16. marraskuuta 2010

P.D.Q.




Kuten tunnettua, P.D.Q. Bach (1807-1742?) oli Johann Sebastian ja Anna Magdalena Bachin 21. lapsi.  Kun hänen musikaalinen lahjakkuutensa pantiin kotona merkille, hänet toimitettiin välittömästi orpokotiin. Niinpä hänen oma soittimensa, jonka vaikutusta hänen myöhempään tuotantoonsa voi tuskin aliarvioida, oli kukkopilli.

Vahvistamattoman tiedon mukaan Leopold Mozart kutsui hänet opettamaan pojalleen Wolfgangille biljardia, ja kerrotaan myös, että P.D.Q. (lyhenne nimestä Pretty damn Quick) oli välitön syy Beethovenin kuurouteen.

Minulle uudelleen ajankohtainen on levyn ”The Short-tempered Clavier) A-duuri-jokin – mahdollisesti kaanon, Big Benin sävelmästä, kahdentoista lyöntejä lukuun ottamatta. Samaan teoskokonaisuuteen kuuluvat mm. kanoniset variaatiot sävelmästä ”Maijall’ oli karitsa” (Mary had a little lamb), jonka osa on koraalipreludi seitsemänneksikymmenenneksi sunnuntaiksi uudenvuodenpäivän jälkeen, neljän päivän haarukassa suuntaansa.

Tuo A-duuri on kiinnostava siksi, että olen asentanut iPadini näyttämään uljain, roomalaisin numeroin koko ruudun täydeltä parlamenttitalon kelloa, ja se lyö myös! Mielenkiintoista on, että apu on suuri, koska vähän väliä tai ainakin silloin tällöin käy niin, että haluan katsoa televisiosta uutiset. Kun kello lyö esimerkiksi 22:00, ovat television setä ja tätikin valmiina, seurassaan Pekka Pouta ja joku urheilutoimittaja, joka saa kuulla, että kaikkensa pojat antoi, mutta nälkä on kova, tietysti tämä on pettymys mutta suuri askel lajille.

Koska en muistanut ottaa asiaa puheeksi viimeksi Sarasteen kanssa, ehdotan blogin kautta, että panisimme paremmaksi ”P.D.Q. Bachin” eli professori Peter Schickelen (Hoopla University in the Sticks) eli alkujaan Juillardin konservatorion Retuperän WBK-henkisen menon, jota muuten on jatkunut jo vuosikymmeniä.

Voisimme kokeilla levyllä ”The Wurst of P.D.Q. Bach” olevaa ”New Horizons in Music Appreciation” –menetelmää, jossa Beethovenin viides sinfonia selostetaan. Kapellimestari Heilige Dankgesang ottaa tuolla levyllä pistevoiton New Yorkin Höyrymyllyn orkesterista, vaikka ainakin kolmas klarinetti joutuu farmisarjaan ja oboe vetää kadenssin pitkäksi. Ennen kaikkea, toteavat selostajat, on aikoihin eletty, kun orkesteri kadottaa ensin teeman ja sitten pääsävellajin (c-molli), mutta aina yhtä järkähtämätön kapellimestari, aivan puun takaa, vetää suoraan siniviivalta – C-duuriin!  Reppu heilahtaa, ja siellä on!

Olen kaavailut puheradioon sopivia kappaleita. Esimerkiksi Schumannin pianokonserton finaalissa on kohta, joka ei partituurissa näytä pahalta, mutta jossa moni mestariluokan pianisti on lukkojarrutuksesta huolimatta kääntänyt esityksen katolleen. Cortot teki sen Helsingin konsertissaan kaksi kertaa. Levyillä on useampiakin esimerkkejä taidokkaasta pedaalinkäytöstä ja suttaamisesta vasemmalla kädellä. Kysymyksessä ovat tietenkin taidot, joita ilman esimerkiksi Chopinin soittamiseen ei kannata edes ryhtyä. Siellä on yllättävä määrä rupisia kappaleita, joista selviytyy, kun jättää jäätävästi osan nuoteista soittamatta, bassolinjaa hukkaamatta.

Tässä yhteydessä haluaisin kiinnittää myönteistä huomiota urkuri Kalevi Kiviniemeen, joka näkyy julkaisseen sadannen äänilevynsä. Yksi hauskimpia on ”Wurlitzer”, Montin Czardas ynnä muita vähemmän arvokkaita teoksia esitettynä luultavasti maailman suurimmilla kinouruilla.

Vakavasti puhuen hänet uuden levytyksensä ranskalaisesta, meillä käytännössä tuntemattomasta urkumusiikista, ovat rajua tavaraa – Fauré, Dupré, Franck.  Omalla ostoslistallani on Ssaint-Saensin urkusinfonia ja samalla levyllä oleva Poulencin urkukonsertto. Suomensin joskus Poulencin lauluja ja miellyin mieheen suuresti.

