13. marraskuuta 2014

Detektiivi





Vuodesta 1889 tai jo muutamia kymmeniä vuosia aikaisemmin riuskan seikkailijan rinnalle kohosi salapoliisi. Vakiintunut suomenkielinen nimitys saattaa olla peräisin noista varhaisimmista käännöksistä. Virallisesti salapoliiseja ei ole tainnut olla olemassa, ja ”yksityisetsivä” tuli käyttöön vasta myöhemmin. Niitä ilmestyi vähän sieltä täältä. Vakinaiset kirjankustantajat olivat hitaita, vaikka Sherlock Holmes osoittautui nopeasti jättiläismenestykseksi.

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi salapoliisiromaanit ovat niin suosittuja, enkä sitä, miksi parempien ihmisten kuuluu väheksyä niitä, tai sitten koketeerata niillä. ”Agentti” oli nuoruusvuosinani kauppaedustaja, esimerkiksi puutavaraliikemies. Tuossa vaiheessa ”Neuvostoliiton salainen asiamies” oli harvoin mainittu käsite. James Bond muutti kaiken. Istanbulissa seikkaili nimenomaan sellainen, ja vastustaja oli Neuvostoliitto, etenkin sen ”salainen poliisi”.

Tätä tavaraa on myyty kovissa tai pehmeissä kansissa. ”Salapoliisin seikkailuja” ilmestyi 1894 Kuopiossa. Runsaat kymmenen vuotta myöhemmin juuri Sherlock Holmes alkaa esiintyä jopa nuoruuden muistelmissa – kelvottomat ylioppilaat lukevat niitä eivätkä tenttikirjojaan. Aikaisemmin nämä samat – ja heidän kelvottomat vanhempansa – olivat lukeneet Eugene Suen sensaatiojuttuja vaeltavasta juutalaisesta ja Pariisin ihmeistä.

Todellisuudessa Hugon eräiden teosten ja Dumas’n luokitteleminen muuhun kuin viihdekirjallisuuteen osoittaa käsitteen keinotekoisuuden. Meillä olisi itsellämmekin viihteen mestari, tämä tällainen Topelius. Ei kannata välttämättä yrittää Välskärin kertomuksia, joka on niin pitkäkin, jos tahtoo esimerkin siitä, mitä tällä hetkellä ei oikein osata. Katselin nimittäin Raija Orasen Aurora Karamzinia ja kauhistuin. Julkaistakseen ei siis tarvitse osata kirjoittaakaan?

Topeliuksella jokin ”Tähtien turvatit” liikkuu ja etenee kuin hirvi kimmoisalla kangasmaalla. Oikein tahtoo hengen salvata. Mutta ehdotus salapoliisiromaanin selitykseksi on yksinkertainen. Ne sellaiset ovat sivilisaatiokertomuksia. Tarkoitan hyvien tapojen ja kunniallisuuden voittoa, jota ranskalaiset väittävät pitävänsä mielessään viljellessään tuota termiä ”la civilisation”, toisin kuin saksalaiset makkaranpurijat, joiden ”Kultu” on ranskalaisten mielestä vain rasvaista käärepaperia.

Joskus harvoin käy toisinkin – Simenonilla esimerkiksi – mutta yleensä konna jää kiinni, salapoliisi katoaa salaisuutensa verhoon ja yleinen tyytyväisyys vallitsee. Rikoksia poistava poliisi on kuin puutarhuri sivistyksen ryytimaassa.

Perinteisen englantilaisen dekkarin maailmassa rosvoa odotti kaulaantuntuvasti hirttotuomio. Niitä pantiin täytäntöön vielä toisen maailmansodan jälkeen. Vaikka lukijat tiesivät esivallan ja erilaisten ryökäleiden mittelöt ajanvietteeksi, tämä seikka lisäsi draaman panoksia. Amerikasta nyt ei tarvitse puhuakaan. Erilaiset sähkötuolit ja kaasukammiot olivat kovassa käytössä mustan poliisiromaanin kulta-aikana.

