19. elokuuta 2012

Runomittari


En ole varma, mitä yliopistolla opetetaan nykyisin runomitoista. Joka tapauksessa ne harvat, jotka kiinnittävät asiaan huomiota, ymmärtävät yleensä asian väärin.

Runous sivuutti mitan ja riimin 1950-luvulla. Sitä lakattiin lukemasta. Mitallinen ja loppusoinnullinen teksti nauttii suunnatonta suosiota iskelmien ja laulelmien ansiosta ja sellaistensuurten nimien kuin Helismaa, Veksi Salmi, Juha Watt Vainio ja Juice Leskinen työntuloksena. Unohtamatta missään tapauksessa Hectoria. Juuri nyt välttämättä rytmillinen ja mielellään loppusoinnullinen rap (Paleface) on kova juttu. Reggae (Jukka Poika) on joko vähän heikompaa runottelua, tai sitten entisestä kehitettyä.

Suomalainen runokieli syntyi saksan ja ruotsin muunnelmana. Se on yksi syy August Ahlqvistin raivoon Aleksis Kiveä kohtaan. Ahlqvist oli sovittamassa kieleemme mittoja, jotka eivät siihen lainkaan sovi. Kivi kirjoitti runoutta suomeksi.  Leino oli parhaimmillaan, kun hän harhautui hyvin kauas näistä väitetyistä runon säännöistä. (”Nocturno” on mitallisesti aika mielivaltainen; ”Elegia” eräänlaista viisimittaa eli pentametria, jota tähän yhteyteen kuulumaton alkusointu värittää vahvasti.)

”Helkavirsistä” kuulee, että Leino ymmärsi yhtä hyvin kuin Sibelius kalevalamitan ”sääntöjen” suhteellisuuden. Nykyisten osoitusten mukaan esimerkiksi tämä Kalevalan kuuluisa jakso on virheellinen: ”Terve, kuu, kumottamasta / kaunis, kasvot näyttämästä = = = kuu kulta kivestä pääsi  = = = pääse illalla ilohon/ …”

Eräät kielet, kuten latina ja ranska, menevät tavun pituuden mukaan. ”Kun saapuu syys…” ei ole oikein hyvä käännös. Englanti ja saksa menevät yleensä painollisen ja painottoman tavunvaihteluna, ja juuri Saksassa väännettiin klassiset mitat, jotka välittyivät meille: ”Kaunison kuollakun joukkojen eessä…”

Kun seuraavan kerran haluatte turpaanne, sanokaa akateemiselle möykkäporukalle” Gaudeamus igitur” –yhteislaulun jälkeen, että pahaa tekee. Latinankielisessä runoudessa pitkiä tai lyhyitä vokaaleja ei voi sivuuttaa. gaudeAAmus igiTUR juveNES dum suMUS.

John Hollanderin ”Rhyme’s Reason” on ainoa tutemani todella hyvä, todella opettava opas runomittojen merkitykseen ja mieleen. Kirjoittajapa on kirjoittanut ainakin 200 erilaisesta muodosta esimerkit juuri tuota muotoa käyttäen.

”Sapphics: four-line stanzas whose first three lines are
Heard – in our hard English at least  - as heartbeats,
Then, in one more touch of a final short line,
               Tenderly ending.”

Ja tavujen lukumäärään perustuvasta runosta (jollainen meidän kalevalamitammekin on) esierkki:

               “Like a haiku that,
Awaking from dreams, dreams on
               From sleep’s closing door,
The tanka’s vision lies on
For fourteen syllables more.”

Ja keskiajan lopun rondeau (rondo) vuodelta 1918 (John McRae)

In Flanders Fields the poppies blow
Between the crosses, row on row,
               That mark out place, and in the sky
               The larks, still bravely singing, fly
Scarce heard amid the guns below”


12 kommenttia:

  1. Tällaisen löysin
    http://personal.inet.fi/koti/kullervorainio/kotisi48.pdf
    UrL

    VastaaPoista
  2. Ei onnistunut Kemppinen, tämä "runousopin mestari", runoilemaan itseään KKO:n jäseneksi, vaikka monen monituista vuotta eli parhaat työvuotensa KKO:ssa esittelijänä neuvosten seurassa viettikin.

    VastaaPoista
  3. Hollanderia(kin) parempi on Stephen Fryn opas The Ode Less Travelled (Arrow, 2007).

    vuorela, tampere

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tätä en tuntenut. Ostin heti.

      Virkistävän eerilainen, samasta aiheesta. Tuntuu että Fry ja Holland täydentävät toisiaan eli juuri kuten kuuluukin (Holland on runoileva yliopistomies, Fry runoileva näyttelijä).

      Olettehan toki huomanneet Stephen Fryn Tshehovin-novellit? Kunpa, kunpa eillä olisi Suomessa joku, joka osaisi lukea non. Toden totta niistä aukeaa enemmän kuin lehdltä luettuna.

