5. heinäkuuta 2012

Elias, niinpä


Higgsin bosoni mainitaan tässä blogissa ensimmäisen kerran vuonna 2007. Tervetuloa.

Kommentoija mainitsi Norbert Eliasin ja Eric Dunningin kirjan urheilun ja kiihdyttävän viihteen historiasta. Tästä kirjasta en ollut kuullut puhuttavankaan.

Sama kommentoija kysyi, että Eliasin kai tiedän. Kyllä tiedän. Tässä blogissa (hakuruutuun ”norbert”) julkaisin 26.6.2007 laajahkon kirjoituksen, jossa selostin Eliasia ja eräitä häneen perustuvia ajatuksiani.

Huomautus tuli hyvään aikaan. Minulla ei todellakaan ole käsitystä siitä, mikä on vuosien takaisten blogikirjoitusteni mahdollinen merkitys. Itse nähtävästi yritän hiukan varoa toistamasta vanhaa. Se voi olla virhe. Ensinnäkin luulen liikoja itsestäni. Vakavasti ajatellen en usko, että näitä kirjoituksia luettaisiin erikoisella hartaudella. Toiseksi tiedän kokemuksesta, että kiihdyttävienkin kirjoitusten sisältö sekoittuu muistissa ja lähde saattaa unohtua. Uskon jopa tahattoman plagiaatin olemassaoloon. Joku voi viattomasti selostaa ajatustaan, joka on todellisuudessa onkin peräisin jostain kuullusta tai luetusta, muistin verkkoihin vajonneesta.

Kolmanneksi: juuri tätä varten kirjoitamme. Se on kirjoittajalle ylin kiitos, että hänen ajatuksensa vaikuttavat, tekevät myyräntyötä lukijan mielessä niin että tämä muodostelee niistä omia ajatuksiaan ja arvelee niitä omikseen. Tämä tunteeni ei muuten sisällä mitään vihjausta ”edistykseen”. Laajasti ottaen aika pitkälle samat ajatukset vellovat maailmassa eri muodoissaan, ja monesti ne osoittautuvat samanlaisiksi pyrstötähdiksi kuin jotkut taiteilijat, säveltäjät ja kirjailijat, jotka kiertävät maapallon ympäri litteän ellipsin muotoista rataa. Se että kirjailija… Stefan Zweig on nyt täysin unohdettu, ei ennakoi, ettei häntä kaivettaisi joku päivä taas esiin suurena mestarina.

Tieteessä aivan kaikki ovat uskovinaan kehitykseen. Sosiologian tai vaikkapa taloustieteen parin vuosikymmenen takaiset oivallukset osoitetaan erehdyksiksi, ja työnnetään uutta suoleen, kun vanha kuolee.

Tietysti tapahtuu muutoksia parempaan, mutta sitäkin useammin tulee uusia konfiguraatioita (vertaa IT-laitteen asetuksiin). Joskus kaikki on yksilöllistä joskus yhteisöllistä, joskus kielellis-muodollista, joskus sisällöllistä.

Elias oli, sanoo jokin hakuteos, yksi 1900-luvun kolmesta suuresta sosiologista, Max Weberin ja Pierre Bourdieun rinnalla. Miksei se ole niinkin. Eurooppalaisittain sosiologit ovat hiukan niin kuin romaanikirjailijoita. Omaperäisyys ja inspiroivuus vaikuttavat enemmän kuin selkeät tutkimustulokset. Elias oli todellinen ”vaeltava juutalainen”, joka pakeni Böömistä natseja ensin Ranskaan ja sitten Englantiin ja vietti aikaansa hiukan toisarvoisissa opetustehtävissä, kunnes ”History of Civilization” julkaistiin uudestaan 1980-luvun alussa ja sen nimeksi vakiintui ehkä ”The civilizing process”. Menestys oli valtava.

Itse olin lukenut Pariisista löytämäni Eliasin kirjan ”tapojen historia” (Histoire des moeurs) jo 60-luvun puolella, ja tietenkin ollut kovasti hyvilläni, kun kerrankin selvitettiin muun muassa ruokapöydässä piereskelemisen ja röyhtäilemisen historiaa. Kirja oli jonkinlainen lyhennelmä.

