17. tammikuuta 2010

Sisäinen luuseri



Ihmisen manipuloiminen ”sisäiseksi sankariksi” on oikeastaan helppoa. Sitä tehdään sotilasakatemioissa, uskonnollisissa seminaareissa ja joissakin tutkimuslaitoksissa ja yliopistoissa.

Tiettävästi monet sisäiset sankarit, kuten Neuvostoliiton ja Saksan salaisen poliisin tai erikoisjoukkojen jäsenet, ovat olleet vilpittömän hämmästyneitä jouduttuaan teloitustilanteessa odottamattomaan asemaan eli teloitettaviksi.

Heissä on niin syvällä tuo palloilu-urheilun valmentajienkin kaipaama voittamisen kulttuuri, että häviäminen ei tahdo mennä lainkaan jakeluun. Heille on opetettu, että he – tai heidän esimiehensä – tietävät mikä on oikein. Ja äkkiä ja yllättäin tuleekin erilaisia tulkintoja.

Löydä sinäkin sisäinen luuserisi!

Kyynikot sanovat, ettei ole mitään vanhempaa kuin eilispäivän sanomalehti. Kyynikot ovat tyhmiä. Ei ole mitään vanhempaa kuin eilispäivän ihminen.

Heitä ei esiinny hautausmailla eikä uurnalehdoissa. Sinne loppusijoitetut eivät ole ihmisiä minkään tiedon eivätkä useimpien uskontojen mukaan. Arjen kannalta he ovat muistoja. Ja mitä ihmisestä muistaa – sekös on erikoista!

Muistan erään, joka piti itseään hyvänäkin sankarina, koska hän oli keskittynyt toimessaan varjelemaan yhtiön rahoja ja pysyttelemään omistajien suosiossa. Yhtiö on mennyt aikaa sitten nurin, kuten tämäkin muistamani ihminen.

Eräistä toisista tulee ensimmäisenä mieleen vihlova ilkeys. Joistakin kolmansista muistan jatkuvan oman tärkeyden tunnon. En ole muistaakseni koskaan sanonut kenellekään, enkä aio sanoa, että kunhan tuosta oikaiset koipesi, muutaman vuoden kuluttua hyvin harva muistaa edes nimeäsi, koska tuossa tuolillasi istuu toinen samanlainen.

Ihastuttavan hienoon ihmiseen tutustuin Sädehoitoklinikalla 1993-1994. Hänkin kuoli syöpään, mutta sitä ennen hän ehti tukea monia potilaita, hoitajia ja lääkäreitä. Hänellä oli pettämätön silmä. Hän osasi häivyttää itsensä hienotunteisesti tai tarttua käteen tai olkapäähän, kun oli sellaisen aika.

Muistan eräästä Helsingin vanhainkodista vanhan ihmisen, joka ei kyllä ollut ihan täydessä tolkussaan. Hän oli keskittynyt – kuitenkin osittain tietoisesti – vaeltamaan lapsuutensa ja nuoruutensa kukkakedoilla. Ajoittain hän aivan hekumoi onnellisilla muistoilla, joita hänellä oli kovan ja kuluttavan elämän jälkeen mielestäni kovin vähän.

Tiedän erään, joka kantoi pieniä kiviä taskussaan. Toiset olivat huolia, ja sitä mukaa kuin hän vapautui niistä, hän viskasi kivet metsään, toisten kivien joukkoon. Ikkunalaudalla hänellä oli onnen kiviä. Minulla on itselläni se onni, että kun ajattelen veden huuhtomaa rantakiveä, tunnen ajelehtivat kaislan hiukan makean tuoksun ja kuulen linnut ja veden nopean, ikään kuin hiukan hätäisen liplatuksen.

Minulla on tuossa haapa, jota ei ole enää olemassa, koska se oli pakko kaataa. Käsitimme porattuamme runkoa, että se on, juuri kuin joku valtiollinen vaikuttaja, liian suuri ja laho, ja kun kukaan ei kykene uhmaamaan tuulen arkkitehtuuria eikä lumen fysiikkaa, se kaatuu puhelinkaapelin tai talon päälle.

Tästä on jo vuosia, mutta kuulen, saan korviini, yhä edelleen sen haavan lehtien hälisevän äänen ja näen, että sen entisen sijan lähellä on suuria määriä pieniä haapoja, joiden suku ei lopu.

Sääli että maailmassa on niin paljon väärennettyjä idyllejä, jotka eivät perustu kokemukseen eivätkä muistoon, vaan pintapuoliseen käsitykseen siitä, mitä sisäiset sankarit pitävät kauniina. Heidän luetteloihinsa eivät kuulu kastepisarat, lumihiutaleet eivätkä vesitipat, jotka järjestävät ikkunassa hurjia kilpa-ajoja lasin reunasta reunaan.

