13. joulukuuta 2011

Schmelzer


Monteverdin ja Bachin välissä on jotain musiikkia. Juuri nyt en himoitse kirjoittaa selkeästi vanhoista,kuten van Ockeghemista tai Josquinista. Heidän teoksensa kuulostavat selvästi toisenlaisilta ja varmaan vaativat totuttelemista.

Radion erinomaisista musiikkiohjelmista yksi on Risto Nordellin. Katsoaapa hakukoneella ”Riston valinta”. Sieltä lähtöisin oleva tärppi on jutun kuvassa oleva Johann Heinrick Schmelzer ( n.1620 – 1680).

Jos mikä musiikki on mietteliästä, tämä.

Isä Bach sävelsi koko valtavan tuotantonsa musiikkia, jota kuuntelemaan ryhtyessä täytyy panna päälle kauluspaita ja pikkutakki. Pukukaan ei olisi pahitteeksi.

Schmelzer on meditatiivinen. Se on mielestäni aivan eri asia kuin taustamusiikki. Ajattelemisen kannalta korvaamaton taito on kyky olla ajattelematta. Ikkunasta ulos katseleminen on hyvä harrastus ja omiaan nostattamaan tuon mielentilan. Juuri oikeanlainen musiikki on vielä parempi.

Silloin musiikki toimii kuin kodikas maisema, joka ei tyrkytä itseään esille. Se vain yksinkertaisesti on, mutta se kutsuu mukaansa ja vaikuttaa hengitykseen, sydämenlyöntiin ja varmaankin myös ihon sähkönjohtavuuteen.

Schmelzeriä löytyy sekä Spotifystä että iTunesista. Levyn Hélène Schmittin poikeuksellisen taidon voi todeta kuuntelemalla hänen Bachin sooloviulusonaattejaan. Sitten voi vaihtaa kotiasuun ja antaa Schmelzerin tulla.

Hänen musiikissaan on kummallisuuksia, jotka tuovat mieleen Schumbertin ja häntäkin uudemman musiikin. Jotkut pätkät soivat hetken kuin pohjalainen kansanlaulu. Se johtuu varmaan vierialuista kirkkosävellajeissa. En ole ajatellut ryhtyä tutkimaan nuoteista, mutta harmoniset kulut ovat erikoisia ja erikoisen miellyttäviä. Musiikki tuntuu liikahtelevan kahden maailman välillä. Se sopiikin, koska erään teoksennimi on maalis-taivaallinen musiikin kohtaaminen concentus musicus).

Kunnioittavan kummastelun aihe on myös tanssillisuus. Siellä täällä on selviä polkan rytmejä, vaikka eihän mitään sellaista keksitty pitkiin aikoihin, vuosisatoihin. Mutta mies oli tiettävästi kotoisin Böömistä, kuten polkka. (”Polska” puolestaan viittaa Puolaan.) Sieltä hän harhaili Wieniin Hapsburgien hoviin ja saavutti siinä määrin suosiota, että keisari otti ja aateloi hänet.

Hänen oppilaiteen oli Biber, jonka eräitä teoksia on hauska käyttää viulunsoittotaitoisten ystävien ällistyttämiseen. Biberin ruusuristi-sonaateissa (Rosenkrantz – tunnetaan myös nimellä 16 mysteerisonaattia) käytössä on scordatura eli viulu viritetään väärin. Se ei ole ainutlaatuista – Telemann teki sitä, samoin Mozart (Sinfornia concertante) ja Mahler.

Jotkut kuoronjohtajat uskaltavat tehdä saman – otetaan kappale puoli sävelaskelta ylempää, niin panee komeammin.

Voi olla että Bachin tunnettu innostus ristin kuviin nuoteissa ja suuri mielenkiinto numeromagiaan olisi samaa juurta kuin Schmelzerin, joka lienee ollut peräti innoissaan sellaisesta.

Kirjojen kanssa puuhaillessani sijoitin johonkin parin sukupolven kulttikirjan, Hofstaedterin teoksen ”Gödel, Escher, Bach” – Pulizer-palkinto 1980). Tietojenkäsittelytieteen kehitys teki tuosta kirjasta erittäin kiinnostavan. Edelleen noin kymmenellä alalla toimiva professori sanoo halunneensa vain kuvata, miten musiikki ja matematiikka ilmenevän pahasti piilossa olevia neurologisia prosesseja, ja sinetiksi päälle hän liittää Escherin ”mahdottomat” piirrokset.

