24. toukokuuta 2011

Korjaus kirjoitukseen




Nyt voisi olla sopiva hetki oikaista eräs elokuvaohjaaja Robert Bressonia koskeva arvio, jonka esitin Elokuva-Aitta –nimisessä lehdessä 15.9.1967 tai muutamia päiviä sen jälkeen.

Kirjoitukset ovat luultavasti tallella, mutta en oikein tiedä missä. Tuona syksynä kävi niin onnettomasti, että valmistuin tapaturmaisesti juristiksi ja hupsuuksissani luulin, että on siirryttävä lakimiesammattiin. Menin asianajotoimistoon.

Olin Oy Mainos-TV-Reklam Ab –nimisen yrityksen palveluksessa elokuvatoimittajana. Firma on nykyinen MTV3 ja toimitalo on edelleen käytössä Pasilassa. Sinne oli haettu kahta elokuvatoimittajaa lehti-ilmoituksella ja hakemuksia oli tullut paljon. Luultavasti pitkien filmien määrää oli lisätty. Olli Tuomola ja minut valittiin. Syytä en tiedä, mutta ehkä elokuvien tuntemuksemme vaikutti. Olli – hän siirtyi Yleen ja on jo kuollut – harrasti listoja ja löysi omasta kortistostaan erikoisemmatkin filmit. Minä olin elokuvateatteritaustani takia nähnyt hyvin paljon elokuvia ja kirjoittanut kaikenlaisia tekstejä Ylioppilaslehteen.

Elokuva-Aitan päätoimittaja Kirsti Jaantila ja toimitussihteeri Anu Seppälä keksivät, että sopisin täydentämään lehden pääarvostelijaa, joka oli Yrjö Kemppi.  Olin lukenut mitä Jerker Erikson, Matti Salo ja muut olivat kirjoittaneet, ja ottanut vaikutteita Ranskasta, etenkin André Bazinilta. Elokuva-arkistossa käytiin katsomassa kaikki elokuvat, Akateemisessa  filmikerhossa samoin. Elokuva-arkiston Eerikinkadun tiloissa oli kirjasto täynnä merkillisiä teoksia, jotka yllyttivät miettimään jopa japanilaisia mestareita.

Bresson vaikutti eniten. Yritin kirjoittaa silloin 1967 elokuvasta ”Au hazard, Balthasar”, ja katsottuani sen hiljattain taas kerran pidän sitä yhtenä koko elokuvataiteen huipuista, vaikkei se ole Bressonin tunnetuimpia elokuvia ja vaikka Bressonin viimeiset filmit eivät enää avautuneet minulle.

Bressonia pidettiin jollain tavalla uskonnollisena, vaikkei hänen elokuvissaan uskonnosta paljon puhuttu. Ehkä tuo kytkentä syntyi ”Maalaispapin päiväkirjasta”.

Arvoistelija-aikoinani katsoin, osasivatko ohjaaja ja kuvaaja välittää käsityksen huoneesta eli neliseinäisestä tilasta. Tavallinen suomalainen ohjaaja onnistui kuvaamaan yhden, takaseinän, ja jotkut kaksi, niin että näyttelijä saattoi olla nurkassa. Teatterin tila, kolmiseinäinen tila, joka aukeaa yleisön suuntaan, ei ole kauhean vaikea.

Bressonin ”Kuolemaantuomittu on karannut” kuvaa enemmän huonetta eli vankilan selliä ja sen neljää seinää kuin vankeutta. Seinien sisään viedyn ehdoton riippuvuus tuntuu katsojan luissa. Lopun karkumatka on valtava nousu, vapautuminen.

Mutta Bresson osasi kuvata ihmisen neliulotteisena, ja ”Balthazar” on esimerkki siitä. Elokuvan pääosassa on aasi, jonka elämään ja kuolemaan liittyy kummallinen tyttö ja outo poika.

Neljäs ulottuvuus on luonnollisesti aika, ja Bressonin taiteellinen viesti oli juuri samaan aikaan molekyylibiologiassa vaikeasti hahmottuva käsitys koodista ja ohjelmasta. Jokaiseen geeniin on kirjoitettu eli koodattu täydellinen valmistusohje koko yksilöstä ja siten hänen tulevaisuutensa, joka on satunnainen ja välttämätön. Geeniin on kirjoitettu myös oma, yksityinen kuolema, jonka voi siten aiheuttaa esimerkiksi perimässä mukana oleva syöpä tai muu sairaus.