Muistan erään, joka oli täysi lapsi vielä, mutta päästi kourastansa pääskysiä.

Ja tämän muistan ja siltä varalta, että unohtaisin, minulla on valokuva, jonka liitän tähän.


Valtavia ovat kukat unissa;
mahtava ajatus, mahtava mies.
Ne täyttävät hänen kaupunkinsa terassit.

Ajatus ei nuku. Ajatus joka valvoo
unessa ei kohtaa toista ajatusta
lainkaan... Nyt päivä sarastaa...

Hän astuu kasteisille kiville ja
tarkkailee kukkia, tarttuvin silmin,
tarkkaillen tarkkailemistaan.

16 kommenttia:

  1. Esko Valtaoja kirjoittaa mainiosti "sisäisestä sankarista" Turun Sanomissa:

    Tutkimukseen annetaan yhä vähemmän rahaa ja yhä vähemmän aikaa. Aalto-yliopistossa työskentelevä kollegani kertoo päiviensä kuluvan koulutustilaisuuksissa, joissa korostetaan tahtotilojen ja arvoketjujen merkitystä ja opetetaan, mistä tieteenteossa todella on kyse: ”Kehitetään prosessikonseptit, joissa Public-Private-Partnership -toimintaan yhdistetään People&Prosessit sekä Products&Palvelut (PPPPPPP).
    Seminaaripäivän päätteeksi Suomen parhaat tutkijat pistetään vielä pohtimaan pienryhmissä, mikä eläin Aalto-huippuyliopisto olisi, jos se olisi eläin. (Pahkasika? Vaivaispäästäinen? Stellerin merilehmä?). Eipä kumma, jos tieteen taso laskee.”


    Itse muistan kouluajoilta vanhat männyt, jotka kuitenkin kaadettiin pois lisäosan takia 80-luvulla. Olivat täynnä Vapaussodan aikaista rautaa, luoteja ja muistoja ja sahat menivät rikki. Kävimme katsomassa muutamaa talteen otettua kappaletta. Paikallinen lehtikin taisi kirjoittaa asiasta.
    Siinä kaatuivat osa lapsuuden muistoista. Silloiset mäntyjen viereiset juoksuhaudatkin ovat jo peitetyt.
    Tämä tuli mieleen kun kiertelin pitkästä aikaa Vanhalla Hautausmaalla. Saksalaisten kaatuneiden Vapaussodan sotureiden muistopatsas on jäljellä, mutta kiveen hakatut nimet ovat täysin haalistuneet, eikä nykypolvi saa tietää mistä ja keistä oli kyse. Kuka kultaisi nimien kirjaimet uudelleen.

    Se on helppo kuolema, jos pääsee ennen viime hetkeään kokemaan lapsuuden onnelliset päivät.
    Äitini eli elämänsä viimeiset 10 minuuttia lapsuutensa vanhassa Karjalassa ja juuri ennen viime hetkeä sanoi selkeällä ja kuuluvalla äänellä sylissä: Minä olen vielä Eeva.
    Niin katoavat männyt, Karjalan rauta ja ihmiset, mutta onneksi muistan enkä koskaan unohda.

    VastaaPoista
  2. Syvä huokaus peräkylän unohdetussa peräkamarissa. Vihdoinkin jotain todellista kireän sivistyksen sijaan. Nyt on hyvä panna maata ja nukahtaa.

    VastaaPoista
  3. Tässäkin on kaunis puutarina. Haavan lehdet eivät siinä havise, mutta sieluni korvin kuulen pick-upin tömähtävän puuhun.

    Naapuri ulkomailla kertoi isänsä istuttaneen pikkupoikana isoäitinsä kanssa puuntaimen kotiranchinsa pihalle. Siitä kasvoi iso puu, haapaa vankempi varmaan.

    Vuosikymmeniä myöhemmin ukko oli kaahannut kotiin kapakasta kännissä ja ajanut itse istuttamaansa puuta päin. Otsa veressä oli sairaalaan viety.

    Kolarissa oli tullut vain muutama tikillinen pintavikoja. Lääkäri kuitenkin kuvautti pään varmuuden vuoksi, ja yllättäen löysi terveen miehen päästä aivokasvaimen.

    Sanoivat, että ukko olisi mennyt alle vuodessa, jossei sitä olisi sattumalta löytynyt. Nyt oli köpitellyt kymmenen. Ei ollut enää autoon koskenut, ja korkkikin oli pysynyt kiinni.

