Tuomari N:llä tuntui olevan vain kaksi käyttäytymistapaa ja siis mielentilaa, tympeä ja tyly. Tämä ei erottanut häntä suuresti virkaveljistään. Kun kuulimme, että hän oli kuollut vain muutamia kuukausia eläkkeelle siirtymisensä jälkeen, emme ajatelleet asiasta juuri mitään.
Asianajaja kysyi minulta, kun istuimme kahvilla kahden, olinko tuntenut N:n. Sanoin että sen verran kuin talossa tutustui eli en juuri ollenkaan. ”Sinä kuitenkin keräilet selityksiä”, asianajaja sanoi. Hän tarkoitti, että olen mieltynyt sellaisiin tosi elämän dekkareihin, joihin ei liity murhia, ruumiita, poliiseja eikä etsiviä.
”Tein hänelle testamentin, eli tämä menee nyt vaitiolovelvollisuuden puolelle. Hän oli pitkän suvun viimeinen vihanta. Poika hänellä oli ja tytär. Poika joi itsensä hengiltä ja tytär oli muuttanut Ruotsiin. Siellä hän jäi raitiovaunun alle ja kuoli.”
”En koskaan ajatellut, oliko hän edes naimisissa.”
”Jouduin käymään heillä kotona muutaman kerran. Hänellä oli vähäarvoinen murto-osa johonkin palstaan Itä-Suomessa. Suvussa oli ollut varsinaisia metsätiloja, mutta Viipurin läänin puolella. Hän luki öisin, tanskaa. Näytti löytyvän Lassenista Ussingiin.
Hyvä että kävin. Testamentin toimeenpanija joutuu harvemmin toimittamaan leskeä laitokseen.”
En sanonut mitään. En osannut heti kuvitella muuta kuin että leski olisi suistunut pahasti järjiltään miehen kuoltua. Kuolema oli ollut äkillinen, vaikka ei ehkä odottamaton – sydän.
”N oli hoitanut vaimoaan sänkyyn 17 vuotta. Siitä on niin pitkä aika. Jokin aivoverisuoni oli revennyt. Sairas ei tuntenut ketään, ymmärtänyt puhetta, ei pystynyt syömään eikä huolehtimaan tarpeistaan. Sen hänestä näki, että hän pelkäsi, kun häntä lähdettiin kuljettamaan.”
”N olikin virastossa aina ensimmäisten joukossa lähtemään istunnoista. Varmaan luulimme, että kotona Bulevardilla rouva odottaa lounaan kanssa.”
”Tietääkseni työpaikalla kukaan ei tiennyt tästä. Hänellä ei ollut apulaista eikä lomittajaa. Tuossa tilassa olevan sairaan voi jättää yksin vain muutamaksi tunniksi. Siis seitsemäntoista vuoden työvuoro, vuorokaudet ympäri. Ei lomia eikä juhlapäiviä.”
”Anteeksi nyt, mutta eikö tuo ole oma vika eli valinta. Ei laitospaikka olisi ollut ainakaan rahasta kiinni.”
”Diakonissalaitos tai vastaava. Olisi se tietysti noussut hintoihin. Sattui olemaan ovi raollaan. Makuuhuoneessa oli kaksoisvuode ja mielestäni molemmissa sängyissä puhtaat, valkoiset lakanat. Se oli hänen valintansa. Jos oli muita syitä, niistä en tiedä eikä siis kukaan muukaan.”
”N:llä oli tavallinen tausta. Mitä hän teki sotien aikana, tiedätkö?”
”Katsoin nimikirjan otteen. Talvisodassa jalkaväen joukkueenjohtaja ja komppanian päällikkö. Lopuksi Viipurinlahdella. Jatkosodassa sotatuomari ja sitten viskaali sotaylioikeudessa. Sotien jälkeen toimi erikoisesti maanhankinta-asioissa.”
”Niihin harva hakeutuu. Tai on näitä kaksoistutkintoja. Metsänhoitaja tai maanmittausinsinööri. Haatajakaan ei ollut alun perin juristi.”
