30. lokakuuta 2014

Kultaa ja kuntoa





Jatkaakseni eilisestä – tiedossani ei ole monta todella hyvää tutkimusta herrasväestä Suomessa. Eilen kerroin, miten Englannissa ja ehkä Suomessakin ainakin ennen arveltiin, etteivät esimerkiksi ja diplomi-insinöörit ole mitään sivistyneitä ihmisiä verrattuna niihin toisiin, jotka ovat oikein maistereita. Vanhassa Urho Rauhalan tutkimuksessa vuodelta 1966 tulokset osoittavat, että tuohon aikaan valtaeliitin huipulla olivat esimerkiksi hovioikeudenneuvos ja professori. Nykyisin huipulla ovat kai kirurgit.

Tunsin ennen kirurgeja. Yksi oli lasteni isoisä. Kyllä he omasta mielestään olivat taivaan ja maan herroja.

Kommentoija kysyi 1800-luvun aatelisia koskeneista säännöistä. Senaatissa ja siis ylimmässä oikeusasteessa puolen jäsenistä oli oltava aatelisia. Huonon herrakasvun maassa tuo asia hoidettiin näppärästi. Ihmisiä aateloitiin virkaan nimitettäessä kiintiön täyttämiseksi ja joskus muutenkin. Jos eli liian vanhaksi, ehti ansaita nipun erilaisia aatelisarvoja ja kunniamerkkejä, kuten J. Ph. Palmén. Tarvittaessa myös piskeistä porstattiin pikenttejä, ja E. Leinon sanoin ”kun aamulla aateloitiin, niin illalla isien maine jo satavuosihin näyttää voitiin”.

Tuomareista tein silloin korkeinta oikeutta selvitellessäni luettelot 1800-luvun alusta alkaen. Siellä oli hyvin vähän ”oikeita” vanhan vallan aatelisia, siis tyyppiä Svinhufvud. Melkein kaikki olivat säätyläisperheistä, mutta poikkeuksia oli. Se tapa alkoi keskiajan puolella, että epätavallisen etevä ja nöyrästi käyttäytyvä poika koulutettiin porukalla.
Yleisesti tunnettujen köyhien poikien (Elias Lönnrot, August Ahlqvist) lisäksi oli yllättävänkin paljon näkyviin asemiin kohonneita, joilla ei ollut kehuttavaa perhetaustaa, esimerkiksi itsenäisen Suomen alkuvaiheen korkeimman oikeuden presidentti F. Pehkonen, suomenkielinen ja avioton lapsi. Yliopistolla oli sekä kanslerina että rehtorina erilaisia kuskin tai muonamiehen poikia, jotka olivat siis kohonneet asemiinsa raa’alla lahjakkuudella.

Sitten 1900-luvulla juuri tuomarikunnassa nimenomaan korkeimman oikeuden jäsenten taustat osoittautuivat yllättävän maltillisiksi. Listoja tehdessäni vuonna 1990 puolet kaikista tuossa korkeimmassa tuomarinvirassa toimineista oli ensimmäisen polven ylioppilaita ja tavallisin isän ammatti oli käsityöläinen tai rautatievirkailija. Ensimmäisen polven ylioppilaita oli muuten vielä korkeisiin virkoihin nousseissa ikätovereissani suorastaan paljon.

Matrikkelitiedoista arvioidut taustat olivat muuten Turun ja Vaasan hovioikeuksissa selvästi hienommat kuin senaatissa / korkeimmassa oikeudessa. Ruotsissa puolestaan oli ja on silmiinpistävän paljon erittäin tunnettujen sukujen lapsia tuomareina tänäkin päivänä; muistelmien mukaan toiminta esimerkiksi Svean hovioikeudessa katsottiin raskaaksi ja hiukan epämiellyttäväksi tehtäväksi, johon aateluus kuitenkin velvoitti. Ruotsista on ainakin kolmet tuomarin muistelmat, joista käy ilmi, mistä meilläkin harrastetut konstit ja ilveilyt ovat peräisin. Minua tosin kukaan esittelijä ei puhutellut ”sedäksi”. Oman isän ”hyvä veli” oli puhuttelussa setä, farbror, samaan tapaan kuin säädyssä samanveroinen ikätoveri oli ”rakas serkku”.

