Tuli niin hyviä kommentteja, etten malta olla jatkamatta keskustelua. Puhe oli siis Lars von Trierin Cannesissa puhumasta. Samassa yhteydessä valutin keskustelun elokuviin, joita en halua katsoa, koska niissä on ylitetty jokin raja.
Kiukkuiselle kysyjälle vastaan, ettei elokuvilla ole nykyisin muita rajoja kuin laista ilmenevät. Pasolinin ja von Trierin eräät elokuvat rinnastin Tarkovskiin, joka ei muistaakseni ole koskaan tarjonnut filminä mitään erikoisen väkivaltaista tai pornografista.
Minun henkilökohtainen eli siis alusta loppuun ei-oikeudellinen rajani näyttää kulkevan tällä hetkellä siten, että jos olen omasta mielestäni vähäiseksi käyneen kapasiteettini rajoilla, en halua siihen lisää mitään painavuudellaan järkyttävää.
En liioin yleensä halua sellaista, missä aavistelen merkityksiä, mutta en jaksa ryhtyä purkamaan niitä. Sellaisia filmejä on Ingmar Bergmanilla ja kuten pettymyksekseni huomasin, myös Michelangelo Antonionilla, jota niin suuresti ihailin nuorempana.
Halusin kirjoittaa tästä asiasta erikseen, koska en liioin halua tällaisina aikoina katsoa enkä kuunnella mitään erikoisen hyvää, koska sellainen kiihdyttäisi.
Epäselvä viittailuni ei tarkoita mitään dramaattista. On vain niin, että vanhojenkin ihmisten hautaaminen, heidän sairastelunsa ja dementoitumisensa niin sanotusti rassaa. Asialla on se tekijä, jota ehkä ei ole olemassa, mutta jonka te lukijoina tunnette hyvin, piilotajunta. Elämä on samanlaista kuin ennenkin, iloistakin, tavallista. Sitten sitä väsähtää kesken päivän ja joskus tuntuu kuin olisi kävellyt lasioveen tai saanut märästä rätistä naamaansa.
Tekeminen on hyvää terapiaa. Olen ajantasaistanut käsityönä tietokoneellani olevan rikoslain, koska haluan, että minulla on omaan käyttööni keskeiset lait sisällysluettelolla varustettuna ja indeksoituina. Wordilla indeksointi tuottaa mielekkään tuloksen käsityönä ja tarkoittaa rikoslaissa lain 51 luvun jokaisen rikosnimikkeen ja monien termien poimimista. Suuri määrä lähes mieletöntä näpertämistä mutta samalla ratkaisu ongelmaan, jota tietotekniikka ei hallitse – miten löytää jotain, mitä ei osaa etsiä.
Tämä oli siis elokuvista. Kirjoituspuuhia terveellisempää olisi hakata halkoja. Nuorempana hakkasinkin. Nyt ostan klapit Shelliltä tai ABC:stä, eikä niillä ole tähän vuodenaikaan sanottavasti käyttöä.
Asialla eli elokuvilla ja siis myös kirjoilla ja musiikilla on toinenkin puoli. Olisi uskallettava järkyttyä ja innostua. Mahlerin kuolemasta on 100 vuotta. Ainakaan 1. Sinfonian viimeistä osaa en kestä nyt kuunnella. Myöhempien sinfonioiden suurisuuntaisuus, josta olen paljon nauttinut, ei tunnu lainkaan ajankohtaiselta.
Tässä on jo tunnustettu, että tieteellinen tai melkein tieteellinen kirjallisuus on eskapismia. Se on sitä aidoimmillaan. Bismarckin jälkeen vuorossa on 30-vuotisen sodan historia, siis se uusi iso, ja sen jälkeen Skandinavian esihistoria, kaikki 2000 sivua. Tässä välissä on edistynyt lopuilleen James Gleickin uusi ja iso ”The Information”, mutta se liittyy kirjani taittoon tuleviin muutoksiin ja täsmennyksiin.
