19. joulukuuta 2012

Kuvassa






Kylässä kävi vanha ystäväni Esko Putus. Siitä on jo monta vuotta, kun hän lopetti kameraliikkeensä Helsingin Uudenmaankadulla. Totesimme, että emme olleet kumpikaan nuorentuneet. Vetreydessäkin saattoi havaita toivomisen varaa.

Sain vastaukset kolmeen kysymykseeni kolmessa minuutissa, kun ensin oli nautittu torttuja ja mantelileipiä.

Muutoin mainio mutta sangen kallis diaskannerini Braun Multimag oli osoittautunut ongelmalliseksi, koska pahvikehyksiin istutetut vanhat diat oli istutettava koneeseen kappale kerrallaan niin että kyllä siinä aikaa meni, tupakasta nyt puhumattakaan.

Esko ei ollut nähnyt vastaavaa värkkiä ennen, mutta löysi sen syöttöaisasta punaisen muovisen kone-elimen, jonka saattoi kääntää ympäri. Lopputulos: pari viikkoa tuskailemani ongelma ratkesi perin heti. Oikein eli alkuperäisen valmistajan (Braun tai Reflecta) tarkoittamalla tavalla käytettynä värkki skannaa täyden kelkallisen eli 60 diaa käsi koskematta.

Diojen puhdistaminen sujuu muun muassa mikrokuituliinalla kahdella liikkeellä. Ensi kevyempi pyyhkäisy kuvan kahdelta puolen ja sitten vähän napakampi. Etenkin lasikalvolle oikeaoppisesta säilyttämisestä huolimatta kertyvä rasvainen tomukalvo väistyy. Skannatun kuvan korjailuun Photoshopilla menee vähemmän aikaa.

Kuvien litterointi on ollut  vallan pelottava ajatus. Esitin ujosti suunnitelman. Valopöytä täyteen, kun kuvat on ensin jaoteltu vuodenajan tai helposti tunnistettavan kuvauspaikan (Saariselkä – Utsjoki – Käsivarsi) mukaan. Ihmettelin että olisi kai sitten hankittava jostain rahat ja ostettava Canon tai Nikonin FX-runko ja niin maan perkeleen mahtava makro.

Putus sanoi että tuossahan sinulla on jääkaapin vieressä Lumix G 3, kuten onkin. Sen mainiot linssit ja 10 megapikseli riittävät mainiosti. Tuloksena on kuvia, joista viisikinkymmentä diaa voi suurentamalla erottaa aivan mainiosti.

Ja itser skannaamiseen kuulemma tuhat dpi riittää. Teolliseen kilpavarusteluun on turha lähteä. Ei se ole sanottu, onko niissä vanhoissa kuvissa niin hirveän paljon informaatiota ja jos on, tekeekö sillä mitään.

Nämä ovat luonnon muotokuvia, joissa vahvuudet ovat mennyt aika ja tunnelma. Joskus sanottiin ”luontotunne”. Se ei ole pikseleistä kiinni.

Ystävän poistuttua kohti kotiaan jäin miettimään Kalle Kultalalta aikoinaan saamaani valokuvauksen oppituntia. Siinä kamerassa on sellainen reikä, josta kannattaa katsella ensin ja vähän miettiä, mistä ja miten sen kuvan aikoo ottaa. Sitten voikin painaa nappia ja vot, kuva on.

Sitä Kultala ei sanonut eivätkä hänen ikätoverinsa liioin, että sanassa ”valokuvaus” pääpaino on sanalla ”valo”. Tämä uusi uljas digikausi on muuttanut paljon. Ei tätä asiaa kuitenkaan. Kuva otetaan valosta, ei kohteista. Kohteet ovat heijastunutta valoa.

Katselin otsa rypyssä Putuksen tuomia kopioita mainioista kameroista. Siinä oli Sakari Pälsi Plaubel Makina. Eipä Pälsi ollut juuri muuta tarvinnut. Filmi, reikä ja jokin linssin tapainen.

Muistin valokuvaajaihanteeni Brassaîn, joka ennen sulkimen avaamista otti röökiin (Gasuloises) tulen. Kun tumppi poltti sormia, olikin aika panna objektiivin suojus paikalleen. Eikä siinä sen ihmeempiä valotusmittareita ollut. (Tosin hän oli kuuluisa yökuvistaan.)

Kiitoksia opista. Työskentely jatkuu. Kuvista, jotka ovat parempi kuin ne, joihin itse kykenisi, oppii todella paljon, ja saa samalla mielihyvää, joka ei ole keltään pois.

12 kommenttia:

  1. Kuvassa on White Sands, New Mexico, USA

    VastaaPoista
  2. Muistetaan myös Josef Sudekia. Yksikätinen 1.maailmansodan invalidi joka raahasi laastarilla paikattua vanhaa kameraansa ympäri Prahaa yli neljäkymmentä vuotta...

