30. toukokuuta 2014

Kirjeet



Suur-suomalaisessa kuvassa (K.K., 1942) on Syväri, lähellä kohtaa, jossa se virtaa viimein Laatokkaan.

Toivoakseni olen jo unohtanut, mihin kansioon panin kirjeet. Olin kirjoittanut niitä yksityisistä asioista 1964 ja 1965, ja ne oli pantu talteen. Outoa mennä Pariisiin kirjoittamaan kirjeitä Suomeen. Tuiki merkillistä.

Vanhempieni kirjeenvaihto on minulla. Vuoden alusta 1940 joulun alle 1944 noin 1000 kirjettä, vaikka kirjoittajat olivat asuneet yhdessä lokakuusta heinäkuun alkuun. Kaikille perkeleille sitä kyniä myydäänkin. Enemmän kuin yksi kirje päivässä! Ja siinä jossain välissä oli pelastettava isänmaakin. Tai, pelastuihan se.

Tulvan tammesi minun syntymäni ja sitä muutamilla päivillä edeltänyt Lapin sodasta kotiuttaminen. Myöhempi viestintä onkin sitten sävyltään selvää asiaa. Äiti on kirjoittanut isälle:” Tarvitsisin rahaa mutta en kehtaa pyytää.”

En aio lukea noita kirjeitä, en skannata enkä luovuttaa pois. Se on pelkkä arvaus, mutta kysymyksessä lienee kahden nuoren ihmisen suhde, ja luulen, että se on ihmisestä toiseen, hiukan ilmaisutaidosta riippuen, aika samanlainen. Edelleen arvaan, että nykymittojen mukaan sävy on sangen aatteellinen ja siveellinen.

Tuo on järkevä selitys. Tosi se ei ole. Pelkään lukea niitä ja siksi en aio häiritä itseäni.

Hyvin usein, viimeksi teoksessa ”Isän huone”, jossa professorien tyttäret kertovat isistään ja siinä sivussa aika paljon äideistään ja tietysti myös sisaruksista ja itsestään, toistuu tämä sama asia. Vanhempien kuoltua kirjoittaja on saanut haltuunsa vanhempien vanhat kirjeet ja löytänyt niistä kaksi itselleen täysin tuntematonta ihmistä.

Johtuneeko professoriudesta vai aikakaudesta, mutta isät vaikuttavat olleen erittäin ahkeria sysäämään syrjään lapsena, ja vaimonsa tietysti. Mikä tahansa tunteiden ilmaiseminen, raivosta karjumista lukuun ottamatta, on ollut sellaista hempeilyä, joka ei kerta kaikkiaan tullut kysymykseen. Suosittu tapa oli jäätävä polte. Reaktiot ilmaistiin jättämällä reagoimatta. Kannatan itse samaa aatetta. Muutaman viikon tai kahdenkymmenen vuoden mykkäkoulu tekee terää.

Jäin minä hiukan miettimään. Kalle Päätalolla on termikin, aito murresana – ”läyryäminen”. Tosi miehen kunnia ei kestä sellaista, että sanoisi sävyisästi jotain oman perheensä jäsenille, tai muillekaan. Jos asiasta eli kulloisestakin tilanteesta on poikettava, se on sitten perkelettä tai Jumalan sanaa. Ei koskaan, vahingossakaan, ilmaistuja läheisyyden tuntoja.

Sota-ajan kirjeistä on julkaistu kirjoja vaikka mitkä määrät. Muodissa ovat myös nuorten naisten tuosta aihepiiristä kirjoittamat romaanit. Useimmissa on sama vika. Niissä selvitellään tunteita. Se on epäaitoa. Sen ajan ihmiset – kuulun kai niihin itsekin – eivät tunnustaneet mitään tunteita.

Metsätyömiehellä ja menneessä maailmassa maan valioina pidetyillä oppineilla herroilla ei tunnu olevan tässä suhteessa eroa. On aiheellista epäillä, että erot ovat muissakin suhteissa pienempiä kuin luullaan.