Ja vielä takaisin kommentteihinne. Antti Alanen huomautti osuvasti ja asiantuntevasti Cannesista ja Hitleristä sanomalla, että juuri elokuva-ala kärsi pahasti ja paljon. Luultavasti hienotunteisuudesta hän jätti mainitsematta esimerkkinä, että nimenomaan Ranskan elokuva-ala oli kauan pahasti sekaisin, että kuuluisimpien ohjaajien ja näyttelijöiden joukossa oli muitakin kuin Annabella ja Maurice Chevalier, jotka hyllytettiin vuosiksi todellisina tai epäiltyinä yhteistoimintamiehinä ja –naisina eli saksalaisten kavereina. Ranskan elokuvan Uutta aaltoa ei voi aidosti ymmärtää, ellei käsitä, että siellä on takana vain Jean-Pierre Melvillen suoraan kuvaama sota ja petturuus (ja Resnais’n ”Hiroshima, mon amour”).
Sama koskee Italiaa ja Rossellinia. Pasoiinin ”Salò” tekee häijyä siksi, että tarinassa on niin paljon totta markiisi de Saden teemojen lisäksi. Puhe on jo kerran antautuneen ja Hitlerin takaisin keulakuvaksi nostaman Mussolinin ympärillä Salòn tasavallassa esiintyneistä ja sinne kuvitelluista äärimmäisyyksistä.
En myöskään halua katsoa enää koskaan uudelleen hyvää elokuvaa ”Mies joka osti elämänsä” (Lina Waldmüller, Pasqualino Settebellezze). Myös se on liian totta.
Ihmisellä -paitsi toimihenkilöllä- kun tuota virtaa
VastaaPoistariittää,niin myös kiimaa taukoamatta. Muu osa
luomakuntaa on pelastettu tästä hinkuamisen kokoaikaisuudesta. Ihminen tarvitsi Kristuksen.
von Trier teki uusiman edistyksen merkiksi Antikristuksen.
Elokuva alkaa kamallla hässimisellä ja pariskunnan vauvaa kohtaavalla tapaturmalla
vanhempien keskityessä seksin iloihin. No joo.
Sitten palataan katujärjestykseen toinen toisensa
valta- ja vähättelyrankkauksiin ja opettamis- ynnä "viimeisen sanan sanomisen" sosiaalioppiin.
Leffan versio jatkuu tänään Säätytalolla. Mutta
fillarikauden alkuun kuuntelin walkmanista Seitsemän veljestä. Viimeisen levyn vielä kertasin
kotona,että olinko viimeinkin kuullut oikein.
Että kaikissa Jukolan ja Impivaaran uusissa kodeissa vallitsi tora ja puolisoiden välinen keskinäiskiukku,käsiksi käyminen,hiusten raastaminen. Olipa ainakin Laurin osana saada
vielä piikakin vaimonsa tueksi miestä mollaamaan.
Vaan että miksikö tämä (epäuskottava) meno ?
No jotta päähenkilö erottuisi ja pelastustie osoitettaisiin. Tuo kahdeksas mies on Seunalan
Anna. Hänen kauttaan ynnä oman morkkiksensa
(mikä ylimaallinen kyky) kautta Jukolan Juhani
herää. Hänestä tulee körttipuvun mies. Eeron
vaimona elää Anna. Jo ruumiinrakenteeltaan -hoikkana- hän poikkeaa kälyistään. Eero alkaa
haluta esikoispoikaansa koulutielle "tiedon ja taidon" mieheksi. Olisikohan insinööri ? Hehän
rakensivat kanavoinnit ja junakiskot. Haminan
teknikot olivat uljaita ja ryhdikkäitä sisäisen kurin
upseereita. Toimen miehiä ja laulajia naurattajia
Väinön laatua. Että sellaisia Suomi tarvitsisi ja itsestänsä Eero aloitti. Anna toivottelee poikansa
tunnistavan vielä Turun koulun jälkeen emonsa ja
isänsä kotopaikat. Kivi laskee Annan tajunnan
astumaan kulttuuri-ihmisen eksistentiaalisen
kauhun partaalle Tuonen lapsessaan, jonka tämä
poikansa korvaan hyräilee.
No onneksi vielä ihan lopuksi vietetään joulua
Juhanin tykönä eli vastaanotetaan Jeesus lapsi.
Kivi kertoo kuinka Annan ääni erosi muista.
