17. tammikuuta 2014

Intiaanit Esplanadilla



Tiedän että korkein hallinto-oikeus on Fabianinkadulla. Tämän kirjoituksen kannalta korkeimmat oikeudet ovat sama asia.

Tämän tärkeämpää asiaa minulla ei ole. Monin tavoin aion kuvata vallankäyttöä esimerkkinäni tuomioistuimet, koska ne tunnen.

Tärkeä asia on tämä: murehtikaa vain Euroopan Unionia ja haukkukaa. Mutta teidän on syytä ymmärtää, ettei niiden hallinnollisten ja taloudellisten epäkohtien takana ole ”EU”, se kun on varsin nuori laitos, nykyisellään vain muutaman vuoden ikäinen.

Euroopan onnettomuuksien syypää on Ranska.

Englanti on koko ajan vikuroinut saarelaisuuttaan ja pistellyt kapuloita rattaisiin. Saksa on ollut vähä-ääninen maksumies. Merkel on ensimmäinen saksalainen poliitikko, joka toimii määrätietoisesti EU-asioissa. Vasta hänellä on kotimaassaan siihen poliittinen tuki. Tehtävä on vaikea: pitää yllä Putinin Venäjää, ainakin rahallisesti, ja tulla toimeen ranskalaisten kanssa!

Jos sanotte, että minä en tunne tuomioistuimia, koska olen ollut jo kauan poissa, olette oikeassa, mutta vihjaatte samalla, että ne olisivat muuttuneet paljon. Myönnän: muutoksia on ollut, ja hyviä. Mutta muuttuminen on yhteiskunnallisten laitosten toinen nimi.

Otaksun näet, että laitokset, myös yksittäiset virastot, pyrkivät säilyttämään valta-asemansa ja mahdollisuuksien mukaan lisäämään valtaansa. Näen tämän piirteen pienimmässä kirkkoherran toimistossa (Suomessa nekin ovat ”virastoja”) ja suurimmissa eläkevakuutusyhtiöissä.

Päivän puheenaihe kuntauudistus on jo kuukausia pyörinyt arvovaltaan ja taktisiin asemiin pureutuvan kinastelun merkeissä. Ei kukaan halua kuunnella, että myös kunta on väline, ei itse tarkoitus. Yksittäinen kunta, esimerkiksi Kirkkonummi, on ”laitos” eli instituutio, jonka mielestäni pitäisi toimia tehokkaasti eli ”tuottaa” enemmän kuin kuluttaa. Lainausmerkit tarkoittavat, ettei kunnan ”tuotto” ole vain rahassa mitattavia palveluja.

Ranskalainen sosiologi Bruno Latour on viime vuosina esitäytynyt etnografiksi. Se viittaa johonkin antropologian osaan; alalla on paljon suuntauksia.

Vesissä silmin luen hänen tutkimustaan Ranskan ”korkeimmasta hallinto-oikeudesta”. Laitoksen nimi on Conseil d’Etat. Nimeä on vaikea kääntää, koska tuo elin toimii mm. korkeimpana hallintotuomioistuimena ja lisäksi antaa hallitukselle lausuntoja laeista sekä tarkastaa asiallisesti ja kielellisesti asetukset (”laintarkastuskunta). Samat tuomarit siis sekä vastaavat lakiteksteistä että tutkivat niiden noudattamista esimerkiksi maahanmuuttoa tai ympäroistöhaittoja koskevissa asioissa.

Sitä ei heti uskoisi, mutta ranskalaiset pitävät tätä Napoleonin 1700-luvun mallien mukaan luomaa järjestelmää esikuvallisena. Heillä on lisäksi korkein oikeus ja perustuslakituomioistuin ja vielä muuan elin, joka selvittää näiden välisiä tulkintaeroja toimivaltakysymyksissä.

”Oikeusantropologia” on tunnettu ala. Rohkeimmat ovat jopa verranneet esimerkiksi sukulaisuudesta tai avioliitosta syntyvien riitojen ratkaisemista Trobriandeilla, Nigeriassa ja Washingtonissa.

Itse jätin nämä hulluttelut vähemmälle, kun en keksinyt, edistävätkö nämä mielikuvitukselliset tulkinnat asioiden ymmärtämistä ja hoitamista. Tunnen tuomarikunnan mielipiteen, jonka mukaan on yhdentekevää, ketkä tuomareina toimivat tulkiten lakia, kunhan he saavat itse nimittää tai nimetä heidät. Olin vihjaillut, että joukko on kovin yhdenmukaista, ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Latourin kirja on täynnä esimerkkejä, jotka tunnen tavattoman hyvin kokemuksestani. Sadan vuoden takaiset juristit osasivat Ranskaa ja tiesivät, mistä ottaa mallia. Saksan järjestelmä, jota meilläkin yleisesti peilattiin, oli keisariaikana eräin kohdin malliksi soveltumaton.