Kun seurasin korkeita tuomareita ja yritin järjestelmällisesti rakentaa itselleni kuvan ”tuomarimentaliteetista” eli mielenlaadusta, tämä tuli usein esiin. ”Esittelijä N. on kuollut tänään aamulla oman käden kautta.” – ”Täytyy kirjoittaa uusi esittelylista.” Ajattelin sanoa, että te tapoitte hänet. En sanonut. He olisivat jättäneet lausuman varteen ottamatta.

Tässä kohdassa olen siis jo vaihtanut puheenaihetta; en puhu vanhemmistani; isäni tapasi sanoa kauniisti. Kerran hän kirjoitti sanat ja hänen kaverinsa Kullervo Linna sävelsi sanoista tangon Lailalle. Hän lauloi sen itse levylle. Tuossa vaiheessa he olivat olleet ainakin 40 vuotta naimisissa.

Hypoteesi tuleville tutkijapolville. Valioperheiden koostuneisuuden todelliset tekijät ovat tyttäret. Isät ja äidit kuluttavat voimansa älylliseen ja sosiaaliseen poseeraamiseen eli esiintymään päätoimisesti viisaina ja kauniina. Pojat väistävät. Tyttärille ei tule tällaiseen tarvetta.

Muistin runon (e.e. cummings) ja sain syyn mukailla:

Yliopiston naisilla suunnitellun sielun sielun päällä
on epäkauniit kasvot, pehmustettu mieli,
vaikka keskellä taivaan pyöristetyn kotelon

kuu rapisee kuin kiukkuinen karamelli. 

13 kommenttia:

  1. Äläpä nyt yleistä. Jotkut puhuivat sota-aikana paljonkin tunteistaan. Äärimmäinen esimerkki tunteiden palosta ja poikkeuksellisen avoimesta seksin merkityksen korostuksesta on Laila Kanonin Stadin friidu ja metsien mies. Mutta ei Wolf H. ja Marja-Maija Halstiltakaan puutu tunteita (Elämän valtasuonet).

    Sen sijaan Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion kirjeenvaihto on kuvaamasi kaltaista (Sodassa, Itään).

    VastaaPoista
  2. Kiitos! Olen oikeastaan odottanut, että kirjoittaisit Isän huoneesta. Ujutin sitä joskus johonkin kommenttiini. Unohtumaton kokonaisuus, josta erityisesti Auli Hakulisen osuus jätti pysyvän jäljen. Peilaan siihen omaani, kovin eri maailmaa ja kuitenkin samaa. Yksityisestä yleiseen, yleisestä yksityiseen. Samaa tapahtuu Sinun perheesi tarinaa seuraillessa.

    VastaaPoista
  3. "En aio lukea noita kirjeitä, en skannata enkä luovuttaa pois."

    Harkitse nyt vielä, tarpeellisen suoja ajan kanssa. Tuollaiset dokumentit ovat historiankirjoitukselle kuultaakin kalliimpia.

    Kirjeiden märä nyt ei ole yllättävä: mitä nuori lentäjä, jonka palvelutehtvät lienevät kattaneet muutamman tunnin päivässä olisi vapaa-ajalla muutakaan tehnyt - kun ei voinut televisiota katsella taikka kännykkä/tietokonepelejä pelata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä Sinä olet liian lähellä isääsi ja äitiäisi. Ehkäpä lapsesi tai heidän lapsensa voivat katsella heitä kauempaa. Heidän elämänsä kiehtoo jo tässä blogissa, niin monia puolia. Romaanien ja näytelmienkin henkilöiksi sopivia. Ja mikä rakkaustarina elokuvaksi tai TV-draamasarjaksi.

      Poista
  4. Minullakin on iso kasa vanhempieni sota-aikaisia kirjeitä. Osan olen lukenut. Mielenkiintoista, että niissä näkyvät - jo suhteen alkuaikoina - ne ongelmat, jotka johtivat ristiriitoihin ja avioeroon.

