21. marraskuuta 2010

Puukko II

Kustaa Lammin puukko



Kirjoitin eilen, ettei puukko ole oikeasti hyvä mihinkään. Toisaalta puukko oli aina välttämätön matkassa kaiken varalta. Sitä tarvittiin, jos reki petti tai aisantappi katosi. Veneessä ja kalassa puukottomuus on edelleenkin kevytmielistä. Autossa puukko on hyödyllisempi kuin hylsysarja – suositan tyyppiä, joita saa rautakaupasta kolme kympillä. Tuppipuukko on välttämätön haalaritöissä, mutta kallis se ei saa olla, koska ei sitä ole aikaa lähteä etsimään.

Osasin joskus vuolla kirvesvarren. Se on hyvin vaikea tehtävä.. En osaisi enää. Vuolemisessa jokin muistuttaa viulun soittamista. Väline, kulma, voima ja viillon suunta ovat kaikki tärkeitä, ja niiden oppimiseen menee vuosia.

Jopa tavarataloista löytyy sopivia vuolupuukkoja, joskaan ei välttämättä hyviä. Alan huippuja ovat eilen mainittu Tommi-puukko ja pohjoinen Pekanpään puukko, jossa kaikki on paikallaan, terän pituus, tasapaino, teroituskulma, materiaali. Kumpaakaan ei ole helppo löytää. En edes tiedä, onko Keräsen ja Hartikan suku miten jatkunut.

Anssi Ruusuvuoren ansiot olivat suuret jo ennen tämän kirjan ilmestymistä. Hän selostaa esipuheessa osuutensa Kansallismuseon puukkonäyttelyn pitämiseen; se oli kuulemma eniten yleisöä vetänyt näyttely kautta aikojen. Kävin siellä pitämässä jonkin esitelmän. Väkeä riitti ja kokoelma oli mahtava. Nyt kirjasta ilmenee, että museoihmiset olivat kerran innostuttuaan kaivaneet varastoista kaikki puukot ja kääntyneet myös keräilijöiden puoleen.

Vilpittömät onnittelut. Kun puukko kaiken romantiikan jälkeenkin liittyy hyvin voimakkaasti suomalaisuuteen, ja sekin pitänee paikkansa, että vain suomen kieli erottaa toisistaan puukon ja veitsen, mikä olisi soveliaampi näyttelyesine tai keräilyn kohde?

Siitä voisi urputtaa, että kirves oli perustyökalu ja että toistaiseksi ainoa suomalainen kansainvälinen innovaatio on hirsikämppä, nimenomaan lamasalvos, joka tuli Delawareen savolaisten mukana 1600-luvun lopulla. Silti: puukko on henkilökohtainen. Se on oma. Sitä ei lainata noin vain. Siinä on taikaa. Se istuu omistajansa käteen – puukon erottaa veitsestä juuri mahdollisuus kymmeneen erilaiseen otteeseen. Sama piirre erottaa sen tikarista, joka on tarkoitettu pistämiseen.

Puukkoja tarvitaan tietynlaisessa yhteisössä, jossa on aivan määrätynlaista metsää. Lapissa leuku on sovellettu risujen tai luiden hakkaamiseen ja kotapuiden teroittamiseen. Liikkeellä oltaessa, esimerkiksi uitolla, kirves on puukkoa paljon parempi tulien tekemiseen. Ennen tottuneen luonnossa liikkuja tunsi siitä, että kun hän ryhtyi tekemään tulia, aseina olivat omat näpit ja kirves – puukkoa ei tarvittu.

Ruusuvuori kainostelee suotta. Todettuaan oikein, ettei puukkoja – eikä maailmalla veitsiäkään – ole tutkittu kunnolla hän leimaa itse ottamansa valokuvat, joita kirjassa ja Kansallismuseon tietokannassa on 2 000, ja luokittelu- ja lajittelutyönsä joksikin muuksi.