Sellaiset epäilyttävät kirjoittajat kuin minä ovat toistelleet vuosikymmeniä, että dekkari on kumma keksintö, koska henkirikokset ovat todellisuudessa yksinkertaisia ja viheliäisiä. Tarkoitan ihmisiä, jotka ovat joutuneet todellisuudessa tekemisiin näiden asioiden kanssa. Itse olen ollut mukana sadassa tappo- ja murha-asiassa. Eräiden yhteydessä luin menneisyyden murhajuttujen asiakirjat. Mieleen jäi käsittelyn ylimalkaisuus ja osaamattomuus.

Mutta niin ei ole vaikka siltä näyttää. Jarkko Sipilä tunnusti, että jos hän olisi tarjonnut pari vuotta sitten kustantajalle käsikirjoitusta, jossa korkeassa asemassa oleva poliisimies joutuu syytetyksi sekaantumisesta huumeiden myymiseen, kustantaja olisi sanonut, että älä kuule naurata. Ei tällaista kukaan lue, koska tällaista ei tapahdu.

Ja on tämä murhajuttu länsirannikolla; siinä erään poliisin osuus on sellaista laatua, ettei surkeimmallekaan sepitteen tekijälle ole tullut vastaavaa mieleen.

Ja miksi kirjallinen kerma vähättelee dekkareita?  Vanha viihde oli kertomuksia väärästä vainosta tai noususta maineeseen. Viesti oli, että pöljäkin pärjää, jos on iso pää ja nyrkit. Uudempi viihde on osa luokkataistelua. Kunnon ihmisiä uhkaavat pimeyden voimat. Oli ”työväenluokka – vaarallinen luokka”. Kerronnan takia päärosvo oli Kerjäläisten kuningas tai langennut herra, nerokas rikollinen eli Criminal mastermind. C.K. Chesterton muuten käänsi tämänkin nurin. Dekkarissa ei oikeastaan koskaan tutkita, kuka puliukko surmasi toisen puliukon. Murha tapahtuu aina ”meidän” ja ”niiden” rajavyöhykkeellä. Erityisen kiellettyjä ovat aidosti pelottavan ”meikäläisten” väkivallanteot, kuten perhesurmat.

Nyt dekkarit ovat muuttuneet pysyvästi poliisiromaaneiksi, ja poliisit ovat köyhiä mutta kunniallisia. He pitävät vieroksuttuina, näännytettyinä ja alipalkattuina yllä elämisen ehtoja. Kaunis kuva, ja joka tapauksessa todempi kuin se edellinen, Mersulla ajava nimismies.

22 kommenttia:

  1. Dostojevskin teoksia on kutsuttu salapoliisiromaaneiksi. Tosin ovat ne muutakin. Karamazovin veljeksillä on kaikilla murhaan motiivi, kahdella mahdollisuus, kaikilla syyllisyydentunne. Koska isän kuolemaa ovat toivoneet kaikki.

    Poliisin toiminnan suurin valtti on yleinen kunnioitus ja luottamus. Se, että huumepoliisin päällikkö olisi itse huumerikollinen, kuulostaa elokuvalle ominaiselta painajaisen logiikalta: se, minkä pitäisi olla mahdotonta, nähdään toteutuneena.

    Jos on niin kuin nyt syytetään, tapahtuneen suurin vahinko on poliisin maineen menetys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Se, että huumepoliisin päällikkö olisi itse huumerikollinen"

      Ei se ole ollut mahdonta missään missä on ollut taloudellisesti merkittävää huumausainerikollisuutta. Ihminen on heikko ja aina löytyy korruptiolle altiita yksilöitä (seksi, päihde tms addiktio). Oleellista, että systeemi pelaa niin, että kaikkia valvotaan ts myös poliisia itseään.
      Huumepuolella asiaa pahentaa se, että ainoa tehokas tutkintakeino ovat ilmiantajat (Vasikat) ja kanssakäyminen heidän kansaan lisää korruptioriskiä ("seura tekee kaltaisekseen.")

      Poista
  2. "Uudempi viihde on osa luokkataistelua. Kunnon ihmisiä uhkaavat pimeyden voimat. Oli ”työväenluokka – vaarallinen luokka”. Kerronnan takia päärosvo oli Kerjäläisten kuningas tai langennut herra..."

    Pimeyden voimia on yhteiskunnallisen tason lisäksi oman mielen sopukat. Syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteita prosessoidaan ja jokainen pelkää jonkin salaisen paljastumista. Ehkä kirjallinen eliitti vierastaa tätä 'oopiumia kansalle' aspektia, kirjallisuutta terapiana. Kyllähän dekkarit aika kaavamaisia ovatkin, vaikka kaavoja on toki monia.

