19. elokuuta 2014

Kirjava syksy



Luin lehdistä ja katselin televisiosta tulevan syksyn tietokirjoista arveltua. Mielipiteissä oli kirpeyttä, kuten kuuluu.

Sattumalta olin juuri lukenut eräästä suurteoksesta E. Paasilinnan 1981 Lappia koskevasta kirjallisuudesta julkaiseman ja katsellut vähän pitkään runsaita asiavirheitä ja kohdittain eriskummallisia perusteluja.

Mutta edellisessä ja jälkimmäisessä tapauksessa perustelut olivat samat!

Kustantajien markkinaehtoinen laskelmointi tuottaa kauppoihin aivan liikaa kirjanimikkeitä ja tuloksena on tolkuton keskittyminen myyviksi arvioituihin aiheisiin.

Tänä syksyn paheksuttuja aiheita ovat elämänhallinta ja ”itseapu”. Se ei ehkä tarkoita itsetyydytystä vaan jotain ”elämisen taitoa”. Yllättäen myös historiaa paheksuttiin aiheen valintana. Pitäisi tutkia päinvastoin tulevaisuutta. Itse olen luullut, että tulevaisuuden tutkimus nimenomaan perustuu historiaan. Selvitetään tapahtuneita ja tapahtuvia muutoksia ja haetaan niiden turvin strategioita siihen, mitä ei ole vielä tapahtunut eli tulevaisuuteen.

Kolmekymmentä vuotta sitten sivuutettiin kaikin puolin arvottomana matkailua koskenut kirjoittelu, koski se kotimaata tai ulkomaita. Se oli ala-arvoista kirjoittelua, jonka takana oli pelkästään kustantajien saaliinhimo.

Muistaisin hyvin myös 40 ja 40 vuoden takaiset kirjasyksyt, koska olin silloin kustannusliikkeessä töissä. Keittokirjoja kirottiin 1974 erikoisen hartaasti. Eräkirjallisuus oli raadeltavana 1964. Eräitä jutelmakokoelmia julkaistiin aina jouluksi, ja kaikkien kummaksi niitä myytiin arvokkaan kirjallisuuden kustannuksella kymmenin tuhansin.

Kuulostaa asialliselta arvostella kirjoja oman itsen ympärillä pyörimisestä, ruumiin ja sielun päättymättömistä rakennusprojekteista. Vuonna 1964 Otavan mainoksessa ehdotustani syksyn kirjamainoksen otsikoksi pidettiin aiheellisesti huonona vitsinä - ”helvetin hyviä hartauskirjoja halvalla”.

Itsensä parantamisen kirjat jatkavat nimittäin aivan elimellisesti kristillisen hartauskirjallisuuden perinnettä, joka on maassamme pitkä. Vanhentunut termi oli ”ylösrakentava kirjallisuus”.

Keskustelu sananvapaudesta sekin sivuuttaa asiat, joita ei saa mainita nimeltä. Viimeksi huomiota kiinnitti Hannu Salaman uustulkinta jumalanpilkkaoikeudenkäynnistään; kirjailija oli romaanissaan nimennyt jotain kriittisesti eli, kuten väitettiin, pilkallisesti. Käsillä ei ollut niinkään Jumalan kuin Jeesuksen ja Raamatun pilkkaaminen. Nyt, vasta vajaan 50 vuoden kuluttua, hänelle on selvinnyt, että kysymyksessä olikin presidentin ja oikeusministerin salaliitto, järjestetty juttu, ja hänpä siis ilmoittautui syylliseksi.

Olin itse lähellä tapahtumien keskipistettä ja, hirveää kyllä, käsitin kirjailijan kirjeen tuomioistuimelle päähänpistoksi. Monet muut näkivät siinä korkeatasoisen kannanoton. Kirjailija katosi joksikin aikaa näkyvistä, eikä vieläkään ole tapana sanoa, että henkinen paine oli tuon prosessin kohteelle tavattoman kova. Siksi harkinnan näkeminen tilanteissa voi olla hiukan harkitsematonta.

Syytteen kalastelu ja halu tulla tuomituksi olivat muuten olleet 20- ja 30-luvulla äärioikeistolaisten käyttäytymispiirteitä (Simojoki, Kaila, Susitaival – vähän koko IKL). Kirjoituksesta viattomana tuomitseminen särvittää niin.