    Niin se auto, kuulemma, on edelleen kietoutuneena puun ympärille. Irtikään sitä ei enää saisi, koska puu on kasvanut siihen kiinni.

    Kaunis ja opettavainen tarina. Kannattaa istutella puita oman terveytensä vuoksi.

    VastaaPoista
  4. Mainiosti avaat tuota "haavan kuulemista"

    Pysähdyin tässä wiikolla itsekin kuolpunaan.
    Kuulin kuinka kaksi rakastunutta puuta kihnuttaa
    toisiaan vasten, harvakseltaan, ikään kuin ujostellen,
    vaikka ovat halanneet toisiaan vuosikymmeniä.

    Äkisti vaan ymmärrän;
    antavat himonsa yltyä kyltymättömäksi ennen aktia.
    Upeaa hillintää suorastaan.

    Ens'alkuun, muinoin, hiljaisuuden kuuleminen oli vaikeaa,
    piti oikein kuuntelemalla kuunnella että sai jotain irti.

    VastaaPoista
  5. Voittaminen ja maallinen mammona muistuttavat toisiaan: niistä saa hetkellisen hekuman ja onnen tunteen. Sen jälkeen jää tyhjä olo ja tarve saada lisää.

    Todellista onnea saa toista auttamalla ilman taka-ajatuksia. Silloin, kun näkee toisen kasvoilla hyvän olon tunteen siitä, että olit häntä muistanut tai auttanut pyytämättä. Se on samanlaista onnea kuin äidillinen/isällinen rakkaus, joka pursuaa kiitoksesta pelkästä olemassa olosta. Lapsen ei tarvitse tehdä mitään. Pelkkä olemassa olo riittää.

    Luulen, että pyyteettömässä rakkaudessa on todellisen onnen salaisuus. Kun ymmärtää, että pelkkä olemassa olo riittää täydelliseen onneen, turha kilvoittelu ja tavaran himo häivävät.

    VastaaPoista
  6. JOTAIN VALISTA...

    Tasta kirjoituksesta voisi ajatella, etta ihmiset jaetaan "sisaisiin sankareihin" ja "sisaisiin luusereihin'.

    Ilmeisesti kirjoitus kuitenkin tarkoittaa, etta valtaosa meita on naitten aaripaitten valista. Muutama kaunis esimerkkikin on meista tavallisista.

    Olisikos kaukaa haettu ajatus, etta tama kirjoitus kyselee samalla jonkunlaista hoitoa tai parannusideaa naitten kummankin aaripaan joukoille?

    VastaaPoista
  7. Kunpa oman elämänsä kuvakirja voisi olla kuin talvi päivän Hesarin C1-sivun mukaan eli yllättää korkealla tasollaan.

    Ensin on tekninen laatu. Kemppinen mainitsi "muistelun" klisekuvien kautta. Ainakin 1970-luvun lapselle kastepisarat ja syksyn lehdet ovat sellaisia pahimmillaan.

    Ovatko muistot värillisiä, mustavalkeita vai seepiaa? Itselläni ne ovat useimmin kuin keinovärjättyjä mv-kuvia, joitakin aina vaihtuvia värejä on kirkkaina, esimerkiksi mummin marjaämpäri, oma keltainen etolatuoksuinen sadetakki tai vihreä muhvirunkoinen Raleigh-pyörä.

    Aika usein muisti sisältää 3D-efektin, mutta juuri siten kuin nyt taas elokuvissakin, kohteet tulevat kohti minua, katsojaa. Vain aniharvaan mustoon pääsee Cameronin avatarina, siis itse toimijaksi sisään tapahtumaan. Minusta tämä on yllättävää, olenhan ollut "filmauksessa" kehoni sisällä, en epämääräisenä katselijana. Out of body experience -jutuissa on tämä sama, mutta aikamuoto on eri (nykyisyys/lähitulevaisuus).

    Muistojen sisältö puolestaan on aika yksiulotteisen mustavalkoinen - muistoista voimakkaimmat ovat negatiiviset jutut, aivoillaan ei ole aikamuotoja, sanotaan, joten menetyksen tai henkisen loukkauksen saa kokea lähes alkuperäisenä. Ilot ja voitot sen sijaan haalistuvat hetkessä. Siksi moni huolellinen - ja rehellinen eli kaunansa hallitseva - muistelija kuulemma usein hämmästyy, kun huomaa että elämän saldo onkin aika erilainen kuin negatiivisen saostavasta muistojenlaatikosta käsikopelolla olisi arvannut. Hetken onni on harmien poissaoloa, mutta riittääkö se onnellisiin muistoihin?

