9. kesäkuuta 2013

Kehu





Martti Anhavan esseet kuuluvat käyvän joidenkin lukijoiden voimille. En liioin pidä todennäköisenä, että uusista niteistä tapeltaisiin Keskuskadulla tai Aleksilla.

Uusin kokoelma, ”Ajoissa lopettamisen taito”, on kuitenkin niin hyvä, ettei vastaavaan törmää usein. Saatoin hitusen oudoksua niteen pääosan muodostavia Tshehov juttuja niiden perinpohjaisuuden vuoksi, mutta tajusin kuitenkin, ettei Tshehovin keskeisten novellien tai edes näytelmien tuntemista tätä nykyä voi pitää selvänä. Näin taitaa olla, vaikka molemmat ovat laajasti ottaen myynnissä ja näyttämöllä jatkuvasti.

Tämä panee esittämään kysymyksen, joka voisi sopia paremmin omiin vastattaviini kuin Anhavan; kun tietää, miten raivokkaita asenteet Venäjään (Neuvostoliittoon) olivat sotien välisenä aikana ja miten penseitä sen jälkeen, enimmäkseen, mikä selittää sen, että venäläisiä klassikkoja sekä suomennettiin että luettiin kaikki nämä pitkät vuosikymmenet?

Jopa kirjoittajat, jotka omien sanojensa mukaan eivät lainkaan sietäneet ryssän hajua, saattoivat hyvinkin huumautua Tolstoista, Dostojevskista, Turgenevista ja Tshehovista.

Vastaan lyhyesti kysymykseeni. Kiinteät yhteytemme Pietariin ja Moskovaan ennen vuotta 1918 on salattu huolellisesti. Meillä tuskin olisi näin kukoistavaa musiikkielämää ilman suuria Venäjän markkinoita, enkä usko että olisi Sibeliustakaan. Olemme tietämättömiä hyvästä venäläisestä musiikista Tshaikovskia lukuun ottamatta, mutta esittävä taide joka tapauksessa hyötyi hyvin paljon. Maalaustaiteessa venäläiset mestarit ja pikku mestarit ovat edelleen suosittuja.

Meillä oli venäjän kielen ja kirjallisuuden maistereita, jotka vaikenivat taustastaan, kuten sangen oikeistolaiset Vaasan Jaakkoo (J.O. Ikola) ja Lapuan hirmu Hilja Riipinen. Moskovan maisteri oli myös Ilmari Kianto. Keskeisiä toimijoita olivat venäjän perehtyneet Kaliman veljekset Jalo ja Eino. Eino Kalima vieraili usein Kauniaisten kylpylässä saamassa ohjeita K. Stanislavskilta, joka viipyi siellä pitkään.

Martti Anhava on muuttanut tapojaan ja kirjoittamistaan. Luonnollisesti tekstissä on tiettyä venkoilua. Se on tavaramerkki. Nyt se on kohdallaan. Kirjoittaja käyttää sitä, kun tarvis on, mutta käyttää laajasti selkeää, tarkkaa ja kirkasta kieltä.

Kuka tahansa ymmärtää, että ei ole ongelmatonta kirjoittaa Tuomas Anhavan poikana. Lukijoissa ei ole sellaista objektiivisuuden ihmettä, joka osaisi olla tekemättä vertailuja. Mutta nyt esimerkiksi tarina Tuomaan pohdinnoista Tshehovin käännöksistä on herkkupala, valmiiksi vitriinissä mihin tahansa antologiaan. Se ei ole ehkä lainkaan kirjallisuusessee, vaan lempeä muistelma muinaisista kesäpäivistä ja isästä, joka saattoi olla hetkittäin myös hiukan hassu, kuten isien kuuluu ollakin.

Suomessa on luojalle kiitos päästy kirjallisesta eliitistä. Joku V. A. Koskenniemi toisaalla ja Rafael Koskimies toisaalla epäilemättä lukivat itsensä sellaiseen. Parnasson kansien sisään mahtui monen vuosikymmenen ajan mielenkiintoisia ja merkillisiä kirjoituksia. Lehteen kirjoittaminen Anhavan päätoimittaja-aikana ja ainakin Jarkko Laineen kauden alussa katsottiin vähintään merkiksi siitä, että kirjoittaja oli otettava vakavasti. Muiden kuin vakavasti otettavien kanssa ei kannata haastaa riitaa. Sitä ei käy kieltäminen, että tuo joukko oli eräänlainen eliitti, vaikka ei koko eliitti. Sen ulkopuolelle jäivät luonnollisesti sellaisetkin kirjallisuuden käskynhaltijat, joilla oli kädet täynnä omaan lehteen kirjoittaessa.