Jos suomalaisen sananvapauden historiasta taas kirjoitettaisiin, tieto- ja kaunokirjallisuuden ero osoittautuisi hyvin vaikeaksi. Salama on tämän kysymyksen suuri nimi. Alle kymmenen vuotta pilkkaromaanistaan, jossa kuvattiin muun muassa räävitöntä toimintaa ja puhetta, hän julkaisi hienon, pysyvän aseman saaneen kirjan ”Siinä näkijä, missä tekijä”. Kritiikki joka muistikuvissakin liittyy mm. Kalevi Seilosen nimeen, väitti rikollisen toiminnan (tuhotyöt) kuvausten antavan väärän kuvan kommunisteista. Kuva lienee ollut arvostelijoiden mielestä tuon aikakauden mielestä aiheettoman epäedullinen. Ja taas unohtui, ettei kysymyksessä ollut tietokirja.

Ja autotoimittajien termein ”cross-over”-kirjoittaja oli myös Paavo Rintala. ”Leningradin kohtalonsinfonia” toi kirjallisesti hyvin tehokkaassa muodossa sellaista tietoa, jota maassamme oli totuttu johdonmukaisesti karttamaan. Mutta tuon kirjan todenperäisyydestä ei väitelty, toisin kuin ”Sissiluutnantin”, jossa paheksuttiin sitäkin, että sukupuoliasioita pidettiin luonnollisina mutta tappamista ei.



14 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista kuinka jotkut kirjat eivät kerta kaikkiaan käänny elokuviksi. Salaman hieno "Siinä näkijä missä tekijä" oli filmatisointina todella onneton. En tiedä sitten oliko vika ohjaajassa/käsikirjoittajassa, vaiko tuntemattomissa näyttelijöissä. Ehkäpä Edwin Laine, tai Mikko Niskanen olisi saanut parempaa jälkeä aikaan, heti tuoreeltaan -70 luvulla. Tai sitten, kuten epäilen, niin kyseinen mestariteos ei vaan käänny elokuvaksi. Sama koskee Kiven Seitsemää Veljestä. Ei siitäkään ole tehty ainuttakaan hyvää elokuvaa. Molemmista on tehty kyllä oikein hyvät näytelmäversiot. Sinänsä mielenkiintoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulenpa kyllä, että tuossa TV2:n loistavassa Siinä näkijä, missä tekijä -tulkinnassa monia katsojia ärsyttää se, että he tajusivat vasta nyt, mistä on kyse: nuoren uhrin turhuudesta.

      Olin vallan ällistynyt, kun jotkut eivät pelkästään kirjaa lukemalla ymmärtäneet, että Tammelundin Reska tapatti pikkuveljensä niinkin ylevästä syystä kuin mustasukkaisuudesta.

      vuorela, tampere

      Poista
  2. Jos lukisi toistamiseen Sinuhen, sekä lainaisi Thomas Mannin Joosef-sarjan, viimeisin painos (1947-1948).

    VastaaPoista
  3. Halu tulla tuomituksi on edelleenkin voimissaan äärioikeistossa ympäri maailman. Se nimittäin antaa "syyn" kapinaan ja huligointiin. Ensin käyttäydytään rumasti ja, jos tuomitaan, saadaan syy käyttäytyä entistä huonommin "sorrettuna".

    VastaaPoista
  4. Kyl mä kävisin puolustaan taiteilijaa ja vaik kirjailijaaki kerta pressat ja noi poliitikot voi vaihtaa äänestämällä mut taiteilijaa ei saa voida. Kansan sivistyksen mittarina voi käyttää sitä kuin se kohtelee taiteilijoitaan. Ihavvarmaan voi! Ne ketä alkaa täst lässyttää jotain on dorkia eikä niitä tartte kuunnella jos ei haluu.

    I. H.

    VastaaPoista
  5. Rintalan Sissiluutnantin outo piirre on se, ettei sukupuolielämän kuvaus ole edes erityisen roisia. Nykyihmisen on hankala käsittää, mikä siinä halventaa lottia. Varsinainen kritiikki kohdistuu lähinnä saksalaisiin, joiden esikuntanaisten annetaan ymmärtää olevan yleisiä. Sen sijaan suomalaiset lotat yrittävät saada hyvän miehen, mikä on ihan ymmärrettävä päämäärä. Mitäpä tuomittavaa on siinä, että nuoret ihmiset naivat?

    Käsittääkseni se, että harva lotta seurusteli miehistöön kuuluvan sotilaan kanssa, on yleisesti tunnustettua ja inhimillisesti ottaen täysin hyväksyttävää. Kukapa nyt sotamiehestä välittäisi, kun upseereita ja aliupseereita on pilvin pimein ja lottien työtehtävät vieläpä johtavat heidät kosketuksiin lähinnä päällystön kanssa?

