15. elokuuta 2013

Hyvissä kirjoissa





Kansalliskirjaston – aikaisemmalta nimeltään Helsingin yliopiston kirjaston – johtaja, professori Kai Ekholm on ottanut ja julkaissut dekkarin. Kirjan nimi on ”Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava” (Atena, 2013).

Kokenut lukeva yleisö suhtautuu tällaiseen epäillen. Ennen ajateltiin, että dekkareihin sortuu kirjoittaja, josta ei ole parempaan. Tuo ajattelutapa on haaksirikkoutunut erittäin näkyvästi Pohjoismaissa. Suunnattomat painokset ja käännökset suurille kielille ovat saaneet epäilijätkin puhdistamaan silmälasiensa linssit ja näkemään, etteivät nämä tekstit ole vallan vailla ansioita.

Erittäin kokenut lukeva yleisö arvelee sangen yleisesti, että merkittävä virka ja korkein akateeminen oppi eivät voi olla johtamatta tulokseen, jota usein nimitetään lehtoriproosaksi. Se saattaa olla muodollisesti virheetöntä, mutta siinä on sellainen kiusallinen piirre, ettei kukaan viitsi lukea sitä.

Voi olla, että olemme täällä Suomessa hiukan jälkijunassa. Kaunokirjallisen tekstin luokittelu samanlaisin periaattein kuin esimerkiksi postimerkkien ei ole järjellistä. Vetävän proosan kirjoittajina on vilahdellut muun muassa aikaisempia ministereitä, kuten Anne Holt Norjassa.

Runeberg, Topelius, Lönnroth, Paavo Cajander ja useat muut heidän aikalaisensa olivat asemaltaan ja koulutukseltaan sen ajan yhteiskunnan huipulta. Proosan puolella yritettiin nostaa esiin erästä ylioppilasta, joka tahtoi julkaista aivan merkillistä kieltä ja kerrontaa. Hänestä teki harvinaisen väkivaltaisesti selvän yliopiston professori – Suomen kielen professori, joka oli omasta mielestään maan etevin runoilija.

Kirjallisuutemme ei noussut läheltäkään ”kansaa”. Varhaiset mestarit (Aho) olivat erittäin sivistyneitä ja kielitaitoisia. Leino ja Lehtonen eivät hankkineet oppiarvoa, mutta suomensivat mm. italian ja ranskan kielistä kaikkein vaativinta kirjallisuutta.

Yliopiston korkeudesta määritellyn viihteen tekijät olivat kauan roskaväkeä, arvioijiensa mielestä. Tyypillistä roskaväkeä olivat sanomalehden toimittajat, jotka itse nimittivät itseään lehtineekereiksi, nykykielellä mykkiin orjiin suolakaivoksilla. Vielä Waltari ja Linna yritettiin leimata viihdekirjailijoiksi eli siis kykenemättömiksi ymmärtämän korkeita asioita. Kriitikot eivät juurikaan panneet merkille, että vaikka sanomalehtimies Mauri Sariola oli suuri hutilus, hän osasi kirjoittaa sellaista, mitä haluttiin lukea.

Kun viimeiset preussilaiset (Koskenniemi) väistyivät, jäljellä oli vielä modernismi, jonka tunnusmerkkinä pidettiin aivan oikein käsittämättömyyttä ja pitkäveteisyyttä.

En väitä tässä, että myyvä proosa olisi todennäköisesti hyvää. Meilläkin on listojen kärjessä aikamoinen määrä ompelijoita ja ompelijattaria, jotka tikkaavat tekstejä kuin Singerin ompelukone, ja vilkaisevat aina välillä vahvistettuja kaavoja.

Kai Ekholm on hyvin vahvasti mukana muuttamassa kirjastolaitoksen käsityksiä ja menettelytapoja. On luonnollista, että hän tulee näkyville dekkarilla. Se on yllättävää, että kirja on hyvä ja aidosti kenen tahansa luettava. Väittäisin osaavani näkeä, että kulisseissa on piilossa syvällinen ja siksi kauhistuttava kirjojen ja kirjainmerkkien ymmärtäjä. Tuon lajin kuuluisin edustaja oli ehkä Jorge Luis Borges, kansalliskirjaston johtaja.

Arvaan, että lukijaa hiukan hämmentävä pardoninen sävy – oikeastaan pastissi – olisi ehkä saanut vaikutteita siltäkin suunnalta. Toisaalta taas tässä kirjassa on mukana sellaista kiukkua maailmaa kohtaan, jota Suomessa ei ole nähty usein dekkareissa. Ruotsissa Sjöwall ja Wahlö aloittivat tuon perinteen, ja seuraajia on riittänyt. Mutta kolmanneksi mukana on komediaa ja jopa farssia. Tämän dekkareiden piirteen tunnemme hyvin esimerkiksi Vareksista.