Olen synkretisti. Minusta on mainiota, että tässä mainitut henkilöt ovat harrastaneet taiteita monipuolisesti. Anhavan suvussa musiikki on ollut keskeisellä sijalla; sillä on sija myös tässä valikoimassa. Martti Anhava yllättää minut erinomaisella esseellään eräistä intialaisista nykyelokuvista.

Haluaisin uskoa, että hienostelukulttuuri olisi saanut kylkeensä riittävän määrän lommoja. Ei siinä ole sen suurempaa röyhistelemistä eikä liioin häpeilemisestä, että suhtautuu lukemiseen ja kirjoittamiseen himokkaasti.

On vahinko, ettei kukaan porukoista osoita oireita viime vuosikymmenien historian hahmottelemiseen. Olen ollut katsomassa, kun ensin Hannu Mäkelä ja sitten Martti Anhava saapastelivat sotamiehinä Otavan kolmannen kerroksen tiloihin, ja Ville Viksten ja Touko Siltala ja muut ovat tuttua väkeä, puhumattakaan Simo Mäenpäästä. Kaikki vaikenevat.

Tunnen haikeutta arvioidessani, ettei Anhava ole pitänyt päiväkirjaa eikä tehnyt systemaattisia merkintöjä ajan hullutuksista. Monessa muussa maassa on Leautaudia, Paulhania, Lagercrantzia  ja vastaavia, joilla on ollut mielenlujuutta nähdä ja kirjoittaa notkumatonta tekstiä. Sääli. Kirjallisuus kertoo kuitenkin aina maasta ja kansasta enemmän kuin olisi sopivaa.

13 kommenttia:

  1. ”Martti Anhava yllättää minut erinomaisella esseellään eräistä intialaisista nykyelokuvista.”

    Eräässä mielessä ur-lakimiehen olennoi kattavasti luonnenäyttelijä W C Fields, viimeistään siinä vaiheessa, kun hän pääsi The Wizard of Id-sarjakuvaan määreellä Larsen E. Pettifogger: Attorney-at-law in the kingdom of Id: epäluotettava filuuri ja tuliliemen hyväkin tuttava.

    Muistaen, että blogia hallinnoiva Jukka Kemppinen myös kuuluu tähän ammattikuntaan, joskin omien sanojensa mukaan tuliliemestä jyrkästi irtisanoutuvana - minkä lausunnon voisi luonnollisesti myös lukea aidoksi pettifoggerismiksi, hänet lähemmin tuntevat tietänevät totuuden - on lupa uumoilla, että ylläoleva sitaatti on mato, joka sisältää koukun. Mutta tartutaan silti: Abbas Kiarostam, josta Martti Anhava kirjoittaa, ei ole intialainen, vaan iranilainen elokuvaohjaaja. Intian ja Iranin välissä ei tosin ole kuin yksi valtio, mutta olkaamme tässä pedantteja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyi, mitä pikkusieluisuutta! Blogisti on suurten linjojen miäs, joten mitä hemmetin väliä sillä nyt on, onko kyseessä Intia vai Iran!

      Poista
    2. Hyi, mitä pikkusieluisuutta! Blogisti on suurten linjojen miäs, joten mitä hemmetin väliä sillä nyt on, onko kyseessä Intia vai Iran!

      Tämä on niin totta, niin totta. Niinhän ne menettelevät nuo suurten linjojen miähet, etunenässä suuruuden tietä viitoittavat kulloisetkin Yhdysvaltain presidentit, jotka lentokoneesta lankonkia pitkin vieraaseen mutta ystävällismieliseen maahan tullessaan saattavat kättään heilauttaen hihkaista "Hello, Iran!" tai "Hello, India!" riippumatta siitä, missä päin sattuvat olemaan - no, jossain Aasiassa kumminkin...

      Meidän pikkusielujen ei taas auta kuin seurata pienen sielumme kutsumusta.

      Hieman olen kyllä pettynyt, täytyy sanoa, täkäläiseen kommentoijakuntaan: kukaan ei huomauttanut, että Kiarostamin sukunimi on Kiarostami, ei Kiarostam. Se, johtuuko tämä elokuvallisen sivistyksen puutteesta vai hienotunteisuudesta allekirjoittanutta kohtaan, on toistaiseksi avoin kysymys.

