3. maaliskuuta 2012

Luontodokumentti


Tarvittaisiin Attenborough ja BBC:n koko osaaminen tekemään dokumenttielokuva lapsesta.

Olen tätä miettinyt, kun on ollut erilaista asiointia 1 – 10 –vuotiaiden kanssa ja jatkoakin on luvassa.

Eilisen ja tämän päivän kuvat ovat kattauksia. Kun mies tulee kyläilemään, jotta äitinsä pääsee asioille, hän toimii juuri samalla tavalla kuin pitkän poissaolon jälkeen palannut, esimerkiksi sotavankeudesta palannut. Hän toimii niin vaikka olisi käynyt viimeksi eilen. On tarkastettava, onko uuni paikallaan, onko laatikossa edelleen lusikoita ja onko kukka pysytellyt ruukussaan.

Sen jälkeen juodaan yhdessä pehmoeläinten kanssa leikkikahvit. Se järjestyy halvalla ja vaarattomasti, koska kupissa on kahvia vain leikisti. Jos lisäksi on tarjolla esimerkiksi huolellisesti halkaistuja viinirypäleitä, kuvan tulee puijaaminen. Nuori kansalainen tarjoaa rypälettä ja sanoo: ”Kiitos.” Kun aikuinen avaa suutaan, hän sieppaakin herkun itse ja panee sen omaan suuhunsa. Ja mikä katse! Tilanne on hallinnassa.

Mieli viestittää kuin tuulenpyörre. Ensin katse muuttuu, sitten kasvot ja sen jälkeen tulee hiukan pelokas kysymys,: ”Missä äiti on?” ”Äiti on asioilla.” Ilme rauhoittuu ja hiuksetkin menevät itsestään jakaukselle. Kohtaus on samanlainen kuin se yksi lyhyt jakso Sibeliuksen ”Tapiolassa”. Miksi sitä Sibeliusta aina kytketään luontokuviin. Sinfoniat ja sinfoniset runot ovat täynnä rauhoittuvia, kirkastuvia lapsen katseita. Sibelius tekee sen puhaltimilla, klarinetit ja oboet huilujen reunustamina.

Ehkä tuohon kohtaan dokumenttielokuvaani voisi sijoittaa jakson, joka tapahtuu myös todellisuudessa. Lähden autolla sairaalaan tapaamaan vanhusta, joka ei ole enää hyvässä kunnossa. Aina kun tulen, hän nukkuu. Hänen elämänsä alkaa olla pelkkää unta, onneksi tuskatonta.

Havahtuminen ja tunteminen kestää aikansa. Pidän lipallisen lakin päässäni, koska tiedän, että se auttaa häntä haarukoimaan, kuka tämä nyt olikaan lapsista. Sitten puhutaan pari lausetta. Ne voivat olla aivan höpöjuttuja tai sitten asiaakin. ”Kuka se nyt onkaan ministerinä” tarkoittaa Niinistöä. Kuulijan tulee ymmärtää olla takertumatta detaljeihin, presidentti tai ministeri, väliäkö sillä. Lopuksi hän sanoo ”Ville Pörhölä”. Jotenkin arvaan, koska hän on isäni. Sanon:”14,81.” Sitten hyvästellään. (Ville Pörhölä voitti kuulantyönnön olympiakultaa tuolla tuloksella 1920; lopulta osasimme molemmat ainakin suomalaisten mainittavat urheilutulokset sotien väliseltä ajalta. Joskus sanon hänelle:” Taisto Mäki, 14.08.8.” Siihen hän hymyilee ja silmistä näkee, että ajatus nousee siivilleen kuin piekanahaukka ja liitää johonkin Vongoivan suuntaan. Hän oli asevelvollisena tuon tuloksen syntyessä kesäkuussa 1939 upouudella olympiastadionilla 5000 metrin juoksussa. Olisiko ollut lomalla Viipurista ja vielä katsomassa? Sotilaat pääsivät varmaan sisään puoli-ilmaiseksi.