Olen jokseenkin varma, että jos ikätoverini ottaa paneutuakseen Schmelzerin musiikkiin, seurauksena on muutakin kuin alaviitteitä syvään neurologiaan. Jääkäämme odottamaan tätä kiinnostuksen tuntein.

17 kommenttia:

  1. Minusta jazz, josta kuulija ei kaikkea käsitä, ja eihän sillä väliä ole, on hyvää musiikkia. Kuunnelkaa ite!
    Tai tätä

    http://www.youtube.com/watch?v=F4QM9J0EET8

    VastaaPoista
  2. Deke Leonard ja John Lennon virittivät kitaransa väärin; ensinnä mainitun neroista näin itse sen tekevän, ensin tarkka vire, ja sitten E- tai D-pudotus.

    VastaaPoista
  3. Klassinen/taidemusiikki on äärimmäisen tylsää kuunneltavaa. Ennio Morricone pesee kaikki nämä vanhat mestarit mennen tullen. Kuunnelkaapa vaikka henkeäsalpaava "Extacy of gold" ja mykistykää neron edessä.

    http://www.youtube.com/watch?v=ZNGe7iK1O-4

    VastaaPoista
  4. Löysin mainitsemasi Schmelzerin levytyksen maakuntakirjaston uutuuslevyjen hyllystä viime vuonna ja siitä tuli heti suosikkini. Erityisesti hidas Ciaccona painui suoraan syvimpiin sieluni syövereihin.
    Spotifyssakin tämä levy on, mainio asia sinänsä, mutta jotenkin mieluummin kuuntelen klassiset uutuudet "oikeilta" levyiltä.

    Pienenä vinkkinä voisin mainita Bachin aikalaisen Jan Dismas Zelenkan, mikäli herran tuotanto ei liene ennestään tuttu. Musiikin maailmaan sisältyy yhä aarteita, jotka odottavat löytäjäänsä.

    VastaaPoista
  5. JK: "Ajattelemisen kannalta korvaamaton taito on kyky olla ajattelematta."

    Kas, Kemppinen on ymmärtänyt meditaation syvimmän olemuksen.

    Olen jo kauan kertoillut kaikille, jotka ovat halunneet kuulla, että suomalainen vastine japanilaisten zeniläiselle meditatiivisille teeseremonialle on suomalainen mökkisaunaseremonia.

    Se alkaa klapien teolla ja jatkuu pesän sytytyksen, veden kannon, järven/meren välkkeen, pilvien kuulauden ja metsän tummuuden sisäistyksen kautta varsinaiseen saunomiseen.

    Ei kukaan ulkomaalainen voi tätä tajuta. Emmekä me tajua sitä itsekään, vaan olemme vakuuttuneita, että ulkomailla on paremmat seremoniatkin.

    VastaaPoista
  6. Arvoisa Kemppinen,

    kiitos hienosta musiikkivihjeestä; minulle tämä Schmelzer olikin tuntematon. Youtubesta löytyi paljon lisää - Sonata quarta ja muita todella nautittavia kappaleita.

    Käytän tilaisuutta hyväksi toivottaakseni oikein Hyvää Joulua joka-aamuiselle ystävälleni Kemppiselle, jonka blogi on kivoja yllätyksiä täynnä. :-)

    Kiitos, ja hyviä pyhiä,

    Enneli ja Fonte Santan kauriit Firenzen metsässä

    VastaaPoista
  7. Kuuntelin Schmelzerin "Sonate en Si Bémol Majeur" jossa ainakin oli helposti aistittavissa pohjalaisen kansanlaulupoljennon tapaisia sävelkulkuja. Tanssillisuuden aistiminen johtunee siitä että Schmelzer sävelsi Habsburgien hovissa baletteja ja kenties itsekin säesti niitä.

    Usein olen miettinyt iskelmämusiikin ja vaikkapa tämän barokkimusiikin eroa kuuntelun ja sen nautittavuuden kannalta. Uskoisin suurimman kokemuksellisen eron olevan juuri tuon, ettei ns. klassinen musiikki sido kuulijaansa tunnetilojensa vietäväksi, vaan ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. kokemukselliseksi, mutta krononologisesti historiattomaksi henkilöksi.

    Mielenkiintoisen pohdiskelun paikka on se, miten esim. klassisen musiikin täydellinen orientaatio joissain henkilöissä säilyy, populäärimusiikin ylivoimasta huolimatta.

