14. marraskuuta 2014

Julkipoliisi





Eilen esitettiin pari sanaa salapoliiseista, tänään julkipoliisesta.

Varhaisten romaanisankareiden suosio rikosten selvittäjinä liittyi haluun korostaa vakinaisen poliisin tyhmyyttä ja taitamattomuutta. Vaativiin henkisiin suorituksiin kykeni vain herrasmies, jollaisena poliisia ei toki voinut pitää.

Amerikkalaisen mustan dekkarin taustalla näkyy tieto maan poliisijärjestelmän omituisuudesta. New Yorkissa poliisi oli sielullisesti takapajuinen irlantilainen. Kaliforniassa poliisit olivat suurempia kelmejä kuin rikolliset. Etelävaltioissa sheriffit ja konstaapelit olivat mielivaltaisuuden ruumiillistumia. Näillä ajatuksilla on tosiasiallista taustaa, vaikka ne ovat tietysti ruokottomia yleistyksiä.

Suomalaisen poliisin suuri suosio, josta saatiin tietoa kyselytutkimuksista viimeksi eilen, on ihme. Taustalla olisi kolme pahaa perinnettä. Tsaarin aikana poliisi oli hyvin lähellä poliittista santarmilaitosta eli se oli isänmaan ystävien vihollinen. Sitten oli kieltolaki. Poliisi oli janoisen kansanosan ja rehellisten viinankeittäjien vihollinen. Sen jälkeen oli elintarvikesäännöstely. Poliisin tehtävänä oli penkoa kunnon ihmisten laukkuja ja matkalaukkuja junissa ja etsiä voidritteleitä.

Kun maassa ilmeni valvontatehtävä, jonka suorittaminen oli mahdotonta, se sälytettiin poliisille ja valvonta nimismiehille.

Lisäongelmia olivat heikko päällystö ja olematon koulutus. Näiden takana oli tietenkin heikko palkkaus. Olin itse näkemässä, miten tuo kaikki muuttui, paitsi palkkaus. Opetin sekä komisarioita että vankeinhoidon henkilökuntaa. Samaan aikaan kadun todellisuudelle vieraat sedät alkoivat väistyä järjestelmän huipulta.

On toisteltu, että television ”Reinikainen” muutti myönteisesti poliisin kuvaa silloin, 1980-luvun alussa. Olisin aivan toista mieltä. ”Reinikainen” oli lähtöisin ohjelmasta ”Tankki täyteen” ja toteutti suosikkiviihteen ja mielikirjallisuuden peruskaavaa. Suosion huipulle noustaan kuvailemalla sellaista, mikä on juuri mennyt ohi. Reinikainen oli yhtä pahasti sivuutettu kuin se huoltoasema siinä toisessa sarjassa ohitustien tappamana. Jopa Tuomas Kyrö tuli tarinoineen kaksi viikkoa sen jälkeen kun ”Mielensäpahoittaja” oli laskettu haudan lepoon.

Tätä mietin, kun olin juuri lukenut Koskenniemen kirjallisuusarvosteluja ja sitten seurasin, mitä ihailemallani Hannu Salamalla oli sanottavanaan Finlandia-palkinnon edellä. Koskenniemi oli enemmän ajan hermolla.

Vaistomainen vanhoillisuus eli konservatiivisuus voi olla auttamatonta. Minunkin tuomari-ihanteeni on se, jonka palkkausjärjestelmän muutos tuhosi – entisajan kihlakunnantuomarit ja ne mestarilliset raatimiehet. Oman vanhoillisuuden nostaminen ihanteeksi tai esimerkiksi on tyhmyyttä.

En mielelläni uskoisi mitään erikoisen hyvää valtion harjoittamasta suunnittelusta. Siksi arvaisin sattumaksi, että poliisin koulutuksen tehostaminen ja yhteisön hyväksyntä omina miehinä ja naisina ovat kulkeneet niin hyvässä synkronissa. Sama ilmiö näyttää toistuneen armeijassa, sekä aliupseereissa että upseereissa. Ja myös sotilaiden julkinen kuva on jatkuvasti erittäin hyvä.

Pankit ja vakuutusyhtiöt toimivat paikallistasolla ”omien miesten” vetäminä. Kirkonkylän KOP:n johtaja oli sota-ajan komppanianpäällikkö ja Säästöpankissa hallitsi paikallisen mahtisuvun jokin haara.

Olisiko kasinotalous ja sen aiheuttama pankkikriisi ollut koulutetun ja siis yhteisöille vieraan väen aikaansaannos?

