavat liian paljon kirjakaupan toimintaan. Siinä ei ole tietenkään mitään pahaa, että Akateeminen antaa ruotsinkieliselle runoudelle enemmän tilaa kuin markkinalogiikka edellyttäisi, onhan kirjakauppa myös kulttuuri-instituutio. Viime aikoina Akateeminen on kuitenkin markkinoinut säätiöiden tukemaa Suomi on ruotsalainen –valistuskirjallisuutta silmiinpistävän aktiivisesti. Mikäli muistan oikein, sekä Marjo Vilkon tv-sarjaan perustuva kirja että Herman Lindqvistin ”Kun Suomi oli Ruotsi” olivat kanta-asiakastarjouksessa. Joka tapauksessa kumpaakin teosta myytiin kaupassa näyttävästi.

      Luulisin, että tällaisen kirjallisuuden kysyntä on suomenkielisen lukijakunnan keskuudessa rajallista. Sivistysnäkökulmastakin esimerkiksi Pentti Virrankosken yleisesitys antaa paremman kuvan Suomen historian ruotsalaisista piirteistä kuin heppoinen ja/tai propagandistinen populaarihistoria. Kansallisen historian aktiivinen vähättely ja ”myyttien purkaminen” on tietenkin muodikasta kulttuuri- ja mediaeliitin piirissä, mutta pitkällä aikavälillä se nakertaa sivistyksen perustaa.

      Poista
    2. Akateeminen on kulttuuri-instituutio, mutta sen asemaa Helsingissä on vahvistanut junnollisen kirjaston puute. Kaupunginkirjasto oli aikoinaan Roballa ollessaan hiukan syrjässä ja se on nyt ollut nelisenkymmentä vuotta aivan sivussa Pasilassa. Yliopistolla on keskustassa lukuisia kirjastoja, mutta ne ovat sosiaalisesti opiskelijoiden, tutkijoiden sekä vanhuudenhöperöiden sääyläiseläkeläisten reviiriä.

      Akateeminen kirjakauppa on käytännössä toteuttanut samaa tehtävää julkisena sivistysolohuoneena, jota muualla Suomessa hoitaa kaupungin pääkirjasto. Saa nähdä, miten tilanne muuttuu keskustakirjaston valmistuessa aivan kaupungin sydämeen.

      Poista
    3. Erastotenes kirjoittaa tapansa mukaan vahvaa asiaa, paitsi että minulle ja aika monelle muulle Rikhardinkadun kirjasto kirjatorneineen ja lukusaleineen on tismalleen ollut sellainen sivistysolohuone.

      Poista
  6. Fuga on paitsi paras levyliike, myös mainio kustantaja (esimerkiksi viimeaikaiset arkistojen aarteista kootut kotimaisten laulajien nimikkolevyt) myös konserttitoimisto - toivat Wispelweyn soittamaan Saksalaiseen kirkkoon Bachia sellollaan 1990-luvun puolivälissä.

    Kiva että Gardiner tulee suomeksi, miltä kustantajalta; en ole huomannut listoilla, niinhän usein käy.

    VastaaPoista
  7. Muistihan se Jukka meillä yli seitsemänkymppisillä rapisee. Onneksi on varamuisti eli viimeistä huutoa oleva älypuhelin muistin jatkona taskussa.

    Veikko Huovinen oli ongelman alkulähteillä:

    "Erilaista tietoa voi olla liian kanssa. Tiedonjyviä vilisee ilmassa kuin Nuorttijoella sääskiä. Ne inisee ja kiusaa maapallon valtaherrat uuvuksiin. Ihminen luulee kaiken tietävänsä. Vaan eihän se tosiasiassa tiedä paljon mittää, häilyväinen pösilö. Kaikki pääasiat ovat melko lailla ennallaan."

    VastaaPoista
  8. Jopa kirjoititkin syvällisesti! Siis ihan aikuisten oikeen syvällisesti. Noinhan musiikki menee sinun kvanttiteoriasi mukaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ja ne vkantit tulevat kuvaan selvitettäessä, miten ja mikä siirtyy sisäkorvan värekarvoilta aivojen hermoverkoston aksoneihin sekä frekvenssi- että amplitudikoodattuna ja vielä molemmille korville erikseen. Näihin asti on selitetty että polariteetti eli napaisuus vaihtuu. Mutta jotta näin kävisi, on edellytettävä potentiaali- eli energiatason ero, joka puolestaan edellyttää elektronin "hyppäystä" ja siinä taas kvanttimekaniikka on yksi mahdollinen selitys. Joka tapauksessa siis mekaaninen värinä (värekarva) muuttuu jossain kohdassa sähkökemialliseksi. Korva on tehdas.

      Poista
    2. Kvanttizeniläinen kysymys: jos kukaan ei ole kuuntelemassa musiikkia, onko sitä?

      Poista
  9. Vaikka aistihavainto äänestä on jo sammunut, se soi.
    Wolfgang Mielcke oli tuonut kuoronsa Saksasta kesäiseen Tyrvännön kirkkoon laulamaan ja hän kehotti kuuntelemaan sointia vielä äänen sammumisen jälkeen, rauhassa. Samaa ohjetta hän antoi urkumusiikkinsa kuulijoille.

    Maltillisesti nauttinut Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  10. Ad Omnia: - mainitsemani Gardinerin kirjan julkaisee suomeksi... äänilevyliike Fuga Oy.

    VastaaPoista
  11. Ai, kuinka oli taas hauska, varsinkin tuo loppu.

    VastaaPoista
  12. Kirjoitin vuosikymmeniä HB-lyijytäytekynällä, mutta tällä vuosituhannella en ole varmaankaan kirjoittanut käsin edes liuskan vertaa, yhteensä.

    Mitenkähän tuo vaikuttaa käsittämiseen? No, en toisaalta painele näitä näppäimiäkään varpailla.

    Helmerson, Rautio ja Tortelier on kuultu elävinä, mutta kyllä Yo-Yo Man levytys on paras. Saattaa olla, että olen seitsemän vuodn kuluttua muuttanut mieltäni: Wispelwey on seitsemän vuotta nuorempi.

    vuorela, tampere

    VastaaPoista
  13. Unohtumaton konsertti. Ja soittaja! Myös tuo varhaisempi levytys...

    VastaaPoista
  14. Kertoisiko kynä milloin ranskan "Je suis" muodostui suomen "Jeesus"?

    VastaaPoista
  15. Otin lapsuudenkodista talteen yhden arvokkaimmista tavaroistani, mustetäytekynän. Tarkistin äsken sen merkin: Tiger. Taitaa olla englantilaistekoinen. Käytin sitä keskikoulun kaunokirjoitustunneilla, ja sain numeroksi täyden kympin. Myös kasviston nimilaput kirjoitin sillä. Parhaimpia muistojani kouluajoilta.

    VastaaPoista
  16. Olen soittanut tuota sarabandea kitaralla. Siinä on itse asiassa kolmiäänistä polyfoniaa toteutettuna maailmanennätyksellisen vähillä nuoteilla. Kitaralla ei tarvitse oikoa yhtä paljon kuin sellolla, joten se tulee vielä paremmin näkyviin. Biisiä ei voi oikein harjoitella vaan se pitää yrittää ottaa ensin älyllisesti haltuun.

    VastaaPoista