Niille lukijoille, joilla on onni asua pientalossa tai ketunraudat naapurin ja isännöitsijän varalle vireessä, Kiviniemellä on todella meluisia eli siis riemukkaita viritelmiä mm. Wagnerista. Mutta – ei heikkkohermoisille!

Huomenna palaan ruotuun. Julkaisen Gardinerin täydellisen indeksin Bachin kantaattilevytyksistä Monteverdi-kuoron ja orkesterin kanssa. En ymmärrä lainkaan The Gramophonen levyoppaan kitinää Maasaki Suzukin väitetyistä ansioista, mutta sitä vastoin myönnän lukkarinrakkauden Karl Richterin 50- ja 60-luvun kantaatteihin, etenkin unohtumattomien solistien vuoksi (Fischer-Dieskau, Seefried, Janowitz…). Diesel-Fieskaun loistonumero löytyy nimellä Karl Richter, Bach, Famous Cantatas BWV 140, 56, 51, 147, 4, 202 (DGG) 2.10.1997. (MP3 Amazon & iTunes)

15 kommenttia:

  1. "Mistah Kurtz. He gone crazy."

    VastaaPoista
  2. Tuo jääkiekkotyyppinen Beethoven-selostus hämmästytti minua aikoinaan sillä hienolla oivalluksellaan, että 5. sinfonian ensiosassa on muotorakenteellista vitsikkyyttä. Käytin tuota oivallusta hyväkseni myös opetuksessa.
    Minua miellyttää myös makusi Bachin kohdalla: monet nykykaput pitävät yksinkertaisesti liikaa kiirettä ja pilaavat musiikin viemällä siltä mahdollisuuden hengittää. Ei barokille ja varsinkin Bachille ominainen affektiivisuus tarkoita pelkästään raivoamista.

    VastaaPoista
  3. Kantaatit ovat minustakin parasta Bachia, mutta on niitä parempiakin esityksiä. John Elliot Rullgardiner vetää kyllä vaikka Mozzen Requiemin hienoimmin, mutta Bachin kantaattien mestari on amerikkalainen Joshua Rifkin (suosittelen vaikkapa Actus tragicusta ja Aus der Tiefen rufe ich, Herr, zu dir -levytyksiä). Yleensäkin autenttisuusfanaatikkojen pikkubändiversioiden jälkeen JEG:n Bach on minusta kuulostanut tasapaksulta puurolta, vaikka valaistumista ennen nautin kovasti esim. Nun komm, der Heiden Heiland -versiostaan.

    VastaaPoista
  4. Ad Anonyymi: - tunnen Rifkinin oikein hyvin, myös hänen ajatuksiinsa perustuvan h-molli-messunsa (Durendin Consort + J. Butt).

    Puhdas makuasia. Itse taivun Gadineriin, koska Rifkinin suosimalla pienellä kuorolla ei pysty balansoimaan sointuja tahdin sisällä, jopa soinnun aikana. Minulle, subjektiivisesti, se on Bchin polyfonian avain, ja sama piirre vaikuttaa mieltymyksiini Bachin pianolla soitetussa musiikissa.

    Tämä kaikki tarkoittaa tietenkin sitä, että pidän terassidynamiikkaa väärinkäsityksenä.

    Kommentistasi päätellen et ole kuullut Gardinerin Nun kommt den Heiden (BWV 61) 2009 -levytystä (SDG Vol. 13)

    VastaaPoista
  5. Sokerin yliannostus?
    Kuuntelin eilen Markku Johanssonin johtamaa Vantaan Viihdyttäjiä, heillä on reipas Polkka Mollissa. Panee vipinää tanssijalkaan!

    Kiviniemiä on syytä kuunnella tarkasti.

    Viheltää Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  6. Musiikillinen hulluttelu on siitä vaikeaa, että se on todella nautittavaa vain, jos sekä ajatus että esitys ovat korkealaatuisia. Teekkarihuumorissa tai sen jatkeissa (Åttopojat) on ainakin toinen jalka vinksallaan. P. D. Q. Bachissa on ainakin täältä kaukaa katsoen kvaliteettia aika hyvin, mutta vitsailu pyörii usein anglosaksit-saksalaiset-akselilla tavoin, jotka eivät kutita.

    The King's Singers on minulle se juttu, tosin he menestyvät paljon paremmin kevyen musiikin hauskoina "jalostajina" kuin esimerkiksi tuoreimmalla levyllään Bachin "Jouluoratorion" (Dobbinsin jazz-sovitus) kimpussa. Takavuosina suosittu, viime kesällä Lahden-konsertissa taas väläytetty, Gilbert & Sullivan-ohjelmistokin jää soolojen osalta valjuksi, mestarillinen kuoroääni vain ei taivu prässätympään volyymilauluun.