    VastaaPoista
  8. Niinpä niin; kitaran klassinen viritys. E,H,G,D,A ja E on vain yksi tapa. Viritystä voidaan muuttaa soittolajin mukaan, Esin slide-kitarassa käytetään avointa viritystä, joko D tai E ( esimerkiksi). Tällöin saadaan bottleneckiä siirtelemään otelaudalla aikaan duurisointu tarvitsematta sormitusta.
    Sitten voidaan joku bassokielistä, esim. E , laskea D:hen ja se saattaa palvella peukalobasson käyttöä. Virityksiä voi olla monia, aina soittajan tarpeiden mukaisesti.
    Esim. huippupikkari Dykes Doyle käyttänee soviteltua avoin viritystä.
    Tätä virittelyä rajoittaa se, että tietyssä sävelkorkeudessa kielet eivät enää soi kunnolla.
    Kitaran kielet on tehty siten, että ne soivat parhaimmin klassisessa virityksessä, jossa A on 440 Hz. Mm Django Reinhardt käytti vasemman käden vammansa takia kappaleissaan lähes aina soivaa G-duuria ja saattoi muuttaa kielen virityksiä tarpeen mukaan. Kitara ja avoin G mahdollisti Djangon loistavat juoksutukset.
    Django ei juoksutuksissa juurikaan sormittanut vaan eräällä tavalla liuutti vasenta kättään kitaran kaulaa myöten. Mainittakoon, että Djangon vasen käsi oli vammautunut siten, että vain etusormi ja keskisormi toimivat. Kyllä nero ja jahjakkuus aina keinot keksii.

    VastaaPoista
  9. Tuo avoin duuriviritys tms. on ainakin hieman, aika paljonkin eri asia kuin mihin itse viittasin: mitä Deke L ja John L tekivät skitan viritykselle (70-luvulla),
    mutta joo, Reinhardt, hänen soittotyylihän pelasti sormensa pätkineen Tommy Iommin, joka omaksui sekä tekniikoita että ideoita Reinhardilta; Sabbath´n neljällä ekalla satunnaisesti kuultavia knoppeja.
    Niinpä niin.

    VastaaPoista
  10. En ole varma, onko Stravinskin musiikissa meditatiivisuutta ja jos on, niin missä. En ole varma, onko tämä zeniä mutta sävellystyöstään hän totesi Teemalta usein tulleessa dokumentissa: "I can wait as an insect can wait. I am somebody who is waiting. All my life. This is very important. To wait and to know how to wait, and not be bored with waiting." Ehkä koskettavuuden synnyttämisessä ja vastaanottamisessa on tämänkaltainen prosessiin liittyvä symmetria.

    t

    VastaaPoista
  11. Anonyymi kirjoitti...
    Klassinen/taidemusiikki on äärimmäisen tylsää kuunneltavaa.
    Ensinnäkään se ei ole mikään yksi blokki musiikkia; sitä on monenlaista, suurin osa merkityksetöntä roskaa niin kuin kaikissa musiikkilajeissa. Ralf Gothoni tuosta huomautti (kirjassaan Pyöriikö kuu?) musiikin rakenteellisesta syvyydestä, joka auetakseen voi vaatia vakavaa harjaantumista, määrättyä orientaatiota ja mielenlaatua.

    Itse koen merkityksellisiksi monet, Chopin, Liszt, Ligeti, Satie, Rahimov ...siksi että heidän musiikkinsa ei ole vain kaunista - se muuntaa tietoisuuden tilan toiseksi, transsendentiksi, siis meditatiiviseksi - mutta, vaikka tämä syväominaisuus, joka sen löytää, tulee klassisesta, se ei ole klassisen yksinomaisuutta; havaitsin sen mielen portin Peter Hammillin ja VdGG:n brittiläisessä progressiivisessa taiderockissa, 16-vuotiaana
    - nyt marraskuun Prog Magazinessa Ph kertoo itse, että ko. muuntovaikutus, siis se oli tietoinen clue, tuli klassisesta, jota hän kuunteli, ja kuuntelee paljon.
    Apocalypticassa ainakin livenä voi kuulla jotain sellaista samaa, rajoja rikkovaa.
    vaikka lyriikan tuki puuttuu.

    VastaaPoista
  12. Mielenkiintoinen "matemaattinen" kokemus on ollut, Novospasskin Luostarin mieskuoro ja Guns N' Roses unettavan monotoninen vaikutus. Ensin mainittu hypnotisoi satojen ihmisten ympäröimänä kirkossa ja jälkimmäinen kuulokkeet korvilla kotisohvalla. Molemmat nautinnot koin tietenkin silmät kiinni.

