31. tammikuuta 2013

Tuomioistuinkoulu





Eläkkeellä oleva hovioikeudenpresidentti Erkki Rintala kirjoitti Ruotsin tuomioistuinakatemiasta ja sanoi, että Suomeen on saatava samanlainen (DL 2/2012).

Ilahduin artikkelista huomattuani ensin kohdan ” Arposen komitean mietintö kuuluu parhaimpiin, mitä tuomioistuimiemme kehittämiseksi on lähihistoriassa aikaansaatu”. Muistan 1990-luvulta tapauksen, jossa tuomarin osallistuminen ulkomailla sikäläisen viranomaisen järjestämään koulutukseen katsottiin lähes virkavirheeksi. Myös monet tuomarit olivat sitä mieltä, että talouden ja liiketalouden sekä niihin liittyvän laskennan viikon kurssi oli pahimmanlaatuista hölynpölyä. Opettajissa oli kaksi nobelistia, mitä pidettiin todisteena tilaisuuden viihteellisyydestä. Kyllä siellä Tucsonissa kieltämättä pelattiin golfia, 10 tunnin luento- ja harjoituspäivän jälkeen.

Rintalan teksti on kovaa.

”Suomenkin on luovuttava oikeuslaitoksen hallinnon saksalaismallisesta keskittämisestä oikeusministerille, joka käyttää monokraattisesti ylintä päätösvaltaa kaikissa hallinnon merkittävissä asioissa (Saksa, Itävalta ja Suomi). Nykytila estää sen, ettei tuomarikuntaa voida velvoittaa ottamaan kokonaisvastuuta tuomioistuimien laadukkaasta ja tehokkaasta toiminnasta, vaikka kansainvälinen kehitys, maamme sitoumukset ja puutteet oikeusvarmuudessa ovat jo pitkään sellaista edellyttäneet.”

Tämän jutun otsikosta voi erehtyä. Monien mielestä tuomarit voivat kouluttautua työssään. Nämä kokemukset viimeksi kuluneiden 150 vuoden ajalta eivät oikein rohkaise.

Jotta tuomari voisi olla aidosti riippumaton, hänen on oltava valistunut. Jos hän osaa vain sen, mitä on kavereilta kuullut, hänellä joko ei ole omia ajatuksia tai jos on, niiden taso ei ehkä ole kehuttava.

Riippumattomuuden kääntöpuoli on esteettömyyden varjeleminen, joka voi johtaa vakavaan mökkihöperyyteen.

Minulla ei ole aavistustakaan, mikä on tilanne nyt, mutta olen kuullut useankin tuomarikollegan kehaisevan, ettei ole lukenut ainakaan aikuisiässään ainuttakaan rikosromaania eikä katsonut alan sarjaohjelmia televisiosta. Jotkut kiittävät itseään siitä, etteivät ylimalkaan lue tietokirjoja eivätkä romaaneja, koska virka vaatii kaiken ajan ja voimat.

”Liika työ usein estää tuomaria seuraamasta aikaansa; kehitys kulkee ohitse, ajatus väsähtää ja stereotypioituu; suurin osa tapauksista menee rutiinilla, vaikeammat pannaan menemän jonkinlaisella kohtuudentajulla; uudet lait pyrkivät jäämään vähälle tutustumiselle ja tieteen saavutukset kokonaan vieraiksi.”

Tämä kuva ei ole minun. Sen on julkaissut hovioikeudenpresidentti Paavo Alkio vuonna 1960 Lakimies-lehdessä (Tuomarin riippumattomuudesta, s. 463 – 472).

Olen itse ollut heikko esittelijä ja korkeintaan välttävä tuomari, lakimiehenä käsittääkseni keskinkertainen. Kun tällaista on suoraankin sanottu, en ole väittänyt vastaan. Mitä sitä totuutta kiistämään. Mieleeni on kuitenkin jäänyt kysymys, joka on edelleen ratkaisua vailla. Millainen on hyvä tuomioistuinjuristi ja ylimalkaan oivallinen lakimies?