Ruotsalaisen poliisiromaanin voima on poliisien sosiaalidemokraattisuus – useimmat sankarit ovat ”tavallisia”. Sama koskee norjalaisia. Suomalaisissa dekkareissa on sama piirre. Mielestäni Sariola kirjoitti vielä Outsiderin henkeen ulkomaisia esikuvia mukaillen, mutta Matti Yrjänä Joensuu toi keskinäyttämölle ”tavallisen poliisin”.

Keskusrikospoliisin ja Helsingin sipoolaispitoisen poliisin kitka, josta olen itse kuullut juttuja ja nähnyt merkkejä 50 vuotta, saattaa sisältää tämän paikallisuuden dimension. Ennen sotia moitittiin, että kaupunkipoliisit olivat ”maalaisia”. Niin muuten taisivat olla. Romaaneissa he ovat kaupunkilaisia. Onni että heissä on romantiikkaa ostajien suosioksi asti.

20 kommenttia:

  1. Chandlerin poliiseissa kaiken korruption ja tylyyden rinnalla vilahtaa mielikuvituksellisiakin hahmoja, kuten Mozartin pianosonaatteja soittava yksilö. Joskus maaimassa jopa liittokansleritason politiikko saattoi levyttää Bachia.

    VastaaPoista
  2. Joukossamme elää runsaasti henkilöitä, jotka ovat kokeneet poliisin mieli- ja väkivaltaa. Vasta kun poliisitoimi otettiin kokonaan valtiolle, pahimmista pukareista on alettu päästä eroon. Aikaisemmin poliisiksi pääsi kuka tahansa voimakasrakenteinen vähintään reservin aliupseerikoulun käynyt. Rehelliset konnat pystyisivät hyvin nimeämään mulkut, mutta eivät sitä tee. Jotain pientä kähinää aina on, eikä poliisin "hyvä maine" kansalaisten keskuudessa ole oikein totuuden mukainen. Mielikuvamarkkinointi on tehnyt tehtävänsä.

    VastaaPoista
  3. Mauri Sariolan Susikoski oli kyllä pitkälti ulkomaisten esikuvien mukainen, mutta murhat tapahtuivat kovin suomalaisessa ympäristössä. Sahat, maatilat ja pikkutiet ovat aika todellisen oloisia. Samalla peruskonservatiivinen asenne paistaa läpi. Tyypillisiä hahmoja ovat epärehellinen liikemies, yhteiskunnan sortama pienyrittäjä, taloa huonosti hoitava, "nykyaikainen" kotivävy ja ahkera virkamies. Kaupunki on paikka, jossa maalaiset käyvät vain ryyppäämässä, vieraissa naisissa tai tekemässä rikoksen motiviksi nousevia juridisia papereita. Sotatausta nousee aina välillä esiin. Sankarit ovat aina reserviupseereita ja rosvo on monesti alikersantti tai sotamies, jolla on mustana muistona oma pelkuruus jossain suurtaistelussa.

    Susikoski on Sariolan "Mary Sue", eli epäuskottavan ihanteellinen heijastuma omasta itsestä. Opintonsa loppuun saattanut varatuomari, joka kyllä usein esittäytyy varanotaariksi ja luonnollisesti rintamalla palvellut reserviupseeri. Sariolan opinnot jäivät kesken ja vaikka hän oli rintamamies, hän ei koskaan palvellut rintamalla upseerina vaan Lapin sodassa viestikeskustehtävissä upseerikokelaana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jätit mainitsematta tyypin "luihu asianajaja". Hyvin kuvattu.

      Sariolalla oli itsellään sotien jälkeen vastoinkäymisiä viranomaisten kanssa - taisi vähän parannella papereitaan josasin viranhaussa.

      Ihmisenä hän oli aikamoinen pakkaus, isokokoinen ja kovaääninen mutta ei mitenkään viehätystä vailla, ajoittain kyllä voimillekäypä.

      Vuosia sitten sanoin jossain blogikirjoituksessani, että kaikkein parhaat Sariolan romaaneista ovat hämmästyttävän hyviä myös nyt luettuna ja niin visuaalisia, että niistä saisi sellaisinaan kelpo elokuvia.

      Poista
  4. Voisiko poliisin suuren suuren suosion ja korkean arvostuksen - asiat, jotka tuntuvat usein ns. paremmistoa kovasti ärsyttävän - voisiko tämän suosion selittää yksinkertaisesti substanssilla - sillä, että Suomen poliisi vain on niin hyvä? Ammattitaitoinen, hötkyilemätön, luotettava ja korruptoimaton. Ainakin suhteessa siihen, mitä poliisi useimmissa muissa maissa on. Yksi huumepoliisi ei tätä kuvaa pahemmin tunnut hetkuttavan.

    Kuten blogsti viittaa, meillä poliisi on tavallisille ihmisille "yksi meistä" eikä "niiden toisten pamppumiehiä".