      Juuri Tshehov kaIKista kirjailijoista (ja Maupassant) olisi kiihtynyt nauhurista.

      Poista
    2. Jury on ns. ulkona pohtimassa mikä Fryn rooleista olisi se naula, johon muut voisi ripustaa. Hän on aivan mieletön "voice talent", verratkaapa hänen lukemiaan Harry Pottereita mihin tahansa muuhun (esimerkki siksi, että tässä aivan suoria vertailulohteita on monia ja useilla kielilläkin). Näyttelijänä hän on (muutoin) epätasainen, esseistinä ja omaelämäkertojana - syksyllä näemmä tulossa suomennos Koppava kloppi - värikkään kovalaatuinen, fiktion kirjoittajana taas laatu vaihtelee kovastikin.

      Mainitusta runouskirjasta on Fryn itse lukema äänikirjakin. Suosittelen. Audiblessa on kohtuullinen valikoima (erikoisinpia radiosarja matkapuhelinten historiasta), mutta esimerkiksi The Ode-kirjaa tai Saki-kokoelmaa ei saa Suomeen kuin tilaamalla esimerkiksi Amazonilta levyllä.

      Älkääkä unohtako hänen TV-töitään, Londo cabilla Yhdysvaltain läpi on kiinnostava ja Wagner-dokumentti mahtava.

      Poista
  4. "Taidemusiikki" modenisoitui huippuformaaliksi, "taideruno" vapautui muodoista ja taidemalaus esittämisestä. Ja me taiteen peruskuluttajat olemme osanneet vaihtaa aiheita vakioon määrään narinaa - musiikki on ollut liian kahlittua, runous liian vapaata ja kuvataide liian abstraktia.

    VastaaPoista
  5. Riimittelytaidon puute selitetään nykyisin aika usein moderniudella: on (muka) modernia riimitellä sanoilla, jotka eivät rimmaa ensinkään. Sama näkyy sekä suomen- että englanninkielisessä laululyriikassa. Esimerkkejä: Amy Winehouse, Rehab: "I ain't go the time, / and if my daddy thinks I'm fine". Mariska, Missä muruseni on: "nukkumaan - oottamaan"; "niin - kuiskasin". Jukka Poika, Älä tyri nyt: "sydän - kylään"; "pätevyys - syyks".

    Lukekaa tuo Fryn teos, tai hankkikaa äänikirjana (tietysti tekijänsä lukema). Fry antaa harjoitustehtäviä jambisesta pentametristä daktyyliseen heksametriin ja sonettiin. Suositellaan myös Mariskalle ja Jukka Pojalle.

    VastaaPoista
  6. Nykyään 40-50 vuotiaan sukupolven suurimpia runomitttaan innoittajia oli yhtye nimeltä Eppu Normaali 1980 -luvun aikana. Siinä ennen oli ollut väliä hieman, Juice Leskisestä oli jo anarkia loppuun palanut. Eppujen sananikkari on Martti Syrjä, Kirsi Kunnaksen ja Juhani Syrjän hedelmä, joka ei kauas Tiitiäisen satupuusta ollut pudonnut ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin kuin Juhani Syrjä kuulemma kuivasti ilmoittaa, hän EI ole Eppujen isä vaan setä. Se isä on kyllä kirjailija ja oli vielä aika pitkän aikaa kirjailijaliiton puheenjohtakin, Jaakko Syrjä.

      Vaikuttaisi siis siltä että veljeksiä ovat. Ja voidaan miettiä onko riimittelytaito mahdollisesti perinnöllistä.

      Poista
  7. En väitä vastaan. Fry on minunkin ihanteeni ja kummmasteluni aihe. Mutta muistakaa YouTube ja kuunnelkaa joskus malliksi esimerkiksi Macbethin loppu.

    Ranskalakisilla on paljon ja saksalaisilla suunnattomasti luentaa. Tehkää te, sangen hyvin saksaa osaavat, päätös joka muuttaa elämänne. Hommatkaa Der Mann ohne Eigneschaften ja sama äänikirjana (Wolfram Berger).

    Viimeistään sen jälkeen yhdytte suruuni, mihin Suomesta on kadonnut luennan ja lausumisen taito.

    VastaaPoista
  8. Ripsan kommentin ajatuksella on näemmä kannatusta:

    "Iskelmäsanoittajiemme kenties puhdasverisimmällä romantikolla Kerttu Mustosella oli hyvin kirjallinen tausta: hän oli runoilijalegenda Eino Leinon (sekä samalla tietysti Kasimir Leinon) sukulainen (isä oli entinen Mustonen) ja kirjailija Minna Canthin kummitytär, mikä selittänee Mustosen kielellisen lahjakkuuden." (http://pomus.net/001868)

    VastaaPoista
  9. Herra Professorin (hyvä räp-nimi kemppiselle), kannattaisi tarkastaa myös Avaimen/ Asan / Asamasan riimit, jos haluaa tutustua suomalaiseen pälpätysmusiikkiin vähän tarkemmin.

    VastaaPoista