    Varsinkin naisissa huomaan tarvetta valaa elämän hyvää konkreetiksi muistoiksi. He otattavat kuvan siitä lomaviikon ainoasta hellehetkestä laiturilla, ja pian se on sen loman ikoni, tosi muisto. Turms kuolemattomasta tai juutalaisilta tutussa muistokiviperinteessä on ideaa. Miksi viedä haudalle, tai muistojensa alttarille kukkaa, jonka siemenen saama elämä pian kuolee, kun voi käyttää kuollutta kiveä, jolla on tulevaisuus myös edessään.

    VastaaPoista
  8. Kappale kauneinta Kemppistä. Kiitos.

    VastaaPoista
  9. Epäilen, että jokaisen sisäisen pumppauksen jäljiltä(tyhjeneehän se kuitenkin välillä) ihminen on entistä tyhjempi ja seuraavilla kerroilla tarvitaan entistä isompi pumppu. Jossakin vaiheessa tulee repeämä. Se näkee ken elää millainen vastavaikutus pumpattujen paavojen ja barbaroiden lapsilta tulee.

    Entä millaisia puuhapetejä valikoituu yliopistojen hallintoon, jonka keskeisintä työtä alkaa olla rahankeräys ja "verkostoituminen elävään elämään(=bisnekseen) pölyisten tutkijakammioiden tukemisen sijasta". Mitattavat (näennäis?)suureet kyllä löytävät tiensä kauniisiin tilastoihin, mutta sisältöjen merkityksellisyyden laita voi olla kyseenalainen. Onko kaikki tämä sopusoinnussa vai ristiriidassa lausuttujen arvojen kanssa, en tiedä. Ehkä vertaan tapahtuvaa vain omiin arvoihini, jotka ovat kenties pudonneet kärryiltä jo viime vuosituhannella.

    VastaaPoista
  10. Aran-saarten mies (dokumentti vuodelta 1934) eilen illalla Teemalta laittoi kaiken taas kohdalleen. Kun on myrsky, ollaan myrskyssä ja toimitaan kuten myrskyssä toimitaan. Ja myrskyä seuraa yleensä tyven,jolloin toimitaan kuten selkeällä säällä toimitaan. Myrskyssä ei ehdi kumarrella mihinkään suuntaan, vähiten omaan suuntaan, mutta tyvenellä se vaara pääsee olemaan.

    VastaaPoista
  11. Ad JarMom:

    Koulutustilaisuudethan ovat mitä mainiointa "tyhjää aikaa", jolloin voi anata ajatusten harhailla - ja näin pulpahtaa uusia ideoita.

    VastaaPoista
  12. Marjo:

    No jopas. Minä voisin myydä vaikkapa Aalto-yliopistolle tyhjää aikaa 5 minuutin jaksoissa, hintaan 5000 euroa.

    VastaaPoista
  13. "They have names for all the winners
    in the world, but I want a name when I loose.
    Call me Deacon Blues."
    -Steely Dan, (P)&(C)1977 ABC Records Inc.

    -NN

    VastaaPoista
  14. Sisäinen luuseri... tästä minä tykkään. Sisäinen sankari on mahtipontista onttoutta, sisäinen luuseri on täyteläistä luovuutta.

    Muistoista kirjoitti Pispalan pieni poika näin:

    Jos tärvellä tahdot sä iltojes huvin
    niin lastaile pöytäsi ystävänkuvin
    ja kiinnitä muistosi puuvillapaulaan
    ja hirtä ne huoneesi seinälle naulaan.

    VastaaPoista
  15. Minulta ja lapsuuteni ihmisiltä on viety kaikki metsät, tutut kuuset, koivut, kokonaiset haavikot (paavoista viis)tuulenpesineen ja sitä myötä polut, lakkasuot ja järvien puhtaus. Mitään ei ole enää jäljellä niistä maisemista kuin haaleissa, joskus tuskallisiksi kirkastuvissa muistoissa ja tuntuu, ettei sitä saa edes surra; omaakin persettänihän olen metsistä valmitettuun paperiin pyyhkinyt.

    Hymyilyttäisi kaupunkilaisten itkut puistoissansa muutamien kaatuneiden, myrskyn säpäleiksi iskemien ikivanhojen tammiraatojen äärellä jos ei tietäisi, kuinka rakkaiksi puut voivat muodostua.

    VastaaPoista
  16. Olin pitkään ihmetellyt sitä, miksi varhaislapsuuden muistikuvani ovat pyöreitä, aivan kuin reunoiltaan kuluneita väreiltään himmentyneitä valokuvia. Sitten kuulin, että pienen lapsen näkökenttä on pyöreä.

    VastaaPoista