”Ehkä ei puhuta tästä myöhemminkään. Luin joskus jostain, että ihmisellä on vilpitöntä mieltä ja hyvää tahtoa vain määrälti. Jos kaikki kuluu kotona, kaupungille ja työpaikalle ei jää mitään. Eivätkä kaikki välitä näytellä eivätkä myöskään oikaista itsestään esitettyjä käsityksiä, vaikka syy olisi näin pätevä.”
Dziisus, mikä tarina! Milloin romaanisi ilmestyy?
VastaaPoistaAppeni kuoli hiljattain. Ilman sosiaalivaltiota vaimoaan katsoen.
VastaaPoistaSariola kirjoitti kirjan "Ei loitsu eikä rukous" (1959).
Maassa valmistellaan vanhuspalveluslakia Sirkka-Liisa Kivelän (emerita, joo) katsossa.
Mihin meitä viedään, Jukka?
Mihin?
Tämä on kyllä sellainen tarina että mua alkaa itkettää.
VastaaPoistaMutta ei sev väliä.
Niinpä ! Onko se niin, että vain me heikot puhumme ja kirjoitamme ! Vahvat vaeltavat ääneti. Kantavat kunnialla taakkansa vaikka reppu olisi täynnä muiden kiviä.Tällaisia hiljaisia on meidän keskellämme enemmän, kuin uskommekaan.
VastaaPoistaHieno kirjoitus- kiitos !
Huikea, oikea rakkaustarina.
VastaaPoistaAurinkoista huomenta täältä Firenzestä!
VastaaPoistaHieno kirjoitus tuo tämänpäiväinen!
Enneli Poli :-)
Ylihuomenna toisen avioliiton ensimmäinen vuosipäivä. Enenmmän omia vuosia takana kuin edessä. Neljä tyttöä, nartturottis ja anoppi.
VastaaPoistaKukin kantaa ristinsä tyylillään, mutta se mikä on yhteistä kaikille "kantajille" on sitoutuminen ja rehellisyys itselleen. Viimeinen taitaa olla sitä kaikkein vaikeinta.
Harri
Koskettava tarina ja niin tosi.
VastaaPoistaOmaishoitajia on suuri määrä ja kuinka kovilla he ovatkaan .
Tapasin kerran leskeksi jääneen miehen ja hänen olonsa oli tuskainen hoidettuaan vaimoaan muistaakseni kahdeksan vuotta ,raamattuleiriläisistä hän sai myötäeläviä kuuntelijoita ja joku nainen lähti veneilemään hänen kanssaan.
ystäväpiirissäni on myös pitkäaikaissairas jolla käy henkilökohtainen avustaja mutta vaimon täytyy yöllä kääntää miestään kesken omien uniensa ja aamulla on töihin meno niinkuin monilla omaishoitajilla.
Oliko Urho Kekkosella ja Teiia Sopasella suhde?
VastaaPoistaTänään Iltiksessä nimittäin kerrotaan, että Urkki lähetteli jatkuvasti Teijalle ruusuja ja postikortteja.
Tämähän se olisi vuosisadan, ehkä jopa vuosi tuhannen, rakkaustarina, ei se, mitä blogissa kerrottiin.
Rutikuivaa kerrontaa.
VastaaPoistaEi todella ole suuri asia
VastaaPoistaystävällisyyteen, empatiaan,
läheiselle jolla ei tunnu olevan
aihetta pelihousujen repimiseen
kovinkaan paljon.
Mutta nähdä, huomata.
Itse opin ja ymmärsin,
varmaan perin tyypillisesti,
muutamaa päivää liian myöhään.
Syö miestä. Vieläkin.
Kemppisen kynä on kerrassaan hienoviritteinen ja tavoittaa sävyjä joista voi vain uneksia.
VastaaPoistaHävetkää Teija ja ruti -ääliöt!! Älkää edes leikillänne kuseskelko haudoilla.
Viimeinen lause,
VastaaPoista"...ystävällisyyteen, empatiaan..."
jäi pois.
"Koska se asia,
vuosikymmeniä sitten,
ei päättynyt hyvin."
Vai jäikö.
JK:lla oli harvinainen tilaisuus nähdä, miksi vain Jumalalla - joka näkee salatuimpaan - on oikeus tuomita ihminen. Me ihmiset voimme tuomita vain tekoja.
VastaaPoista