Toisin kuin noissa suvaituissa ja nopeasti unohtuvissa teksteissä tässä on pohjalla todella vakavia asioita ja todella ikäviä ilmiöitä – esimerkiksi suomalaisten sota- ja siviilisankareiden pöyristyttäviä tekoja, joista kyllä tiedetään, vaikka yhteisestä sopimuksesta kukaan ei ole tietävinään.

En rinnasta enkä vertaa. Oli lämmin päivä. Kävellessä tuli äkkiä lämmin. Pikku julkistustilaisuus pidettiin nyt remontin kourissa kärvistelevässä kirjaston päärakennuksessa. Seuraavassa talossa Unioninkatua pohjoiseen majailevat monessa yhteydessä esiin nostamani uudenlaiset Suomen historian tutkijat. Syistä joita en itsekään tiedä olen jättänyt sangen vähälle Suomen historian professori Juha Siltalan, jonka koko tuotannosta todella voi sanoa, että nykyhetkeä selvitetään historian kautta ajoittain säpsähdyttävin keinoin ja aiheen valinnoin, jollaisia taannoin paheksuttiin (Työelämän huonontumisen lyhyt historia, 2004,  – joka alkaa nyt tuntua enemmän ennustukselta kuin tutkimukselta.)

Eikö olekin erikoista? Meillä on joukko professoreita ja tohtoreita (Peter von Bagh ja Pekka Gronow on välttämättä mainittava tässä yhteydessä), jotka vaikuttava syvästi siihen, mitä pidämme tärkeänä ja vaikuttavana.

Jotain on tapahtunut. Toivottavasti joku ottaa yhteyttä poliisiin, tai sopivaan etsivätoimistoon, jollainen puheena olevassa romaanissa näyttäisi sijaitsevan Sofiankadulla.

Katsokaa itse. – Tämä ei tietenkään ollut kirjallisuusarvostelu, vaan yhteenveto minua miellyttäneen kirjan herättämistä ajatuksista. – Kuvassa on kirjaston kortistosalin katto per tänään.

20 kommenttia:

  1. Lukekaa. Lukekaa SE kirja loppuun


    Kerranpa kesällä, eräänä sunnuntai-iltana, koska aurinko kallistui luoteiseen ja tyyni oli ilma ja metsä, istui hän yksin lapsensa kanssa, istui rahilla, pöydän päässä. Niittujansa, huhtiansa katsomassa käyskeli Eero, ja kylään olivat lähteneet huoneen palvelijat kaikki. - Oli nyt ihana rauha sekä ulkona että sisällä torpan sunnuntai-lakeassa tuvassa, ja lehditettynä laattia hymysi. Oli rauha ja hiljaisuus; ainoastaan tuolloin, tällöin kuului karjankelloin kaukainen kilahdus koivuiselta mäeltä. - Mutta rahilla istui emäntä nuori ja haasteli lapsellensa, joka hänen helmastansa katseli häntä vastaan kuin hehkuva aamu. "Sanoppas, pienoseni", hän haasteli, hyräillen laulun ja puheen välillä, "sanoppas, pienoseni, mistäpä tiesit kotiasi tulla? - Tulin pitkin Turun tietä, lirputtelin Hämeenmaitten härkäteillä. - Mutta mistä kotosi tunsit, pienoseni? Koirasta hallavasta portin alla, tunsin kartanon kultaisesta kaivosta, ja olipa vielä pappien hevoset heinäladossa, ja olkiladossa oluttynnöri. - Mistä tunsit äitisi armaan, mistä isäsi tunsit? - Äiti vierrettä ammenteli loimottavan liekin vaiheilla, hän ammenteli ja lauleli, lauleli heleällä äänellä, kaulassa liina, liina kuin lumi ja taivaan kaari. Mistäpä tunsin isäni? Veisteli hän kirvesvartta, veisteli kultaisen akkunan vieressä. - Niin löysit tien, niin tunsit kodon, niin tunsit tuvassa äitis ja isäs. Mutta missä ollee isäsi nyt, missä ja muisteleeko hän meitä? - Muistaahan toki ja ellei muistele hän sinua, niin sinua en unohda minä, en sinä ilmoisna ikänä, en kuolemassa, sinua mun sieluni aamun paiste ja illan riutumus, mun iloni ja murheeni ihana. No miksipä murheeni sinä? Ah! tämä maailma on kavala ja myrskyinen, ja moni purjehtija täällä on vaipunut sen merien ikuiseen kohtuun. Sanoppas, lapseni, mun suvenihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri? Rannalla sumean, tyynen järven seisoo Tuonelan kartano tumma, siellä himmeän lehdistön helmassa, kasteisen viidan kohdussa on lapselle valmiina kehto ja valkeat liinat ja vaipat. Sentähden kuule mun lauluni; se johtaa sun Tuonelan ruhtinaan maahan. Oi kuule mun sydämeni laulu!

