19. tammikuuta 2012

Etkö sinä ole talosi?


Harvalla on kai esittää tällaista kaksoisomaakuvaa. Sen otti vuonna 1998 ystäväni Komulainen. Vuosi vuodelta tulos on näköisempi.

Synnyin tuolla yläkerrassa, kotona. Ikkunoista katselin varpailleni nousten hevosia, humalaisia ja varpusia. Kyllä autojakin meni, muutama päivässä. Oltiin pitäjän keskustassa, joka ei ollut kirkonkylä vaan asemanseutu, tunnettu nimellä Lauttamus, joka mielestäni viittaa vanhaan joen ylityspaikkaan. Se oli myös lähes 100-vuotiaaksi eläneen naapurin sukunimi. Ja seudulla yleinen nimi oli myös Uitto. Naapurin vanhuksesta, joka lykki kahden kepin varassa tasatahtia, käytettiin molempia. Pohjanmaalla nimistä ei oltu nuukia.

Ihmettelen niitä selityksiä, että Kauhavakin liittyisi nimenä joen kauhan muotoon. En jaksa uskoa, että varhaiset kulkijat osasivat ajatella karttakuvioita, kun karttoja ei ollut koskaan nähty, ja pelkkä ajatuskin olisi ollut luonnonvastainen.

Maanjakokarttoja kyllä oli jo 1700-luvun lopusta. Niitä löytyy netistä, helposti hakukoneella sanalla ”isojako”. En väsy ihailemiseen. Väritys ja kirjainten muodot hivelevät silmää.

Ihmisestä talonaan kirjoitti satuttavasti Gaston Bachelard monia vuosikymmeniä sitten (engl. The Poetics of Space). Suomen kielellä tunnetuimmat ovat Kailaan talo, joka nous’ yhdessä yössä, ja Jylhän Autio talo. Jylhä on toteuttanut ajatuksen kauniisti, mutta kääntää runon lopussa ylikriittisen mielipiteeni mukaan suotta isänmaahan. Lukija on jo huomannut, että jo roihuava talo, jossa ennen helisi kannel, hyrisi rukki, on sangen vertauskuvallinen.

Ernst Curtius ansaitsi ikuisen maineen 1948 julkaistulla teoksellaan eurooppalaisesta kirjallisuudesta ja latinankielisestä keskiajasta. Paremmin kuin itse Auerbach hän poimii ”trooppeja” ja näyttää, miten ne kulkeutuvat antiikista keskiaikaan. Lukija oppii, että vaikkapa Disneyn ”Fantasian” luontojakso (pastoraalisinfonia) on tarkka toisinto siitä, mitä ihmiset ovat lähes kolme tuhatta vuotta pitäneet kauniina. On soliseva puro, oikealta ylhäältä vasemmalle alas. On lehteviä puita, vilpasta varjoa, lintuja jne. Muurahaisia ei ole.

Kirjallisuus ei kuvaa todellisuutta, vaan kirjallisuutta. Suomen luonto nähtiin hirvittävinä ryteikköinä, kunnes Saksassa alettiin kirjoitella nummista ja varovasti metsistäkin ja muutamat maalarit alkoivat etenkin Düsseldorfissa sommitella erämaanäkyjä. Saksalainen metsämaisema tuli suomalaiseenkin taiteeseen vain hiukan muunneltuna (pyökkipuista mäntyjä jne.) Antiikin runoilijat käyttivät seisovia epiteettejä. Seudulle tai paikalle vakiintui joukko määreitä. Alpit olivat ”luotaantyöntäviä” (inhospitalis). Se historian vaihe on tiedossa ja kirjattu, kun joku tuli sellaisiin tuumiin, että katseleehan noita.

Meillä vielä Pentti Haanpää kuvasi omiin outouden tunteisiinsa vajonneena muun muassa Saariselän tuntureita, jotka kauan ennen häntä Jakob Fellman mainitsee ohimennen ”satalakisena Luirotunturina” lähinnä kulkuesteenä. Tuntureita alettiin ihailla, maalata ja valokuvat minun muistini aikana; poikkeuksia oli (Paulaharju, ehkä K.M. Wallenius), mutta vähän.

Kauneus ei ole katsojan silmässä. Se on katsojan isän ja tämän edeltäjien silmissä.

