11. maaliskuuta 2009

Muisto



Ranskalaisen elokuvan uusi aalto (Truffaut, ”400 kepposta”) täyttää 50 vuotta. Sarjakuva Asterix täyttää 50 vuotta.

Heikki Kaukoranta kävi ehdottamassa Asterixin julkaisemista WSOY:lle 60-luvulla. Häntä kehotettiin poistumaan kiinteistöstä, mielellään vähin äänin, ja viemään mokoma myyntikelvoton roska mennessään.

WSOY oli julkaissut neljä Tintti-albumia, jotka filologi Aimo Sakari oli suomentanut kohdittain omituisesti.

Sanoma Oy aloitti Asterixin 1969, eikä menestyksellä ole ollut loppua. Kukaan ei muista kunnolla, että Outi Valli sekä suomensi että toimitti Asterixeja, ja tekstaamisen suoritti R. Aaltonen. Sarjakuvan tekstaaminen on yllättävän vaikeaa. Aaltonen oli paras.

Tintti (Seikkailu Punaisella merellä) alkoi 1970. Asiaan vaikutti vahvasti ekonomi Jorma Opas, joka loi suhteita erilaisiin lehden- ja kirjankustantajiin. Ratkaisevan sanan sanoi kirjallinen johtaja P. Haavikko.

Kustantajilla oli ongelmana jakelu. ”Lehtikoodilla” julkaisut menivät myös kioskeihin, ”kirjakoodilla” vain kirjakauppoihin. Nyt kustantajat ja sitten asiakkaat pakottivat avartamaan jakelukanavia.

Kyllä, tapasin ohimennen René Goscinnyn, joka kuoli hiukan yli 50-vuotiaana sydänkohtaukseen, kuntopyörää polkiessaan. Kyllä, olen ollut Gaston Dargaud’n tarjoamilla päivällisillä.

Kävin Dupuis’llä ja Castermanilla, joka on Tintin kustantaja Charleroin kaupungissa. Ja oli vielä Lombard, Brysselissä. Kaikki mainitut, Castermania lukuun ottamatta, ovat nyt samaa monikansallista yritystä Média-Participations. Yrityksellä näyttää olevan kadehdittava kyky karkottaa parhaat tekijät. Enki Bilal seikkailee muualla. Italialainen Milo Manara (kuva) julkaisee milloin missäkin ja milloin mitäkin.

Tintti on erikoistapaus – katolisen nuorisojärjestön ja partiopoikien juttu, joka yllättäen osoittautui aivan liian hyvin tehdyksi. Hergé piti selvästi alun perin Neuvosto-Venäjää, Afrikkaa ja Amerikkaa kaikki yhtä kavahdettavina paikkoina. Muutoin ratkaisevat virikkeet tulevat nimenomaan Yhdysvalloista, jossa Goscinny ja Lucky-Luken piirtäjä Morris (M. de Bèvére) oleskelivat pikapuoliin aloitetun Mad-lehden luojien porukoissa.

Nyky-Euroopassa on syytä tähdentää, että ranskalainen itseriittoisuus ei ole muuttumaton ilmiö. Uuden aallon elokuva ja uuden aallon sarjakuva perustuvat lahjakkaaseen ranskalaisten ihailuun amerikkalaisuutta kohtaan ja ylitti ajoittain sen, minkä amerikkalaiset itse saattoivat käsittää. Sekä elokuvassa että sarjakuvassa ranskalaiset juoksivat jenkeissä ja saattoivat sekä kunnon karvarintaiset elokuvaohjaajat että sarjakuvan piirtäjät (Taika-Jimin, Mustanaamion jne.) hämmennyksen valtaan kohtelemalla heitä taiteilijoina.

Vain Hitchcock tuntuu olleen avoimesti ironinen nuorelle Truffautille, joka haastatteli häntä kirjaansa varten. Mutta Hitchcock oli britti ja kukaties saksalaiset olivat lisäksi kertoneet hänelle ranskalaisista yhtä ja toista, kun hän asusti siellä nuorena miehenä oppia saamassa.