Hän on väärässä. Väitöskirjoja hyväksyneenä ja hylänneenä sanon lyhyesti, että tämä teos olisi tällaisenaan erinomainen väitöskirja, oppiaineena mielellään kulttuurihistoria. Suomessa painotus esineelliseen kulttuurihistoriaan on jo perinteinen. Toivoisin suomalaisten käyttöesineiden ja työkalujen historiaa. Esimerkiksi puunkaatoon soveltuva saha on ruotsalainen teollisuustuote 1800-luvun lopulta.

Toivon, että vaikkei Ruusuvuori sattuisi olemaan maisteri tai vastaava, hän miettisi tohtorin arvoa ja siis tutkijana jatkamista kahdesti. Puukkojen tutkimus on nyt jotain aivan toista kuin pari vuosikymmentä sitten. Pelkkä ”Aboa vetus” –puukko 1300-luvulta eli siis Turun keskustan kaivauksissa muutama vuosi sitten löytynet esine, vie minunkin arvailuni puukon myöhäisestä  syntyperästä. Puukkojemme vertaaminen esimerkiksi englantilaisiin on nyt mahdollista. Tiedämme, että Englannista puut poltettiin jo keskiajalla. Saksan pohjoisrannikko ja Baltia olivat puukkoaluetta. Ne olivat melkein katkeamatonta rämettä ja märkää metsää, kunnes 1800-luvun vesistöjen järjestelyt muuttivat maiseman ja elinehdot täydellisesti.

Lopuksi: puukkojunkkarit eivät yleensä pyrkineet puukolla lyödessään tappamiseen, vaan häpäisemiseen ja kivun aiheuttamiseen. Sitten homma meni yli, ja ruumiita alkoi tulla aivan liikaa. Häjyily loppui kuin seinään, kun Pohjanmaan rata kuljetti kasakat paikalle vaikka kesken häiden. Ja puukkojunkkarien perilliset ryhtyivät puukkosepiksi ja sukulaiset myivät puukkoja junassa matkustaville.

34 kommenttia:

  1. Eräs sivujuonne puukkoihin voisi olla sekin, että suomalaisen, lähinnä miehen, kämmenen tuntija Tapio Wirkkala osasi aikoinaan suunnitella sen sopiviksi tartuntakohteiksi sekä kossu- että olutpullon sekä puukon. Kukaan tutkiva journalisti ei vielä liene keksinyt tätä kohusuunnittelijaa osasyylliseksi kaikkeen aiheuttamaansa; tartuntaketju siis tässä tuottamuksellisessa järjestyksessä menee: olut, kossu, puukko?

    VastaaPoista
  2. Lukijoille pitäisi kai muistuttaa, että puukko on teräase, jota teräaselain mukaan ei saa mukanaan kuljettaa ilman hyväksyttävää tarkoitusta.

    Joskus 1990-luvulla Varkauden raastuvanoikeus tai käräjäoikeus (en muista kummasta oli kyse, nimi muuttui niihin aikoihin) teki miehekkään päätöksen: asunnottomalla saa olla puukko.

    Kyse oli siitä, että laitapuolen kulkijalta poliisi löysi puukon ja sakotti. Kaveri vastusti ja syyttäjä vei käräjille. Oikeus katsoi, että kansalainen, asunnotonkin, saa omistaa puukon.

    VastaaPoista
  3. "Lopuksi: puukkojunkkarit eivät yleensä pyrkineet puukolla lyödessään tappamiseen, vaan häpäisemiseen ja kivun aiheuttamiseen."

    Talvisodassa Suomussalmen ja Kuhmon rintamilla taistellut sotkamolainen kertoi, etta se oli hirveaa tappamista. Ne venalaiset (kaytti sanaa ry...) olivat ajopeliensa ymparilla horteessa ja puolijaatyneina. Kainuun ja Oulunseudun miehet
    pistelivat puukolla kuoliaaksi naita jaatyneita koppuroita. Olin vaikutettu tasta asiantuntijan rankasta kuvauksesta. Monesti olen miettinyt, etta kylla niiden puukonkayttajien on taytynyt olla ammattimiehia, kun muuten puukolla tahtoo tulla vain viunaleita. -- Mutta niinhan sen teurastajankin taytyy osata pistaa oikein, jotta veri tulee siasta kunnolla pois.

