23. joulukuuta 2013

Muistiin panoista



Joku kommentoija osoitti olevansa syvästi tietämättä kynien, kirjoittamisen ja muistiinpanojen merkityksestä. Ehkäpä hän oli kouliintunut vain kuittaamaan saamiaan rahalähetyksiä. Siinä ei todella kiinnosta, minkä merkkisellä kynällä nimensä paperiin huitaisee.

Osasin auttavasti lukea hallitusneuvos Ragnar M:n etusormea, ja samoin kahden oikeusneuvoksen.

Kirjoittamisen lisäksi lukemisen tarkoitus taitaa olla välillä epäselvä, vaikka tätäkin kirjoitusta epäilemättä luetaan. Minulta meni muutama vuosi tajuta, miksi oikeusneuvos Salervo käytti tunnin, jopa puolitoista muiden aikaa lukemalla esittelyissä ääneen alempien oikeuksien tuomiota, vaikka ne oli jaettu valokopioina etukäteen paikallaolijoille. Hän oli etevä tuomari ja luulin, että tuo oli vain se entisten alituomareiden huono tapa. Pahimmillaan heikäläiset lukivat rikosasioissa poliisitutkinnasta tehtyä pöytäkirjaa ääneen vaikka puoli päivää. Saatuaan kysymykseen ilokseen vastauksen, ettei nimismiehellä ole todistajia, he ilmoittivat ettei syytetylläkään ole mitään lausuttavaa asian johdosta, ja ajoivat joka sorkan ulos odottamaan, kun oikeus harkitsee. Se oli kirjallista menettelyä. Vain tuomari oli äänessä, ja lautamiehet yrittivät urhoollisesti pysyä hereillä. Tunnelmaa syvensi pöytäkirjat laatineiden poliisien siihen aikaan sangen rajoitetut kirjalliset kyvyt.

Nuo miehuusvuosieni neuvokset olivat pikakirjoittajien sukupolvea. Se oli aika yleinen tapa, että kun asianomainen – usein puheenjohtajana – lakkasi kuuntelemasta, hän alkoi kirjoittaa. Hän kirjoitti sormella ilmaan. Toiset käyttivät puheenvuoroja ja esittivät turpa totisena mielipiteitä. Puheenjohtaja oli kuitenkin jo tehnyt päätöksen ja muotoili sen olennaisimpia rivejä, jotka sitten purkautuivatkin kuin noiduttuina ja nuijittiin asianmukaisesti pöytään. Kaikki olivat tyytyväisiä. Puheenjohtajaa pidettiin viisaana, ja ellei hän jo ollut virkansa vuoksi jokin neuvos, hänelle puuhattiin aikanaan sellainen arvonimi.

Kokeilin joskus komitean jäsenenä tai esittelijänä. Puhuin tahallani puuta heinää. Sitä ei pantu merkille. Asiaan lienee vaikuttanut myös syrjähtelevä puhetapani. Saman oivalluksen jäljitin joskus vanhoista kirjoista – kun opettaja tai tenttiä pitävä professori oli vähemmistökielen miehiä ja vielä raskaskuuloinen, ikävästäkin kysymyksestä, joka koski vaikka vastaajalle tuiki tuntematonta kolmikymmenvuotisen sodan taistelua, selvisi kirkkaasti toistelemalla nopeasti, välillä hiljaa, välillä ääntä korottaen ja rytmiä vaihtaen: hevoset hyppi ja kanuunat paukkui, kanuunat hyppi ja hevoset paukkui…

Huomio on tärkeä. Tiukankin kysymyksen esittäjä on kuin lastaan uhkaava isä. Hän ei todellisuudessa kuuntele vastausta. Ilmeisimmissä tapauksissa asianomaisella arvohenkilöllä eli isällä tai hallitusneuvoksella tai hallitusneuvos-isällä on lisäksi tapana ryhtyä puhumaan päälle. Siihen on turha sanoa: älä puhu, kun minä keskeytän.

Sekä ääneen lukeminen että muistiin kirjoittaminen ovat näet tukitoimia. Joillekin – monille – läksyn pääkohtien kirjoittaminen muistiin pitää ne mielessä ainakin viikon, joskus koko eliniän. Olen itse kokenut tämän. Näkömuistini väittää, että sen vanhan luettelon Aasian joet (Ob, Jenisei, Amur, Huangho…) sisälsi myös sellaisen joen kuin Irawadi. Huomatkaa kaksinkertainen vee. Koulukartta oli siis saksalaista tekoa, varmaan Justus Perthes, Gotha.

