WSOY, Otava ja Tammi

Nähdäkseni Sofi Oksanen ei verrannut WSOY:n johtajaa apinaan, vaan sanoi henkilön tavoitettavuudesta, että sama vaikka soittelisi apinalle Korkeasaareen.

WSOY:n hollantilaisen ison johtajan tapauksessa tuollainen vertaus olisi loukkaus apinaa kohtaan. Sehän on viisas eläin. Siis apina.

Tosin tuon herran puheet painavat kovin vähän, sillä hän ja kustannusliikkeen johtaja lentävät kohta. SanomaWSOY-konserni, joka on itsekin muutoksen kourissa, on ollut mielenkiintoisen hiljaa – yhtä hiljaa kuin Suomen Kirjailijaliitto r.y. , jonka tehtäviin äkkinäinen luulisi kuuluvan kirjallisuuden puolustamisen. Liiton puheenjohtajiksi on oman muistini ajan – vain 50 vuotta – valittu hyväntahtoisia henkilöitä, ottaen erikoisesti huomioon, ettei kustantajille tulisi paha mieli. Kirjailijaliiton juristi Päivi Liedes on ainakin avioliiton kautta (Jukka Liedes) hyvin selvillä informaatiokauppiaiden väkevästä eturyhmästä, enkä muista kuulleeni siltäkään suunnalta poikkipuolisia puheita edes tekijänoikeuslainsäädännön tärvelemisestä.

Olen tavannut kustannusalan ihmeparantajia ja kätten päällepanijoita vuosikymmeniä. Yleensä heillä on ajatuksia, omasta mielestään. Noiden mietelmien taso on sitten sellainen, että nämä ihmemiehet ja –naiset tavallisesti katoavat nopeasti.

Hollantilaisherralle tätä on turha selittää. Kirjallisuus on vieläkin suuremmassa määrin kuin muut taiteet pyrkimys muodostaa kokonaiskuva elämästä.

Tiede on yritys rakentaa uskottavia malleja maailmasta.

Tämän takia sekä koti- että ulkomaiset taivaanrannan maalarit, jotka haluavat brändätä kirjailijoita tai himoitsevat kirjallisuuden tuotantoon enemmän aitoa kaupallisuutta, ovat orjakauppiaita-

On sääli, että hyvä sana ”piraatti” eli merirosvo on muussa käytössä. Latinan ”plagiarius” tarkoittaa ihmisryöstäjää.

Nämä kustannusmaailman pukumiehet ja kotelomekkonaiset yrittävät ostaa ja myydä ihmisiä, ja siinä he ovat suurempia syntisiä kuin FIFA ja Olympiakomitea. Olen kävellyt elämässäni monissa kuritushuoneissa, mutta näiden kaltaisia pahantekijöitä en muista noissa tiilitaloissa tavanneeni.

Oikeastaan urheiluherratkin ovat melko viattomia; prostituutio on ollut aikojen alusta sangen selvää kaupankäyntiä, vaikka seksin ostaminen on nyt kuulemma kielletty. Kun Ruotsissa heitetään joku Daniel frakki päällä jalopeurojen luolaan (viittaus vaakunoihin ja kunniamerkkeihin), hän tekee sen vapaasta tahdostaan ja vastikkeesta. Joku toinen hinkuu halkoja hakkaamaan. Ihminen tekee itsellään ja työvoimallaan mitä haluaa. Toisten ihmisten työvoiman hyväksikäyttäminen voi ylittää sekä lain että moraalin rajat.

Oksanen on kirjoittanut ajasta ja maasta, jossa ihmisiä kohdeltiin paljon huonommin kuin karjaa. Niinpä hän osasi nostaa metelin, kun suomalainen kustannusliike lähti tälle samalle linjalle. Työn tuloksista viis, kunhan työn tekijät ovat näyttelykelpoisia yksilöitä.