No, kulttuuriahan siitä tuli -ja meni. Minkähän
tekijänoikeuspakotuksen tai remonttiraha- ja
uusrakentamisinvestointien takia Antti Alasen
firma ei näytä Cannesin kilpailusarjaa oitis ja
tyhjentyvästi ? Tai miksi ei työväenopisto. Tai
yliopisto,romaanitaiteen osasto + kuvataide =
leffa. Ja nimikkeen pikkuruisena ala-lajina on
ihmisen ja maailman tosikuvauksia.Kuin Kivellä tai viikonloppuna Saara-Anneli Cantell-Saurilta.
Kova kuin kivi oli akkojen Lahjapaketti.
Jukka Sjöstedt
Kiitos Jukka ystävällisestä huomioinnista. Sinun Bresson-kirjoituksesi Elokuva-Aitassa 1960-luvun puolivälissä olivat minulle aikoinaan ensimmäisiä viitteitä siitä, että elokuva voi olla muutakin kuin Tarzanin ja Robin Hoodin seikkailuja.
VastaaPoistaTeemasta Hitler ja elokuva vielä, että varsinkin saksalaisille elokuvaihmisille natsismi merkitsee pahinta mitä voi kuvitella. Vuoteen 1933 Babelsberg oli Hollywoodin suurin haastaja. Sitten saksalaiset menettivät Fritz Langin, Billy Wilderin, Marlene Dietrichin, Max Ophulsin... kaikkiaan 2500 saksalaista elokuvaihmistä menetti työlupansa Saksassa Hitlerin valtaannousun jälkeen.
On suojeltava itseään, maailman kauheuksilta (Littellin Hyväntekijät esim.) kuin myös pakahduttavaa positiivista energiaa luovilta tunteilta : jos haluaa toimia.
VastaaPoistaPitin filmipaastoni, se tossa oli parisen vuoden mittainen; ei erämaassa hyväksynyt oikein mitään.
VastaaPoistaSitten en muista, oliko joku Stallonen rymistely, jossa oli keskellä teesiä ja antiteesiä.
Lähikuvattu puhuvia suita - ja tietty se itte siinä jonkun kukkahatun kanssa vaihtamassa maailmankatsomuksellista informaatiota.
Ajattelin, että on vielä jotain.
Eikö se ollut Lina Wertmüller? Minulle jäi jotenkin vaikuttavana siitä filmistä se käymäläitsemurha, sama filmi?
VastaaPoistaMaestro Melvillen lisäksi ainakin Malle Lacombe, Lucienillaan muistaakseni sohaisi Ranskan sodanaikaisista tapahtumista olevaa virallista kuvaa kuvaamalla mm. ns. tavallisen kansan piirissä ilmennyttä antisemitismiä sekä esittämällä kollaboraattorinuorukaisen jokseenkin ymmärtävässä valossa. Muistelen hämärästi elokuvasta Ranskassa nousseen ns. kohun.
VastaaPoistaAjatusloikkana tietysti Suomeen siirrettynä vastaava juttu oli, ei mikään Mannerheim-pilkkakilpailu, vaan Salaman esittämä kuva suomalaisista sodanaikaisista vastarintamiehistä ja -naisista, sekään ei tuntunut kelpaavan, ei vasemmalla, ei oikealla. Elokuvaa siitä ei ainakaan toistaiseksi liene tehty, ja Harlinkaan ei taida olla tähän projektiin käytettävissä.
Ai että se on ollut tämä Sjöstedt Elokuva-Aitassa? Kiitos, nyt siis vähän jälkikäteen!
VastaaPoistaOlen mahtanut olla viimeisellä keskikoulussa tai ensimmäisellä lukiossa, ehkä ennenkin, mutta parhaalla likkakaverilla oli kirkonkylän Kino hoidettavanaan, kun isällä eli omistajalla oli muissa pitäjissä kinoja. Me siis luimme hartaasti Elokuva-Aittaa ja kaikkia muitakin mahdollisia elokuva/kulttuurilehtiä, että saimme tietää mitkä ovat hyviä elokuvia.
