29. marraskuuta 2013

Tänään perjantaina





Kaukomatkailuprojektini vei minut Vantaalle ja sen jälkeen peräti Kruununhakaan. Tunnen itseni suuresti avartuneeksi tämän matkailun ansiosta. Nokian puhelimen kartta (Here Drive) on niin hyvä, että soitan auton navigaattorilaitteille kuolinkelloa. Omistan sellaisen ja on se kalliskin, Becker. Sen rustaaminen käyttökuntoon vie minuutin tai monta, koska näppäillessä tulee huteja. Puhelimen kanssa viisitoista sekuntia riittää. En ole minuuttien kipeä.  Käytettävyyden tutkijat vain ovat oikeassa. Laitteen vaikea vireillepano aiheuttaa tosiasiassa sen että laite jää käyttämättä.

Edelliskirjoitukseni kävi väärin. Pitäisi kirjoittaa mitä ajattelee eikä mitä aikoo ajatella. Kirjoitin pöljästi ja nyt en ehkä pääsekään osallistumaan Päätalo-tietokilpailuun.  Tässä kuitenkin tavoittelemani muoto.

Kerronnan tekniikka ei määrää näkökulmaa. Joskus kirjoittaja uskottelee olevansa kaikkivaltias ja kaiken tietävä kuin Jumala. Ateismi on tässä paikallaan. Sellaista jumalaa ei ole olemassa. Vaikka teksti olisi syntynyt missä toimikunnassa, se on joku kirjoittanut. Minä-kerronnassa on eroja. Joskus romaania selvittävä ”minä” on universaalikertojan muoto. Joskus tuo kirjan ”minä” on niin jyrkästi ajateltu, ettei hänen tiliinsä voi häiriöttä panna havaintoja asioista, jotka tapahtuvat tuon ”minä ollessa toisaalla”. Jos kirjoittaja on ”Kalle Päätalo”, kuten Kalle Päätalon eräissä laajoissa teksteissä, kirjoittaja ei kerro, mitä tapahtuu Jokijärvellä, kun ”Kalle” on Messukylässä.

Olennaisempi ja syvempi taso on romaanin maailma. Päätalo tuo mieleen Franz Kafkan. Kirjan maailmassa ei ole eikä voi olla mitään sellaista, mikä ei ole kirjan päähenkilön ”K:n” maailmaa.

Jäin miettimään näin viisaita lukiessani Kai Hirvasnoron mielestäni erinomaista ja kaikin puolin suositeltavaa blogia ”Päätalon matkassa – Johdatusta Iijoki-sarjaan”. Se näyttäisi olevan tarkoitettu kaltaisilleni oudoille linnuille, jotka ovat lukeneet tuon sarjan joltisenkin huolellisesti, kirja kirjalta. Sangen hyödyllistä on saada yhteenvedot sarjan eri osien sisällöstä. Hurmaavaa on lukea kommentteja, joissa veteraanit selvittelevät, minkä verran Päätalo fuskasi kuvaillessaan omakotitalonsa, Kirvestie 22, rakentamisen työläyttä. Tunteja on kuulemma epäuskottavan paljon. Kirjoittajat näyttävät tietävän, kauanko sokkelin valuun meni 1950-luvun alussa – ja paljon muuta.

Väittäisin Hirvasnoroa vastaan minä-kertojaa koskevassa asiassa. Hän viittaa siihen, että talvisotaa on kuvailtu mahdollisesti liian vähän ja teknillisen koulun käymistä liianpaljon.

Esitän kuohuttavan väitteen. Päätalo oli modernimpi kuin modernistit. Kuvauksen laajuus kuvaa merkitystä, jonka asia kirjan minän maailmassa sai. Ratkaisu on lukijan, ei kriitikon. On sellaisia tapauksia, että erään Samsa-nimisen henkilön muuttuminen levottomien yöunien yhteydessä vastenmieliseksi syöpäläiseksi omassa sängyssään on suurempi asia kuin ensimmäinen maailmansota. Itse asiassa viimeksi mainittu ei esiinny teoksessa lainkaan.

Päätalon romaani on koottu hyvin taitavasti. Se ei ole sonaattimuotoinen, vaan sarja. Liikkuvaa ja vilkasta osaa seuraa usein hidas osa, sarabande, ellei largo. Kriitikot ovat asettuneet odottamaan sonaattimuotoa ja hermostuvat heti, kun osia onkin enemmän kuin neljä eikä teemojen ja aiheiden kehittely vastaakaan sointuopin sääntöjä.