Eliasin vahva keskeisväite on ”sivilisaatio” (ei aivan sama asia kuin sivistys eikä sama kuin kulttuuri) yhteisössä leviävänä tai taantuvana kykynä viivyttää ärsykkeen ja sen tyydyttämisen väliä. Hieno määritelmä.

Henkilö haluaa esimerkiksi hakata toisen pään tohjoksi. Keskiajalla hän ryhtyy tuumasta toimeen. Keskiajan lopulla, vaikkapa Mantovan herttuan hovissa, hän laatii suunnitelman ja panee sopivat murhamiehet asialle – ja nauttii kahta kauheammin. Rusikoitu ruumis löytyy joskus, tai sitten ei.

Valtavan aineiston lisäksi Elias vaikuttaa metodillaan, jota on nimitety muun muassa figuraatioksi. Tutkimuksen kohteena on dynaaminen, toisistaan riippuva sosiaalinen verkosto. Keskittyminen joko yksilöön tai ryhmään on virhe. On syytä keskittyä molempiin pyrkimättä palauttamaan kumpaakaan alkutekijöihinsä, vaan sen sijaan löytämään muutoksen suunnan ja syyn. Yksi tällainen muutoksen mekanismi on urheilu. Toinen on leikki. Ja tietysti taide, jonka Elias kuka ties oikein näkee leikin muotona. Kuvassa tutkimuksen kohde, opettaja ja pari oppilasta. Opettaja on tässä tapauksessa Alkuin (735 – 804), todella kova poika sarjassaan.



16 kommenttia:

  1. On harhaista rinnastaa yhteiskuntatieteitä ja luonnontieteitä kehitykseen liittyen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet tietenkin oikeassa. Silti on joitakin hämmästyttäviä ilmiöryhmiä, kuten Wienin ryhmät 1918-1925 - naapurikahviloissa toisaalla matemaatikot Cantorin ja kumppaneiden johdolla, toisessa kahvilassa kirjailijat ja säveltäjät, hekin ainakin Euroopan huipputasoa. He tunsivat toisensa, pitivät yhteyttä ja vaihtoivat ajatuksia.

      Toinen kuuluisa tapaus on 1900-luvun alun Zürich, jossa hiukkasfysiika ja dadaismi viihtyivät rinnan.

      Pohjaltaan yliopiston idea on ollut tämä - Göttingen, Cambridge...

      Juuri saksalaiselta kielialueelta löytyy myös kovin paljon jopa veljeksia, joista toinen oli johtava fyysikko, toinen johtava yhteuiskuntatieteilijä.

      Jopa Ranska. Poincaré oli maailman johtavia matemaatikkoja, velimies puolestaan tasavallan presidentti, joka pyrki tukemaan myös yhteiskuntatieteitä.

      Joskus näyttäisi siltä, että Keski-Euroopan juutalaisperheissä jaettiin lapset varmuden vuoksi eri tieteen ja taiteen aloilla, erinomaisin tuloksin.

      Poista
    2. Aldous Leonard Huxley sanoi (tai siis kirjoitti) että isä Huxley sanoi heille mitä heidän pitää tehdä. Älykkäitä kun he olivat kaikki. Julianille hän sanoi (tietysti englanniksi) että "sinä kun olet tästä katraasta tyhmin, niin ala vaikka biologiksi".

      Aika karusti todettua. Itse kutsun itseäni "amatööribiologiksi". Julian on mielestäni yhtä nerokas kuin hänen nobelpalkittu velipuolensa Andrew. Tai kuin Aldous.

      Poista
    3. Mikä ei ole harhaista?

      Poista
    4. Kyllä. Tässä on mietittävä sekä sattumia että genetiikkaa. Yhteiskunnallisesti kai on tärkeätä että koska juutalaiset eivät saaneet yleensä omistaa maata, niin heidän oli pakko turvautua aivoihinsa ja keksiä jotain muuta jolla elättää itsensä.

      Mutta kun sanoo: Wienin piiri, niin pitää heti kertoa perään mitä niistä tarkoittaa. Psykoanalyytikot ja taiteilijat käsittääkseni keskustelivat kahvilan pöytienkin yli. Tiedemiehistä en ole varma. Voi olla että mietin onko psykoanalyysi tiedettä.