Oma kotitaloni, jonka tilat, loukot, äänet ja hajut ovat osa minua ja ainesta, josta uneni on kehrätty, on purettu. Kuvassa oleva rakennus oli vanha ja puinen, vuonna 1938 valmistuneen kivitalon kanssa sointuakseen puuvuorauksen päälle rapattu. Perheeni muutti toiseen kivipäähän, toiselle puolelle rakennuksia, vuonna 1948. Sieltä vapautui muutamalle oppikoulun opettajalle vuokrattuna olleita tiloja. Niinpä varhaisiin muistikuviini on rakennettu sosiaalinen nousu. Käsitän että kun viimeisenä sotakeväänä ylioppilaaksi kirjoittanut isäni palasi hyvin ripeiden opintojensa jälkeen Helsingistä, miestäkin tuli huomattava perhe paikkakunnalla. Olihan se kuulkaa hienoa, että isä oli ihan hovioikeuden auskultantti. Lapuan tuomiokunnassa hankittu varatuomarin arvo olikin sitten pettymys, jonka kruunasi aikoinaan kaikkien mielestä kummallinen laamannin titteli (joka on nyt lakannut olemasta kummallinen).

Tuskin olisin koskaan lukenut ja kirjoittanut mitään, ellei talossamme olisi ollut ullakkoa ja kellaria. Kirjoitus asuu ullakolla sahapurujen tuoksussa, tarve, voima ja pelko kellarissa, salaperäisyyttään kohahtelevien putkien hämärässä.

16 kommenttia:

  1. Itse asuin vuosina 1950-1967 tällaisessa talossa.

    Kuva:
    https://docs.google.com/File?id=dcpx6378_392cc7vc3d5

    Se on Kittilän kirkonkylän kansakoulu, jossa isäni toimi talonmiehenä.

    Talvipakkasilla suuri koulu oli hyvä leikkipaikka ja lukioaikana löytyi sieltä lukunurkkia.

    Tuleepa mieleen kittiläinen taidemaalari Kalervo Palsa, joka vilustui kylmässä mökissään ja kuoli keuhkokuumeeseen vuonna 1987.

    Kysymyksenasettelu on hyvä. Miten fyysinen asuinympäristö muovaa lasta. Varmaan paljonkin.

    VastaaPoista
  2. Mihinkä saakka varhaislapsuudentalo ihmisessä vaikuttaa?

    Olin yhdeksän vanha, kun muutettiin pois siitä yhden huoneen hirsimökkeröisestä sisemmälle korpeen toiseen, kahden huoneen pöksään.

    Siitä ensimmäisestä sortui katto lumen painosta seuraavana talvena. Sitten isä tuhosi tuon lapsuudenkehdon polttamalla.

    Minusta siis tuntuu (nyt kysyttäessä), että olen se aito ja alkuperäinen, ei missään sijainnut, ei mitään kehuttavaa ilmentänyt laho hirsimökki hirsienvälisine russakankuorineen keskellä valtavaa kuusikkoa. Paitsi että edes tunnistettavaa valokuvaa ei muistoksi ole miljööstä jäänyt; yksi maanmittaushallituksen ilmavalokuva kaukaa ylhäältä otettuna marraskuulta 1953 jonka seinälleni kehyksiin olen asettanut.

    Irtolainen vailla kotia, vailla ympäristöä, vailla statusta jota ei ole kyennyt rakentamaan koska koditkaan, joita on sittemmin rakentanut, eivät itselle kodeilta tunnu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Mihinkä saakka varhaislapsuudentalo ihmisessä vaikuttaa?" Valto Ensio kysyy.

      - Ihmettelen sitä samaa, sillä olen varsinainen unennäkijä, ja kaikissa unissa, joissa olen itse mukana, tapahtumapaikka on aina se ensimmäinen koti, kotikoti, josta lähdin vasta koulunkäynnin jälkeen kavalaan maailmaan ilman minkäänlaista irrottautumisen tuskaa. Mutta jos nykyisin nään unta nykyisin ympärilläni vilistävistä ihmisistä, niin taatusti tapahtumapaikka on edelleen kotikoti.

      Kaikki oli kotikodissa valtavankokoista, silloin lapsena. Mutta kun myöhemmin olen käynyt siellä satunnaisesti, tai kulkenut ohi, onkin kuin olisin asunut lilliputterossa. Vähintään 50% on kaikki, piha, talo, puut ja pensaat pienentyneet.

      Mitä tulee Kemppisen lapsuuden kirjoittamispaikkoihin, kellariin ja vinttiin, olen minä nykyisin, kaikissa lapsuuden jälkeisissä kodeissa, etsinyt hiljaisuutta ja rauhaa kynän ja lehtiön kanssa, saunasta.

      Huonoksi on sekin osoittautunut. Tuskin on ylimmälle lauteelle (kylmässä) saunassa asettunut, kun jo kuuluu huutoja ja etsiviä askelten ääniä. Ja saunan ovi nykäistään auki. Ihana jälleen näkeminen :I ja minäkin voin saunasta poistua.