Palattuani kotiin Piltit on jo pistelty ja alkaa olla päikkäreiden aika. Pienet lapset, vanhukset ja minä olemme kaikki kovin tarkkoja päiväunistamme. Pidän myös aivan mahdollisena, että näemme ajoittain samat unet. Mitä sitä tuhlaamaan hyvää aineistoa. Itse näen usein erään 1700-luvulla eläneen ihmisen unia. Hänen nimeään en tiedä, mutta suomaisema on nykyisin peltoa ja joki on kohdallaan, vaikka ei likikään niin syvän uurtuneena kuin minun muistissani.

Katson mallia tosi nuorilta ja oikein vanhoilta. He tietävät, miten eläydytään. Kun pieni lapsi saa suunsa makeaksi, esimerkiksi siitä viinirypäleestä, varpaatkin menevät kippuraan mielihyvästä.

Oikein valitun seikkailuelokuvan katsominen koulunsa vuosi pari sitten aloittaneen kanssa on yhtä juhlaa, ja siinä asiassa televisio ja DVD voittavat elokuvateatterin. Luultavasti seuraan lasta enemmän kuin elokuvaa. Kädet puristuvat nyrkkiin ja katsoja vetää jalat alleen tai nousee kyyhöttämään kyykyssä. Ja nauru, lapsen suuri lahja aikuisille. Se voi tulla yllättäen ja hiukan oudossa kohdassa, mutta sydämen pohjasta.

Muistion peto. Tätä kirjoittaessani muistan vanhimmat lapset, jotka ovat jo yli neljänkymmenen. Tietenkin heille luettiin iltasatu, kun he olivat pieniä, mutta tein lisäksi aika paljon sitäkin, että luennoin heille, pojalle Saksan valtiosäännön historiasta keskiajalla ja tyttärelle sivullissuojasta varallisuusoikeudessa Ussingin ja Vinding Krusen mukaan. Kun nousin, olin iskussa jatkamaan omia töitäni ja lapset nukkuivat. 

25 kommenttia:

  1. Tuostakin storista nyt näkee, mitkä ovat maineensa korkeilla kukkuloilla joskus olleelle ihmiselle niissä "loppupeleissä" kaikista tärkeimpiä asioita: Ville Pörhölän 14,81 ja Taisto Mäen 14.08.8.

    Ja blogisti vielä väittää, että huippu-urheilu olisi muka humpuukia!

    Voisiko käydä niin somasti, että myös blogisti olisi vielä itse joskus sanokaamme 20-30 vuoden kuluttua sängyssä lepäillessään kiinnostunut lähinnä vain noista urheilutuloksista? Ehkä häntä sillon hieman harmittaisi, ettei tullut painetuksi urheilutuloksia mieleen myös 60- ja -70 luvuilta.

    VastaaPoista
  2. Oi kun tuon olisi tajunnut: selitä lapselle päivän teoreettinen ongelma. Mutta perhana - niin taisin usein tehdäkin.

    Tää on niin modernismia ja veijomereä ja petritammista: muutamalla kauniilla viivalla ja viillolla annetaan lukijalle ajattelun vuoro.

    Tänks.

    Touko Mettinen

    VastaaPoista
  3. Hube kirjoitti:
    Sopivan jänniä elokuvia olivat muumielokuvat, joissa Mörkö esiintyi. Poikani pakeni olohuoneesta ja katsoi varovasti ovenraosta. Vinkki ruåtsin opetukseen. Jos oppilaat katsoisivat elokuvan Mumin och kometen vaikkapa kymmenen kertaa, siihen menisi vain kymmenkunta tuntia ja he osaisivat enemmän kuin nykyään peruskoulun jälkeen, siis ainakin ne ns. heikoimmat oppilaat. Unohdetaan nyt se, että pakkoruotsi on ihmisoikeusongelma. Dragsvik ja pakkoruotsi ”hallitusyhteistyön” ehtona, kauanko tämä voi jatkua. Mitä he pelkäävät. En tykkää pikkulasten ihannoinnista, se on niin lähellä lemmikkieläinten ihannointia. Joku sanoi, että jos homosuhteet siunataan, kohtahan on ok. olla suhteessa eläimen kanssa. Minä näen kadulla joka päivä ihmisiä, jotka ovat rakkaussuhteessa eläimeen. Eikä siinäkään ole mitää pahaa, se on vain hyvä tiedostaa.