    Tuonenlehto, öinen lehto!
    Siell' on hieno hietakehto,
    sinnepä lapseni saatan.

    Siell' on lapsen lysti olla,
    Tuonen herran vainiolla
    kaitsea Tuonelan karjaa.

    Siell' on lapsen lystiolla,
    illan tullen tuuditella
    helmassa Tuonelan immen.

    Onpa kullan lysti olla,
    kultakehdoss' kellahdella,
    kuullella kehräjälintuu.

    Tuonen viita, rauhan viita!
    kaukana on vaino, riita,
    kaukana kavala maailma.

    Niin hän lauloi lapsellensa; eikä kantele niin heleästi helise kuin hänen äänensä silloin sunnuntailakeassa tuvassa. Mutta koska hän oli lakannut laulamasta, katseli hän ääneti kauan ulos akkunasta korkeuteen päin; ylös pyhään, pyörryttävään korkeuteen hän katseli; ja hiilakas ja puhdas oli taivas, ei nähty yhtään pilven haitaletta kaarevan kannen alla; ainoastaan poutapääskynen, tuskin silmin näkyvä, siellä väikkyi, lentäin sinne, tänne, keveänä ja vilkasna kuin onnenlapsen aatos. Siinä hän istui, ja poski, päivän polttama, painui vasten uneliaan lapsen ohausta, mutta siniset silmät ylös sinisiin avaruuksiin katsoivat, ja rauhasta välähteli otsa.

    Palasipa metsästä mies ja kuuli pihalle vaimonsa laulun, joka hänestä ei vielä koskaan ollut kaikunut niin ihanasti. Hän astui sisään, käyskellen perille, ja istui vaimonsa viereen; se oli ystävällisyyttä, jota hän harvoin ennen oli osoittanut. Kerkeästi kääntyi vaimo hänen puoleensa, laski lapsen hänen polvillensa, painoi otsansa vasten miehen rintaa ja hyrskähti väkivaltaiseen itkuun. Mutta löipä mies nyt käsivartensa ympäri hänen kaulansa, pyhkien erään suikulan tuosta pellavakeltaisesta tukasta hänen korvansa taakse. Siinä he istuivat tyynenä sunnuntai-iltana vaikealla rahilla valkean pöydän päässä.

    VastaaPoista
  2. Hyvä kommentti Sariolasta; ilmeisesti kirjoitti usein hätäpaskaa ja sitäkin kiireellä. Nykyään lueskelen kuitenkin noita mielelläni, kuten myös katson vanhoja suomalaisia elokuvia. Niistä palautuu nostalgisesti mieleen vanhat maisemat, vanha selkeä järjestys ja viralliset arvot. En osaa samaa yksinkertaisuuta "kunnon" kirjoista tai "paremmista" elokuvista vastaavalla tavalla löytää (joita toki myös mielelläni luen ja katson).
    Sjowall & Wahlöta aloin aikoinaan lueskella sattumalta ruotsia ylläpitääkseni. Kyllä kovasti olen tykännyt, vaikkei juuri huumoria niistä löydykään, mitä yleensä pidän dekkarin lukukelpoisuuden ensimittarina.
    Myös Vares on mieluista; sujuvaa ja vauhdikasta ja synnyinkaupunkiin sijoittuvaa.
    T.
    Esko Heikkinen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi sentään, minun mielestäni Sjöwall-Wahlöön kirjoissa on runsaasti huumoria. Tai ainakin komiikkaa, ennen muuta tollojen konstaapelien Kristianssonin ja Kvantin - myöhemmin Kristianssonin ja Kvastmon - ansiosta. Luepa uudestaan ääneen "Poliisimurhan" luku XXV, missä nämä kaksi viimeksi mainittua keskustelevat virantoimituksessa traagisesti menehtyneestä kolleegastaan (alkukielellä mm. näin: "Jag har hört att han blev biten av ett förgiftat djur, en groda eller så." - "Hur fan kan du tro på såna dumheter? Har du inte hört föredraget om de perversiva krafterna i samhället? Nej, subversiva menar jag. Kommunister och annat pack.")