Ennakoin vastaväitteen – Kalle oli sen verran yksinkertainen ja oppimaton mies, ettei hän tuollaisista viisasteluista tiennyt. Hän oli kuitenkin julkaissut aika suuren määrän romaaneja ja kokenut itse, mistä syntyy uskottavan olo ja mistä ei. Ja niinpä hän otti ja omaksui äärimmäisen minä-muodon eli siis keskityksen, joka on sattumalta sama kuin Kafkan, Proustin ja Joycen. Ajatelkaapa, lukijat, eroa esimerkiksi Thomas Manniin, joka kyllä yrittää suurissa romaaneissaan syleillä maailman kuoliaaksi.

Päätalo tulee romaaneillaan lähelle mikrohistoriaa. Mikrohistoriaa ei ole se, että kirjoitetaan jonkin joutavanpäiväisen maamiesseuran tasalta tai peräti erehtyväisen ihmisen vähäpätöisistä liikkeistä. Tuota sanaa on käytetty tutkimuksista, joissa on onnistuneesti tunkeuduttu yksilön ja hänen yhteisönsä välisiin vahvavoimiin, keskinäisiin riippuvuuksiin. Tutkimustekniikkaa on käytetty vain siksi, ettei vaihtoehtoja ole ollut. Esimerkki: Le Roy Ladurie, ”Montaillou”. Näin on joskus päästy kiinni uskomusjärjestelmiin. Luulot ovat joskus väkevämpiä käytteitä kuin paljon mainostetut luokkavastakohtaisuudet tai tuotantovoimat.

Vastaan kuvittelemiini väitteisiin myös näin. Päätalon ja itse asiassa aika monen muun nykykirjailijan kohtaloksi ovat olleet tulla kriitikot, joiden hiljaisessa mielessä on liikkunut heidän oikeana pitämänsä ajatus. Tyhmät ja köyhät ihmiset eivät kykene yhtä hienostuneeseen sielunelämään kuin me, arvostelijat. Kuvattavat ovat alkukantaista väkeä. He vain syövät, tekevät tarpeensa, joista eräät ovat sukupuolisia, kuolevat ja kuopataan.

En vedä tähän demokratiaa tai humanismia. Väitän vain, että tuo oletus on väärä.

Tshehov osoitti saman kuin ennen häntä Dostojevski ja etenkin Gogol. Tyhmän pään hutera ajatus voi kertoa kammottavan paljon ajan ihmisistä, joskus kaikkien aikojen ihmisistä. Kuten että päällystakki on muka varastettu.

”Kirsikkapuisto” on minulle kaunein dokumentti maailmansotia edeltäneestä maailmasta, joka ei juurikaan varjellut kirsikoita eikä puistoja. Moni katsojat ja eräät arvostelijat näkivät siinä vain ikävää ja toisarvoista jatustelua.

Yritän selvitellä ajatustani: oliko kirjallisuusarvostelun näivettyminen ja kuihtuminen tilaan, joka nyt vallitsee lehdistössä ja verkossa ensimmäinen mediamurroksen merkki? Sanomalehdet ensin ja kirjankustantajat seuraavina unohtivat, että kirjallisuus on meidän maailmamme hiilinielu.




19 kommenttia:

  1. Annan ilomielin tuomarille synninpäästön Päätalo-tiedoissa. Se viikon parin takainen oivallus Päätalosta nimenomaan tunne-elämän kuvaajana oli niin napakymppi, että sen varjolla saa vähän sekoillakin.

    Tämänpäiväinen huomio kuvauksen laajuudesta ja merkittävyydestä on myös hyvä. Samaan viittasi nimimerkki Kolehmainenkin, kun hän hämmästeli sitä, että samat sivistysvaliot, jotka ihailevat Härkäniemen satasivuista piipunvalintaa, valittavat Kallio-Kallen muutaman sivun pöllinkuorinnasta.

    PS. Todennäköisesti piipunvalintaan viitataan niin usein siksi, että se on aika alkupäässä Alastalon salia. Loppupään juttuihin viitataan harvemmin, minkähän takia?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Saat suvata ja sallia,
      kas maass' on joka mallia."
      Mukavaa, että Päätalolla on lukijansa, tutkijansa ja ihailijansa. Ei kai ole häneltä eikä keneltäkään muultakaan pois, jos tykkää Alastalon salista... Tämä tunnekuohuinen Päätalo-intoilu olisi tutkimisen arvoinen mysteeri.
      Terveisiä Mammutin ja Herodeksen välistä, sopiiko!