    VastaaPoista
  5. Isovanhempien sodanaikaiset kirjeet ovat patinoituneessa Duron kansiossa. Sain ne haltuuni mummolta ehdolla että luen ne vasta hänen kuolemansa jälkeen. Turhaa kainostelua. Ne ovat niin tyypillisiä, mitä voi kuvitella.

    Puheenaiheena ovat arkiset asiat. Kurjaa kun aina sataa. Onko sukkia ja voita. Jos ei, mistä saisi. Hellittelynimiä alkaa esiintyä kolmen kuukauden kirjeenvaihdon jälkeen. Jossakin vaiheessa on ruvettu lukemaan Van Der Weldeä. Kirjan nimeä ei mainita, mutta sen arvaa asiayhteydestä. Olikohan siihen aikaan mitään muutakaan alan teosta, mitä nuoripari olisi voinut kutsua "viisaaksi kirjaksi".

    Historiallisesti kiinnostavia on kirjeet jotka on päivätty "Rauniokaupungissa", jonka jälleenrakennus tulisi viemään asiantuntevan arvion mukaan 10-20 vuotta. Sensuuri ei ollut puuttunut asiaan, koska lähetyspaikka oli päivänselvä. Tulevaisuutta Itä-Karjalassa suunnitellaan ja pohditaan kämpän asuttamissa Karhumäessä. Sen sijaan asemapaikaksi tuli tuberkuloosiparantola ja kotiutus 100 prosentin invalidina.

    Ja sen jälkeen? Sen jälkeen elämä - jatkui.

    VastaaPoista
  6. Saako tätä kysyä, mutta kun ilmaisusta on kyse: kenelle Kemppinen lausui aamu-TV:ssä runon?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hesarille tietty, sellaisen ylistysrunon….

      Poista
  7. Ompas kuva! Ei tuommoista ole helppo saada filmille mustavalkoisena.

    AW

    VastaaPoista
  8. Nyt blogisti olet kirjoittanut Suomessa sotien jälkeen vallinneen henkisen tilan hyvin. Vanhempiemme asenteet meitä kohtaan olivat mekanistiset, tunteita ei sopinut ilmaista lapsille. Poikana en tunnista tyttärille mahdollisesti langennutta hempeilyä. 1945 syntyneenä sain suuret ihmetyksen aiheeni vanhempien rakastavasta asenteesta lapsiaan, sukuaan, läheisiään kohtaan vasta lastenlastenlasten kohtelusta. Sota ilmeisesti raaisti siihen joutuneet, sekä miehet että naiset, joutuivat kaiketi kovettamaan itsensä voidakseen selviytyä edes jotenkuten järjissään. Tämä jää suli vasta monen sukupolven mittaan.

    VastaaPoista
  9. Höpsis...yleistykset ovat latteuksia. Koulutus ja sivistys mahdollistavat laajemman ymmärryksen maailmasta/elämästä ja taide avaa tunteita. Oma kokemukseni on ollut aivan päinvastainen sinuun verrattuna. Isäni oli herkkä sekä viisas...sellainen lukenut mies, piti klassisesta musiikista ja taiteesta. Kun taas ukkini oli rautaruukilla työmiehenä. Hän oli kauniilla tavalla lempeä, luki mm. runoja. Olisiko kyse enempi persoonasta kuin oppiarvoista?
    -satakieli-

    VastaaPoista
  10. "Läyryäminen" on kuvaava sana. Sen lisäksi, että se kertoo puheen sisällöstä, se kuvaa myös tavan, jolla mies (vain mies voi läyrytä) puhuu - imelä alistunut ilme naamalla, hartiat lysyssä, suu maireassa virneessä. Hyi hitto.

    VastaaPoista
  11. Kuvassa aurinko "säärii" alaspäin. Se tietää lämpimiä ilmoja, ainakin lappilaisen kansanomaisen sääennustussäännön mukaan. Ylöspäin sääriminen taasen ennustaa kylmiä ilmoja.

    VastaaPoista