Biologi Jacques Monod oli jo saanut Nobelin palkinnon ja julkaisi pian kirjan (Sattuma ja välttämättömyys), jossa lukee: « L’ancienne alliance est rompue ; l’homme sait enfin qu’il est seul dans l’immensité indifférente de l’Univers, d’où il a émergé par hasard. Non plus que son destin, son devoir n’est écrit nulle part. A lui de choisir entre le Royaume et les ténèbres. »

”Vanha liitto on rikki. Viimein ihminen tietää olevansa yksin maailmankaikkeudessa, joka ei välitä, josta hän on syntynyt sattumalta. Hänen kohtaloaan ja hänen tehtäväänsä ei ole kirjoitettu mihinkään. Itse hän valitsee valtakunnan tai varjot.”

Simone Weil kirjoitti saman ajatuksen toisin päin. Kirjan nimi on ”Painovoima ja armo”, jotka tarkoittavat samaa kuin välttämättömyys ja satunnaisuus.


21 kommenttia:

  1. Anne Wiazemsky on kirjoittanut kokemuksistaan Balthazarin kuvauksissa kirjan Jeune fille (Gallimard), ruotsiksi käännetty nimellä Debutant ja suomeksi Nuori tyttö (pienkustantaja Artemisian toimesta). Kirjassa, ainakin ruotsalaisessa käännöksessä, Bresson esitetään pakkomielteisenä namusetänä.

    Balthazarin katsominen on rankka kokemus, ihmisten itsekkyys ja ilkeys siinä kai liippaa liian läheltä.

    VastaaPoista
  2. Mikseipä Bressonilta sitten jää katsomisen väärtiksi tässä jo mainittujen ohella myös "Mouchette". Ja heitetään kasaan vielä "L'argent" - joskus oli vakavakin rinnastus sellainen, että jos Erno Paasilinnalla olisi aikoinaan ollut kamera, siis elokuvakamera, ja Tuomas Anhava olisi maksanut filmit, niin jälki olisi editoituna ollut sitä samaa.

    Bazin-parka, jonka finski-inkarnaationa on saanut heilua Peter von Bagh vuosituhannesta toiseen. Rauha molempien muistoille.

    VastaaPoista
  3. "Neljäs ulottuvaisuus on luonnollisesti aika[...]" on tietysti prioriteettikysymys. Aika on ehkä [tämän modernin puitteissa] kuitenkin enemmän ensimmäinen kuin neljäs dimensio.

    Mutta enemmän antaisin arvoa käyttämällesi sanalle "luonnollisesti". Sitähän on lähes mahdotonta käyttää oikein. Varoitan siitä aina oppilaitani, jotka ovat vaivautuneet paikalle ja erehtyvät kuuntelemaan, sanomalla että aina kun kuulette sanan "luonnollisesti" hälytyskellojen pitää soida ja lujaa. Kun joku sanoo "luonnollisesti", se ei koskaan ole sitä.

    Käyttämässäsi yhteydessä se on mahdollinen. Hyvä keksintö, ja siksi todennäköisesti vahinko.

    Enemmän kuin tila, joka on ihan ok, muttei tarpeeksi, nostaisin Balthazarin yhteydessä esille liikkeen. (Olemme jo siirtyneet historian tulkinnoissa "tilasta" "liikkeeseen", vaikka se on ehkä osin peitesana sille "tilaa" edeltäneelle "muutokselle"). Bresson on liikettä enemmän kuin tilaa, joka rajaa sitä, mitä halutaan sanoa. Rajaus on kuitenkin aina vain rajausta. Sanominen ulottuu laajemmalle.

    Laitetaan tähän traileri ja avausjakso todisteiksi väittämästäni - ja ekstrana pari hyvää kommenttia tästä elokuvasta, joka on syytä nähdä.

    VastaaPoista
  4. Aivan, putkiaivoinen tiedeusko ei ole häävi lohtu ja turva elämäntyrskyissä.

    VastaaPoista
  5. Mistäpä Monod tiesi olevansa yksin maailmankaikkeudessa. Ehkä hän vai halusi sitä - luultavimmin siksi, että Jumala ja Hänen ehdottomuutensa ei sopinut Monod -veijarin pirtaann

    VastaaPoista
  6. Yksi geeni yksinään, ei varmaankaan
    osaa elää ei kuolla.
    "Geeniin on kirjoitettu myös oma, yksityinen kuolema, jonka voi siten aiheuttaa esimerkiksi perimässä mukana oleva syöpä tai muu sairaus.
    Geenit on aktivoitavissa
    että passivoitavissa...
    ...kukin tehköön mielensä mukaan.

    VastaaPoista
  7. Wirtaselle: epigenetiikka on niinkuin aurinkokunta jos geeni on niinkuin Elokuva-Aitta.