      Poista
    2. Tuohon kysymykseen taitaa kirjailija vastata kuudennen luvun ingressissä: "Luku, jonka voi mukavasti jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan."

      Minunkin mielestäni piipunvalintakohtaus on pitkitetty, mutta sehhän vain koulii lukijaa; ei mitään kiirettä, jos aiot nauttia nauttia itsenäisyyden ajan parhaasta romaanista.

      Poista
    3. Ettei nyt joku luulisi, etten päätalolaisena arvostaisi - tai ole peräti edes lukenut - Alastalon salia:

      > http://lukupiiri1.blogspot.fi/2013/01/volter-kilpi-alastalon-salissa.html

      Poista
    4. "Tämä tunnekuohuinen Päätalo-intoilu olisi tutkimisen arvoinen mysteeri."

      Hyvä anonyymi: Tämä koko ketju lähti liikkeelle siitä, että Ritva Ylönen on tehnyt väitöskirjan "Tervaksinen toteemi: Kalle Päätalon Iijoki-sarjan vastaanotto ja vaikutus":

      Otapa kirja esiin ja palaa sitten tähän "tutkimisen arvoiseen mysteeriin".

      Anssi Sinnemäki

      Poista
    5. "Todennäköisesti piipunvalintaan viitataan niin usein siksi, että se on aika alkupäässä Alastalon salia. Loppupään juttuihin viitataan harvemmin, minkähän takia?"

      Rakkaat ystävät Jukka Kemppisessä, Kalle Päätalossa ja Volter Kilvessä! Kun kinaatte näistä aiheistä, käykää välillä lukemassa Pirjo Lyytikäisen väitöskirja "Mielen meri, elämän pidot: Volter Kilven Alastalon salissa" -- ellette jaksa heti ensin itse Alasalon salia lukea. Erittäin hyvää tekstiä, hieno johdatus Alestalon saliin.

      Poista
    6. Tapsalle: kiitoksia mainiosta kirjaesittelystä! Anssi Sinnemäelle myös kiitokset tyyräyksestä. Seli seli jääköön tästä asiasta ikuisiksi ajoiksi.
      Nyt luen ainakin väitöskirjan ja luultavasti sen jälkeen myös selkosten Proustia muutaman tuhat sivua. Vakuutitte.

      Poista
  2. Komealta näyttää Iijoki-sarja hyllyssä, melkein kaikki vielä kansipapereilla, itseltä puuttuu vielä muutama osa. Ihminen joka lukee Kalle Päätaloa ei voi olla läpeensä paha.

    VastaaPoista
  3. Jättäis nyt jo viimeinkin tuon Päätalon rääpimisen rauhaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "On katkeruuteni niinkuin sammalkaihi
      syvän lammen silmäkalvolla samealla.
      Viha, viiltävin hampain niinkuin petokala,
      on väijyksissä mieleni pinnan alla".

      Kailas: Noli me tangere

      Poista
    2. No, tuo ei varmaankaan ollut Hönoä!

      Poista
  4. Uskottava olo valtasi mieleni,kun luin Into-Kustannuksen julkaisemasta Haanpää-kokoelmasta novellin "Kenttä". Päätöskappaleen yhteenveto joukkueurheilusta, kilpailusta ja yleisön kiihtyneestä hurmiosta on neron kynästä. En paremmin sano.
    Maalaislukija Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  5. "Yritän selvitellä ajatustani: oliko kirjallisuusarvostelun näivettyminen ja kuihtuminen tilaan, joka nyt vallitsee lehdistössä ja verkossa ensimmäinen mediamurroksen merkki?" Vielä on hyviäkin kirjoituksia, mutta niiden määrä ja mitta on romahtanut. Hyviä toimittajia ja kirjoittajia on mutta ei palstatilaa. Jutut telotaan raajarikoiksi tyngiksi. Ne eivät lennä eivätkä edes kulje. Esimerkiksi Solzhenitsynistä julkaistiin aikoinaan tuoreeltaan huomattavasti enemmän, laajempia ja syvällisempiä juttuja kuin hiljattain, kun Vankileirien saaristo julkaistiin uudelleen. Korkeatasoiset kirjallisuusarvostelut olivat kauan osa kulttuurin ilmakehää, jota kohdannut katastrofi on toivottavasti mahdollisimman lyhytaikainen. Syvällisellä kritiikillä tarkoitan sellaista, joka olisi sen arvoinen, että se kannattaisi julkaista uudelleen antologiassa ja joka on henkiseltä korkeudeltaan samalla aaltopituudella kuin teos itse, silloinkin kun se asettuu sen kanssa poikkiteloin. Sofi Oksasen Puhdistuksesta on kirjoitettu palstametreittäin surffailevia ilmiöjuttuja ylisuurten kuvien kanssa mutta onko yhtään hyvää arvostelua tai esseetä? Siis sellaista, joka kannattaisi leikata tai tulostaa tai ottaa kovalevylle talteen uudelleen luettavaksi? Pekka Tarkan Finlandia-perustelu oli kyllä sellainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä Antti, tasan näin: "Syvällisellä kritiikillä tarkoitan sellaista, joka olisi sen arvoinen, että se (...) on henkiseltä korkeudeltaan samalla aaltopituudella kuin teos itse, silloinkin kun se asettuu sen kanssa poikkiteloin."