      Myös Gunvald Larssonin räväkät otteet rikollisia tai todistajia kuulustellessa - ennen muuta "Kadonneessa paloautossa" - saavat minut nauramaan makeasti.

      Vanhoissa Sjöwall-Wahlöön suomenkielisissä painoksissa oli lisäksi paljon tahatonta huumoria. Kääntäjä ei tuntenut sanaa "ökänd" (pahamaineinen), joten "pahamaineisesta rettelöitsijästä" tuli "tuntematon (okänd) rettelöitsijä". Samoin "sekatyömiehestä" tuli "kaivostyöläinen" (grovarbetare vs. gruvarbetare). Myöhemmissä painoksissa nämä kömmähdykset on korjattu.

      Poista
  3. Huippuhyvä.

    S&W hyvä mutta laatu laski kun Bangkor Punta osti sen operaatiot aikoinaan, Hartfordistakin on parempia nähty.

    Arjen kiireessä, Teidän etc.

    (poistuu Husqvarnan sytytystulppa taskussa, viila hampaissa)

    VastaaPoista
  4. Vai oikein hallittu nousujohteinen laskukiito, tavasi Hakkarainen lehdestä päämisterin haastattelussaan kommentoimaa maan taloudellista tilaaa.
    Mutta sehän, eikös tämä ole kuin, no jumala-auta sentään, sitähän se tarkoittaa, että tullaan puusta alas perä edellä kuin minä pikkupoikana variksen pesälle yrittäessäni. Ja hallittua tuossa on hittolainen vain se, että alas tullaan rungosta kiinni pitäen eikä vapaasti pudoten niin että kanervikko pölisee.
    Ja Hakkarainen sai ajatuksen... onkohan Timo tajunnut tätä vielä... onko tässä minun tilaisuuteni...
    ... jatkuu ...
    (Blogivaeltaja)

    VastaaPoista
  5. Eikö olekin erikoista? Meillä on joukko professoreita ja tohtoreita (Peter von Bagh ja Pekka Gronow on välttämättä mainittava tässä yhteydessä), jotka vaikuttava syvästi siihen, mitä pidämme tärkeänä ja vaikuttavana.

    Tuskin monikaan unohtaa tuosta "Tamminiemen lastenkutsujoukosta" Erkki Tuomiojaa jonka ajatukset ovat kiinni keskiajan historiassa.

    Valtiovarainministeriksi nostettu luokanopettaja Jutta Urpilainen kyseli eilen talousneuvoja kylmän sodan aikaisilta kollegoilta (Mauno Koivisto, Esko Ollila, Iiro Viinanen, Erkki Liikanen).

    VastaaPoista
  6. "Ennen ajateltiin, että dekkareihin sortuu kirjoittaja, josta ei ole parempaan."

    Eikö töämä ole huomattavan ennen. Ainakin parimymmentä viime vuotta dekkarit, tai pikemminkin rikoskirjallisuus, ovat olleet valtavirtakirjallisuutta ehkäpä juuri Sjöwallin ja Wahlön ansiosta, jotka osoittivat, että vakava yhteiskunnallinen sanoma voidaan tullaisin kirjoihin sijoittaa tavalla, joka tavoittaa suuremman kohderyhmän.

    Muutenkin on hyvä, että raja ns korkeakultuurin ja ns kansan/viidekultuurin välillä on mataloitunut. Pitäisi ajatella, että on vain koskevattaa taidetta/viihdettä. Sen pysyvä arvo mitataan 300 vuoden päästä, mutta jos tekstisingeristi saa väsyneen teollisuusompelijan, siivojan - tai tuomarin hetkeksi unohtamaan työn tai arjen murheet kaikki kunnia hänelle; sitäpaitsi viihdekirjallisuus ts virkytyskirjallisuudesta usein haetaankin juuri tuttua kaavaa, koska se tuttuudessaan luo turvallisuudentunnetta yhä epävarmemmaksi ja turvattomaksi muuttuvaan maailmaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jyrki Lappi-Seppälän "Don Quijote"-suomennos tuo lukijalle tuoreet terveiset 400 vuoden takaa. On kuin seuraisi hallitustemme pyrkimyksiä tämän vuosituhannen puolella; paljon yritetään ja aina tulee turpaan.
      Toisen osan 16. luku on hienoa tekstiä, voisi olla vasta kirjoitettu.
      Kääntäjä osaa työnsä. Kiitos!