Tietty yleissivistyksen ulkopuolelle jäävä kantaisä oli näiltä ranskalais-belgialaisilta piirtäjältä omin korvin kuulemani mukaan Tex Avery, Warner Brosin piirrettyjen tekijä (Droopy eli Lurppa ja paljon muuta).

Tuon yhteyden muistona Pariisissa suurimmassa sarjakuvakaupassa, joka on latinalaiskorttelissa Rue St. Jacquen ja Bd Ste-Germaine-dès Près’n kulmassa, myydään edelleen ylihinnoitellun Tintti-krääsän ohella ylihinnoiteltua Tex Avery-krääsää. – Amerikkalaiset itse eivät ole Averystä kuulleetkaan.

Ranskalaisilla oli tämä hyvä ja kiltti sarjakuva, jonka suurin nimi oli Goscinny ja keskeinen kaupallistaja Pilote-lehti. Heillä oli paha sarjakuva, joka oli poliittisesti, siveellisesti ja muutenkin joka suhteessa vähintään arveluttava.

Mielenkiintoista, että kun sarjakuva on ranskalais-belgialaisessa muodossaan levinnyt Eurooppaan ja elokuva on korkea taide, musiikki ei soi.

Joku osannee luetella maan mainioita rock ja pop-yhtyeitä. Minä en ole niistä selvillä. Mutta sekä iskelmä että laulelma (chanson) ovat niin kielessä kiinni, että ne eivät kiinnosta naapureita.

Olisiko Piaf ainoa poikkeus? ”Kuolleet lehdet” suomalaisessa muodossaan voisi olla peräisin mistä maasta tahansa. Kosman – Prèvertin alkuperäinen Yves Montandin esittämänä tai Juliette Grecon laulama Queneau – taitavat olla herrojen herkkua.

Monsieur Dargaud toimitti Fouquet’lla suurieleisesti pöytäämme jotain ”mitä ette ole ennen nähneet”. – Metsämansikoita. Kiittelimme kohteliaasti.

28 kommenttia:

  1. Muistan kuulleeni, että joku ranskalainen musiikkikriitikko sanoi, että ensimmäinen asia, minkä ranskalaisnuori ottaa pohdittavakseen bändiä perustaessa, on kitaran väri.

    VastaaPoista
  2. Kaverin isoveli kasvoi Tinttien lumoissa. Tuli lainattua useasti. Kunpa sama olisi kääntänyt Asterixit.

    Chansons de Queneu
    ymmärryksen puute haittaa tässäkin.

    VastaaPoista
  3. Raimo Aaltonen oli niin hyvä, että kun hän halusi jättää tekstauksen vähemmälle, Sanoma meni skannaamaan hänen kynänjälkensä ja loi fonttityypin "Aaltonen".

    Aaltonen-fontti pitäisi ujuttaa vakiovarusteeksi käyttöjärjestelmiin. Aivan liian usein kaikenmaailman kelvottomat käyttävät sarjakuvien tekstauksessa karseaa Comic Sansia lähinnä sillä perusteella että siinä lukee se "comic".

    VastaaPoista
  4. Sanokaa rock'n roll ranskaksi, niin ymmärrätte, miksi siitä ei koskaan tule mitään.

    Tajusin tämän kuunnellessani Jean-Philippe Smetiä, tuota Ranskan Elvistä.

    VastaaPoista
  5. Opin lukemaan 1970. Törmäsin heti Arkajalkaan, vanhat kovakantiset Tintit olivat jo kotona isosiskolla. Ranskalais-belgialainen sarjakuva oli rakkainta kirjallisuutta 70-luvulla pitkään. Surullisin päivä 70-luvulla oli, kun luin Ruudusta Goscinnyn kuolemasta.

    VastaaPoista
  6. Ranskastahan tulee yksi aikakautemme hienoimmista populaarimusiikkiorkestereista Gojira, joka omalla taiteellaan on kulttuurin etulinjassa. Tosin laulukieli ei ole ranska.

    Niin ja ne kovakantiset Tintit. Oli varmaan talvi -66, kun löytyivät savolaisen pikkukunnan kirjastosta. Loistavia. Malspiikkiä!

    VastaaPoista
  7. Olivatko Kuvitetut klassikot niin hyviä kuin muistelen?