    Kirjasota syntyi siis käsittääkseni lähinnä tarpeesta ylläpitää epärealistisen ihanteellista lottakuvaa. Tämä tarve on jatkunut. "Suuri lottaelokuva", Lupaus, oli hirveä, eloton kiiltokuva, joka lähinnä saa aikaan vastenmielisyyttä.

    Kuka uskaltaisi filmatisoida Rintamalotan? Se on heikkotasoinen romaani, mutta siitä saisi hyvän pohjan elokuvalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuulikki Rajan Rintamalotan (1956) filmatisoi saman tien Aarne Tarkas, pääosissa Leena Häkinen, Elina Salo, Eila Pehkonen, Pia Hattara ja Vappu Jurkka. Suosittelen.

      Poista
  6. Nyt oikeesti hei E. A. Meillon 258 000 työtä vailla ja mitä vielä muuta päin prinkkalaa. Kakskolmasosaa vetää fiilarimömmöjä et ne jaksais puskee duunii.
    Yhtälö tuottaa et jos telkkarilähetykset pimenee ja netti kans ni se on siinä.

    Passi, lentoliput, rahat. Ookoo?

    I. H.

    VastaaPoista
  7. Varmaan suurin osa blogin lukijoista on kuullut seuraavan anekdootin, mutta kerron kuitenkin. Rintalan Sissiluutnatin ilmestymisen jälkeen Tahko Pihkalan ystävä sanoi, että Tahkon kirjalijavävy oli julkaissut uuden kirjan. Tähän Tahko sanoi, ettei hänen vävynsä ole mikään kirjailija vaan biokemisti. Paskastahan se rahansa tekee. Ensimmäisenä jutun kertoi minulle isäni, joka oli Tahkon ystävä. Olen kuullut tarinan moniaita kertoja myöhemminkin, joten sen täytyy olla totta.

    Kalevi Kantele

    VastaaPoista
  8. Olin unohtanut, että cross-over on autotermi - sehän on ollut klassisen musiikin eroosioilmiöiden kantasana niin kauan.

    Hyvä että uusista kirjoista puhutaan, mutta mielenkiintoisempaa olisi märehtiä parin viime vuoden kirjasatoa nyt kun useammat ovat ehtineet siihen tutustua ja pieni aikaero antaisi perspektiiviä. Onneksi nettiaikana voi olla helppo kaivaa aiemmat jutut ja keskustelut esiin. Harmi, että kritiikkiportti-palvelu ei jatkunut.

    "Mitäpä tuomittavaa on siinä, että nuoret ihmiset naivat?"

    Tapana on vaatia ja arvostaa sitä mikä ei tule pakottomasti, siis esimerkiksi nuoruuden siveyttä, keski-iän onnea ja vanhuuden tyyneyttä. Erehdyin aluksi leikkiin, ehkä en jaksa loppuun.

    VastaaPoista
  9. "Tule ja katso (ven. Иди и смотри, Idi i smotri) on Elem Klimovin vuonna 1985 ohjaama neuvostoliittolainen sotaelokuva." Sanoo Wikipedia. Minä sanon että kun näin tämän elokuvan, en halua nähdä yhtäkään sotaa käsittelevää elokuvaa enää. - Sodassa ei ole mitään arvokasta, ei mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Trippi kauan sitten - aika pian elokuvan ilmestymisen jälkeen - teeveen lävitse tämän Klimovin välittämän kokemuksen sisään jätti itseeni jokseenkin samanlaisen, ainiaan kai säilyvän pohjaväreen sodasta ja sen kuvaamisesta. Voisikohan SEN silti katsoa uudelleen...

      Poista
  10. Rienzille on todettava pari tärkeää asiaa.

    Ensiksikin se, että oman seksuaalisuutemme kieltäminen on oman itsemme ja inhimillisyytemme kieltämistä. Toiseksi Tooran totuus on ,että parempi on naida kuin palaa.

    Siksi mielestäni sanapari nuoruus ja siveys ei oikein ole järkevä ja korreloiva. Yhtenä käsitteenä eli vääränä yhdyssanana=siveellinennuoruus se lienee jopa mahdoton.

    VastaaPoista
  11. Ad Omnia (nuorten seksuaalisuudesta): - Kaverini Aimo sai vakavan varoituksen virkamiehelle sopimattomasta kielenkäytöstä vastattuaan aikoinaan radiotoimittajan kysymykseen mies- ja naisvartijoiden sekoittamisesta mies- ja naisvankiloihin: "Pakkaavat panemaan."

    VastaaPoista