Suurimman osan työikääni olen loukannut kuulijoita luennoimalla ja puhumalla ”vapaasti” eli ilman paperia. Kuulijat eivät tietenkään ole tienneet, että esityksen looginen runko ja keskeisimmät yksityiskohdat on ollut aaneloselle kynällä kirjoitettuna oikeassa takataskussa. Näitä lappuja, jotka perustuivat muistivihkoihin (kynällä) hahmoteltuun, tupsahtelee edelleen laatikoista. Tekstit ovat tietenkin sivulliselle arvoituksellisia. Sartre < Husserl, Berliini. Se tarkoittaa että Sartre onnistui saamaan viran Berliinistä 1933-1934 ja opiskeli siellä ahkerasti fenomenologiaa, joka näkyy ”Inhossa” selvästi ja jonka syvän vaikutuksen hän kiisti jyrkästi koko loppuelämänsä.

Ääneen lukeminen on edelleen paras tapa hahmottaa laajanlaisen tekstin kokonaisuus. Se on erikoisen suositeltava, kun käsillä on alkuperäistä suomenkielistä runoutta vuosilta 1955-1975, esimerkiksi Saarikoskea. Outoa kyllä se selventää myös Leinoa. Itseään kuunnellessaan havaitsee, että esimerkiksi ”Väinämöisen laulu” liukuu sangen lähelle antiikin mittoja, ja alkaa ymmärtää, miksi Leinoin loppusoinnuton Danten suomennos oli niin etevä. Jättämällä riimin hän onnistuu tuomaan tekstiin jotain muuta.

Olen ollut ymmärtävinäni, että valtioneuvoston perjantai-istunnoissa luettiin ennen sotia ääneen jopa lakitekstit. Se on väärää pikkutarkkuutta. Lakitekstistä on puhuttu paljon pahaa ja enimmäkseen hyvästä syystä. Toisaalta sen kanssa on kuitenkin selvitty myös hallinnon maailmassa, jossa vaikkapa tullisäännökset ja eläkelait tuntuvat vaativan yksityiskohtaisia täsmennyksiä, puhumattakaan monista verolaeista.

Sellainen teksti ei ole tarkoitettukaan korvakäytäviin. Se on luettava pää kumarassa ja tarkoin. Ja sen tekniikka tuo puheeksi vielä yhden kynän käyttötavan, joka kukaties on nykypolville oudompi.

Samalla tavalla kuin opettaja tarvitsi karttakeppiä henkiseksi tuekseen korokkeella sangen moni laki- ja virkamies osasi toden teolla lukea vain kynä kädessä. Kynä sai mielellään olla keltainen lyijykynä. Lukija ei yleensä tehnyt sillä piirtoakaan, mutta käytti sitä tarpeen mukaan ällästikkuna eli silmän apuna seuratessaan tekstin kiharaisimpia käänteitä. Ja hyvä siitä tuli.


Asetuskokoelmat ja hallituksen esitykset painettiin ainakin digitaaliajan alkuun asti yhden käden otetta ajatellen. Kun paperikin oli pehmeää ja teksti vihkosina, sitähän tankkasi mielikseen. Romaanikirjat ja muu sellainen tarpeeton hullutus on taas kahden käden luettavaa. Oli kirjassa kovat tai pehmeät kannet, sitä on kannateltava silmien edessä kaksi käsin, ja siitä sitten käännellään sivuja etusormella tai peukalolla. Sähköiset kirjat, kuten Kindle, ovat liikuttavasti kopioineet tämän piirteen. 

13 kommenttia:

  1. Ihmisolennolla on semmoinen tapa että teot muistetaan paljon paremmin kuin aikomukset. Tämän näkee unista (joka unia näkee) -- eihän niitä muista valveilla kuin sen sinisen sekunnin jona kuvittelee että olipas ikimuistoinen uni. Päivätodellisuuteen siirtyessä muisto siitä rispaantuu kuin vanha pitsiliina ja kohta miettii että mitäs mä muistelinkaan.

    Syynä taitaa olla se ettei unen eteen olla tehty yhtään ruumiin liikettä. Ajatukset pitää ulkoistaa jotta niihin syntyisi merkttävyyttä -- sanoa ääneen tai kirjoittaa ylös. Pahimmassa tapauksessa mennä ja alleviivata julkisen kirjaston teoksen rivi kuulakärkikynällä, joka on kuolemansynti.

    Onko tässä kenties syy siihen, miksi moni puhelimeen puhuja tuntee kovaa halua heilutella toista kättään, nyökytellä, spatseerata edes ja takaisin tai piirrellä ruutupaperille neliöitä?

    Puhdas älyllisyys on kovin ikävää.