Sukulaisuus oli asia, josta voitiin sopia. Ennen ajateltiin, kuten itse ajattelen edelleen, että nepotismi on iloinen asia. Lehdistössä on alkanut esiintyä vastakkaistakin mielipidettä. Nykytoimittajat eivät ymmärrä, että ei ollut mukavaa olla opettajan poika, tai osuuskaupanhoitajan.

Oman sukuhaarani kantavanhemmat 1800-luvun alusta edustivat Rauhalan tilastojen absoluuttista pohjaa, paimenpoika ja kerjäläistyttö, jotka vaeltelivat Parikkalan suunnasta Pietariin päin. Äidinpuolen suvun ammatteja kuvaa parhaiten yleisnimike ”mökkiläinen”. Puhe on siis niin sanotusta tilattomasta väestönosasta.

Kirjastoni aarre on Kauko Wirilanderin ”Herrasväkeä : Suomen säätyläistö, 1721–1870” (1974).

Kotipitäjässäni vallitsi lapsuudessani täydellinen rotuerottelu. Kauhavalla oli niin paljon niitä puukontekijöitä ja kutojia että kunnanvaltuustossakin oli merkittävän suuri vasemmiston ryhmä. Vasta minun aikanani yleinen ja yhteinen oppikoulu tutustutti muurarien ja maistereiden lapsia toisiinsa. Äitini ja tätieni puheista olen ymmärtänyt, että sukulaiseni liikkuivat mm. nuorisoseuran ympärillä talollisväen vesojen keskuudessa, mutta syrjäkylien ikätoverit jäivät jokseenkin vieraiksi.

Olin keskenkasvuisena vilpittömän hämmästynyt, kun jotkut kaverit eivät saaneet kotoa lupaa liittyä partiolippukuntaan. Ehkä tuossa näkyi vielä äärioikeistolaisuuden raivoaminen maakunnassa. En minäkään edes tuntenut kunnolla muualla kuin oppikoulussa oppinsa saaneita. Tänäkin päivänä pidän pahana puutteena, etten ole koskaan tavannut kuuluisinta nykykauhavalaista, Jorma Lillbackaa. Äitini vastaa puhelimeeni sieltä palvelutalosta. Toivon että jos joku soittaa ulosottovirastosta, hän kysyy soittajalta, että kenen poikia tai tyttäriä sitä ollaan. Sillä lailla äitien kuuluu kysyä.kul


13 kommenttia:

  1. Kun me Pohjanmaan järviseutulaiset viittasimme muuhun Etelä-Pohjanmaahan, saatettiin sanoa, että joku on maakunnasta. Järviseutuhan kuuluu ns. savolaiskiilaan. Uskon, ettei se kuulu pohjalainen omanarvontunto ollut pikkupitäjissämme päässyt ihan sellaiseen kukoistukseen kuin "maakunnassa".
    Silti hätkähdytti, kun juttelin kauhavalaissyntyisen seitsemänkymppisen naisen kanssa ja hän kertoi, ettei äiti aikoinaan päästänyt häntä Lappajärven Halkosaareen tansseihin, kun siellä ramppasi niin köyhää väkeä.
    Visti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse olen kuullut puolivakavissaan ihmeteltävän akan ottoa Markista - piiathan sieltä...

      Veljeni otti Markista akan, ja hyvä tuli! Nissistä.

      Poista
    2. Täydennetään sen verran että paitsi savolaiskiilaan, ainakin yhtä painokkaasti rantaruotsalaisiin! Pedersören Kållby-nimisestä kylästä on tosi monen juuret.
      Bättre folk alltså!

      Poista
    3. Isoisäni kuulemma lausui, että kaksi on miehellä onnenpäivää.

      Ensimmäinen on se, kun saa akan.

      Ja toinen on se, kun pääsee siitä eroon.

      Poista
    4. Ai jaa. Luulin että Kortesjärvi on Markki ja Lappajärvi Nissi, tai ainakin Lappajärven kirkonkylä.

      Luen juuri Arto Mellerin elämänkertaa, jossa runoilija puhuu matkastaan Itäkylästä Nissiin. Ja sitten Kortesjärvi on puolestaan Markki, kuten minulle vakuuttivat.

      Vai ovatko kaikki Järviseudun kirkonkylät Nissejä?

      Poista
    5. Ainakin Paulaharjun mukaan Markki on Kortesjärvi. Tunnen itsekin sieltä pari neitoa ja onhan pitäjä tunnettu jääkäreistäänkin.