Aina alkaen meille hankalasta säädösmallista, jossa on johdanto (preamble) ja tavaton määrä kohtia, jotka on ilmaistu johdonmukaisen koukeroisesti, tuomioistuinten ratkaisuihin, joissa tavaton laajuus joskus peittää tekstin ohuuden, Euroopan Unioni on saanut syntymälahjaksi Ranskan huonomman mallin. Yksityisoikeuden puolella olisi ollut mielenkiintoistakin ainesta, mutta se ei ole tarttunut yhteisöön.

Pystyäkseen rakentamaan totemeja Esplanadille on oltava intiaani. Minä olen.

Latour, Bruno: La fabrique du droit : Une ethnographie du Conseil d'Etat. Engl. The Making of Law: An Ethnography of the Conseil d'Etat

 



11 kommenttia:

  1. "myös kunta on väline, ei itse tarkoitus"

    Sillä lisäyksellä, että huomioon ottaen perustuslain kansalaisille takaama oikeus kunnalliseen itsehallintoon (= lähellä tapahtuvaan vallankäyttöön) kunnalla ja sen rajoilla on myös tietty itseisarvo.

    Koko ongelma lähti liikkeelle 1960-70, jolloin valtio valitsi tavaksi velvoittaa kuntia järjestestämään hyvinvointipalveluita ja jakaa niille vastaavasti valtionosuuksia.

    Jos lähdettäisiin perustuslain ståhlbergilaisesta hengestä eli kunta on kuntalaislaisten itsehallintoyksikkö, joka määräämällään kunnallisveroilla järjestää kuntalaisilleen sen tasoiset palvelut, jotka sen demokraattisesti valittu kunnanvaltuusto hyväksi havaitsee, ja valtiovalta järjestää itse, omilla orgaaneillaan (kihlakunnat?) ne lisäpalvelut, jotka se katsoo hyväksi järjestää, koko ongelma olisi ratkaistu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siihen, että valtio antaa kunnille velvollisuuksia, on useita syitä. Tärkein näistä on ollut raha. Pitää muistaa, millainen valtion paikallishallinto oli. Kihlakunnassa oli nimismies ja muutama poliisi. Ei sillä hallintorakenteella voinut hoitaa mitään laajempia, jokaista kansalaista käsittäviä tehtäviä.

      Sen sijaan kunnilla oli valmis hallintomalli: demokraattisesti valittu lautakunta, jossa pitäjän napamiehet saattoivat päättää tuttujensa ja vihamiestensä asioista. Jos tuli lisää tehtäviä, perustettiin lisää lautakuntia. Virkamiehiä pienissä kunnissa ei paljoa palkattu, jollei siihen nimenomaisesti annettu valtionapua.

      Kunnallishallinnon laillisuusvalvonta perustuu juuri tähän ajatukseen siitä, että kunnassa toimitaan maan tavan mukaan. Valittaa voi vain kuntalainen. Jos kukaan ei viitsi valittaa, voi kunta tehdä ihan mitä haluaa. Ja valituksia oli entisaikaan helppo suitsia, kum samat miehet istuivat kunnallishallinnossa ja pankkien isännistöissä, valvojakunnissa tai valtuustoissa.

      Poista
    2. Kihlakunnassa oli suunnilleen viime sotiin asti ylimpänä kruununvouti. Nimismiehiä piireineen oli sen sijaan kihlakunnassa useita. Nimiyhteydestä huolimatta kihlakunnanoikeudet omine alueineen olivat tuolloin jo erkaantuneet.

      Poista
  2. "Euroopan onnettomuuksien syypää on Ranska."

    Näinhän se on, EU:n syvin tarkoitus - ranskalaisesta näkökulmasta - on ollut sementoida Ranskan johtava rooli suhteessa Saksaan, joka 1871-1945 aiheutti sille jossain määrin ongelmia.

    Yksi kuvaava esimerkki on Eu-tuomioistuin, jonka työkieli on ranska. Jokainen juristi voi kuvitella, millaista olisi muunkielisenä työskennellä Suomessa tuomioistuimessa, jonka työkieli olisi ruotsi.

