28. heinäkuuta 2008

Soi soittoni

Oppinut ystäväni piti ajatustani liian yksioikoisena. Kysyin, olisiko 1900-luvun musiikin kehitykseen ja kehityssuuntiin vaikuttanut ratkaisevasti äänentoiston tekniikka.

Viikolla viestitin, että äänitallenteille eli musiikkiesityksille ollaan tahtomassa mielettömän pitkään tekijänoikeussuojaa, kun tekeillä on Lex Beatles.

Levykaupoissa näkee jo hinnoista, että Elviksen varhaistuotanto on vapaata. Beatles on tietysti suojattua aikoja päättymiseen asti sävellysten ja sanoitusten osalta, kuten kuuluu ollakin.

Mutta esittäjän tekijänoikeus on alkujaan suuri väärinkäsitys.

Esittäjät saivat oikeuksia äänilevyteollisuuden siivellä.

Tekijänoikeus perustuu siihen enemmän tai vähemmän uskottavaan ajatukseen, että omaperäisyys ja luovuus ansaitsevat palkkansa. Todellisuudessa tekijänoikeus on olemassa siksi ettei teoksia voi suojata samalla tavalla kuin muita mestarityön tuloksia – vaikkapa hivelevän hienosti veistettyjä mökkejä, erikoisen herkullisia ruokalajeja tai oivallusta leikata hameen helmat ennennäkemättömän lyhyiksi.

Musiikkiesitystä kun ei oikeastaan voi jäljitellä. Jos joku soittaa pianoa yhtä hyvin kuin Rubinstein, sitten hän on toinen Rubinstein, jonka ura on turvattu ja taattu. Toisaalta esimerkiksi mestarillisten kitaransoittajien jäljittely on osa oppimisprosessia eli koulutusta.

Televisio oli ystävällisesti auki, kun esitettiin yhtä mielielokuvistani ”On lautalla pienoinen kahvila”.

En todellakaan väitä, että se olisi hyvä elokuva, koska ei se ole. Siihen nyt liittyy iloisia muistoja. Olimme nuorempien veljiemme kanssa yksimielisiä siitä, että Kalle Viherpuu (Teijo Joutselan äänellä) on Suuri Suomalainen Näyttelijä. Koska olimme alle kouluikäisiä, arviomme ei ole millään muotoa asiantunteva eikä huomionarvoinen.

Tosin toinen suosikkimme, Siiri Angerkoski, todella oli mainio näyttelijä.

Mutta tällä kertaa jäin miettimään, miten käsikirjoituksen, ohjauksen ja näyttelijöiden surkeuden sisällä 1950-luvun suomalaisissa elokuvissa kuvaus ja äänitys olivat enimmäkseen hyvin ja ammattimaisesti toteutettuja.

Taustamusiikki oli kauheaa, mutta kun alettiin laulaa ja soittaa haitaria – kuten tässä suomalaisessa ”Showboat”-versiossa – niin soitettiin lähes nuotilleen ja laulettiin jopa hyvin.

”Kauniissa Veerassa ” Kippari-kvartetissa lauloivat Olavi Virta ja Kauko Käyhkö. Virran tilalle tullut Auvo Nuotio oli kovan luokan ammattilainen (ja uskomaton avaimenreikätenori), samoin kuin Eero Väre ja tuo Teijo Joutsela. Harry Bergström ja ne muutamat muut olivat tosi hyviä muuntelemaan perinteisiä jenkkoja polkkasävelmiä, jopa niin, että harva hoksaa, miten ”Kauniin Veeran” alkutaite on yksi yhteen ”Sepän sälli”.

Olisiko kuplettien, laulelmien ja iskelmien suosion yksi syy se, että niitä oli suhteellisen helppo äänittää jo suuren gramofonikuumeen aikana ennen sotia ja edelleen veivattavien, savikiekkolevyjä käyttämien grammareiden aikakaudella, jonka muistan itse?

Olisivatko Dallapé ja Malmsten valikoituneet helpon levytettävyyden takia? Malmsten lauloi muutamassa oopperassa, mutta kehitti tavaramerkkinsä, kauniin kurkkuäänen ja puolifalsetin, jo nuorena miehenä.