    Hube arvioi "puukko I:n blogin" kommenteissa, etta alavastaan pistetaan tai ammutaan, kun on isompi alue... Voi olla niinkin, mutta asiaan kaytannossa perehtynyt ja sita tyonsa puolesta opettanut Uuno Tarkki (mm. evl/kirjailija) opetti aliupseerikoulussa tappamista nimenomaan alavatsaa ampumalla, koska se on varmin tapa. Suolistoshokista johtuen siita ei juuri selvia. Tarkilla oli kokemusta, kuten hanen kirjoitaan voi paatella.

    VastaaPoista
  4. Nuorempi puukkomestari:

    Olen katsellut Vesanto-viikolla useampana vuonna Jouko Pirpun puukkoja ja tuppia. Ovat hyvan nakoisia (kauniita!) ja tekisi mieli ostaa muurille koristeeksi. Joukoa jututtaessani on kaynyt ilmi, etta tama nuorempi puukkomestari on perehtynyt asiaa syvallisesti. Osaa eritella Martinin leukun hyvan ja huonot puolet yms; oma tekemansa puukko on tietysti paras! Kylla se Karjalan poikakin puukonteon oppii!

    Joukolla on puukkopaja ja myynti Vesannon Ahvenisella (siis Jouko Pirppu).

    VastaaPoista
  5. http://finnish-puukko.blogspot.com/

    VastaaPoista
  6. Puukkotutkimuksilla voi yrittää kutitella Helsingin yliopiston elimiä, esim:

    -Maailman kulttuurien laitosta, josta ironisoi tänään HS:ssa Arto Luukkainen että yliopistolla meno on mennyt niin hulluksi ettei rahaa riitä edes käyntikortteihin, tai
    -Globaalin hallinnan tutkimuksen huippuyksikköä, (kts. eilinen HS-yliö).

    VastaaPoista
  7. Ad Anonyymi: - Hirveä juttu on myös se öinen Ilomantsin suunnan repputaistelu. Suomalaiset sattuivat reppuineen koukatessaan naapurin tulille, jotka sammuivat. Käsky oli tappaa kaikki, joilla ei ollut reppua, ilman tuliasetta, kun oltiin valmiiksi sikin sokin. Käsky toteutettiin.

    VastaaPoista
  8. Stiletti on kielletty...
    Googlaamalla tuli vastaa toteamus, etta stiletin hallussapito, myynti ja maahantuonti on Suomessa lailla kielletty. -- Hyva nain, jos pitaa paikknsa.

    VastaaPoista
  9. "Esimerkiksi puunkaatoon soveltuva saha on ruotsalainen teollisuustuote 1800-luvun lopulta."

    Onkos tassa kysymys pokasahasta vai justeerista vai jostain muusta sahatyypista?

    VastaaPoista
  10. Teraksista viela: edella mainittiin sahat. Sahan bladi puhmattakaan moottorisahan leikkuukarjista tai vannesahasta tarvii aivan oman teraksensa ("steel alloyn").

    Onkos puukkoja joskus tehty sepan pajassa takomalla?

    VastaaPoista
  11. Palstan iäkkäämmät lukijat varmaan muistavat vielä 1970-luvulla yleisesti saatavilla olevat punaisella puukahvalla olleet morat (huom. lausutaan /mora/, /muura/:n ja muut homostelut voi jättää ruotsalaisille ihan vapaaehtoisesti). Puupäinen mora oli kapine, jota ei tähän mennessä ole voitettu millään mittarilla. Ne myöhemmin tulleet muovikahvaiset jäljitelmät ovat -- jäljitelmiä. Moran terä on vertaansa vailla ja se teroittaminen ja terässä pysyminen on käsite. Eikä se terä ruostu, jos siitä vähänkin pitää huolta, vaikka materiaali an sich onkin ruostuvaa. Joskus ruotsalaisetkin osasivat, mutta se oli ennen kuin fordgeneralmotorsmi (tiedättehän, ruotsalaisten autojen pelti vaihdettiin huonompaan ja ohuempaan) löi läpi valmistuksessa. Sitä ennen ei tehty kompromisseja.