    Kemppiselle: 1960-luvulla istuimme usein eräässä kahvibaarissa pienessä eteläsuomalaisessa kaupungissa. Joukossa oli Markku Tuuli (elokuva-alan primus inter pares, jo ennen PvB:a) ja muuan toinen teini, joille oli ominasta, että kaikki mitä liittyi elokuvaan oli agendalla (ei me sitä agendaksi kutsuttu, ei).

    Lähellä tuon keskustelun maisemia toimi myös veljespari Aki ja Mika.
    Tuohon aikaan asiat osattiin.
    Niin kai sitten nytkin?

    Tuo toinen elokuvafriikki keskusteluissamme kahvibaarissa laati asiassa runon:

    "Jos höyryjyrä päälle ajaa on sun turha parkua
    jos et löydä mistään kuljettajaa

    Kun se kohti rajaa
    juoksee täyttä karkua"

    Niis se vielläkin taitaa mennä?

    VastaaPoista
  8. Kiitoksia taas kirjoituksestasi.

    Hienoa, että jatkat kirjoittamista; allekirjoitan lausumasi "joka päivä on kirjoitettava".

    "satunnainen ja välttämätön"

    Jorma Helminen

    VastaaPoista
  9. Lainaus edeltä kommenteista: "Bazin-parka, jonka finski-inkarnaationa on saanut heilua Peter von Bagh vuosituhannesta toiseen. Rauha molempien muistoille."

    Mitä, mitä ihmettä lause tarkoittaa?

    VastaaPoista
  10. Kuinka sattuikaan! Eilisen blogin kommenteissa Antti Alanen mainitsi Kemppisen Bresson-kirjoitukset. Teki mieleni kysäistä olisiko niitä Elokuva-Aitan tekstejä jossakin netitse luettavissa. Tai muita sen aikuisia palstan isännän elokuvakirjoituksia. Ja nyt sitten on juttua niistä teksteistä ja Bresson päivän keskiössä!

    Mietin eilen olisiko Kemppisen arvioinnit vaikuttaneet minuunkin, kun silloin ne Bresson-elokuvat pysäytti. Tai kai ihan vain näkemä ja kokema kosketti. En Elokuv-Aittaa silloin ainakaan seurannut.

    Mitä niitä nyt olikaan Bressoneita opiskeluaikana Helsingissä nähtävillä: Naisen kosto, Taskuvaras, Kuolemaantuomittu on karannut … Kirjoitin vaikuttuneena jopa johonkin sen aikuiseen ilmaisjakelulehteen pienen tekstipalan tästä Naisen kostosta. Oliko se Arkiston näytöksissä? Vaikea kuvitella, että tuollainen ja jo 1945 tehty elokuva olisi ollut kaupallisissa teattereissa 60-luvun puolimaissa.

    Balthazard ja kaikki sen jälkeiset Bressonit näkemättä!

    Mutta mikä se ”K o r j a u s kirjoitukseen” on? Menikö päivän tekstissä "oikaisu" ohitseni vai pitäisikö tuntea tuo päivämäärätty 1967-vuoden kirjoitus ennen kuin tajuaa.

    VastaaPoista
  11. Ad Antti Liikkanen: - kuule, anteeksi, mutta juuri tällaisia asioita en aina muista. Kuuluiko Tuuli myös näihin varhain kuolleisiin vai elääkö?

    VastaaPoista
  12. Ad Omnia: täten todistan valan velvoituksin nähneeni "Naisen koston" teatterissa 1960-luvulla. Sitä en uskalla ottaa tunnolleni, oliko kerho vai normaaliohjelmisto, mutta muistini väittää jälkimmäistä. Orion? Muistan jopa katselukokemuksen - outo. Siis tavallisen tuntuinen elokukva.

    Bresson tunnettiin Suomessa parhaiten siitä, että sensuuri kielsi "Pickpocket" -elokvan rikollisuutta edistävänä. Sitäkään en muista tarkoin, minkä tason kielto ja kaunko se oli voimassa. Ratkaisu on tietenkin yksi elokuvatarkastamon naurettavimpia.

    VastaaPoista
  13. "Koneen ruhtinaasta" (Pekka Herlin) tulisi tehdä elokuva. Kirjan jälkeen jäi minussa soimaan sävel, joka on elämän pohjavireistä niitä vahvimpia. En näytä pääsevän eroon siitä, ehkä "se" vain alkoi tehdä työtään. Kuten hyvä kirja tekee työtään lukijassa.

    Päähenkilöksi Jussi Jurkka, mutta sehän on nyt mahdotonta. Elokuva sen sijaan hyvinkin mahdollista.

    terv. Pirkko A (vastaanotto oli vain anonyymille tällä kertaa)

    VastaaPoista
  14. "Bazin-parka, jonka finski-inkarnaationa on saanut heilua Peter von Bagh vuosituhannesta toiseen. Rauha molempien muistoille."