Kysymys ei ole kieroilua. Haluaisin tietä, kuka sen päättää. Kenen käsitys voittaa? Joskus pelkään, että asiasta päätetään virkaikäjärjestyksessä, kuten tuomioistuimissa monista muistakin asioista. Perinne on luja ankkuri. Se on tukemme ja turvamme, vahva aivan. Mutta jos pitäisi liikkua, esimerkiksi olojen muuttuessa, ymmärrykseni mukaan ankkuri olisi nostettava. Muuten alus ei liiku.

Kun luen aivan uusi kirjoituksia ja kirjoja, ihastelen vähän väliä ajatusten raikkautta ja kokemuksen tuoreutta. Samalla kun taistelua oikeusministeriöstä erillisen tuomioistuinviraston luomiseksi on jatkettava tuomarinkoulutus on kaikin mokomin toteutettava. Ja kuten hyvän koulutuksen yleensä, sen on oltava elinaikaista. Ja suomalakiseen tapaan ilmaista (ja pakollista).


30. tammikuuta 2013

Tapa





Kansa tietää, ettei rikoslaki saa soveltaa taannehtivasti. Kansa tietää, että maan tapa on otettava huomioon lainkäytössä.

Molemmat käsitykset ovat vääriä.

Edelleenkään en käsittele keskeneräisiä eli vailla lainvoimaa olevia tuomioita. Tämä on vain huomautus, ihan tavallista oikeusteoriaa.

”Maan tapa” mainitaan tuomarin ohjeissa ja itse asiassa sitä koskevia mainintoja esiintyy jo kauan ennen 1500-luvun ohjeita. Kysymys on kuitenkin riita-asioista ja niistäkin vain eräistä. Lakimies häpäisisi itsensä ja tietenkin häviäisi juttunsa vetoamalla suulliseen testamenttiin ”maan tapana”. Asiasta on laki ja se on ollut sama kauan. Vainajan suulliset maininnat ovat oikeudellisesti vaikutuksettomia. Omaisuudesta määrätään kuoleman varalta kirjallisella, todistajien vahvistamalla testamentilla. (Ns. hätätilatestamentti on harvinainen erikoisuus.)

Rikosoikeudessa on hyvin kauan vallinnut laillisuusperiaate, jonka mukaan rangaistustuomion on perustettava lain määräykseen. Sellaisesta ei voi rangaista, mitä laki ei kiellä. Sellaisesta on rangaistava, minkä laki kieltää.

Juutalaisten surmaaminen oli eräässä valtiossa maan tapa noin 70 vuotta sitten. Laki kuitenkin kielsi ihmisen surmaamisen. Sodan jälkeen puolustus ”maan tapa” muuntui muotoon ”käskyn totteleminen”. Tuo puolustus sisältää samaa ajattelua. Ajatelkaapa: olisiko saksalainen sotamies ollut velvollinen tottelemaan käskyä, jos kerrassaan korpraali olisi käskenyt hänen pistäytyä parakissa viiltämässä komppanian päälliköltä kurkun poikki? Miksi ei olisi ollut velvollinen? Myös tuossa tilanteessa tulkintaan olisi astunut maan tapa eli yleiset kulttuuriset, tässä tapauksessa asevoimien sisäiset ajattelutavat. Komppanianpäällikön saa ampua, jos kuuluu teloituskomennuskuntaan ja toimitus tapahtuu hyväksytyn menettelyn jälkeen (pikaoikeus; esimiehen oikeus taistelutilanteessa).

Tässä kohdin moni harhautuu perustelemaan käsitystään niin sanotulla luonnonoikeudella eli yliaikaisilla, lakia korkeammilla säännöillä. Valitettavasti se tie on koluttu ja havaittu käyttökelvottomaksi tai ainakin vaikeakulkuiseksi. Kuka määrittelee tuon luonnonoikeuden. Amerikkalaisella on mielestään ja ehkä jopa lain mukaan oikeus ampua asuntoonsa tunkeutunut henkilö, vaikka hän jälkeenpäin osoittautuisi täysin vaarattomaksi, esimerkiksi pölynimurikauppiaaksi. Euroopassa näin ei ole.

Takautuvan normin säätäminen on kiellettyä. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti perustui lakiin, jollaista ei olisi voinut säätää. Mutta syyksi lukeminen eli teoksen rangaistavuuden arviointi perustuu melkein aina tekohetken käsityksiin. Tuomari ei ole historiantutkija.