    Upea juttu. Mutta uhan alla sekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei.

      Se johtuu hyvin pitkälle siitä, että ns. 'tavallinen' ihminen ei usko mulkkujen ja/tai turpaanvetävien poliisien olemassaoloon ennen kuin sellainen osuu omalle kohdalle.

      Se täyttyy myöntää, että viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana tälläisten kyttien määrä ainakin pääkaupunkiseudulla on onneksi huomattavasti vähentynyt.

      Poista
  5. "Tsaarin aikana poliisi oli hyvin lähellä poliittista santarmilaitosta eli se oli isänmaan ystävien vihollinen."

    Olikohan se noin? Santarmit olivat noita (ja kasakat vielä enemmän), mutta eiköhän esim. maaseudun nimismiehet ja paikallispoliisit olleet kansanomaisia ja isällisiä. Tämä perinne kaiketinkin jatkui itsenäistymisen jälkeen 1920-luvulta alkaen. Tuota perinnettä sain itsekin haistaa kesävallesmannina. Nyttemmin poliisista on tullut etäinen, virallisen varovainen ja kaikiin "työturvallisuusvälineisiin" tarkertuva.

    VastaaPoista
  6. ”Pankit ja vakuutusyhtiöt toimivat paikallistasolla ”omien miesten” vetäminä. Kirkonkylän KOP:n johtaja oli sota-ajan komppanianpäällikkö ja Säästöpankissa hallitsi paikallisen mahtisuvun jokin haara.”

    Markku Kuisman ja Teemu Keskisarjan Suomen pankkihistoriaa käsittelevässä kirjassa Erehtymättömät kerrotaan, kuinka sotien jälkeen marsalkka Mannerheim
    Vaikutti upseeriston pääsyyn pankkitehtäviin:

    ”Genevessä oleskellut marsalkka ehdotti paperi-industrialisti R. Erik Serlachiukselle, ´kuinka tarpeellista olisi, että Suomen teollisuus ja kauppa ojentaisivat auttavan kätensä nille korkea-arvoisille upseereille, jotka ovat työn tarpeessa`. ---

    Marsalkan antama tehtävä täyttyi. Seurauksista ei pidemmällä aikavälillä yksinomaan iloittu. Varsinkin haarakonttorien johdossa kapteenit ja majurit pysyivät pitempään kuin oli yleiseltä kannalta hyväksi. Osa asiakkaista tympääntyi kurinalaiseen tai muuten hankalaksi koettuun menoon, ja eteenpäin pyrkivät nuoret pankkiammattilaiset kokivat upseeri-pankkiirit tulpaksi tiellään.”

    Lukija Laihialta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tärkeä näkökohta ja sanoisin oman kokemani perusteella että aivan asiaa.

      Poista
  7. Jutun kuvituksena näyttäisi olevan valtiovarainministeri Rinne. En ymmärrä, miten hän liittyy päivän aiheeseen?

    VastaaPoista
  8. Lienee totta että jossakin mielessä Reinikaisen aika oli jo, siitähän itse sarjakin ammentaa törmäyskohtia. Silti väittäisin, että Reinikainen on omalta osaltaan vaikuttanut sekä suuren yleisön että myös poliisin itsensä käsityksiin ammatista. Tunnen melko hyvin poliisikuntaa ja ainakin vielä me nelikymppiset sarjan nähneet siviilit ja poliisit ymmärrämme Artturi Sakarin jonkinlaisena ammattikuntansa Koskelana, ihannetyyppinä. Enkä usko, että se on pelkkää nostalgiaa. Yksilö, joka ylittää byrokratian rattaat näkemällä olennaisen ja ihmisen yksilönä vaikka itse edustaakin järjestelmää. Reinikainen on omalta osaltaan vahvistanut uskoa itsenäiseen ajatteluun ja inhimillisyyteen, uskaltaisiko jopa sanoa lähimmäisenrakkauteen, vaikka eräät miehen näkemykset 2000-luvun näkökulmasta vaikuttavatkin perin asenteellisilta. Mutta jos tyyppi on aito, eihän sitä voi ihan täydellinen olla...Taide, tai tässä tapauksessa laadukas viihde voi todellakin muuttaa maailmaa, ainakin hitusen.

    VastaaPoista
  9. Matti Yrjänä Joensuu, Rakkauden nälkä. Upea.