    Joissakin dekkarigenreissä me keskiluokkalaiset joudumme syyttömänä hirteen ja kuvattavana on tähän johtava oikeudenkäyntiprosessi (Lustgarten: a case to answer; pähkinä purtavaksi). On se niin väärin mutta taiteen särmää.

    VastaaPoista
  3. Mikään mielikuvitus ei ylitä todellisen koko kirjoa. Se on hyvä js oikein, ei ihmisiä saakaan sillä tavoin pelotella.

    VastaaPoista
  4. Eikö Mersulla ajava nimismies olekaan totta? Minua on taas huijattu!

    VastaaPoista
  5. Heh heh! Luottamus poliisiin on Suomessa kyllä vain kasvamassa!

    VastaaPoista
  6. Sehän se on aina ihmetyttänyt osaa kirjallista eliittiä, että miksi toinen osa samaa ryhmää tykkää salapoliisiromaaneista. Selitykseksi heille ei oikein riitä se tosiasia, että ne ovat niin kiehtovia. Niiden lukeminen on kivaa!

    Nykyisin dekkarit ovat tavattoman monimuotoinen kirjallisuudenlaji, jossa useimmiten on kuitenkin yhä mukana se viihteellinen osuus. Ja monesti ne ovat tietysti ennen kaikkea viihteellisiä, mikä ei ole vallan paha juttu sekään.

    Suuri ihmetyksen aihe samoille kulttuurin valioille on myös tieteis- ja fantasiakirjallisuuden suuri suosio. Eiväthän ne ole edes totta! Voisiko olla, että suurin viisaus ja avaramielisin kulttuurinäkemys ei majailekaan eliitin parissa?

    VastaaPoista
  7. Suuri ontologi Raymond Chandler sanoi: "On vain taidetta ja sitäkin äärimmäisen vähän".

    Chandlerin romaaneissa Philip Marlowe selvittää aina itselleen, kuka pääroisto on, mutta koskaan tätä ei tuomita oikeudessa murhasta tai muustakaan. Syvää realismia.

    vuorela, tampere

    VastaaPoista
  8. Vanhat Mika Waltarin Palmut voittavat kirkkaasti nämä nykyiset dekkarit. Kemppisen vinkkaama Teyn Ajan tytär oli järkyttävän hyvä lukukokemus. http://fi.wikipedia.org/wiki/Ajan_tytär

    Vanhaan hyvään aikaan julkaistiin vain laatua, joten alan kaivamaan kirjastosta WSOY:n, nyt Bonnierin Sapo-sarjan kirjoja.

    Sattuma heitti kirjavinkkinopalla kutosen, tosin Setä avusti painotetulla nopalla. ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hollywoodin hirsipuut. Kunpa kaikki osaisivat yhtä hyvin.

      Poista
    2. "Puhumalla puutaheinää saa toisinaan aikaan yhtä ja toista." Komisario Palmu elokuvassa Komisario Palmun erehdys ES

      Poista
    3. "Please, feel free to comment."
      Kemppinen, blogin otsakivessä.

      Poista
  9. Raija Orasesta jos sallitaan. En ole lukenut. Kuulin kyllä ja se iski. Kahvilassa aikuisikäiset naisporukassa päivittelivät Aurora Karamzinin rikkauksia ja suuremmoisia juhlia. Niitä seurasi yksi toinensa perästä. Pietarissa herkuteltiin ja suupaloja noukittiin kultaisilla ruokailuvälineillä. Sitä oli ruhtinaselämä ja oliko myös kaivannaistoimintaa oman maaorjajoukon toimesta ja tukkuerinä ostettavan kun edellinen erä loppuunajettu ja kuopattu. Tästä työvoimatehostahan on muistoja keskeisimpien lapiotyömaittemme varrella, siis Saimaan kanavan ja Salpausselän rautatien läpivienneistä.