Kenties päädyimme katsomaan lapsilta kiellettyjä leffoja. Mutta kaikki Rossellinit ja Antonionit ja Langit ja muut me kyllä valittiin ja näytettiin. Eihän sille mitään voinut että tuli nähdyksi, kun piti myydä liput ja vahtia että kukaan ei tehnyt siellä salissa mitään kiellettyä.
Olen samaa mieltä: jotenkin Cannes'n voittaneet pitäisi saada nähdä heti. Valitettavasti meillä Vaasassa ei ole kuin tyhmiä jenkkileffoja, kun arkiston sarjakin häipyi. Me alamme olla syvää maaseutua jo täälläkin.
Mutta filmihullu minusta tuli sen kirkonkylän kinon vuoksi, ja Elokuva-Aitan.
Mitä tulee voimallisiin kokemuksiin, niin ongelman ydin on kai siinä, että saattaa ruveta itkemään täysin epäsopivassa seurassa. Muuten minusta tämä ikääntyminen vaatii vahvat vastatropit, ettei mene nenälleen portailla.
Ripsa, tai saattaa ruveta nauramaan epäsopivassa seurassa. Siitä vasta ihmiset kiusaantuvatkin tai loukkaantuvat, varsinkin jos nauru on aito.
VastaaPoistaTunteiden kohtuuton hillintä (niiden ilmaisun ja vastaanottamisen vaikeus) pistää ihmiset juomaan liikaa. Tästä todisti eilisessä Hesarissa yl.osastossakin entisen juopon kertomus.
Ripsan ripsaukseen,
VastaaPoistaKun näin von Trierin Dancer in the Darkin joku 10 v. sitten, joku nuori nainen jäi itkemän vuolaasti sinne leffasalin penkkiin, muiden poistuessa kuka missäkin mielentilassa - puolesta tai vastaan.
Mutta siis,
1. tunteista tyhjäksi ei jätä, ja
3. tarjolle tulee myös - ilman erillistä toimitusmaksua - messevän kognitiivisen dissonanssin eväät.
Btw.
Hyllyssä vuosikerroiksi nidotut Elokuva-Aitat vuodesta 1937, jäivät faijalta.
Hampaattomuus, joka kavahtaa juuri esim. jotain von Trierin kaltaista, jolla on oikeasti sekä syy että visio tehdä elokuvaa, on tuoreempaa perua.
Nykyisen johtajan johdolla Suomen elokuva-arkisto (nyttemmin joku audiovisuaalinen digitavaratalo) on viety itkettävän surkeaan jamaan. Toivotan voimia Alaselle ja muille, jotka jaksavat vielä puuhastella raunioilla.
VastaaPoistaRupesi kiinnostamaan, mikäs uusi teos 30-vuotisesta sodasta on ilmestynyt? Kiitos!
VastaaPoistaJotenkin tuntuu siltä, että S.A.R. Lars von Trier myy elokuviaan persoonansa kautta ja mitä enemmän hänen persoonansa saa julkisuutta , sitä paremmin hänen elokuvansa sitten myyvät.
VastaaPoistaJa julkisuus on von Trierin kaltaislle "taiteilijoille" aina positiivista, koska se edistää myyntiä. Toki on myönnettävä, että Antikristus kiinnostaa ja se pitää joskus tsekata.
Julkisuus myy aina. Samaa menetelmää käyttää "kirjailija"-goottityttö Oksanen paljastamalla C-kupistaan juuri oikean määrän lihaa ja lausumalla löysiä kärjistetyin ilmauksin julkisuudessa mahdollismman suurella volyymilla.
Näin on ollut ja näin on oleva.
Ja sitten dementiaan. Ei kai mikään voi olla surullisempaa kuin katsoa omien vanhempien hidasta haipumista ja vaipumista toiseen maailmaan pois todellisuudesta.
Sitä katsoessa ja itkiessä ristii kätensä ja huokaa kuin EinoLeino veljensä sekoamisen jälkeen:
"Herra, varjele järkeni valo!"
Ad Henri K.: - Peter H. Wilson, Europe's Tragedy (siis uusi iso tutkimus 30-vuotisesta sodasta eli Espanjan perimyssodasta).
VastaaPoistaAd Omnia: - keskustelumme von Trieristä osoittaa, että hän on taiteilijana kiinni jossain tärkeässä. Että en ymmärrä häntä, viittaa siihen suuntaan.