    VastaaPoista
  4. ..., mutta maa pysyy ikuisesti.

    VastaaPoista
  5. Vongoivaa vaativampaa maastonkohtaa saa etsiä.

    Yhtä lailla alle finni-ikäisen nauru on viimeinen, mitä tahtoisin vaientaa.
    Paitsi luokassa, kun sitä käytetään luokkavihaan.

    Minkähän ikäisen kikatus olisi viaton?

    Jaksaisipa joskun vielä sinne Vongoivalle - tai edes Paratiisikurulle, Muorravaarakkaan.

    VastaaPoista
  6. Nyt on uuden aika astua esille. Ei tarvitse Kemppisenkään hypistellä hiljaa Halosen varjoissa.

    Iso lehti on löytänyt pienten ihmisten koteja Seurasaaresta. Suurmiesten kulttuuri saa uusia sävyjä runoilevan psykiatrian otteen vihdoin kirvotessa.

    VastaaPoista
  7. No oli tämäkin keksintö luennoida lapsille heidän arkeensa vieraista aiheista, jolloin he pakenivat uneen - ilmeisesti saman tien.

    VastaaPoista
  8. Kauan sitten, kun poikani oli vielä alle parivuotias kävin sattuneesta syystä pomollani kylässä Pistin pojan lattialle ja istuin katselemaan, kun ukko konttasi. Ai että nautin!

    VastaaPoista
  9. Niin.

    Orava tuntuu ihmettelevän, misäs on piparit?

    Luppakorva taitaa olla tehnyt koko kattauksen kun on niin perin nuutuneen oloinen.

    VastaaPoista
  10. Kommentoijien tulisi ymmärtää olla takertumatta detaljeihin. Vain ymmärtää.

    VastaaPoista
  11. Kuulostaa sukupolvien ketjulta.

    Minusta se on tuntunut hyvältä koko elämänajan. Ainut suru on se, että vanhimmat ovat nyt poissa ja nuorimmat asuvat kaukana.

    Perheiden muutto kauas toisistaan on tapahtunut meidän elinaikanamme. Siihen ei voinut mitenkään valmistautua.

    VastaaPoista
  12. Kiitos, tästä tarinasta jäi hyvä mieli.

    VastaaPoista
  13. Vastaukset
    1. Nämä jutut ovat Jukan parasta antia. Hänen ikätoverinaan niitä lukiessaan ja samoja asioita koettuaan silmäkulma kostuu.

      Poista
    2. Kuin myös.
      Nämäkin sanat naputtelen Bachia kuunnellessa.

      Poista
  14. Kemppinen on höpönassu.

    VastaaPoista
  15. Minulla on tuollaisessa iässä oleva nuorimmainen. Siitä naurusta läikähtää ilo, mutta itsetuntemulsen kautta olen välillä epäillyt, missä iässä naurun, hersyvänkin, taustalle voi tulla epävarmuus, siis muu syy kuin vain tai lainkaan onni. Aiempi kommentoija viittaai finni-ikään, mutta luulen muistavani piirteen puhjenneen jo selvästi aiemmin ainakin itsessäni.

    Viitattiin lasten arkeen kuuluviin asioihin. Minusta on sinänsä oikein, että siihen sisällytetään myös paljon fantasioivaa - jos tosikkomaisesti ajattelisi, eikö muuten pitäisi torjua se, että päiväkodistakin saa enemmän ohjausta leijoniin, kettuihin, norsuihin ja mesikämmeniin (jopa samassa keijumetsässä) kuin auto-, tietokone- tai keksimerkkeihin, jotka sentään ovat päivittäistä ympäristöä tuntuvimmillaan.