      Anssi Sinnemäki

      Poista
  6. En osaa riittävästi ilmaista kiitollisuuttani näistä Kemppisen jutuista.

    Paitsi että olen Päätalo-fani, niistä monet muutkin liittyvät sukuhistoriaani, jonka viimeisetkin muistot ovat varmasti kadonneet minua seuraavalta sukupolvelta, minua lukuunottamatta kokonaan jo omaltanikin.

    Uskon, että parasta jälkeä tulee kun kirjoittaa siitä mikä syntyy itsestään. (Itse)kritiikki ei kuulu luomiseen vaan vasta luomisten tutkiskeluun jälkeenpäin.

    VastaaPoista
  7. Jukka, alat saada minut vakuuttuneeksi siitä, että Päätalon Iijoki-sarjalle pitäisi antaa mahdollisuus. Eli heti kun käsiini saan! Muistan törmänneeni tähän ajatukseen ensimmäisen kerran Alan de Bottonilla (How Proust Can Change Your Life): olennaista ei ole se mistä kerrotaan vaan miten kerrotaan. Kirjallisuudesta (tai muusta taiteesta, de Bottonin esimerkkinä Still Life -maalaukset) ei tee arvokasta se että se kertoo arvokkaista tai ylevistä asioista vaan vain se, miten hyvin kirja on kirjoitettu. Minulla ei nyt ole ko. kirjaa käsillä, joten ei sen enempää tältä erää. Kiitos näistä Päätalo-selvityksistä!
    Joku tuolla yllä otti vertailukohdaksi Härkäniemen piipunvalinnan. Ei se luku muistaakseni oli kuin 80 sivua - ja sehän on koko kirjan avainluku, jossa avataan koko parkkiprojektin tausta. Alastalon salissa ei tosiaankaan kerrro kuuden tunnin tapahtumista vaan jo tämä piipunvalintaluku kattaa useita vuosikymmeniä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, Malakiaksen piipunvalinta on kirjan avainlukuja. Näin sen kuvasinkin tuolla ylempänä viittaamassani lukupiirissä:

      "Valitseehan Härkäniemi toki piippua sata sivua, mutta samalla hän käy ajatuksissaan läpi Alastalon ja lähipiirin kehityksen lapsista nykyhetkeen. Kuinka he poikamiehinä purjehtivat saaristolaisjahdeillaan Tukholmaan kalanmyyntiin, päättivät rakentaa isommat laivat, kaljaasit, joilla pääsi rahdinajoon Lyypekkiin asti, sitten kuunarit, joihin mahtui vielä enemmän lastia, sitten prikit, joilla seilattiin Pohjanmerelle ja Hulliin asti engelsmannien kanssa kauppaa tekemään – ja nyt Alastalon rusthollitalon isäntä esittää, että jospa rakennettaisiin parkkilaiva, jolla voisi purjehtia talvellakin ja kelpaisi suunnata “Spanjan” rannikolle asti."

      Poista
  8. Jumantsukka kun on kivaa pakinointia. (Ihan inhottaa että pitää koko ajan kehua. YÄK.) Mutta jos lehdissä olisi tällaisia juttuja enemmän, lehtiä lukisi enemmän. (Tai en minä teistä muista tiedä. Mulkoilette vaan.)

    VastaaPoista
  9. Pahoittelen, että huomasin tämän kirjoituksen vasta nyt. Minulla ei ole huomautettavaa "kuohuttavasta" huomiosta. Silti olisin itse lukenut mieluummin talvisodasta kuin Kallen kokemuksista teollisuuskoulussa. Epäilemättä on kuitenkin totta, että jälkimmäinen oli hänelle itselleen merkityksellisempi kokemus.

    VastaaPoista