      Lukupiiristä Kunnaksen Ilkka

      Poista
  7. Edesmennyt päätoimittaja Rauno Velling (niin totta kuin nimeni on Velling, YKSINKERTAISELLA veellä) kertoi, kuinka kulttuuritoimitusten arvostuksen sai helposti haukkumalla vähintään yhden Sariolan kirjan. Hän piti varsinkin Sariolan muistelmia vilpittömyydessään surrealismina ja samalla ylivertaisina "fiktiividokumentteina" alkoholismista. Hän neuvoi ottamaan pitkälle lomalle mukaan joitain Sariolan kirjoja.
    Otin jollekin matkalle mukaan Sariolan muistelmateoksen Hyvästi Sammatin kuu.
    Kirjan lempeästi hymyilevä aurinko oli toilailujen tahaton huumori, joka tuntui hymyilevän Sariolan yllä ja ajattelevan.
    "Aika peikko."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun äitinkielen opettaja oli Velling, se kuulostaa hyvin virolaiselta

      Poista
    2. Helkkari kun toi sai mut hyvälle tuulelle! Voi se olla haapaklapitkin, tai vihta. Tai sikari. Tai saunakalja. Vaikee sanoo, saakutarallaa. Mitään en oo ottanu! Jaa, yhen vanhan Fiskarsin puukonterän 6", sotien ajalta sain terään. Kahvaa hakeen vaan, kelasin et klassinen tuohikahva, vaskihelat ja niitillä kii. Anturanahasta niiteillä tuppi, nurinnarin selkään et veneellä veke vyöltä häiritsemästä verkonlaskua.
      Löylyä!

      Poista
  8. "Miska soutaa joella, rannalle jäi Petruska", lausui joku oliko se Pia Viitanen. Tompereen flikkana hän puhuu kaupunginosista, mutta tulevat nykykirjailijat näkevät (fut.) jaon laajempana ja syvempänä. nimim. suuri joukko viinan vastustajia itä-suomesta

    VastaaPoista
  9. Äidinkielenopettaja oli 1986 tai sellaista tuohduksissaan, kun joku, en minä tällä kertaa, kehtasi arvella dekkarin kirjoittamisen olevan vaikeampaa kuin muunlaisen romaanin.

    VastaaPoista
  10. Muistan poikasena yrittäneeni Sariolaa lukea mutta loppuun asti en sitä ensimmäistäkään jaksanut enkä muitakaan kaltaisiaan.
    Jo tuolloin viihdyin vaikeiden filosofisten kirjojen parissa niistä mitään kuitenkaan ymmärtämättä todella mutta niitä oli ja on vieläkin mukava lukea ja kun sellaisen kirjan läpi kahlattuaan tuntee jotenkin silti viisastuneensa niin miksipä ei niitä lukisi mutta sitä olen miettinyt millä tasolla tämä viisauden tunne aivojani liikuttaa.

    Tuu Mai Lee

    VastaaPoista
  11. luki näkeä, tiedä se.
    Y.

    VastaaPoista
  12. Yliopiston (en sano, minkä) kirjasto oli tylsimpiä työpaikkoja, missä olen ollut. Lajitella ja luokitella nyt loputtomasti kaikkia maassa julkaistuja painotuotteita alkaen pääsylipuista ja mainoslehtisistä ja pornolehtiin kautta tieteelliseen kirjallisuuteen pölyisissä ja hämärissä hyllynväleissä.... Kuka sellaista jaksaa koko työuransa, sääliksi käy.

    VastaaPoista
  13. ”Kirjallisuutemme ei noussut läheltäkään ”kansaa”……” sanoo bloginpitäjä.

    Vähäisenä välihuutona tähän muistutettakoon, että monien varhaisten mestarien eräs merkittävä inspiroija oli kansanrunous.

    Juhani Ahon koulutoveri muistelee, miten Aho jo nuorena koulupoikana vietti sunnuntait Kanteletarta lukien ja osasi sen runoja suuret määrät ulkoa.

    Ei liene epäselvää, että Leinon ja monen muun tuotannon yhtenä kivijalkana ovat kansanrunouden tunnot ja tunnelmat.

    Kanteletar jää usein Kalevalan varjoon, mutta kannattaa muistaa erään varhaisen kirjoittajan luonnehdinta: "Kanteletar on kansanrunouden evankeliumi ja Kalevala sen Mooseksen kirjat"

    VastaaPoista