      Poista
  3. Koskettavasti kirjoitettu. Kiitokset.

    Tulee vain mieleen tuo bogistin muutama blogi sitten lanseeraama "kerrostalonpoika". Missä on kerrostalonpojan vintti ja kellari, joista ponnistaa ? Ja miksi on niin tärkeää, että jatkossa kaikista tulee kerrostalonpoikia ?

    Tiedän, että joku umpiurbaania alkuperää oleva osaa tähän hyvin vastata, mutta haluaisin kuulla sen vastauksen.

    VastaaPoista
  4. Toivottavasti kauneus ei ole katsojan katsojan isän ja tämän edeltäjien silmissä...

    VastaaPoista
  5. Tutun näköinen rakennus. Ehkä Kauhavalla on useita samanlaisia. Kaverini asui aikoinaan Kauhavalla vastaavan näköisessä talossa. Siinä toimi tai oli toiminut elokuvateatteri. Muistelen että oli ihan pääraitin varrella. 1980-luvun loppua oli tuo.

    VastaaPoista
  6. Olin seitsemän vuotta vanha, kun muutin maalta kaupunkiin. Oli kova asuntopula. Saimme aluksi vain yhden huoneen sukulaisten talosta. Asuin samassa pikkupietarimaisessa pihassa monta vuotta vähän isommassa kodissa.

    Naapurissa asui huoneen ja keittiön asunnossa toimittaja ja hänen opettaja-sisarensa. Veli asui kamarissa, sisar keittiössä. Heidän ullakkonsa eli vinttinsä, kuten Savossa sanottiin, oli täynnnä kirjoja ja lastenlehtiä. Kun opin lukemaan, aloitin lastenlehdistä. Toimittaja sai jatkuvasti arvostelijankappaleita, joita luin koko lapsuuteni ja kouluvuosieni ajan. En pysty kuvittelemaan, millainen ihminen olisin, jos ei olisi ollut tuota ullakkoa. Se oli niin kuin lumottu torni, josta avautuivat laajat maisemat. En ollutkaan köyhässä sodanjälkeisessä Suomessa, sillä koko maailma oli minun.

    Käsiteet "tyttö ullakoilla lukemassa", "nainen ullakolla" herättivät aikoinaan kiinnostavan keskustelun entisessä Kiiltomadossa.
    ks.linkki

    VastaaPoista
  7. Kansatieteilijä Jussi Ikola (s.1937), kotoisin Ylikylästä, antoi Kauhavan Joulu -julkaisussa v.1968 selityksen Kauhava -nimelle. Valitettavasti minulla ei ole sitä lehteä, mutta muistan, että hän väitti sanan "käki" olevan pohjana. Siis kauh=gök ja ava=å. Koska olen romantikko, hyväksyn selityksen ja olen siis Käkijoelta lähtöisin.Kun käyn Kauhavalla taas, etsin Jussin kirjoituksen ja panen tulemaan Sinulle myös. Terv. LN

    VastaaPoista
  8. Uitosta tulikin mieleeni 70-luvun alku ja sahanomistaja Uitto.
    Sain luvan nauttia motellissa alkoholipaukun ja sinä kesänä minulla oli pitkä tukka. Olin selin Uittoon, joka tuli köntystellen kepin kanssa hakemaan minua tanssimaan, luullen minua tytöksi pitkine tukkineni.

    2 vuotta sitten kävin Kivijärven rannalla lapsuudenkodissani. Joku Drokkila osti sen 50-luvulla. Nykyisen omistajan poika oli pihalla ja väitti minun erehtyneen vakavasti kotitalosta, koska hänen isoisänsä oli sen rakentanut.
    Ei millään poika uskonut vaikka näytin pihalla piilopaikkoja ja yksityiskohtia. Annoin sen sitten jäädä omiin luuloihinsa.
    Todellisuudessa isäni rakensi talon hankkimalla rakennusaineet vaihtokaupalla viinaan, voihin ja sellaisiin.

    VastaaPoista
  9. "Valto Ensio" Sama täällä ! Mutta lienee niin,että ihminen kaipaa pesäänsä? Olen sähläillyt 30 vuotta joulupukkina.Harrastellut hyväntahtoisuutta.Yhtä asiaa olen koko ajan ihmetellyt, sillä mitä pienempi pesä, mitä vähemmän rahaa ja ns.sivistystä ,sitä sydämmellisempi on joulun tunnelma ja lasten silmät sitä aidompia.Kodin lämmin tunnelma on kai se, jota sen kokenut kaipaa.Uskon,että se kaipuu kestää koko elämän ja vaikuttanee kolmanteen polveen.En tarkoita,että aina tunnelmaan tarvitaan pieni tölli.Ei suinkaan ! Siihen tarvitaan tunnelmaltaan lämmin koti.Sen pohjalta rakentaa ihminen kotinsa.