      Poista
    5. Cantor kuoli 1918 ja vaikutti koko ikänsä Hallessa. Ehkä tarkoitit Gödeliä. Ja se presidentti oli Poincarén serkku.

      Poista
  2. Stefan Zweig on tärkeä kirjailija. Hänet ovat unohtaneet ne, jotka eivät ole häntä lukeneet.

    Olet samperin fiksu.

    Ja suloisinta Sinussa on, että jos näitä kirjoituksia ei olisi, jonkun toisen ne täytyisi tehdä. (Ja olisiko hän yhtä fiksu kuin Sinä... sitä on äärimmäisen vaikea sanoa. Ps. Ainakin mun mielestä.)

    VastaaPoista
  3. Minulla ei todellakaan ole käsitystä siitä, mikä on vuosien takaisten blogikirjoitusteni mahdollinen merkitys.

    Luetaan kuin Lippiksen muistelmia. Muistatteko hänet?

    VastaaPoista
  4. Vakavasti ottaen kyllä näitä kirjoituksia luetaan erityisellä hartaudella, mutta aiemmin mainitun kertominen uudelleen ei haittaa ja monasti siinä siivellä tulee uutta näkökulmaa. Teksti ei ole kielellisestikään lankkuaitaa, joten joka kerta siitä saa jotain irti. Kiitos vaan tekijälle!

    VastaaPoista
  5. Sama ilmiö löytyy meiltä kotimaasta. 1500-luvulla kunnialliset porvarit, jopa pormestarit ja raatimiehet, pahoinpitelivät ja tappoivat toisiaan. 1600-luvulle tultaessa tämä oli jo harvinaista, ja käräjillä ratkottiin herjauksia ja solvauksia. 1800-luvulla sivistyneet ihmiset eivät enää vieneet toisiaan käräjille edes niistä. (Ylikankaan käsittelemät 1800-luvun lopun herjausjutut ovat talonpoikaiselta Etelä-Pohjanmaalta, jossa säätyläistön alareunaan tarrautuneet nimismiehet ja ylioppilaat saattoivat vielä viedä toisensa käräjille tällaisita.)

    1950-luvulle tultaessa Viikko-sanomien julkaisemat otsikot, jotka olivat tyyliä "Ministereillä yksityinen bordelli Meilahdessa. Kekkonen innokas asiakas", johtivat ainoastaan joidenkin maalaisten vaatimuksiin, että Kekkosen pitäisi nostaa kunnianloukkaussyyte. Tällöin nämä vaatimukset kuitattiin kuitenkin jo ilmiselväksi poliittiseksi peliksi.

    Sivilisaatiokehityksessä alamäkeä edustaa sitten eräs viimeaikainen pääministeri, joka alentui haastamaan rakastajattarensa oikeuteen tämmöisestä. Seuraava askel olisi, että joku ministeri syyllistyisi pahoinpitelyyn.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä on nyt vähän valemuiston makua. Tuon yllä mainitun "uutisen" ministerien bordellista julkaisi Sensaatio Uutiset, helsinkiläisen Börje Felinin kustantama lyhytikäinen sensaatiolehti, jota ilmestyi vain muutama numero vuosina 1955-1956. Viikkosanomat taas oli Sanoma Osakeyhtiön julkaisema, Suomen Kuvalehden tapainen vakiintunut uutiskuvalehti, joka ilmestyi 70-luvulle saakka. Sanoman linja oli 50-luvulla kyllä kaikkea muuta kuin kekkoslais-maalaisliittolainen, mutta mitään perättömiä sensaatiouutisia Viikkosanomat ei tietääkseni kyllä julkaissut Kekkosesta - eikä muistakaan Suomen poliitikoista.

      Poista
  6. " Se on kirjoittajalle ylin kiitos, että hänen ajatuksensa vaikuttavat, tekevät myyräntyötä lukijan mielessä niin että tämä muodostelee niistä omia ajatuksiaan ja arvelee niitä omikseen."
    Näin on. Kiistelimme kerran siitä pitääkö ajatukset signeerata ja olin sitä mieltä, että niitä voi vain ripotella sinne tänne ja antaa löytäjän pitää, jos niikseen on.