    Vijavienti ja vaihto lännen ylellisyyksiin oli aatelin koreuden perusta. Siihen rinnalle tulivat toisenkin sorttin suurkauppiaat ja toimenmiehet. Näitä olivat Pohjois-Esplanadin venäläiskortteleiden rakentajat alkaen pressanlinnasta. Siitä sitten naapuriin korkeimpaan oikeuteen ja Ruotsin diplomatian tyyssijaan. Sitten kohta tulee maakuntasuomi eli Seurahuoneen hotelli ja kaupanhieronta, palatsillinen komeus ja hyörinätalo. Silloin. Kylätie on hiljainen. Olisiko isossa korttelissa muuta henkeä enää kuin Bio Engelsin eu-tuetut leffat,edes. Harvat parhaat elokuvat surkeimmissa saleissa, Helsingin kokokuva.

    Nämä kauppiaspalatsit nostatettiin. Kauppaherrat agentteineen rakensivat painotuoreilla ruplilla sitä Senaatintorin komeutta, ja sitten junat klonkottivat Hämeenlinnasta Riihimäeltä ja petäikköharjua raakatukkilasteissa ja sahatavarassa Söörnäisten satamaan, sarasti Suomen tulevaisuus. Nyt sitä juhlitaan kun Linna taas ehostettu 45 milj€.

    Minusta on komeata että Oranen ja muita naisia kertovat säätyläisten ylenmääräisyyksistä. Se on todempaa menneisyyttä kuin näiden Hegel Aristoteles humanistien paperinen rapina ja nykyeliitin -sen kulttuurisen siis- kiittely. Eipä muuten näkynyt tätä joukoa eilisiltana Almin salissa kun tarttolaiset revittivät kansaneloa suunpieksentää ja viettien irrottelua Riihiukko ooperassa. Sen idis oli näyttää vanha karkea ja kuinka se hukkuu jokeen suohon, kun konstit eivät tepsikään ja uudelle ajalle tulee tilaa. Virossa ihan ilman saksalaisperäistä snellman runeberg topelius jengiä. Tulee ihan vaan lukkareista ja viikatemiehistä jotka ajavat kaulojensa kurottelijat maanpakoon -tai sinne mistä tulivatkin.

    Hyvä kun UPM sulkee Suomessa ja avaa E-Amerikassa ja Aasiassa. Säilyy ja paranevat osaketuotot maksaa työuupuneen ikäluokan eläkkeet ja säästää nousevat polvet työn kiroukselta. Kuuluvat sulkevan Shottonista ja Kaukaalta. Ne olivat Casimir Ehrnroothin nostatuksia nämä.

    Olisi niitä muitakin ja ydinvoimaakin jos Kalevi Sorsa olisi helikopterista nähnyt kuusimetsät ja puuhiomojen uuden tulevaisuuden jota C.E. pääministerille osoitteli. K.Sorsa satsasi investoitilupiin ja ojesi niitä Veitsiluodolle ja oikeaoppisesti omistetuille. Kusetti meni sitten norojaan Storaksi ja Jouko Karvisen kainalossa London Cityyn. Osinkoa pukkaa.

    Suomi on iloinen paikka. Jos vielä tietäisi niin runsaasti kuin Bilderberg ym. kokouksissa ravanneet A.Blåfield ja muut vastuutetut toimijat, niin iloa irtoaisi uutissirpaleista,vanhoistakin. Kuten eilisen HS 50 vuotta vanhasta että Suomen Pankki ei salli suomalaisen omistaa huvilaa Välimerellä. Sieltähän ostaisi paperirullavaluutalla ja tulisi siten palauttaneeksi myyntidollarit Suomeen markkoina. No, kun ei käynyt, dollarit jäivät maailmalle. Juuso Walden jonka (ja Jukka Virtasen) Jämsää suljetaan koki ostaa paperitehtaita Italiasta. Ei hyvin luonnistunut tämä P.Herlinin matkinta. Usea muu jättti puntia tilille, josta niille sitten tehtiin superkorkoa jahka onnistuneen devalvaatiokeinottelu-pakotuksen strattilippu heilahti. Ihan ekaksi 1967 se hulmusi M.Koiviston vahvassa kourassa, lähtömerkki samalla K.Warikselle. C.Ehrnrooth toimitti devalvaatiot 1991-2 akatemiareettorinaan Antti Tanskanen.