      Poista
  2. "Tunsin ennen kirurgeja. Yksi oli lasteni isoisä."

    Tarkotaksää Jukka, että laamanni-Kullervo oli juristina semmonen varsinainen kirurgi? Vai?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En. Lasteni äidin eli siis kuolleen vaimoni isä oli kirurgi ja opetti kirurgeja, kunnes jäi eläkkeelle. Samaa sukupolvea kuin pappa Ollonqvist, Arne Palmen, Klossner, Kalle Kallio, Peräsalo jne. Varsinainen opettaja oli Korgius. Väitteli 20-luvulla Heidelbergissa treenattuaan, erikoistui sarkooman ja karsinooman ja myös rintasyövän sektioihin, sota-ajan KSS 2:n johtava ylilääkäri jne, Tampereen Yleisen sairaalan ja vielä Keskussairaalan vetäjä. Nimi oli Viljo Tuomikoski, professori.

      Poista
  3. Tyypillistä täytetavaraa, melkein skeidaa.

    VastaaPoista
  4. "Se tapa alkoi keskiajan puolella, että epätavallisen etevä ja nöyrästi käyttäytyvä poika koulutettiin porukalla."

    Kenties se sitten loppui 1900-luvun jälkupuoliskolla. Suhteellisen edun on todella oltava sellainen, ja jotainhan varoja sekä asemaa kartuttaneen on jälkikasvullaan tehtävä. Rakasta lähimmäistäsi.

    Vaikka muuta usein nätisti selitetäänkin, niin kyllä minun poikaiässäni tuli aiheen tiimoilta ihan suoraa vittuilua päin näköä perheen varojen ollessa riittämättömiä merkkivaatteisiin, jääkiekkopelin seuramaksuihin tai muihin yksilön hienoutta ilmiselvästi esiin tuoviin harrasteisiin. Kirjastopalvelujen suurkulutus tai maksimilaajan historian pänttääminen lukiossa eivät todellakaan olleet sellaisia, vaan osoituksia todennäköisesti häiriintyneisluontoisesta outoudesta ja friikkiydestä. Myöskään kauniimman sukupolven kanssa seurustellessa pelkkä omalla erinomaisuudella erottautuminen ei riittänyt, vaan luonnollisesti tärkeiden ihmisten silmän välttäessä loka lensin täysin rajatta. Tarkkailun alaisena tyydyttiin vain suoriin valheisiin, joilla vähintäänkin annettiin ymmärtää.

    Voihan se teoriassa ollakin, että väet olivat oikeasti tietämättömiä kultapoikiensa sikailuista. Ainakin kaikki tapahtunut, jota ei heille kuitenkaan voinut jälkikäteen konkreettisesti ja aukottomasti todistaa, oli heidän mielestään pelkkää keksittyä panettelua. Päältä parikymppisenä, eli suhteellisen hyviin töihin ja naisiin päästyään näiden voideltujen terroristiriiviöiden kohtelu lähimmäisiään kohtaan tietysti kääntyi 180 astetta sellaiseksi, että puheiden tasolla jo osattiin voivotella ja ymmärtää itseään huonompia valintoja tehneitä asenneongelmaisia. Nyt menneitä ei joko muisteta lainkaan, tai sitten ei kuulemma vain ymmärretty vielä niin nuorina. Olihan silloin niin paljon tähdellistä tekemistä - ei tullut ajateltua. Se on voi voi hauskanpitoa ymmärtämättömälle mielikuvituksettomalle nelisilmälle, joka päätti sitten katkeroitua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omalla kohdallani on käynyt niin onnellisesti että on tullut annettua ja saatua. Eli omia hölmöilyjä muistellessa katkeruus ei pääse niskan päälle. Sitä paitsi tympeiden asioiden muisteleminen vahvistaa muistijälkeä ja ruokkii itse itseään.

      Poista
  5. Vaikka ei liity tämänkertaiseen aiheeseen, niin vihjaisen uudesta kirjasta, jossa käsitellään Lapin koloanilismin sävyttämästä lähimenneisyydestä tutkimuksen voimin: Nöyrtyminen ympäristöpakolaiseksi Lokan ja Porttipahdan tekojärvien sosiaalihistoria (Jouni Kauhanen ISBN 978-68155-0-3)

    VastaaPoista
  6. Tämä Wirilander oli Kaarlo, ei Kauko.

    VastaaPoista