      Poista
  2. Mukavaa tekstiä. Herättelyä. Tarpeellista. Ei kiusoittelua.

    VastaaPoista
  3. " - - salattu huolellisesti."

    Joku esittää tyhmempää kuin onkaan ja miksi hän näin tekee.

    Viitteitä vastaukseen saa siitä, että blogisti väittää tai ainakin peesaa hiljattain Venäjän ystävyyden mitallilla palkittua Klingeä siinä, että sortovuodet olivat pelkkää satua.

    VastaaPoista
  4. Politiikka ja taide seisovat erikseen. Jopa kirjailija itse ja hänen taide seisovat erikseen. Eduard Limonov on poliittisesti syvältä takamuksesta kotoisin, kansallisbolshevistisen puoluen luoja ja aktivisti, mutta hän on(ollut) myös aika taitava punk-kirjailija. Solzhenitsyn oli poliittisesti muun muuassa venäläinen shovinisti par excellence. Dostojevski on juutalaisista sanonut monta kerta sellaista, että Hitler olisi tätä lukiessa laajasti hymyillyt. Yksi mun lempikirjailijoista Aleksandr Kuprin (1870-1938) kuvaili jutussaan virolaista maailmanennätyksellisen typeräksi. Ja niin edelleen. Kirjailijat ovat ihmisiä, eivät Kristuksia. Mitä tulee venäläisten klassikojen suhteen, niin se on ainutlaatuinen ilmiö maailmanlaajuisesti - miten suhteellisen lyhyessä ajassa syntyi yhdellä kansalla (ja aika pienellä kansalla, jos käsitämme erikseen aristokraatteja ja talonpoikia) noin monta kirjallisuuden jättiläistä. En osaa selittää sitä.

    VastaaPoista
  5. On vahinko, ettei kukaan porukoista osoita oireita viime vuosikymmenien historian hahmottelemiseen.

    He ovat tv:n kirjallisuusohjelmien vakiojuontaja Erkki Tuomiojan viitoittamalla tiellä olleet pelastamassa pohjoismaista hyvinvointivaltiota kuin neitsyyttä, jonka voi menettää vain kerran.

    VastaaPoista
  6. "Kuka tahansa ymmärtää, että ei ole ongelmatonta kirjoittaa Tuomas Anhavan poikana. Lukijoissa ei ole sellaista objektiivisuuden ihmettä, joka osaisi olla tekemättä vertailuja."

    Minä osaisin: En ole lukenut Tuomas Anhavaa.
    Toisaalta minulla ei toistaiseksi ole ollut vähäisintäkään halua lukea Martti Anhavaakaan. Kenties ongelma on tyylilajissa tai aihepiirissä, joka ohjaa samat henkilöt lukemaan molempia.

    VastaaPoista
  7. Eikös lähes jokaista joka kirjoitteli Parnassoon Tuomas Anhavan aikana epäilty vasemmistolaiseksi? Sinnehän kirjoitteli ahkerasti Paasilinna, Linkola, Saarikoski jne. Taisi Jukkakin olla jossain vaiheessa epäiltyjen listalla..

    VastaaPoista
  8. Anhavan suku musikaalista? Varmaan myös kuvataiteellista. Muistelen heidän olevan sukua Samuli Paulaharjulle, jonka ainutlaatuisissa kansatieteellisissä teoksissa on tekijän erinomaisia piirustuksia. Sukujuuret Kurikassa, missä itsellänikin.

    VastaaPoista
  9. Että mikäkö selittää kiinteät yhteydet ja vaikutteet venäläis-neuvostolaiseen kulttuuriin?
    Heh! Kysykää Paasikiveltä.
    Pakkovalta mikä pakkovaltaa.
    Suomalainen kulttuuri olisi luonnollisesti kukoistanut omalla tavallaan Emo-Ruotsin yhteydesssä, itsenäistymistä odotellessa. Vapaassa läntisessä ilmapiirissä.
    Pakkovalta on pakkovaltaa, sanoipa Klinge mitä hyvänsä.
    -nelimjaa-

    VastaaPoista
  10. Kamusen epäsosiaalistisessa pahoinvointivaltiossa ei kukaan muu halua asua. Taitaa olla niitä epädemokraattisia lakimiehiä.

    VastaaPoista
  11. Mä olin Anhavan poika, siis kirjailija kai itsekin...

    VastaaPoista