    Tuolloin Suomen Pankin virkakunta, pres.Koiviston ilmaus, oli hurahtanut kovan markan oppiin. Hyvä oppi jos vain olisi opetettu ja kirkoissa kuulutettu. Mutta tehtiinkin vaivihkaan Hakaniemen primitivistejä peläten -ja eduskuntaa.Sitten tuli mitä sattui.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä ollaan niin.. Niin sitä ollaan! Ja hyvä siinä. Juotteko shampanjaa, perhaps? Virtuaalisesti lystikkään kuplivaisia kommentinomaisia interludeja, mutta korkkeja syy väistellä. Olen korkin ystävä, erittäin sellaisen pokskorkin jolla voi tainnuttaa variksen pienestä puusta. Viimeksi en osunut ohi, tähtäsin varoen. Höntti lintu, lensi perään. Kummasteli ja taisipa olla nolo. Viisaita nuo naakat!

      Poista
  10. Tieteis- ja fantasiakirjallisuuden suurta suosiota minäkin ihmettelin eräässä toisessa blogissa ja kerroin,että minua se ei kiinnosta. Sain blogistilta melko tyrmäävän vastauksen. Ihmeteltyäni hän kirjoitti, että tyhmä kommentti ansaitsee samanlaisen vastauksen. No, puolustus sekin...

    VastaaPoista
  11. Vanhat hyvät dekkarit ovat ajan koettelemia ja siivilöimiä. Suomessa vähän tunnettu Ngaio Marsh (Died in the Wool). Chestertonit.

    VastaaPoista
  12. Agenttikirjallisuus oli Suomessa ennen sotia ehkä vähän liian poliittinen aihe. EK oli uusi organisaatio eikä se nauttinut luottamusta edes porvarillisissa piireissä. Sehän oli varsin äärioikeistolainen. Harva olisi kirjoittanut romaania, jossa EK:n mies nousisi sankariksi. Vielä harvempi olisi tiennyt asiasta tarpeeksi kirjoittaakseen romaanin. Jalmari Finne on harvinainen poikkeus. Hän valitsi välineeksi lastenkirjallisuuden. Valkoisessa torakassa sankareina ovat pojat, jotka löytävät vakoilurenkaan, ja viranomaiset ovat hämärämpiä. Poikakirjassa politiikkaa tai organisaatioita ei tarvitse syvällisesti selvitellä.

    Aikuisten kirjallisuudessa ainoat tuntemani sotaa edeltävän ajan viittaukset salaiseen poliisiin ovat M. lååLevän eli Marton Taigan novelleissa. Niissäkin puhutaan vain "toisista tämänlaatuisia asioitaa hoitavista viranomaisista".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokin yhdistää meitä...
      Mulla on ne kaikki Valkoisrt torakat. Lisää: Atomivene Aave.

      Poista
  13. Jos uskaltaa vaihteeksi kehua Elisaa, kirjapalvelu Elisa Kirja on aivan mainio E- ja äänikirjojen lähde. Myös runsaasti ilmaisia klassikkoja. Heillä on myös erityinen dekkaripiiri ja siellä isot määrät vanhempaakin tavaraa kuten Mauri Sariolaa: https://kirja.elisa.fi/dekkaripiiri

    VastaaPoista
  14. Dekkarien ja scifin viehätys on niiden nautinnollisuus ja suggeroivuus. Oopperassahan on sama, kummallista että se on osalla luiskahtanut hienon ja jopa hienostelun puolella. Toki siellä on paljon sellaista kuin ei missään korkeimmassakaan muussa taiteessa. Ehkä operetti vastaisi vanhoja tyttökirjoja, tuntuu että vain aika vanhat tytöt niitä enää diggaavat.

    VastaaPoista
  15. Kyllikki Saaren tapaus tuli "lähelle" sikäli, että vietin kotihipoissa 60-l. illan tapauksen päätutkijan nuoren tyttären kanssa... Ensimmäinen "naiskokemukseni", mutta ei siitä sen enempää.

    VastaaPoista
  16. Kyllähän Taavi Soininvaarakin sai kirjansa julki, peräti kirjasarjan, vaikka sivuhenkilönä oleva korkea poliisiherra on melkoinen konna, tosin P. Lipposen oloisen emäkonnan alaisena. Tosin Soininvaaran luoma henkilöhahmo on niin paperinohut ettei liene kustantajaa kiinnostanut. Emäkonnan hahmo puolestaan liippasi niin läheltä kaasufirman neuvonantajaa että on voinut käämi palaa lukiessa.

    VastaaPoista