    VastaaPoista
  7. Toiseksi tiedän kokemuksesta, että kiihdyttävienkin kirjoitusten sisältö sekoittuu muistissa ja lähde saattaa unohtua. – – Itse olin lukenut Pariisista löytämäni Eliasin kirjan ”tapojen historia” (Histoire des moeurs) jo 60-luvun puolella, – –.

    Ipse dixit: tuon nimistä Elias-ranskannosta ei ole olemassa. Eliaksen Über den Prozeß der Zivilisation -teoksen alkuosa Wandlungen des Verhaltens on julkaistu ranskaksi vuonna 1973 (ei 60-luvulla) nimellä La Civilisation des mœurs. Siihenkö setä viittaa? Gallimardilla näkyy kyllä olevan Encyclopédie de la Pléiadessa myös kolmiosainen Histoire des mœurs, mutta se on Jean Poirier'n toimittama kokoomateos, joka on ilmestynyt vasta 1990-1991.

    (Ja eikö se nimi, kautta Elvisin ja Sokratesin, tosiaan taivu suomen kielessä "Eliaksen", "Eliasta" jne.?)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ettet olisi kerrankin väärässä. Elias on sukunimi. Kirjoittaisitko siis Dylan Thomaksen runo...Clausewitz - Clausewitzeen.

      Voisin kaivaa Eliasin ranskannoksen esiin. Pointti oli kuitenkin, että näpäkkä kirja oli kaupan ennen kuin englanninkielinen versio nosti kirjoittajan suuren maailman tietoisuuteen.

      Poista
    2. "Norbert Eliasilla (Eliaksella?) – –." (Kemppinen 25.6.2007.)

      Nykysuomesta ei ole kukaan toistaiseksi julkaissut normatiivista kielioppia – seikka, josta kirjoitin juuri eilen pienen passuksen syksyllä ilmestyvään uuteen kirjaani – joten kyseessä ei ole tässä varsinaisesti oikeassa ja väärässä oleminen vaan hyvältä ja pahalta kuulostaminen. Mutta esimerkiksi Jukka K. Korpela kirjoittaa kyllä Nykyajan kielenoppaassaan seuraavasti (ja koska hän on samaa mieltä kuin minä, hän on tietenkin automaattisesti oikeassa): "Suomen kieleen mukautuneet, yleislainoihin rinnastettavat nimet taipuvat yleensä joko s-loppuisten yleisnimien tai antiikin nimien tavoin. – – Muutoinkin saatetaan tuttuihin s-loppuisiin nimiin soveltaa taivutusta -s : -kse-, vaikka ne eivät muutoin ole muuntuneet."

      Eikä nimenomaan Norbert Eliaksen nimen tuominen suomen astevaihtelun piiriin ole mitään omaa keksintöäni. Luen parhaillani itse monien vuosien tauon jälkeen uudestaan Eliaksen Saksalaiset-teosta, jonka suomentaja Paula Nieminen, jälkisanojen kirjoittaja Esa Sironen ja takakansiteksti puhuvat kaikki johdonmukaisesti "Eliaksesta". Googlaamalla löytyy mm. useita väitöskirjatiedotteita, Päivi Räisäsen artikkeli Eliaksesta historiantutkijoiden Ennen ja nyt -lehdessä, Heikki Ylikankaan kolumni Duodecim-lehdessä sekä Jukka Lampon, Seppo Hentilän ja Mika Hannulan arvostelut Saksalaiset-teoksesta - nämäkin kaikki puhuvat "Eliaksesta". Minusta kyllä esimerkiksi joku Seppo Hentilä on jo melkoinen auktoriteetti saksalaisten nimien taivutuksessa.

      Eliaksen reseptiohistoria on tosiaan monimutkainen ja hänen omaksumisensa tapahtui osin intuitionvastaisessa järjestyksessä. Hänen koko elossa olemisensahan oli monille pitkään tuntematon asia, aivan erityisesti Britanniassa, minne hän oli emigroitunut. Ja sitten hän vielä eli kuin uhallaan lähes satavuotiaaksi kuin osoittaakseen huhut kuolemastaan liioitelluiksi Mark Twainin tapaan.

      Poista
  8. Väli on pitkästä aikaa lyhenemään päin.

    VastaaPoista