VastaaPoistaToisaalta moni ei kiistänyt J.-L. Godardin asemaa suurena mestarina. Olen nyt katsonut muutamia hänen elokuviaan ja lukenut hänen kirjoituksiaan. Arvioin pettäneeni itseäni. Verrattuna esimerkiksi Truffautiin Godard oli lopultakin ranskalaiseksi aika tyypillinen kummallisuus.
Ad Omnia: - Olavi Honka esiteltiin Kekkosen epäpoliittisena vaihteohtona. Olen lukenut suuren määrän asiakirjoja ja muistioita 30-luvun kommunistioikeudenkäynneistä, joissa Honka oli Turun hovioikeuden kanneviskaalina syyttäjänä. Verrattuani hänen syyttäjän käsityksiään moniin muihin maanpetosjuttuihin, joiden asiakirjat niin ikään luin, tulin siihen tulokseen, että Honka oli keskeinen poliittinen vaikuttaja, jonka poliittinen ase oli epäpoliittisen ja riippumattoman tuomarin maine.
VastaaPoistaMinulle hän symboloi niitä tuomareita, joille mikään oikeistolainen ei ollut poliittista.
No kun Godardkin nyt ponnahti tähän, niin onko aivan väärin ajatella, että tämä hänen käyttämänsä paljon ihailevaa muminaa aikaan saanut jump cut oli vain laiskuutta leikata hännät ja käyttää liimaa tavalla joka olisi ollut proper way of telling a story. Nyt nähtynä tämä hiipii mieleen. Nämä temput kun on tehty ja tehty, ja tehty vielä uudestaankin, ja ehkä sitten vielä kertaalleen.
VastaaPoistaToki Belmondo savukkeineen on cool.
Wilsonin kirja oli kiintoisa, mutta ajatus meinaa mennä solmuun joka kerta kun hän käyttää paikoista niiden englanninkielisiä nimiä, ne saa kyllä desifroitua, mutta evät jää millään päähän.
VastaaPoistaAW
Nimimerkki Henry: tervetuloa tutustumaan Kansalliseen audiovisuaaliseen arkistoon. On suurenmoinen asia, että Suomessakin, viimeisenä Pohjoismaana, on myös radio- ja televisioarkisto.
VastaaPoista"On vain niin, että vanhojenkin ihmisten hautaaminen, heidän sairastelunsa ja dementoitumisensa niin sanotusti rassaa."
VastaaPoistaTuttua. Syvältä tuttua. Ensin pelko pärjäämisestä leskenä, siitä edeten vähä vähältä kaikki vaiheet.
Auton käyttö - autosta luopuminen. Keppi kulkuvälineenä. Potkupyörästä ja rollaattorista kieltäytyminen, mutta lopulta käyttöönotto. Kaatuilut kotona. Sairaalareissut, toipumiset ja uudet sairaalajaksot. Palvelukotiin siirtyminen. Kaatuminen siellä. Lonkkaleikkaus. Sekavuuksia ja dementian alun toteaminen. Toipumista ja vireytymistäkin …
Asioiden hoitoa, edunvalvontaa, hoitotahtoa, talon myynnin vaikeuksia kun ei enää itse asioistaan vastuullinen, omaisuuden selvittelyä, irtaimiston käsittelyä ...
"...nimenomaan Ranskan elokuva-ala oli kauan pahasti sekaisin..."
VastaaPoistaJäihän toki pesään selvitettävääkin.
"Elokuvissa kävijöiden määrä ylitti
300 miljoonaa 1943.
Materiaalipulasta huolimatta Ranskassa
tuotettiin 1940-43 yli 200 kokoillan ja yli 400 lyhytelokuvaa."
Poiminta Erkki Toivasen kirjasta: Matkalla ranskalaisuuteen.
Antti Alanen: kiitos kutsusta, mutta KAVA on minulle masentavan tuttu. Samoin radio- ja tv-arkisto, josta odotettiin suuria, mutta ei tainnut syntyä edes tuluskukkaroa. Vinkiksi yksikölle, että sitä kotimaista ohjelmatoimintaa on ollut jonkin verran myös viime vuosituhannella.
VastaaPoista