    VastaaPoista
  12. Ad Omnia: - Mora-puukon idea oli käytössä jo keskiajalla. Meltorauta ja hiiliteräsliuska ahjohitsattiin yhteen. Tulos: vääntölujuutta ja terävyyttä.

    Suomessa puukot olivat ruotoineen samaa metallia - joskus messinkikoristein. Pohjalaispuukon nousu liittyy rautatiehen eli tuontiteräkseen.

    Puukkoja tehtiin kuitenkin aika paljon sepäntyönä yllättävistä aihioista, kuten vanhoista viiloista tai hevosenkengistä - huolellinen ja taitava takominen varmisti tuloksen. Puukko on nimittäin vaikea valmistaa esimerkiksi viikatteeseen verrattuna: sen pitää ottaa terä eli terottua eikä se saisi lohkeilla vähästä.

    Tunnettu esimerkki on Tapio Wirkkalan puukko muutamien vuosikymmenien takaa - puukkoon huonosti soveltuva metalli, ja niinpä hyvin monista vanhoista Wirkkala-puukoista on kärki katkennut.

    Pehmeän puoleisesta metallista taottu vuolupuukkoa sen sijaan saattoi kestää vuosikymmeniä ja kulua kiilan muotoiseksi.

    Metallin käsittelyssä karkaisu ja päästö olivat kriittisiä. Aivan kyläseppätasolla saatiin joskus erinomaisia tuloksia.

    Sama ongelma aivan toisessa mittakaavassa koski suuressa maailmassa miekkoja. Luin kerran salaiesn ohjeen, jonka mukaan tulos on paras, jos karkaisua varten kuumennettu miekanterä työnnetään punahehkuisena hiekkaan, joka on kasteltu punatukkaisen pojan virtsalla...

    VastaaPoista
  13. Ad Omnia: puukon kantamista koskeva ns. pamppukomitean laatima laki, jota olen usein sovletanut tuomarina, onnistui erinomaisesti. Työkalupuukkoihin ei kajota eikä linkkareihin liioin. Stiletti on määritelty riittävän hyvin (jousivoimalla aukeava veitsi on sallittu, jos siinä on terän lukitseva mekanismi, mutta pelkästään nappia painamalla aukeava on kielletty.

    Samassa yhteydessä menivät kieltoion mm. jousipamput, nyrkkiraudat ja vastaavat, joilla ei ole järkevää, puolustettavaa käyttöä.

    Järjestelmä toimii. Helsingissä on ainakin kaksi kauppaa, joista saa erittäin korkeatasoisia eräpuukkoja, osa niistä kääntöpäitä eli linkkareita; sellainen onkin metsästäjälle hyvä.

    Taitaa olla minullakin joskus taskussa; kuuluisa Sveitsin armeijan linkkari on viehättävä ja korkealaatuinen kapine, mutta ikämiehelle sillä on käyttöä vähän. Aravaan kyllä, että joku urahtaa, että siinä nyt kuitenkin on tosi erämiehen tärkein tavara, korkkiruuvi.

    VastaaPoista
  14. Metallin päästämisessä on karkaisuvedellä keskeinen merkitys. Vettä ei karkaisuastiassa vaihdeta vaan sitä lisätään tarpeen mukaan, Veden roiskuessa ja haihtuessa kuumasta metallista tulevan lämmön vaikutuksesta, veteen kertyy aikaa myöten mineraaleja ja ne vain parantavat tulosta. Tässä on se homman clue, suolaista ja emäksistä vettä. Vähän niin kuin kusi, tosin hiusten värillä ei ole väliä.