Tiedän oikein hyvin, että rahankeräystä koskevien säännösten kiertäminen näennäiskaupoilla oli hyvin tavallista. Kun kerättiin rahaa jääkärien muistopatsaaseen, ihmisille ”myytiin” hyvällä hinnalla huonotasoinen pikkupatsas. Muistelen, että meillä oli pienikokoinen tiili, joita myytiin jonkin korkeakoulun rakennushankkeen rahoittamiseksi. Ja aivan viime vuosina on myyty ovelta ovelle hyvämaineisten järjestöjen adventtikalentereita, vaikka kaupasta saisi paremman halvemmalla. Olen tavannut ostaa partiolaisilta – jotka eivät kai enää jatka tätä menettelyä.

Teko, jonka nimi oli ennen lainmuutoksia ”yleinen epärehellisyys” on muuttunut ihmisten silmissä nopeasti. Tuo lainkohdan mukaan olisi voitu tuomita kaikenlainen kähmiminen – mutta sitä ei käytetty juuri lainkaan. Perustelu oli tavallaan ”maan tapa”, oikeastaan ”cosi fan tutte” eli ”kaikkihan tekevät niin”.

Jos tuon perustelun ottaa vakavasti, sillä tarkoitettiin kai todisteluongelmia. Nyt ollaan sellaisessa tilanteessa, että tuomioistuinten tiukkuus hämmästyttää muitakin kuin tuomittuja. Syy on laajasti ottaen yhteiskunnan muuttuminen, hiukan täsmällisemmin 1990-luvun pankkikriisi. Silloin tuomittiin viattomia ja viallisia sekä maksuvelvollisiksi että rangaistuksiin.  Jälkivaikutuksena syntyi ajatus, että myös yksityisen palveluksessa olevan henkilön on toimittava rehellisesti. Yksityinen tarkoittaa esimerkiksi pankkia.

Ja juuri pankkien suunasta toistellaan tarkoitushakuisesti, että yrityksen tarkoitus on voiton saaminen. Se ei ole totta. Yrityksen tarkoitus on voiton saaminen yhtiöjärjestyksensä, lain ja yleisesti hyväksyttyjen menettelytapojen määräämissä rajoissa. (Voiton saamiseksi Nokian olisi kannattanut siirtää pääkonttorinsa ja toimintansa Pohjois-Koreaan…)

29. tammikuuta 2013

Kelby





Tie- ja valokuvauskirjojen voi olla hyvä bisnes niille, jotka nousevat nimekkäiksi. Suomessa Petteri Järvinen aloitti kirjojen tekemisen tietokoneista ja ohjelmista hyvin kauan sitten. Se oli onni. Kirjat ovat hyviä. Englanninkielisistä kirjoista ei ole puutetta, mutta niiden yhteinen piirre on kallis hinta. Oma suosikkini on ”Dummies” –sarja. Esimerkiksi ”Photoshop tyhmille”. Iskevä nimi, eikä tietenkään ihan totta.

Laiteympäristössämme valokuvaus muuttui valtavan nopeasti. Oma ensimmäinen digikuvani on vuodelta 2000. Se on tämän jutun kuvana. Ei ole häävi.

Puhelimissa on niin hyviä kameroita, ettei erillistä laitetta ehkä tarvitse. Matkapuhelin täyttää myös kameran tärkeimmän vaatimuksen: se on mukana.

Valokuvaaminen saattaa olla taidetta, koska se on niin vaikeaa. Ensimmäinen oppijakso on sama kuin esimerkiksi musiikissa: ota 10 000 kuvaa ja kaikki huolellisesti. Unohda oppivuosiksesi automatiikka. Mittaile ahkerasti ja määrää suljinaika ja aukko käsin. Annan kuitenkin luvan käyttää automaattitarkennusta. Sekin nimittäin on vaikeaa.

Joko ennen tai jälkeen kuvan ottamisen terävyys on katsottava kameran näytöltä. Jos kuva ei ole terävä tai jos se on valottunut jostain kohdasta puhki, mitään ei ole tehtävissä. Melkein kaikki muut viat pystyy parsimaan.