    AW

    VastaaPoista
  3. Vai ei ole mielihyvä keltään pois?

    Kyllähän se vituttaa kuin pientä eläintä, kun tapaa tyytyväisen ihmisen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinäpä tuli Toipila kertoneeksi kaiken itsestään.

      Poista
    2. Aivan, taas meidän Ryssiväiskylän rakennuslautakunta ja eritoten sen puheenjohtaja, se joka on gryndereiden mieleen, siis se sama joka jo sikidinä särki jengeineen pihojen lumilinnoja, minunkin - hävittää nyt arvokkaan Työnkulman.
      Siinä soi jotenkin toi moodi-Toipila.
      Soikoot, jos tyydyttää, mit´ epäilen.

      Poista
    3. Ehdin jo ihmetellä, että mihinkä se änkyrä Anonyymi on hukkunut, kun ei syöttiä siemaise.

      Poista
  4. Eskolta ostin aikanani ensimmäisen kunnon kamerani, mustan Leica M3. Tuo musta väri oli silloin uusi ja niin harvinainen, että se oli tilattava erikseen saksasta asti. Muistaakseni kamera ja edelleen erinomainen Summicron 2/35 maksoi silloin valokuuvamo-apulaiselle eli meikäläiselle pimiörotalle yli puolen vuoden palkan, kokonaan.

    Tuo tuhat ppi (eli pikseliä per tuuma, EI dpi joka tarkoittaa ditherointia, eli pisteitä josta rasteri muodostuu) on todella vaatimaton luku. Paperikuvana se tarkoittaa printtiresiluutiona 20ppi vain 7x11 cm:n kuvaa, ja kirjapainoresolla 300 ppi noin 5x8 cm kuvaa. Kyllähän noissa vanhoissakin Kodachromeissa sentään erotuskykyä on vaikkapa luvulle 2400 ppi.

    VastaaPoista
  5. Terve vaan...
    Lueskelin tekstiäsi mielenkiinnolla.
    Ei ole hullummin tekstailtu.
    Tuo kuvakin on mahtava. Sävyjä löytyy.
    Tuo diojen scannaus on se mikä on tosi hommaa jos mikä.
    Aikaa vievää - pölyn kanssa taistelua.
    On muuten kokemusta.
    N. 45.000 ruutua on sähköisessä muodossa. Kinosta - 9x12 - kaikki koot siltä väliltä.
    Scannerina kinoissa Canon FS4000 US.
    Isoimmissa taso-scanneri.
    Hyvää jatkoa ja Joulun-Aikaa...
    Eko - Susirajalta pakkasesta...

    VastaaPoista
  6. Sisäisistä mysteerioista suurin on, kuinka yksilö tuntee nuorenevansa, vaikka ruumis rappeutuu.
    Nämä ihmiset usein elävät poikkeuksellisen pitkään, ja heiltä myös tivataan "niksejä".

    VastaaPoista
  7. Nortti on aina ollut käyttökelpoinen ajanmittausväline. Monta vuotta kehittelin Tri-X filkat purkissa vihreän nortin verran, eli tasan seitsemän minuuttia.

    Edelliseen viestiini tuli numerovirhe, pitää olla printtireso 200 ppi eikä 20 ppi. Taisi muuten olla vuosi 1966 jolloin Esko oli Porissa ja se kamerakauppa tehtiin. Muutaman vuoden myöhemmin jouduin kanittamaan Leicani Tukholmassa, ja kun viimeinen lunastuspäivä koitti, niin ei ollut äyriäkään. Sananmukaisesti. Silloinhan puoli suomea oli ruotsissa tiskaamassa ja svenssonit jaksoivat meiitä kestää mikä olisi hyvä muistaa joskus.

    VastaaPoista
  8. lyöntivirhe vaan siinä ranskalaisessa tupakassa.

    VastaaPoista
  9. Jos meinaa isonkin arkiston skannata, kuten ilmeisimmin meinaat, niin kyllähän se kannattaa kerralla tehdä niin hyvin kuin voi, ettei tarvi useampaan kertaan tehdä. Eli skannausresoluutiossa säästäminen on minusta virhe, varsinkin jos mylly ne kuvat automaattisesti latoo lävitseen ja sen voi yön yli jättää rouskuttamaan. Ei muuta kuin resoluutiot tappiin skannatessa ja sitten vaikka pienentää lopputulemat eräajona, jos eivät muuten meinaa minnekään mahtua. Esim. tuollakin jo vähäisemmälläkin skannerilla eron lopputuloksessa huomaa: http://photo.net/equipment/canon/fs4000us/

    VastaaPoista