    Ainakin Aku Ankkojen kohdalla muistin oikein - lapsuuteni Akut olivat todellakin aivan eri planeetalta kuin omille lapsilleni lukemat, kuten kaikki nykyään tietävätkin.

    Mutta nuo Klassikot - kun edelleenkin muistan Ceaserin murhan piirrettynä!

    VastaaPoista
  8. Oma melko ilmiselvä veikkaukseni syyksi miksei ranskalainen musiikki menesty muiden Ranskan taiteenmuotojen tavoin on kieli - pop-kappale harvoin tulee tekstitysten kera radiosta. Toki, jos aikamme lingua franca olisi ranska, tilanne olisi toinen...

    Ranskalaiset ovat erikoisen hyviä nykypäivänä konemusiikissa. Daft Punk, Air, Justice... eturivin artistien lista on pitkä ja moninainen. Samalle tasolle yltää monien mielissä vain Saksa, tuo perinteikäs elektronisen musiikin supervalta.

    VastaaPoista
  9. Voi tätä kansanvallattomuuden päivää! Voi näitä Helsingin satraappeja! Voi Hakaniemen neroja! Hulluja nuo roomalaiset!
    Ulvoo Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  10. Mutsi meinasi olla tyrkyllä tekstaajaksi Sanomille 60-70 luvun vaihteessa mutta omasta mielestään riehuvat kakarat (minä ja sisko) eivät antaneet työnäyte rauhaa niin hakematta jäi. Oli ammatiltaan kartanpiirtäjä ja omasta (puolueellisesta) mielestäni olisi ollut tekstaajana Aaltosesta seuraava. Siskon kanssa jäi harmittamaan Tintin ja Asterixin saamatta jääneet ilmaiskappaleet.
    Olis lähettäny vaikka kauppalapun, tuskin niitä tekstaajia jonoksi asti oli, mutta kun oli(ja on) niin tarkka.
    Ihmeellinen tähti- ekana itseluettuna Tinttinä 60-luvulla jätti kyllä pitkäksi aikaa omituisen varjon seuraaviin Tintti albumeihin mutta takasi myös mielenkiinnon.

    VastaaPoista
  11. Ad Tapsa P: Barksin 50-luvun Akuja ei voi kyllin kiittää. Luojan onni, että Sanoma kerää niistä erilaisia valikoimia myyntiin jatkuvasti.

    Koehenkilöni, viisi lapsenlasta, päätyvät juuri samoihin sarjoihin, jotka itse muistan alkuperäistilaajana (1952 -->), sellaisiin kuin Höpsismi.

    Kuvitgetut klassikot taisivat olla ainakin tyyliltään italialaista tusinatavaraa eli siis erittäin suositeltavia. Tusiatavaraahan ovat Korkkaritkin.

    Sarjakuva on siitä outo alue, että kovin hienostunut työn jälki, kuten vanha Flash Gordon (A. Raymond) ja Tarzan (Burke) tai Modesty Blaise (Holdaway) eivät mitenkään välttämättä varjosta tusinatuotteita.

    Taika-Jim on yksi suosikeisani, ehikä siksi, että se on niin pelkistetty (ja älytön - frakki viidakossa...).

    VastaaPoista
  12. Nykyinen professori Tuhatkauno oli 60-luvun kovakantisissa Tinteissä nimeltään Kierto. Alkuperäinen ranskalainen nimi oli Tournesol (auringonkukka), joka englanninnettiin nimeksi Daisy (tuhatkaunokki). Mistä siis Kierto?

    Huomasin joskus, että englannin kielen teknisessä sanastossa on ilmaisu daisy chain (kiertoketju). Tästäköhän?

    Ja vanhaan hyvään aikaanhan Haddock oli Capu ja Milou Milla...

    VastaaPoista
  13. 50-luvun Aku Ankat, joihin tässä nyt vihdoinkin päästiin, eivät olleet tekstattuja, vaan teksti oli ladottu ohuella versaalilla; helppolukuista. Kun sitten myöhemmin samoja sarjoja julkaistiin uudestaan, kirjasin oli muuttunut lihavammaksi, tylsän näköiseksi, ja samalla pimensi suuria puhekuplia.