    Lisänä tuosta roiskuneesta vedestä: veden mukana maaperään siirtyy mineraaleja ja ne jäävät ns. rikastumiskerrokseen. Ottamalla näytteitä ja vertaamalla niitä referenssinesteeseen, voitaisiin selvittää historialliset ja esihistorialliset sepän pajan paikat. Pitäisi vain löytyä rahoitus. Anyone?

    VastaaPoista
  15. Ainakin Kallion ja Sörkän tienoilla tunnettiin ennen poikasten ajanviete, puukkonippa. Siinä kukin vuorollaan heitti puukkoa alustalle ja riippuen puukon asennosta tulos nimettiin eri tavoin. Tuloksista sai myös pisteitä. Haajas-Otto voisi muistaa?
    Kunnaksen Ilkka vuoleskelee

    VastaaPoista
  16. Kymmenen vuotta sitten oltiin vaimon kanssa Sardiniassa ja hän osti minulle sieltä pattadan.

    Kun lähdettiin takaisin kotiin, lentokentän turvatarkastuksessa äkkäsivät vaimon käsilaukusta tämän pattadan, mutta eivät reagoineet sinne vahingossa jääneeseen leipäveitseen, joka itsekin muistettiin vasta Stadissa.

    Pattada tuli paketissa, jonka sai sitten Helsinki-Vantaalta.

    VastaaPoista
  17. Jukka,

    yritätkö sinä kalastella kommenttia? Häjyilyähän on tutkinut Heikki Ylikangas, ja hänen näkemyksensä mukaan varsinainen häjykulttuuri loppui jo 1860-luvulla, paljon ennen rautatien tuloa Pohjanmaalle. Tokihan Etelä-Pohjanmaalla vielä myöhemminkin tapeltiin, mutta varsinainen yhteiskuntaa uhannut rikollisjärjestömäinen alakulttuuri kukistui Antti Rannanjärven ja Antti Isotalon myötä.

    Ansio tästä kuuluu Adolf Hägglundille, jonka muistoa tuskin voi tarpeeksi kiittää. Hänen ansiotaan oli se, ettei Pohjanmaasta tullut oman kotimaisen mafiamme linnaketta. Ainekset olisivat olleet kasassa.

    VastaaPoista
  18. Ko. repputaistelu käytiin tammikuussa Kollaalla sivustoja kiertävän vihollisen valiopataljoonan perustamaan isohkoon tukikohtaan. Pimeä yö ja tiheä kuusikko haittasivat kp/kiväärin käyttöä, joten puukot olivat enemmän kuin tarpeeseen. Reppuselkäiset suomalaiset hamuilivat käsillään selkiä, ja jos oli reputon mies, niin välit selvitettiin puukolla. Käsikähmä oli kova, mutta saaliskin oli suuri, mm. 7 kk:ta ja 20 pk:ä.

    VastaaPoista
  19. JK, eilen: "...kansanlauluista päätellen miehen lyömistä puukolla opetettiin. "... kun Anssin Jukka puukoolla löi niin taitamattomasti...""

    JK, tänään: "...puukkojunkkarit eivät yleensä pyrkineet puukolla lyödessään tappamiseen, vaan häpäisemiseen ja kivun aiheuttamiseen."

    Tässähän se selityskin eiliseen tuli: taitamaton lyöminen oli sellainen, jossa uhri kuoli.

    (Mietin saisiko tästä aasinsillan buddhalaisten taitaviin ja taitamattomiin tekoihin ja mikä ettei saisikin.)

    VastaaPoista
  20. Sivosen Esan lopputyöstä löytyi sellainen tieto, että vuosisadan vaihteen sepistä 80 prosenttia löytyi Kauhavalta/ Etelä-Pohjanmaalta.
    Arja Gräsbäck Kauhavalta voitti pari vuotta sitten naisten Suomen puukkomestaruuden.Todella hienoja töitä tekee Arja.