    VastaaPoista
  2. Tiellä Jerusalemista Gazaan noin vuonna 30 j.Kr.: "Juuri silloin sitä tietä tuli [vaunuillaan] mahtava etiopialainen hoviherra, eunukki, joka hoiti Etiopian kuningattaren eli kandaken koko omaisuutta. -- - Filippo juoksi vaunujen luo, ja kuullessaan miehen lukevan -- -" Apt. 8: 26- 30.

    Yksinään ääneen lukeminen oli yleinen tapa lukea keskiajallakin ja pitkään sen jälkeen, en tiedä kuinka kauan. Jäikö siis hyvä tapa pois?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jag är inte ett blind och här finns ingen eunuchmaanantaina, 06 tammikuuta, 2014

      Yleisesti ihmisen mielen sisäisyydessä kehittyi kyky kognitioon 1000-luvulta alkaen.

      Poista
  3. Kaikkia härjillä kyntäjiäkään kynät ja kirjoittaminen eivät kiinnosta. Eikä kaikkia kynällä kyntäjiä kyntöhärät. Kumpienko ammatintaitajien toimet lienevät sitten leipätarpeiden saannissa välttämättömimmät olleet aina? Kynän avulla on ehkä joskus nopeutettu härillä kyntämisen oppimista (tiedon jakamista) vaikka olisi se taito isältä pojalle siirtynyt suusannallisestikin kuten siihenkin saakka.

    Kynällä kyntäjät ovat saaneet paljon pahaa maailmassa aikaan siihen nähden, kuinka mitättömillä välineillä se (paha) härkiin verrattuna on aikaan saatu. Viittaan esimerkinomaisesti maailman myydyimpään kirjaan raamattuun, joka on kooste satusetien tarinoista, mutta jotka on sittemin todesta otettu (propaganda on tehonnut) ja joidenka pohjalta on lähdetty käännyttämään samanmielisiksi näistä tarinoista "osattomiksi" jääneitä ja samalla suoritettu kokonaisten kansojen listimisiä miekoin ja pistimin. Käskyt kaikkiin toimiin (myös murha-)on tiettävästi jo kauan sitten kirjoitettu kynää (sulka- tms.) käyttäen.

    Tässä vastottain luin myös kummallisen jutun helvetin kalliista Parker-merkkisestä kynästä ja sen tuosta vain hankkimisesta, kehumisesta sen hankkimisen helppoudesta, samaan aikaan, kun maailman lapsilla läheskään kaikilla ei ole laittaa edes vuodessa samaa summaa leipään.

    Olemme me julkeita elukoita, me ihmiset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, sitähän sinä ahkera näppiksen some-näppäilijä V-E kaikenaikaa teet, vaikka viittaat Raamattuun jota et edes tunne. Hyvä mies, satusetä, etkös sitä itse huomaa, mitä mukahalvalla näppikselläsi teet? Mikä on oma sananäppäilysi etiikka?

      Olemme, olet aivan oikeassa, elukoita joiden kohtalo on monta kertaa tämän korkeimmankin kourissa tai kämmenellä - miten vaan. Taivasta piisaa, ihan jokaaselle tiällä kulkijalle.

      Poista
    2. Anonyymi

      Kyllä huomaan. Totta kai koet, ettei minun pitäisi, ettei minun tarvitse. Ei minusta ole edes piikiksi nykyihmisen ihraiseen henkeen ei ruumiseen. Silti ei taivastasi kuitenkaan NIIN suuresti piisaa että minunkaltaiseni sinne sopisi. Mutta ei tarvitsekaan. Kun ruumis on haudattu tai poltettu, siinä kaikki osaltani.

      Etiikka, sitä joko on tahi ei ja se siis näkyy tahi ei. Sitä ei voi rakentaa tietoisesti muut kuin kylmät kallet tai annelit. Ja toisekseen sekin näkyy vain joitakin elämänaloja koskevissa kirjoituksissa ja puheissa itse kelläkin. Asioista kirjoittajalla tai puhujalla jos on vain kirjoista (nykyisin wikibediasta) hankkimansa tietous olemassa, etiikan (tunteiden yleensä) puuttumisen kyllä huomaa.

      Raamatunkin joko tunnen, tai en "tunne", liekö tuolla väliä (paremmin tunnen vaikkapa Samuli Parosen tuotannon ja sieltä, jos mistä, etiikkaa löytyy). Väliä on vain sillä, että olen ymmärtänyt raamatun propagandistisen merkityksen. Sekä sillä, että koska olen sen ymmärtänyt, minua ei ole voitu aivopestä edes pelottelemalla. Isäni aivoissa oli sama mekanismi, joten peritty on vatupassin ja suorakulman lisäksi sekin. Eikä isästäkään mitään taivaalle leijunut kuoltuaan muuta kuin viinanajuinen höyry viimeisen henkäyksen tullen. Sinne se routaiseen monttuun laskettiin ikäväämme itkien, mutta jälleennäkemisestä en edes uneksu.