    VastaaPoista
  3. "yksittäiset virastot, pyrkivät säilyttämään valta-asemansa ja mahdollisuuksien mukaan lisäämään valtaansa."

    No totta hitossa! Samoinkuin (vanhentuneet) työtapansa ja virastokultuurinsa. Ainoa tapa tehokkaasti muuttaa virastokultuuria on lakkauttaa koko virasto ja perustaa se puhtaalta pöydältä, mieluiten henkilöillä, joilla ei ole vanhan viraston työkokemusta.

    Samasta syystä olen pohtinut, oliko eräs Stalinin suurten puhdistusten taustasyy byrokratiatalkoot, ts pyrkimys päästä eroon sisällissodan 1917-22 voittajista, joista 1930-luvulle tultaessa oli tullut rasite maan tehokkuudelle.

    VastaaPoista
  4. röistömäistä
    I.
    Kiitos, _ukka.
    Tarkoituin kirjoittaa: täydellisen virheen arvo on mittaamaton. Herrajjestas!

    VastaaPoista
  5. Ladattu 265 kb. Kuva on kortilla.

    VastaaPoista
  6. Ranskalaistenpa syy tietysti. Noista Esplanadin totemeista en tiedä, mutta eilinen juttu oli hauska. Jos blogisti ja lukijansa olette vähääkään kiinnostuneita kuolansuomalaisista, niin katsokaa ihmeessä Ylen Elävästä arkistosta hieno ja todella huolella ja rakkaudella tehty dokumenttielokuva Muurmannin rannan viimeiset suomalaiset. Sehän toimii myös kuulokuvana, kuten se aikanaan myös esitettiin radiossa.
    http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/muurmannin_rannan_viimeiset_suomalaiset_26560.html#media=26572 Eipä ollut kukaan Villelle kertonut asiosta, vaikka ajoi Raja-Joosepista Muurmannille vain tietä moittien vanhojen suomalaisseutujen, Luton miesten taistelupaikkojen sekä Verhnetulomskin eli Ylä-Tuloman suomalaisten 1961-65 rakentaman voimalaitoskylän kautta. Tunnelivoimalalla on tehoa puolitoista kertaa Imatran verran, ja kylässä asui enimmillään 3000 tavalla tai toisella hommaan osallistuvaa kansalaistamme. Dokumentissa esiintyvä Siperiankin opettama insinööri, kirjailija, maalari ym. Sven Lokka on jo siirtynyt tuonilmaisiin. T.I. Itkosen teos Lapinmatkani WSOY 1991 kertoo Svenin kirjojen lisäksi hyvin noista "itäkveeneistä" v. 1914. Panin jesuiittamaisesti tämän asiattoman päivän kirjoitukseen liittymättömän kommentin tähäni, jotta viite paremmin tulisi esiin.

    VastaaPoista
  7. Saksalaiset taitavat olla hieman totuudentorvia. Kahdesti he antoivat itävaltalaisten johtaa itsensä turmioon ja kummallakin kerralla luottivat myös britteihin. Nyt heitä syytetään Neljännen valtakunnan luomisesta, vaikka he ovat hölmöyttään maksaneet muutaman vuosikymmenen muun Euroopan laskut ja ainoina hoitaneet valtiontaloutensa hyvin.

    Kun heidän itsetuntoaan ei voida loputtomasti pitää maassa viittaamalla hirmutöihin, kovenee kielenkäyttö. Kaikesta eurorahastuksesta syytetään vain saksalaisia (pankkeja). Muut ovat keränneet jo saamisensa ja katselevat tyytyväisinä saksalaisten imagotappiota. Kun on tällaisia ystäviä, ei ihme, että Venäjä-vihulainen tuntuu ystävältä.

    VastaaPoista
  8. Yhdeksänkymmentäluvulla kopioitiin yksityiseltä sektorilta julkiselle kritiikittä kaikkea mahdollista, peruseroja tajuamatta. Tämä on monien nykyongelmien perussyy. Esimerkiksi niin sanottu tulosvastuu (mitattava tulos sinänsä toki on usein jotain varsin toisarvoista) mittaroidaan virasto- ja organisaatiokohtaisesti. Tästähän sitten ne varsinaiset koneiston sisäiset raja-aidat vasta kumpusivatkin ja reviiritarkkuus nousi ykköseksi. Muistan muinoin yliopistolla Topi Holopaisen korostaneen, että jokaisen julkishallinnon yksikön ylimpänä tavoitteena on yleinen etu. Mutta eihän näin enää näköjään edes saa olla. Missä vaiheessa suuri virhe oikein tehtiin?

    VastaaPoista