Scott Kelbyn kirja (Suuri digikuvauskirja) irtosi 27 eurolla. Se ei ole paha hinta, koska sivuja on 900 ja lähes joka sivulla on säädyllisesti painettu valokuva.

Kirjoittajan tyyli on tervetullut. Aika monet vakavasti otettavat valokuvausoppaat on pakko ottaa hiton vakavasti. Niinpä niiden lukeminen käy työstä. Kelby pelleilee välillä vähän väsyttävästikin, mutta lopputulos on rento. Hän toistaa useita kymmeniä kertoja, ettei hän ole minkään laitevalmistajan palkkalistoilla ja esittää mutkattomasti ohjeita aivan kuin joku kaveri kysyisi niitä.

Tuota riippumattomuutta valmistajista en ihan usko. Ainakin toivon, ettei kukaan lukija osta Nikonin tai Canonin kalliin pään kameroita. Olen kauhuissani katsellut, miten sellaisia myydään kaupoissa aivan aloitteleville.

Canon, Nikon, Sony, Fuji, Panasonic, Olympus – runko reippaasti alle tonni ja linssiksi jokin muu pikku-zoom kuin se, jota myyjä tyrkyttää. Nuo niin sanotut kit-objektiivit ovat usein niin huonoja, ettei niitä voi käyttää muuhun kuin oven kiilaamiseen raolleen. Jaa – verkon painona ehkä.

Täysin järkevä ostos on jonkin laatumerkin (Samsung mukaan) kiinteälinssinen kamera, jonka hinta on 300 – 400. Niissä on riittävät säädöt. Tiedän ja olen nähnyt, että osaava ihminen tekee viidenkymmenen euron kameralla ihmeitä. Mutta tätä ei ole kirjoitettu osaaville ihmisille.

Kelbyn tyylistä esimerkki: jos haluaa säilyttää maineensa aikamoisena amatöörikuvaajana, kannattaa matkoille tultuaan kipaista kiskalta kymmenen postikorttia. Ne voi hotellihuoneessa tukea lähes pystysuoraan tuolille ja asettua niin, että valo jää kuvaajan taakse. Kuvataan kortit mahdollisimman läheltä ja esitellään kotiin palattua omina otoksina.

Kiitoksia vihjeestä!

Maailma ja sen kaupungit ovat täynnä paikkoja, joista siviili ei saa kuvaa. Kerrankin tuskailin Venetsiassa mahtavan condottierien patsaan ääressä. Näin postikortit. Ne oli otettu hyvin ahtaan aukion rakennuksista, toisen tai kolmannen kerroksen ikkunoista. Asukkaat tuskin päästäisivät amatööriä kuvaamaan. Postikorttikuvaajilla isoine kameroineen on kansainvälinen käyntikortti: raha.

Tämä murhe koskee monia patsaita. Ainoa keino on yrittää telellä kaukaa – mutta mitä teet ihmisille ja puluille?

Katso http://scottkelby.com/ ja myös tavarataivas http://www.bhphotovideo.com . Lähempänä meitä on Cyberphoto


28. tammikuuta 2013

Tufte taas





Edward Tufte on mainittu myös tässä blogissa vuosien kuluessa moneen kertaan käppyröiden keisarina.

Ensimmäinen hänen kolmesta kirjastaan oli ”The Visual Display of Quantitative Information”, kvantitatiivisen informaation visuaalinen esittäminen. Kirja oli kallis. Sen julkaistakseen Tufte joutui kanittamaan kaiken omaisuutensa. Kirjaa myytiin puolitoista miljoonaa kappaletta, ja se on ollut vuosikymmeniä yhdessä kahden samaa aihepiiriä käsittelevän niteen kanssa ympäri maailman ihailtu, arvostettu ja ennen kaikkea ahkerasti luettu teos.

”Miten tilastoilla puijataan” on kevyttä kamaa näihin verrattuna. Erinäisten asioiden, etenkin lukusarjojen, kuvallinen esittäminen on hänessä saanut tulkin, joka ei totisesti lannistu tehtävästään. Teokset ovat myös sangen sivistäviä. Paljon muun ohella niistä näkee itse, miten suuri osa tulvehtivasta informaatiosta on turhaa, yleensä toistoista.