    VastaaPoista
  13. Arska kirjoitti: "- - Uskoisin suurimman kokemuksellisen eron olevan juuri tuon, ettei ns. klassinen musiikki sido kuulijaansa tunnetilojensa vietäväksi, vaan ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. kokemukselliseksi, mutta krononologisesti historiattomaksi henkilöksi.
    - -
    Mielenkiintoisen pohdiskelun paikka on se, miten esim. klassisen musiikin täydellinen orientaatio joissain henkilöissä säilyy, populäärimusiikin ylivoimasta huolimatta."

    Kasvoin sekamusiikin keskellä - autossa sen ajan poppia, "sunnuntailounaalla barokkia" kuten jonkun harnoncourtilaisen ihastuttavan hapan kuvaus barokin peruskulutuksesta menee. Konserttiin, olipa se kirkossa tai muualla, mentiin tosin vain klassista kuuntelemaan, ja oopperaan. Heti kun sain oman äänentoistolaitteiston joskus 7-luokkalaisena eli 13-vuotiaana, aloitin systemaattisen "länsimaisen taidemusiikin" opiskelun. Hurahdin täysillä vanhan musiikin liikkeeseen lukijana ja levytulvan suurkuluttajana. Lopputuloksena siedän ympäristössä rockia lukuunottamatta monenlaista musiikkia, mutta vapaaehtoisesti en kyllä koskaan kuuntele tai edes laita taustalle muuta kuin "klassista" tai muutamaa jazzin lajia. (Tunnustus: paria a capella kuoroa ihailen niin, että olen valmis kuuntelemaan aivan mitä tahansa he esittävätkään.)

    Pääpointti tässä kommentissa on, että kuntelemani "klassinen" musiikki kyllä hyvin kykenee ottamaan minut tunnetilaansa täysin. Esimerkiksi kriisitilanteissa käytän aivan samaa tekniikkaa kuin psykologit opettavat kevyessäkin musiikissa: ensin vallitsevaa tunnetilaa vastaavaa musiikkia (esim ylikierroksilla Bachin klaveerikonserttoja rämisevillä cembaloilla) ja sitten vähitellen siirtymä kohti tavoiteltua tunnelmaa (kuten Palestrinan seesteinen messu). Toimii ihan nappiin.

    VastaaPoista
  14. Josquinistä (Desprezistä) pakko sanoa, että minusta hänen musiikkinsa ei vaadi samanlaista korvien uudelleen asettelua kuin Kemppisen toisena mainitsema Ockegham - tai Dufay, Perotinista tai Hildegardista nyt puhumatta. Kuunnelkaa esimerkiksi The King's Singersin tupla-CD-valikoimaa Desprez'n hengellisestä ja maallisesta tuotannosta. Muitakin hienoja levytyksiä hänen musiikistaan on yllin kyllin, mutta kaunosointisena siihen ihastuu helpoiten.

    VastaaPoista
  15. Ad Omnia: - tässä on oppinut arvaamaan. Nyt -rh- kommentoi juuri sen, mitä itse ajattelin, ja Rienzoi silasi.

    VastaaPoista
  16. Musiikissa kulutustottumukset muokkaavat mieltä.

    Äitini, joka oli oikeasti hyvä laulaja, mutta jolla ei ollut minkäänlaista koulutusta siihen, teki musiikista sellaisia huomioita, jotka yllättivät minut.

    Vaimoni, joka on perheestä, jossa ei itse tuoteta mitään musiikkia, puolestaan ei tunnista sävellystä jonkin yhden soittimen stemmasta, kun minä puolestani saatan hyräillä itsekseni vaikkapa pelkkää pasuuna jostakin, kun muu orkesteri soittaa päässäni.

    Sitten on vielä tämä käsityöläisen tauti.
    Joitakin kappaleita arvostaa sen vuoksi, miten ne on tehty, vaikka ne kuuntelukokemuksena eivät olisi niin kovin kaksisia.

    Ja sitten, kun joku ihastelee jossakin sopraanokohtauksissa sitä, miten korkealla koloratuuri laulaa, niin itseen se ei tee vaikutusta, ei siihen tarvita kuin korkea ääni, kun taas toisessa kohdassa tarvitaan äärettömän tarkkaa ajoitusta, sekunnin osissa toimivaa koko kehon hallintaa, jotta puolikaan osan jälkeen tulee juuri oikeaan aikaan se kaksi askelta korkeammalla oleva kuudestoista osa.

    VastaaPoista