    VastaaPoista
  10. Vaikka Mauri Sariolan teoksia on filmattu, ei yhdestäkään elokuvasta ole tullut kestosuosikkia samalla tavalla kuin komisario Palmu -sarjasta. Valentin Vaala, studiokauden mestari, teki viimeisenä pitkänä näytelmäelokuvanaan Sariola-filmatisoinnin Totuus on armoton (1963). Vaala oli valitettavasti menettänyt parhaan otteensa jo kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta tuossa teoksessa on arvokasta harvinainen pitkä suomalaisen vanhan ajan käräjäoikeuden kuvaus, jota kuvittelisin aidoksi; asiantuntijat oikaiskoot. Suomalainen oikeuskäytäntöhän on vastakohta amerikkalaisten elokuvien tunnetuksitekemälle raflaavalle tyylille. Vakuuttavuutta tavoitellaan pikemminkin epädramaattisuudella. Asia sinänsä on dramaattinen, oikeuskäsittely ei.

    "Malli Reinikaista" muistaakseni pidettiin relevanttina jopa poliisikoulussa vielä 1990-luvulla. Vastakohtana silloisen amerikkalaisen fiktion liipasinherkille poliiseille oli luottamusta herättävä, hyvänahkainen kaveri, joka juuri tuollaisella asenteellaan sai paljon tietoa, joka olisi uhoavalta tyypiltä jäänyt saamatta. Toki Columbo oli omalaatuinen sukulaishahmo. Olisiko hänen yhtenä esikuvanaan mahtanut olla Rikoksen ja rangaistuksen nerokas poliisitutkija Porfiri. Jälleen saa mainita Dostojevskin nimen sala- ja julkipoliisiyhteyksissä.

    Yleensä elokuvan mieleenpainuvimmat poliisit ovat olleet vastakohtia todellisuudelle; elokuvan painajaisviehätys kun on siinä, että mahdoton näytetään toteutuneena. Jo 110 vuotta sitten Ranskassa keksittiin slapstick-poliisit, sitten on nähty psykopaattipoliisit, rogue cops, vigilante cops, jne. Vigilante ja Texas Ranger, oman käden oikeuden käyttäjät, ovat poliisin eetoksen vastakohtia. Televisiossa on nähty enemmän realistisia poliiseja.

    Kuitenkaan fiktion poliiseista Maigret ja Palmu eivät liene mahdottoman kaukana todellisuudesta, ei myöskään Fritz Langin komisario Lohmann; Saksassa on ohi natsiaberraation ollut samantapainen kansanomaisen poliisin perinne, johon suomalainenkin poliisihabitus voitaneen liittää.

    Samoin ruotsalaisen fiktion poliisit lienevät lähellä todellisuutta. Oma suosikkini taitaa olla Sjöwall-Wahlöön Komisario Beck tähtäimessä, josta Bo Widerberg teki mestarillisen filmatisoinnin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. S&W:n suurin ansio on ammatin psykologisen aspektin ymmärtäminen: tavallisia miehiä epätavallisessa työssä, jotka kokevat rikoksen selvittämisen paineet eri tavoin. Kriminologiaa tuntevalle teokset ovat kuitenkin huvittavia. Silti, ansiot ovat puutteita suuremmat, fiktion lainalaisuudet ovat toiset kuin rikostutkinnan.

      Erikoista, ettei Saksassa liene syntynyt vakavasti otettavaa/mainitsemisen arvoista rikoskirjallisuutta. Hyvä, Kafka, Prozess, mutta kuulisin mielelläni muita esimerkkejä. Sitävastoin tv:ssä rehottavat bulkkidekkarit, joista saamme kärsiä täällä saakka. (Vrt. Terttula rillumareista: tuholaisretikka jonka siemenet leviävät kauas.)

      Poista
    2. S&W? Malli 13-3 on surkea. 28-2 kelpaa mutta vaatii hurjan määrän harjoittelua ja on vain revolveri. Allt var bättre före...

      Poista
  11. Kuvassa on Lurppa parhaassa vedossaan, tai siis Tex Averyn hurmaavasta Deputy Droopysta on tuo still. Aivan hurjaa menoa. Hakukoneilkaa.

    VastaaPoista
  12. Poliisin hyvä maine lienee harha, joka perustuu siihen, että iso osa kansalaisista ei ole joutunut tekemisiin poliisin kanssa kovin usein.

    Kyllä meikäläinen asioi mielummin "Reinikaisen" kanssa, kun elämästä vieraantuneen, kirjoituspöydän takana istuvan "ylikomisarion" kanssa. :)

    VastaaPoista
  13. Pixarin lyhyitä kuten "Lifted" tai eläinten oikeuksista kiinnostuneille taikuri saavuutetuista eduista kiinnipitävine kaneineen ovat uudempaa mutta presiis samaa huttua.

    VastaaPoista
  14. Pixar short films, Presto! Perinteisen Averyn Slap Happy Lionin hengessä, joskin niin kovin kiltti. Kakrut oli lujempaa tekoa ennen?

    VastaaPoista