    Lause lakoaa ainakin kahtaalle; ensinnäkin se vetää hunööriä Bazinin elokuvaesseistiikalle, toisaalta se muistuttaa mieliimme sen tosiasian, että Baghin manerisoitunut ylisanailu ei millään muotoa ole yltänyt Bazinin tasolle, vaikka näin on kuultu väitettävänkin; ja kenties myös kolmaalle, eli toivottaa armeliaasti lepoa ja rauhaa näille molemmille.

    VastaaPoista
  15. Naisen kosto sai Suomen ensi-iltansa vuonna 1966, maahantuojana Aito Mäkinen, teatterina Uusi-Orion. Tällaiset tiedot löytää sivulta: http://www.elonet.fi

    VastaaPoista
  16. Waldemar Wirtanen:
    "Geenit on aktivoitavissa
    että passivoitavissa...
    ...kukin tehköön mielensä mukaan."
    Niinpä.
    Olen tuota ajattelut, mikä on sen ymmärryksen este; kaikilla on melkein kaikki latenttina.
    Ja se kai on se, että jokaisella uskonnolla on oma predestinaatio-oppinsa, tiedeuskolla asiaa ajaa geenifatalismin dogma, ja sitä ei saa heikentää.
    Muuten menee hyvä angsti harakoille.

    VastaaPoista
  17. Ad Kemppinen
    Tuuli kirjoitti pitkään muistamani mukaan Katso-lehteen ja hän kuuluu myös näihin varhain kuolleisiin.

    VastaaPoista
  18. Kiitos elokuvakirjoituksesta. Kiitos Sedikselle erinomaisesta viimeisestä linkistä. Minun Bresson oli Kuolemaantuomittu.. ja Pickpocket joskus 70/80-taitteessa.

    VastaaPoista
  19. Tahdon nyt vain tehdä huomautuksen elokuvamuisteloiden Helsinki-keskeisyyden vuoksi.

    Olin Tampereen yliopistossa ja draamastudiolaisille annettiin vapaaliput kaikkiin leffateattereihin. Kinopalatsiin tulivat ensimmäisenä Suomessa kaikki mahdolliset ja mahdottomat uuden aallon leffan. Muistan nuoren itseni tärisemässä viereisessä kahvilassa Polanskin Inhon jälkeen. Se oli niin kamala elokuva etten ole uskaltanut katsoa sitä uudelleen.

    Mutta siis puolalainen.

    Ja nyt pitää esittää kysymys: kumpi Jukka se Elokuva-Aittaan nyt sitten kirjoitti, blogi-isäntämme vai J. Sjöstedt? Joka tapauksessa lehden arvo oli todella mittaamattoman hirmuinen.

    Filmihullu oli minusta vähän liian oppinut, olimme asiasta samaa mieltä sen likkakaverin kanssa. Siis jonka kanssa pidimme pystyssä kirkonkylän Kinoa 1960-luvun alussa. Sittemmin olen lukenut semiootikkoja kuten Juri Lotmania, joka kirjoitti mm. elokuvasta. Muistaakseni myös Henri Broms viittaa niihin.

    JOS ei saa katsottavakseen hyvää elokuvaa (niitä tehdään jonkin verran nykyäänkin! paitsi me emme niitä näe), niin onneksemme videoimme VHS-kaseteille suurimman osan näistä Uuden aallon leffoista. Muuten olo susirajalla olisi kurja.

    Vielä yksi tärkeä asia: missä viipyy elokuvakasvatus kouluista? Sen pitäisi ilman muuta kulkea käsi kädessä muun visuaalisen kasvatuksen kanssa!

    VastaaPoista
  20. Ad Omnia: kyllä minä omia muistojani kirjoitin, elokuvista ja elokuva-aitoista. Aloin tässä välissä muistella, että olin kirjoittanut elokuvista arvosteluja tai esseitä ainakin Vaasa-lehteen, joka oli maakunnallinen, 50-luvun puolella. Ranskassa olin siis ollut omin nokkineni ja opetellut katsomaan heidän elokuviaan. Kesti aikansa ennen kuin käsitin, että Pariisin elokuvateattereissa oli yleensä vessa. Niin, ja Englannin elokuvateattereissa sai tupakoida näytännön aikana - esimerkiksi Suomessa ei missään nimessä.

    VastaaPoista
  21. Sedikselle ja tietysti myös Ripsalle kiitoksia!

    (Ai, että mistä? No oppimisesta.)

    VastaaPoista