    VastaaPoista
  10. Pakko palata vielä eiliseen Guggeliskuuhun.

    Nimittäin julkisuudessa liikkuu väitteitä, ettei valtio voi lainmukaisesti rahoittaa museona näyttelytilaa, joka ei täytä museokriteereitä. Elikä valtion rahoitusosuus Guggenheimiin olisi nolla.

    Epäilyttää sekin, että voiko jokin kaupunki Suomessa lapioida laillisesti veronmaksajien rahaa miljoonatolkulla vuodesta toiseen jollekin yksityiselle säätiölle USA:aan.

    Jos Guggenheim -kuviota viedään "väkisin" eteenpäin, niin voiko tässä käydä vielä niin, että Helsingin kaupungin johto ja kunnallispoliitokot saavat vahingonkorvauskanteen niskaansa lakien vataisista toimistaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä herra Toipila. Ei huolta. Milloinkas tavalliset poliitikot ja virkamiehet korvauksia makselevat. Kyllä ystävät Korkeimmassa näin ovat päättäneet.

      Poista
  11. Minä asuin 6-vuotiaaksi ihanassa lämpimässä isossa talossa, jossa puuro- ja keittopadat höyrysivät ja iloinen puhe porisi kilpaa kahvipannun kanssa, ja aamuisin herättyäni kipaisin avaran lattian yli, sänkyjen lomitse, ison valtavan ulkoporstuan poikki naapurin puolelle, samanlaiseen isoon tupaan, jossa kiipesin laajalle lavitsalle ja mylläydyin serkkujeni sekaan. Meitä oli kuusi ja heitä oli kolme, ja tilaa ja lääniä riitti, pakkanen pysyi ulkona ja lämpö sisällä.

    Kun aikuisena kävin katsomassa syntymäkotiani, näin 6x4 metrisen lautamökin, jossa molemmilla perheillä oli 12 neliötä. Ilman mukavuuksia.

    Opin ettei se ole tavarassa, se on sielussa. Koti.

    VastaaPoista
  12. Pisti ajattelemaan.
    Vuokratalossa, jossa äitini kanssa asuin toisessa kerroksessa, oli ullakko.Sinne mentiin irtoportaita, jotka piti itse asettaa yläaukkoon.Usein jaloillani säätelin tikkaita.Pudotus olisi ollut monta metriä.
    Vintissä oli sahajauhoja ja enoni sotajuttuja ja Eino Leinon runoja.
    Kakkoskerroksesta pääsi tulipalon sattuessa heittämällä köysi ikkunasta alas.Siinä oli solmuja, joihin saattoi tukeutua kaahiessa alas.Pudotus oli useampi metri.
    Minusta tuli uhkarohkea, joka hyppäsi ensin ja ajatteli vasta sitten.
    Tämäkin Kauhavalla.Eikä sitä ikää nyt niin kauheasti ollut.

    VastaaPoista
  13. "Kirjallisuus ei kuvaa todellisuutta, vaan kirjallisuutta."

    Kyllä se kuvaa todellisuutta, kylläkin välillisesti ja suodattuen. Jos kirjallisuus olisi täysin autonomista kuvaten vai tekijänsä sisäistä maailmaa vailla liitymäkohtaa ympäröivään todellisuuteen, se ei kiinnostaisi ja koskettaisi lukijoita ts muita ihmisiä. Tuollaista autonimista "kirjallisuutta" tapaa psykoottisten ihmisten esityksissä, ei siitä kyllä ulkopuolinen tolkkua ota.

    Tiettävästi 1970-luvulla Hans Selo -nimen henkilö kirjoitti tuon tyylisen roomaanin. Ei se kyllä johtanut kirjallisuuden uuden koulukunnan syntyyyn.

    Kuvataiteessa tuo JK:n kuvaama ajattelu on mennyt pisimmälle: pisuaarikin on taidetta kun joku Duchamp sen näyttelyyn pistää. Tämä on johtanut siihen, että modernistisista kuvataitelijoista on tullut apurahoilla ja muilla tueilla elätettyjä. Siihen aikaan kun kuvataitelijat olivat mesenaattien rahoittamia - ja siten valvomia - tehtiin kuitenin länsimaisen taiteen parhaimmat teokset (esim. Michelangelo, Rembrandt, Rubens jne).

    VastaaPoista