    VastaaPoista
  21. Ad Erastotenes Aleksandrialainen: eipä näitä kommentteja ole tarvinnut kalastella. Pakkaavat veneeseen hyppimään.

    Veli Verkon alkujana tekemät, myöhemmin täsmennetyt henkirikollisuustilastot löytyvät monista lähteistä. Pysyn väitteessäni: rautie 1881 toi Pohjanmaan esivallan piiriin. Kasakkasotnjat olivat Tampereella ja kuvernööri pyysi niitä tarvittessa Vaasaan.

    Mielenkiintoista kyllä - tästä olemme puhuneet Ylikankaan kanssa monesti - toinen epänormaalin henkirikollisuuden paikka 1800-luvulla oli Antrea ja Viipurin maalaiskunta - läpikulkupaikkoja ja "epämääräisen aineksen" suuresti suosimaa seutua.

    Bonus - ellet ole huomannut - häjyn Ison Antin puukkoon kuolleen pojan jääkäripojasta Antti Isotalosta on hyvä kirja,

    Isontalon Antti : eteläpohjalainen jääkäri, värväri ja seitsemän sodan veteraani / Jussi Niinistö. SKS ISBN 978-951-746-979-1 (sid.)

    Tämän Seinäjoen pitkäkripaisen kaupan johtajan muistan. Tyrniän oloinen äijä.

    VastaaPoista
  22. Ad Omnia: trivia - Arja Gräsbäckiä en tiedä aikuisena tavanneeni, mutta hänellä on käsitykseni mukaan puukkosepäksi erikoinen tausta, koska isä kai oli Kauhavan kihlakunnantuomari Börje Gräsbäck. (Vaasan hovioikeudessa oli kaksi Gräsbäckiä, veljekset, joten en nyt mene vannomaan...)

    VastaaPoista
  23. 80% sepista Kauhavalta/pohjanmaalta.
    Eipa taida olla tieto; olisiko luulo. Jos on
    Tieto, niin mitenkahan on tiedot keratty?

    VastaaPoista
  24. Kemppinen kirjoittaa:"Puukko on nimittäin vaikea valmistaa esimerkiksi viikatteeseen verrattuna: sen pitää ottaa terä eli terottua eikä se saisi lohkeilla vähästä."

    Kemppinen ei ole juuri tainnut viikatteella niittää? Juuri noita ominaisuuksia tarvitaan hyvässä viikatteen terässäkin, ei sillä muuten heinä tai vilja katkea. Nykyisin myytäviä viikatteen teriä eivät vanhat miehet arvosta, kun eivät pysy terässä. Ovat siis joko liian pehmeitä tai liian kovia; karkaisun jälkeinen "päästäminen" on epäonnistunut.

    Maaseppien ammattikunta pääsi katoamaan 50-luvulla ja niin meni hautaan paljon hiljaista tietoa teräaseiden kallituksesta yms sepäntyöstä.

    Ei huonoilla viikatteilla olisi Limingan niittyjä vanhat miehetkään jaksaneet niitellä, vaikka notkeasivuisempia ja sitkeämpiä olivatkin. Sen verran olen vuosittain niittänyt että terävällä raudalla niitto ei ole edes raskasta, mutta tylsällä on.

    Huonon niittäjän ja/tai huonon raudan jäljiltä luoko on kuin "ois sikkaa selällään vejetty." Eli heinää on kaatunut, muttei katkennut.

    Eläinsuojelulaki muuten sitten kieltää sian vetämisen.

    t. Maajussi

    VastaaPoista
  25. Ns. repputaistelusta ainoana neuvostotaistelijana hengissä selvisi tiettävästi luutnantti Boris Braskanov, syntynyt 6.5.1916 Vologdassa. Hänet pelasti hänen suurikokoinen kyttyränsä, josta hän oli saanut lapsesta asti kuulla kokkapuheita; tuon tapauksen jälkeen hän kuitenkin kiitteli luojaansa tästä epämuodostumasta.