    Samoihin aikoihin Ankkojen kieli muuttui ihmeelliseksi sivistyssananokkeluuspuuroksi. Toimituksen piti kaiketi todistella julkaisun kielellisiä arvoja mm. housuttomuuskohun seurauksena.

    Pelle Pelottomalla oli eräässä tarinassa kaksi konetta, joista edellinen osasi vastaukset kaikkiin kysymyksiin, jälkimmäinen osasi tulkata lintujen kieltä.

    Linnun laulamisen syytä kysyttäessä ensimmäinen kone vastasi:
    - Ehkä se itkee, ehkä se nauraa, ehkä se lintu muuten vain laulaa.

    Toinen kone pantiin tulkkaamaan viserrystä, koska tulos vaikutti epäuskottavalta:
    - Ehkä mä itken, ehkä mä nauran, ehkä mä lintu muuten vain laulan.

    - En ilosta itke en surusta itke, jos itken niin itken muuten vaan.
    (J. Leskinen, Syksyn sävel)

    VastaaPoista
  14. Etta mie osaan kirjottaa aiheen vieresta,
    mut loyhaks siteeks,
    toi Helaena Petaiston kirja, Ranskalaiset korot on ihan hyva.
    On heijan kanssa joutunu paljo touhuamaanki.

    Tasta mie pian:
    http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=8&ag=96&t=440&a=3762

    Laulaa henkilo joka osaa lukeakin,
    ei mikaan posetiivin soitaja.

    Ryhti,

    noi napit takissa,

    kuin valmiina hiekkamontulle

    ja on mihin tahdata.

    Yleisokin hyva, ihmisen mittasia ihmisia.

    Heissa kuittipelin sijasta enempi yrittamisen henkea menneessakin muodossa
    kuin yhessakaan kauppakamarinulikassa,
    miten se on mahdollista ? Ihan ku toiseelta planeeetalta.

    Johtuuko se siita etta kuka tahansa voi sanoa lauseeen,
    ja tama ilmio syntyy erityisesti hyvinvoivissa ryhmissa,
    mutta reality ei synny siita vaan toiste pain jos asiat olisivat paremmin.

    Ei saisi konstruoida mista tahansa mita tahansa.

    VastaaPoista
  15. Joo, Coscinny oli ihme epeli. Oma suosikkini oli Ahmed Ahne ehkä siksi että se oli suomentajan bravuuri, loistavia onnistumisia epätoivon vimmalla. Mutta Coscinnyn kuollessa lässähtivät kaikki, Asterix ehkä pahiten. Ihmeellistä nähdä miten vaikea hänen tyyliään on jäljitellä.

    Uudemmassa ranskalaisessa musiikissa on valtavirran reunoilla ihan kummallista musiikkia. Ensi vaikutelma on, että siellä osataan tehdä maukkaita sekoituksia jotka kuitenkin selkeästi erottuisivat toisistaan. Vähän samaan tapaan kuin sellaiset ranskalaiset sekoitukset kuin Dubonnet, Chartreuse ja Bordeaux. Sitten on sellainen erikoinen radioasema, joka sekoittaa maukkaasti jazzia, vanhempaa klassista ja iskelmämusiikkia:
    http://www.radiodeliro.net/
    Mutta valtavirtamusiikki on aina ollut juuri sen verran kamalaa, ettei se ihan yllä camp-huumorin tasolle. Esimerkki tästä on suomalainen Danny, jonka esikuva on Johnny Halliday.

    VastaaPoista
  16. Kitaran väri on tärkeä asia. Etenkin kirkkaan punainen bassokitara on asia, jota vastaan luulisi jo tätä nykyä olevan jonkin sortin lainsäädäntöä.

    VastaaPoista
  17. Kiitos. Make it wit chu - wrong written löööv.

    Kiitos Kemppi. Tsemppi loppuu - duuni ehkä jossain alkaa? Mies alkaa snaijaamaan eikä pelkää - wad är bättre än det? Kauhea paikka kun nainen joutuu sekä levittelemään että suojaamaan. Paranoidiksi siitä tulee vähemmästäkin. Hiton tunarit. Hitto.

    Men dej elskar jag sååå himla myky.