    VastaaPoista
  7. Balansoimaan sointuja? Itselleni tuo on, jos sallit, vääräuskoisten käyttämä eufemismi homofonialle, siis toisarvoisuuksille. Hymiö. Toisaalta olen valmis myöntämään, että tämä vanhan musiikin autenttisuushömpötys on meidän nuorison, kuten Herreweghen ja muiden hieman lukiolainen perversio (vrt. vapaa-ajattelijoiden järjestötoiminta).

    Makuasiahan se. Isäni opetti minulle aikoinaan, että makuasioista voi kiistellä, tosiasioista ei.

    Olet oikeassa, oma BWV 61 -levytykseni on vanhempaa perua.

    VastaaPoista
  8. AD Hurps et alii: - elä puhu tuommosia. Voi olla lapsia kuulemassa. Sointu = homofonia on turhan omaperäinen ajatus.

    Homofoniassa (esim. basso continuo) pystysuorat vastaavuudet muodostavat sointuja, polyfoniassa (esim, kontrapunkti) siänsä itsenäiset melodiat muodostavat sointuja.

    Kantaateissa harmonioista on kirjoitettu kirjastoja ja näyttää siltä, että niiden käyttö on yksi Bachin luovuuden lähteistä.

    Kuten hyvin tiedät, Bachilla on joukko mm. gregoriaanisiin sävelmiin perustuvia kantaatteja, joissa harmoniat ovat modaalisia.

    Jotenkin tuntuu, että tässä kuitenkin mennään blogissa suositeltavan yleistajuisuuden tuolle puolen.

    VastaaPoista
  9. Joshua Rifkinillä on aivan uskomaton Scott Joplin levytys. Löytyy näköjään Spotifystäkin.

    VastaaPoista
  10. Täytyy varmaan syyttää tämän blogin turmiollista vaikutusta, mutta tänään autossa kuuntelin radiosta oopperaohjelmaa. Laulajista tunnistin ainakin laivanvarustaja Onaniksen ex. heilan.

    Tämä on järkyttävää. En tiennytkään, että sivistys on tarttuvaa.

    VastaaPoista
  11. Huumori on hauskana hyvää.

    Myös musikaalinen.

    Yksi oli.

    Hauska ja musikaalinen.

    Viktor Borge , helas !

    VastaaPoista
  12. http://www.rankopedia.com/Best-symphony-ever/Step1/47/.htm

    VastaaPoista
  13. Mielenkiintoisiin ranskalaisiin urkusäveltäjiin kannattaa lisätä Louis Vierne - joka kirjaimellisesti kuoli työnsä ääreen Notre Damen konsertissa.

    Klassisen musiikin huumoriosastolla(on aika pieni) Portsmouth Sinfonia on 70-luvun suosionsa suuruudesta huolimatta suomessa aika tuntematon, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

    Molempia löytyy Wikistä ja Youtubesta.

    VastaaPoista
  14. Univelka kasvoi kiivaammin kuin Kataisen vajeet blogimerkintöjä EXCEL-sheattiin sovitellessani.

    Kävinpä hiljattain Wäinö Aaltosen museon kuolemanäyttelyssä. Ihmettelin, miten ainoana asiakkaana pidin museota pystyssä. Se jääköön museon liikesalaisuudeksi.

    Kaiken harmauden keskellä suurimman vaikutuksen
    teki punaisenräikeä teos, jossa jumalaperkele jahtasi kuolevia suuren viikatteen heiluessa puolelta toiselle. Kuoleville oli maalattu kasvot. Taulussa luki Kalervo Palsa. Taulu oli sutaistu laajoin ketunkarvapensselinvedoin, aivan toista kuin katsellessa Simbergin Kuoleman puutarhaa, jonka tekemiseen tarvitsee neulaa ja katsomiseen silmäleikkauksen.

    Palsan teos muistuttaa hämmästyttävästi keskiaikaisen kirkon seinämaalauksia ennen kuin protestanttipapit tulivat ja lätkäisivät perkeleenkuvien päälle kaikenkattavaa kalkkimaalia. Tunsin jo kuulevani keskiaikaista kirkkomusiikkia korvissani vai oliko se museonvartijan yskäisy?

    Levolle lasken,
    tekijänoikeus unipillerinäni,
    Suomi-hedge torkkupeittonani.

    T.

    VastaaPoista
  15. Kritiikkiä sain. En ennemmin enkä myöhemmin.

    Näytän kai sitten siltä keskiaikaiselta kirkkomaalarilta. Kalervo Palsan omakuvani tuli esille.

    En ole Simberg. Pitää olla.

    Enkä usko olevani blogikirjoituksesi väärti.


    T.

    VastaaPoista