    VastaaPoista
  16. Hyvä mieli tuli,ihan kuin olisin kuullut lapsenlapseni "helskyvää kikatusta",kun
    hän nauraa mummon "töppäyksille".

    VastaaPoista
  17. Kaikki tunnustus Attenboroughille ja hänen luovalle lähestymistavalleen, kun hän kertoo meille luonnosta. Kirjoittajan erityinen kunnioitus juontaa tietty juurensa niistä kokemuksista, joilta hänellä on itsellään ollut elokuvallisen ilmaisun vaikeudesta. Attenboroughia en tämän aiheen ohjaajana välittäisi rahoittaa. Näin upea käsikirjoitus vaatisi aivan toisen tason elokuvallisen lyyrikon ohjaajaksi!

    VastaaPoista
  18. Ryhti, päättäväisyys ja energiataso ratkaisevat ketä totellaan. Lapset vaistoavat asian saman tien. Perheidyllin dynamiikkkaan antaa eväitä Emmy palkittu Cesar Millanin tv:ssä pyörivä ohjelma. Viiltävän terävästi näkee olennaisen. Vaikka näennäisesti ongelma on koira, niin kuitenkin ongelma ja sen ratkaisu löytyy ihmisestä.

    VastaaPoista
  19. "Miksi sitä Sibeliusta aina kytketään luontokuviin.
    Sinfoniat ja sinfoniset runot ovat täynnä rauhoittuvia,
    kirkastuvia lapsen katseita."

    No mutta.
    Kun kuulin ensikerran sibbevainaata, ehkä noin 4v ikäisenä,
    mitään niin tyhmää kysymystä kuin
    mikä maa, mikä valuutta, ei todellakaan ollut tarpeen tehdä.

    Missä ikinä loitommalla liikkuukaan,
    siellä rauhoittava hiljaisuus puhuu, maisemat, lapsenpasvot, muistot.

    VastaaPoista
  20. Varsin vähien vuosien jälkeen kävi selväksi,
    kun olin yhdenkäden sormin laskettavista alan osaajista,
    mikä on asioiden tärkeysjärjestys.

    Ikinä milloinkaan voida saavuttaa
    mitään omiin pikku höpönassuihin verrattavaa, rinnastettavaa.

    Se räpiköinti sillä rintamalla jäi siihen.
    Piste.

    VastaaPoista
  21. Mahtavia nuo kuvat pehmoleluista leikkikahveilla. Blogi-isäntämme ikätoverina tunnen hyvin nuo jutut. Lapsenlapsenlapseni on tänään yökylässä ja näytin hänelle kahvikuvan. Vakavana nuori nainen haki omat nallensa työpöydälleni, kiehnäsi syliin ja pyysi, että lukisin, mitä Kemppis-setä kirjoittaa. Hän jäi syviin mietteisiin.

    VastaaPoista
  22. Ja sitten me annamme ammatti-ihmisten hoitaa ja kasvattaa jälkeläisemme päiväkodeissa. Vietämme päivästä kahdeksan tuntia vieraitten ihmisten parissa (plus työmatkat) antaen saman oikeuden pienille rakkaillemme. Kunnes isoäiti- ja isoisävaiheessa uskaltaudumme lasta lähelle, ilman välikäsiä.

    Pirkko A

    VastaaPoista
  23. Tämä luontodokumentti on hyvin puhutteleva. Olen lukenut jo useamman kerran. Keskiössä pikkulapsi ja vanhus sekä siinä välissä vanhuksen lapsi ja pikkulapsen isovanhempi. Henkilö, joka on vanhukselle lapsi ja lapselle vanhus tai vähintäänkin vanha.

    Minulle tuo kuvattu tapaaminen vanhan isän kanssa, yhteinen pelkistettyjen yksityiskohtien ymmärtäminen oli tuttua isäni kuolinvuoteelta. Siinä jonkun päivän ajan yhteinen ymmärtäminen ja yhteinen iloitseminenkin tapahtui hyvin saman kaltaisesti.

    VastaaPoista