    VastaaPoista
  18. Sääliksi käy Konnon Hannes-parkaa. Kyllä kirstussa aikamoinen kopina on käynyt, niinkuin tuonkin heikkiv:n linkkaaman esityksen aikana.

    Onkohan säveltäjän perikunta saanut teostokorvauksia?

    VastaaPoista
  19. Manaran, Bilalin ja Crepaxin funktio on jäänyt minulle aina vähän epäselväksi. Ehkä ne katolisissa maissa toimittivat jonkinlaista pornolehden virkaa niille jotka eivät kehdanneet lehtiä ostaa.
    Täällähän sai kioskista tai alan liikeistä lehtiä 70-luvulla joissa oli valokuvina samat asiat(S/M, Bondage..) Mutta ei kai niitä olisi sarjakuvina painettu täälläkään jos ei markkinoita olisi. Omalla kohdalla amerikkalainen underground tuntui kuitenkin räävittömyydessään rehdimmältä ja kiinnostavammalta kuin ranskalais-italialainen hienostelu. Pitäisköhän tsekata uudestaan...

    Teemalla pyörinyt sarja ranskalaisista chanson-laulajista Piaf, Brel, Montad, Greco, Gainsbourg näytti karulla tavalla miksei homma putoa. Suurin osa 50- ja 60-luvun esityksistä oli yksinkertaisia renkutuksia joissa laulaja lähes kiusaannuttavasti ilmehtien kertoi kliseisen pikkutuhman tarinan. Vasta 60-luvun lopulla rupesi olemaan biiseissä ideaa ja sanoissa asiaa. Mutta ranskan osaaminen olisi siinäkin plussaa. Piaf on tässä tietysti poikkeus, tulkinta ylittää sanat ja biisit oli hienoja.

    VastaaPoista
  20. Kemppinen kirjoitti: "Mutta sekä iskelmä että laulelma (chanson) ovat niin kielessä kiinni, että ne eivät kiinnosta naapureita. Olisiko Piaf ainoa poikkeus? - -"

    Iskelmä ja laulelma voivat tekstiensä vuoksi menestyä kotikentällä tusinamelodioilla (Владимир Высоцкий) ja/tai laulullisesti hyvinkin vaatimattomina esityksinä (Jaakko Teppo), mutta kyllähän laatusävelet säpsähdyttävät hyvin esitettyinä missä vain (Edith Piaf itse, Jacques Brel etenkin cover-versioina).

    Kieli, vaikka sitä ei ymmärtäisi, vaikuttaa kuitenkin paljon tällaisen laulun tekstuuriin. Hyvän esimerkin, tosin varsinaisen laulelman ulkopuolelta, saa vertaamalla Deccan Entartete Musik -sarjassa julkaistun "Berlin Cabaret Songs" -levyn kahta versiota: ensimmäisessä Tapiola Sinfonietankin kanssa kiertueen tehnyt Ute Lemper esittää herkulliset, sanoituksiltaan jopa nerokkaat laulut alkukielellä eli saksaksi, toisessa hän laulaa saman ohjelmiston englanniksi. Vaikka ymmärtäisi molempia kieliä (tässä tapauksessa vieläpä esimerkillisen hyvin lausuttuina), versioiden ero on kielen erilaisen klangin vuoksi suuri; gastronomian termein edellinen levy on herkullisen al dente, jälkimmäinen taas väsähtäneeksi ylikeitetty parsa.

    VastaaPoista
  21. Mutta ranskankielinen rap kuulostaa ihan pirun hyvältä, vaikkei tajuais sanaakaan.

    Beatlet kertoivat, että kaikkialla maailmassa tytöt juoksivat heidän perässään. Mutta Ranskassa nuoret pojat juoksivat perässä ja huusivat: "JEAN, JEAN!"

    Ja Tintti edustaa sillä tavoin vanhaa romanttista maailmaa, että hänen ammatissaan (toimittaja) oli vielä glamouria.

    VastaaPoista
  22. Ad Sedis.
    "Sanokaa rock'n roll ranskaksi, niin ymmärrätte, miksi siitä ei koskaan tule mitään."