Nyt Tufte valmistelee uuta kirjaa. Projektin nimi on ”The Thinking Eye”, ajatteleva silmä. NPR:n mainio ”Brain Candy” julkaisi hiljan haastattelun. (www.npr.org)

Tufte kertoo, miten hän tässä kerrankin lähti kävelylle tuttavansa kanssa ja sanoi, että ollaanpa 10 minuuttia ihan hiljaa. Ei puhuta mitään. Sillä tavalla näkee paremmin ja enemmän.

”Suuri tehtävä on omistaa merkittävä osa aivojen prosessointivoimasta näkemiseen.”

Hän selittää ja viittaa kokemuksiin esimerkiksi kännykkään puhumisesta ja auton ajamisesta. Puhuessaan ihmiset eivät näe paljonkaan.

Kun ei puhu, tapahtuu ihme. Kaikki edessä oleva on kohta kuin varta vasten huolellisesti näkemistä varten valaistu. Yksityiskohdat erottuvat ja sävyt säestävät toisiaan.

Paul Cézanne oli taidemaalareista ensimmäinen. Hän aavisti, ettei todellisuutta eräässä mielessä ole olemassa. Hermostoon ja aivokuoreen ensimmäisenä tulevat aistimukset esimerkiksi tämän jutun kuvasta, Chateau Noirin louhikosta, ovat väriläikkiä ja etenkin viivoja. Pitkien aikojen kuluttua – siihen voi mennä jopa kymmenen millisekuntia, aivot ovat hakeneet muualta mallit ja oletukset, jotka prosessoidaan yhteen ärsykkeen kanssa. Väriläikkien ja viivojen sekamelska näyttääkin esittävän kiviä ja puita ja taivasta takana.

Tämä sinänsä hiukan yllättävä selitys on todistettu kokeellisesti pitävästi, ja neurobiologia tietää kaikenlaista itse prosesseistakin. Ainoa mitä ei tiedetä eikä saada koskaan tietää on sisäisen, koetun eli elämyksellisen kuvan muodostuminen.

Tietysti – jos katsomme toista Cézannen maalausta, näemme kolme omenaa. Yhtä totta olisi kuitenkin sanoa, että näemme erivärisiä maaleja, joita on sivelty kankaalle. Useimmat katsojat käsittävät myös, että vaikka he näkevät omenoita, niitä ei voi syödä.

Sama maalari alkoi käyttää tauluissaan myös käsittelemätöntä pintaa. Joissain kohdissa on vain kangasta. Hahmopsykologia ei riitä selittämään, miten ja miksi aivot täyttävät maalauksen aukot.

Useimpien ihmisten hallusta tai kuolleiden jäämistöstä löytyneet valokuvat ovat samanlaisia, erittäin huonoja. Niistä näkee heti, mitä on jäänyt tavoittamatta.

He eivät ole kuvanneet sitä, miniä näkevät eivätkä sitä, minkä luulevat näkevänsä, vaan sitä, minkä he luulevat kuuluvan näppäilykuvaan – siis tusinatavaraa, viihdettä. Monet panevat varmuudenvuoksi silmänsä kiinni ennen kuvan laukaisemista. Kova ammattimies tuijottaisi viisitoista minuuttia paljasta seinää, kunnes äänet katoavat ja kuvat alkavat kulkea.

27. tammikuuta 2013

Mikrobiota





Tari Haahtela lähetti pari kirjoitusta. Hän on siirtynyt eläkkeelle Helsingin yliopiston astma- ja allergiasairauksien professorin virasta. Näyttäisi siltä, että tutkimukselle on nyt enemmän aikaa. Täytyy kysyä. Emme ole hetkeen tavanneet.

Artikkelit ovat tieteellisiä. En keksi hurjempaa uutisaihetta kuin yhden tutkimuksen otsikko ”Environmental biodiversity, human microbiota, and allergy are interrelated”. Paitsi ehkä toisen ingressi: ”Biodiversity loss and inflammatory diseases are two global megatrends that might be related”.

Mikrobiota on uusi sana. Se tarkoittaa ekosysteemin bakteereja ja muita mikro-organismeja- Ennen puhuttiin yleisesti florasta ja faunasta.