      Raamattu on kirja kirjojen joukossa: toki etevämpien satusetien kokoama kuin itse olen mitä kerronnan laajuuteen tulee. Mutta on siellä kyllä niin paljon toistoakin, että riittäisi se uudemman fantasiaosan paksuus koko vuodatukselle aivan hyvin. Olisi kepeämpi kantaakin poloisten syntisten.

      Professori Kemppinen on aito esimerkki ihmisestä, jossa olisi muinaisten raamatuntekijöiden (tarinankertojien) kykyjä kuten myös opetuslapsissaan opetuslapsien kykyjä. Samalla intensiteetillä vuosikymmenestä toiseen kronikoineiden koijareiden kooste raamattukin on, ei sen kummempaa. Tällainen vertaus pitäisi osata jo tämän Kemppis-esimerkin valossa jokaisen ajatella.

      Väännän vielä messinkisellä hitsauslangalla: kun jossakin aletaan henkilöpalvonta ja sitä tarpeeksi kauan jatketaan (vuosisatoja raamatunhenkilöiden suhteen), niin saadaan aikaan kummallisia legendoja taivaisiin astumisineen ja enkeleineen vaikka kukaan koskaan sellaisia ei olisi nähnyt, ei näkisi eikä tulisi näkemään (mielisairaat, transsiin kykenevät ja aineilla hallusinaatioita kokevat poisluettuina, ja aineitahan sekä mielisairautta on aina ollut).

      Enkä nyt tarkoita, että Kemppinen varsinainen koijari olisi vaikka hän siihen suuntaan itsekin välillä murjaisee. Mutta hänenkään, normaalilla tavalla siinneen ihmisen ylenmääräiseen palvontaan (järkevä kunnioitus riittää) en ala enkä kehota ketään muutakaan, vaikka kyllä se Kirkkonummen torinliepeille vielä hänellekin patsas paljastetaan. Tai kirjaston seinään pronssinen reliefi.

      Elukoista: Tarkemmin ajatellen ihmisen mainitseminen muiden luonnoneläinten kanssa samalla aukemalla on vääryys itse elukoita kohtaan.

      Poista
  4. Aika kuluu ja me sen mukana.

    Lapaa lyö Kunnaksen Ilkka!

    VastaaPoista
  5. Minun listani oli: Ob, Jenisei, Lena, Amur jne.Hyvää Joulua. Jtapio

    VastaaPoista
  6. "Suurimman osan työikääni olen loukannut kuulijoita luennoimalla ja puhumalla ”vapaasti” eli ilman paperia". Saneli blogistimme.
    Olisko kuitenkin niin, että nuo kuulijat, myös neuvokset KKO:ssa ja HO:ssa, eivät olisi loukkaantuneet niinikään blogistin vapaamuotoisesta esittystavasta, vaan hänen sanomansa sisällöstä ja sen puutteista ja ristiriitaisuuksista?

    VastaaPoista
  7. "Puhuin tahallani puuta heinää. Sitä ei pantu merkille."

    Jovain panimma merkille! Jotkut voisivat väittää, että eihän se tyyppi muuta puhunutkaan kuin puuta hienää!

    VastaaPoista
  8. Vielä myöhäisantiikissa kaikki lukeminen tapahtui ääneen, ja pitkään sen jälkeenkin valtaosa. Nykyäänkin sama on suositeltavaa -- kunhan ei ole julkisella paikalla.

    VastaaPoista
  9. Latteus-Matteus, Kanavuoren Nero, Ajatusten Hohonjokimaanantaina, 23 joulukuuta, 2013

    Onhan tuo esimerkiksi "Kirjoitan muistiin" by Matti Klinge, jotain sellaista sfäärien musiikkia, että kuinka polo ihmiskunta ottaisi ja selviäisi ilman noita suuria ajatuksia, linjoja ja maailmojen kehityksen suuntaviivoja.

    VastaaPoista
  10. Augustinus kertoo ihmetellen Confessiones-teoksessa, miten Milanon piispa Ambrosius luki ääneti. Tietääkseni kyseessä on ensimmäinen säilynyt maininta aiheesta. Ja tietysti todiste, että tapa oli erittäin outo, ellei sitten peräti Ambrosiuksen innovaatio.

    VastaaPoista