Näin se hollantilaishenkilö sanoi. Ei brändätä Sherlock Holmesia eikä Jeevesiä, vaann Arthur Conan Doylea ja P.G. Wodehousea, mainitakseni kaksi WSOY:n kirjailijaa. Ian Fleming on taloudellisesti tärkeämpi kuin James Bond!

Ajattelutapa on mielestäni erikoinen.

Ehkä tämä viisas mies siirtyy esimerkiksi kotimaahansa esimerkiksi potkupallon pariin ja alkaa vaatia, että hyökkääjä A:ta ja toppari B:tä on markkinoitava brändituotteina, eikä sillä ole väliä, tekevätkö he ja heidän seuransa maaleja vai eivät.

Me olemme kaikki selvillä siitä, ettei kirjankustantaminen ole koskaan ollut hyvä ala. Saksalaiset (Bertelsmann) ja hollantilaiset (Elsevier) tosin saattoivat kuvitella sitä juuri väärään aikaan. Nyt menee koko printtimedialla heikosti, ja liikkeenjohtajat näyttävät tekevän parhaansa, että menisi vieläkin heikommin.

Satun tietämään jokseenkin tarkasti, mitä kustannustoimittajat ansaitsevat ja mikä siis on heidän palkkojensa ja sivukulujensa vaikutus yhtiön tulokseen. Se on niin pieni, että irtisanominen on erikoisen sydämetöntä simputtamista.

Kirjankustantajat ovat eläneet oppimateriaalin tuottamisella. Valtiovalta on ajoittain erittäin perustellusti huolestunut ja kysellyt, onko tämä bisnes yleisen edun mukaista ja että aivanko totta kuntien täytyy maksaa tästä kaikesta.

Kustantajat ovat kerran toisensa jälkeen perustelleet bisnestään korkean kulttuurin profiilillaan ja yrityskuvallaan. Siksi ne tällä toiminnallaan luopuvat leipähampaistaan.

Tammi on jo Bonnierin osa mutta julkaisee siitä huolimatta hienoa kirjallisuutta. Ehkä siellä on sukulaisuuden ja perimän kautta tuntuvissa Olli Arrakosken ja Jalle Hellemanin henki. He tiesivät, että ihminen ajattelee, toimii, toivoo ja pelkää käyttäen välineenä kieltä ja että kielen kryytimaa on kirjallisuus. Siellä on muuten kaupoissa komea riviä Keltaisia kirjoja ja niitä samoja pehmeäkantisina painoksina.

Otava oli aloittamassa kirjailijoiden ihmissyöntiä – vai lieneekö tapaus ”kertomuksia kuolleesta Haavikosta” jo unohtunut? Viestihän oli, että kirjailijan saa lyödä lihoiksi. Sananvapauteenkin vedottiin satuttavasti, ja joku taisi puhua myös kustantajan moraalisista velvollisuuksista.

En ole oikea mies arvuuttelemaan, miksi ensin toinen ja sitten toinen suuri kustantaja (Otava on tosin kirjankustantajana pieni mutta arvostettu) menee munaamaan itsensä.

Kuten sanottu, tiedän alan nykyisyydestä ja menneisyydestä selvästi enemmän kuin olisi suotavaa. Siksi minun on syytä suipistaa suuni ja tiedottaa, että näillä näkymin maltan tuskin olla ryhtymättä blogittamaan, kun olen kuluvan viikon sunnuntaina residenssipaikkakunnallani hallitsemassani asunnossa.

Järvellä räyhää kaksi joutsenta – molliterssi, puhtaana – ja kuikkia seilaa yli yhden jalkapallojoukkueen verran tuossa silmieni alla. Kaiken kukkuraksi vanha kunnon kumieläin eli silkkiuikku on ilmestynyt narisemaan lahdelle.

Blogini ei kuvia puutu. Kävin eilen valokuvaamassa erilaisia kirkonkyliä ja Keuruun ja Petäjäveden kirkot.

Ne ovat puun kirjoitusta, kielen tuomista niille, joilla ei kieltä ollut. Eikä toimitusjohtajaa.