Bakteereja on ihmisessä muutama kilo ja maapallolla luultavasti jopa painossa laskettuna enemmän kuin kasveja ja eläimiä yhteensä. Niinpä mikrobiotan hiilivarat ovat suunnattomat.

Bakteeri kuulostaa taudinaiheuttajalta. Eräät bakterit aiheuttavat tauteja. Yleisesti voi sanoa, että ruuansulatuksesta alkaen esimerkiksi nisäkkäiden elämä on bakteerien varassa. Haahtela ja hänen tutkijakumppaninsa viittaavat hiukan häijyyn ajatukseen, joka vilahtelee nykyisin kirjallisuudessa. Kukaties olemassaolon tarkoitus on löytynyt. Muiden ohella ihmisen ”tarkoitus” on toimia bakteerien kasvualustana.

Mikrobiota tunnetaan hyvin huonosti. Arkkieliöt eli arkit (archaea) ovat ehkä 20 prosenttia maapallon biomassasta. Mitä ne tekevät ja mihin niitä tarvitaan, sitä ei oikein tiedetä. Nämä oliot löydettiin ja todettiin omnaksi eliöryhmäkseen paikoista, joissa minkään elämän ei pitäisi olla mahdollista, kuten vulkaanisista kuumista lähteistä.

Nyt otsikoidensuomennokset: ympäristön monimuotoisuus, ihmisen mikrobiota ja allergia liittyvä toisiinsa. – Monimuotoisuuden väistyminen ja tulehdustaudit ovat kaksi maapallonlaajuista megatrendiä, jotka saattavat liittyä toisiinsa.

Haahtela tuli yleisemmin tunnetuksi siedätyshoidon yhteydessä. Näissä uusissa kirjoituksissa asia muotoillaan näin: ”hygieniahypoteesi’” olettaa, että ympäristön monimuotoinen mikrobikanta suojelee allergiatyyppisiltä ja autoimmuunisairauksilta. Kirjoittajien esittämä ”biodiversiteettihypoteesi” kysyy, vaikuttaako mikrobien monimuotoisuuden vähentyminen (etenkin kaupungeissa) haitallisesti yleiseen terveydentilaan.

Tämä muotoilu on minun eikä tutkijoiden: olisiko kohtuullinen määrä ”likaa” terveellistä? Kääntäen: mahtaako innokas, erilaisin liuottimin ja myrkyin tehostettu puhtauden vaaliminen suorastaan haitallista terveydelle?

Siitä en tohdi sanoa yhtään mitään, mutta tämän hetken puheenaihe, kosteusvauriot ja hometalot, tuo minun mieleeni ajatuksen, että ennen kaikki talot olivat kosteita ja homeessa.

Haahtela on referoinut Suomen Karjalan ja Venäjän Karjalan allergia- ja hengitysteiden sairauksista selville saatua. Ero on, kuten tiedetään, kymmenkertainen, Suomen vahingoksi. Aineisto on kerätty ja analysoitu osana kansainvälisiä projekteja. Sama ilmiö on havaittu maahanmuuttajissa. He ovat aluksi terveempiä kuin kantaväestö, mutta pian ero katoaa.

Kirjoittajat sanovat epäilevänsä, että mainittujen sairauksien lisäksi eräät syöpäsairaudet ja depressio voivat liittyä ympäristön mikrobiotan geneettiseen runsauteen. Yleistyksenä: mitä enemmän ympärilläsi on vihreyttä – metsää – sitä paremmat ovat mahdollisuutesi. Ajatus on äkkiseltään outo. Mielenterveys ja bnakteerit, virukset ja arkkieliöt… Tarkemmin ajagtellen se ei ole lainkaan outo.

Epigeneettisiä liipaisimia lienee haettava ympäristötekijöistä. ”Jokin” voi laukaista sarjan perimässä olevia ”nukkuvia” tekijöitä ja tuo jokin voi olla terveyden ja hyvinvoinnin kannalta tärkeä.  – Haahtela on kovan kansainvälisen luokan perhosharrastaja. Yhden kirjoituksen mukaan asiantuntija näkee perhosista – lajirunsaudesta – lähes yhdellä silmäyksellä ympäristön tilan. Suuri määrä esimerkiksi nokkosperhosia saattaa kertoa, että muuta perhoset ovat poissa. Ja se kertoo, että…