    VastaaPoista
  26. Poliisi kuulusteli rettelöijää:
    - se hyppäsi mun puukkoon. Se tuli itse mun puukkoa kohti.
    - vai niin, kymmenen kertaa.

    VastaaPoista
  27. Arja on naimisissa Börjen toisen pojan kanssa.

    VastaaPoista
  28. Kaarisaha ei liene sama kuin pokasaha. Justeeri taas oli terä, jossa oli puiset päät, joista kaksi miestä nykki. Minnesotan suomalaiset tuntevat kaarisahan Swede saw-nimellä. Se oli edistys puunkaadossa se saha.
    http://en.wikipedia.org/wiki/Bow_saw

    VastaaPoista
  29. Ad Anonyymi (viikatteista) - on tullut niitettyä ja jopa oltua mukana kallitsemassa. Savon kahteen suuntaan lyöviä niittomiehiä olen vain vierestä seurannut.

    Täsmennän aivan oikeaa huomautustasi sanomalla, että vanhat viikatteet, joita olen siis käyttänytkin, oli tarkoitettu myös niityille, luonnonheinän kaatamiseen. Metallivartiset taas oli selvästi sopeutettu kylvöheinään, jonka niittäminen on toisenlaista. Ja sitten on vielä kauran niittäminen.

    VastaaPoista
  30. An Anonyymi (sahoista) - viittasin ruotsalaisena tehdastuotteena "sahan plariin", joka kiinnitettiin ennen itse veistettyyn puihin ja kiristettiin nuoralla ja palikalla. Sitä seurasi sitten metallinen kaarisaha. Ainakin teknisesti terät olivat pitkään samanlaisia, mutta näitä nykyisiä ei pysty teroittamaan eikä harittamaan viilalla. Ennen näki miehen kunnon sahan kunnosta.

    Justeeri ja sitten todella vanhan ajan halkaisusahat oli hampaan teroitukseltaankin erilainen, molempiin suuntiin leikkaava.

    VastaaPoista
  31. Tarinoita ja legendoja aiheesta puukko ja ryssäys ei voi välttää. Naapurin mies kertoili ihaileville poikasille sotakokemuksiaan: yksi ryssämies jäi kerran lähitaistelussa alle ja toinen jäi päälle, mutta hän selvisi molemmista puukolla. Kuululla Tapani Löfwingillä oli iso- tai pikkuvihan aikaan saman kaltainen r-sandvitsi, ja ratkaisukin sama. Eikä siinä vielä kaikki. Tämän kirjoittaja muistaa lukeneensa n 50-luvun kotimaisesta sotaromaanista kolmannen hurmioituneen version samasta suositusta tst-muodosta. Kirjoittajan nimi jäi tarkistamatta.

    VastaaPoista
  32. Isoisoisäni, joka oli monella tapaa hullu ja aikaansaapa mies, tappoi karhun puukolla, kun kivääri jumitti.

    VastaaPoista
  33. Sahanterän eli sahanlavin hampaiden haritus eli jako on vanhojen savottamiesten mukaan silloin kohdallaan kun äimäneulan pystyy laskemaan jakoa pitkin terän päästä päähän ikäänkuin liukumäessä.

    Näin opasti kuusamolainen Määttä-Kalle joka palveli sota-aikana yhdessä kuusamolaisten komppaniassa jossa oli yhteensä 120 Kalle Määttää. Sitä hän ei kertonut, että käytiinkö siinä porukassa puukkotaisteluita ryssän kanssa.

    t. Maajussi

    VastaaPoista
  34. Enpä malta olla lähettämättä Suomen Laatupuukko Oy:n "sattuvaa" mainoslausetta, jolla mm. puukkoja kaupataan: Laatupuukko - lähellä suomalaisen sydäntä

    VastaaPoista