    Kari Peitsamo taisi mainita jossain että hän tunsi olevansa Pariisissa kuin vieraalla planeetalla. Hänen angloamerikkalaisen pop-kulttuurin aineksista itselleen rakentamansa hyväntuulinen sarjakuvahahmo ei resonoinut Ranskassa ollenkaan.

    VastaaPoista
  23. Varmaan parhaita (ranskalaisia) poppisbändejä on ollut 80- ja 90-luvulla operoinut Muriel Laporten ja Daniel Chenevezin Niagara. Ranskaksi laulavat.

    Ehdottomasti parhaat levyt olivat Religion ('90) ja La Vérité ('92), muut kannattaa oikeastaan jättää väliin.

    Ja youtubestahan noitakin pääsee testaamaan:
    www.youtube.com/watch?v=aL11K4dY_kQ

    VastaaPoista
  24. Itse löysin ranskalaisen sarjakuvan kotikuntani kaatopaikalta, 60-luvulla, jonne jonkun ranskalaisen rajanylittäjän sarjakuvaopus oli päätynyt, smurffeineen ja mikä-se-nyt-oli pitkähäntäinen kissapetoineen et al.

    Kielestä viis, mutta jälki oli hienoa.

    Myöhemmin sitten hankin Kaukorannan jonkun epämääräisen avustajan kanssa laatiman sarjakuvan historiakirjan. Siinä piirtäjälle katekismusta. Ja, muuten, kiitos.

    Lisää sitten mulle Manaraa ja Moebiusta, mulla on likainen ja laaja mielikuvitus.

    VastaaPoista
  25. Neljä kovakantista Tinttiä ja 50-luvun Akut sekä Asterix ja Kleopatra avasivat sarjakuvien maailman, mutta malspiikki oli monta vuotta mysteeri. Tosin "teräksinen köydenlävistäjäpuikko" on aika hauska peitenimi viskille. Manara osaa piirtää, mutta eivät ne tarinat ole oikein mistään kotoisin.

    VastaaPoista
  26. hähää móon saanu sut kommentoimaan muutamia.

    VastaaPoista
  27. Täytyypä laittaa Kemppisen sivustolle linkkin Tapio Rautavaaran ja Don Rosan yhteistyöhön. Tosin Tapsa ei ollut enää täällä silloin kun vedon on tehty.

    Tapio Rautavaara - Kohti Alaskaa - Don Rosa

    http://www.youtube.com/watch?v=qXOa_tUGEKA

    VastaaPoista
  28. Se uusi aalto.

    Olen sattuneesta syystä juuri kirjoittanut pitkänpuoleisen tekstin, joka toivon mukaan ilmestyy ennen pitkää Sarjainfo-nimisessä kulttuurilehdessä. Claude Moliterni kuoli tammikuussa. Ja osoittautui, että Francis Lacassin oli kuollut viime elokuussa. Kumpikin keskeisiä vaikuttajia siinä aktivismissa, jonka ansiosta sarjakuva on noussut sille tasolle, joka sillä nykyään on. Ranskassa, Italiassa, Espanjassa, Suomessa. Kautta maailman.

    Siinä liikkeessä oli 1960-luvun alun Ranskassa hätkähdyttävä määrä kulttuuri-ihmisiä: lehdistö- ja kirjallisuusväkeä, mutta varsinkin elokuvan piirissä vaikuttavia.

    Uuden aallon porukkaa. Suomen television aloittamassa sarjassa on jälkiä nähtävissä. Alain Resnais oli keskeisesti mukana. Sarjassa nähtävä Chris Marker niin ikään. Godardin Alphavillessä ja Pierrot le foussa on sarjakuvayhteyksiä.

    *** Heikki Kaukoranta

    PS. Jari Lehtiselle: ihan kuin Sanoman pojat olisivat nimittäneet sitä fonttia Rempuksi - Remppu Aaltosen mukaan.

    PPS. Kuvitettuja klassikkoja: olisivatkohan ne kuitenkin yhdysvaltalaisia?
    http://www.classicsillustrated.com/class1.htm

    PPPS. Arvoisa bloginpitäjä: joskus olisi aiheellista kaivella Ruutu- ja Non Stop -nimisten lehtien esihistoriaa.

    VastaaPoista