Soveltuuko mikään muu soitin yhtä hyvin äänentallennukseen kuin haitari?

Olisiko myös suomalainen rautalankamusiikki vinyylilevyn synnyttämä ja sellaiset varhaiset mestarit kuin Dave Lindholm stereolevyn? Oliko Hector ensimmäinen läpi ajatellun LP:n tekijä samalla tavalla kuin Beatles (Sgt. Pepper)?

Voiko raskasta metallia kuvitella ilman raskasta äänentoistoa? Onko Katri-Helena Shellin palveluksessa? Hänen äänensä soi ihanteellisesti C-kasetilla, jotka levisivät koko kansan keskuuteen bensa-asemien myyntitelineistä.

Caruso oli maailman ensimmäinen äänite-superjulkkis. Tenori – harvinaisen heleä ja kapeasti värähtelevä ääni. Louis Armstrong oli ensimmäisiä äänilevyn suurnimiä – läpitunkeva kornetti, sitten trumpetti, ja yhtye kvintetti, sitten septetti.

Helppo äänittää.

Olen kuullut orkesterimusiikkia aivan oikeilta savikiekoilta ja sellaisilta siirrettynä, mutta kuinka ollakaan suosikkeihini ei kuulu monta LP-levyä vanhempaa orkesteriteosta (jokin Furtwängler ja Toscanini vain), kun taas kuuntelen piano-Bachini 30-luvun esityksinä, jos saan itse valita.

Äänitys?

Richard Strauss eli todella suurisuuntainen orkesterimusiikki koki uuden tulemisen – elokuvassa eli elokuvateatterin äänentoistossa (Zarathustra – 2001 Space Odysseu).

Sulkeudun usein mainittuun suosioonne.

Mitä mieltä olette?

42 kommenttia:

  1. on tekijänoikeus teokseen, olkoonpa se ... suullinen esitys...

    esitystä ei esittävän taiteilijan suostumuksetta saa: 1) tallentaa laitteelle, jonka avulla esitys voidaan toisintaa...

    VastaaPoista
  2. Lex Beatles; niillä sen takana seisovilla on todella kieroutunut maailmankuva, onkohan niillä sellaiset kaasunaamariviikset, vai käyttääkö ne viiksivahaa.

    pitäisikö tämä alla oleva saattaa tekijänoikeuksien satamaan;

    http://www.youtube.com/watch?v=M5xVPJUdTHk&feature=related

    Tohon haitari juttuun vastaisin, että munnari, eli huuliharppu, tai ehkäpä myös toi kazoo.

    Dave Lindholmia en tunne, mutta olinpa kerran joskus - siitä on aikaa - katsomassa sitä Alain Resnaisin Nuit et bruillard -Yö ja usva leffaa
    ( http://www.youtube.com/watch?v=Qt1tu4igqnk )
    - en nyt vain muista, että missä ja sitten köpöttelin melkoisen hiljaisena erään saksofonin soittajan kanssa johonkin ravintolaan ja siellä sitten se Lindholmi sanoi mulle, että pitää asua kellarissa, jotta voi ymmärtää elämää ja sitten eräässä toisessa ravintolassa eräänä toisena päivänä se sanoi mulle, että mä en osaa pukeutua oikein. ja jotenkin mulla on sellainen muistikuva, että pikku broidi olisi lainannut jollekin joka soitti jollakin sen ekalla LP.llä kitaran siihen levytykseen, mutta voi olla että mä muistan väärin. broidi on böndellä, eikä se vastaisi puhelimeen jos kysyisin asiasta ja toisaalta, ei se niin tärkeää ole.

    olet aina välillä muistanut mainita ton Pekka Gronowin ja ajattelin, että tässä yhteydessä olisi kai sopivaa mainita vaikkapa ne CD:lle saatetut Sointu-levyt.

    no mun yhdellä kaverilla oli, siis silloin joskus kun Led Zeppeliniltä ilmestyi niitä ensimmäisiä levyjä, niin sillä oli sellainen kunnollinen levari, jota mulla ei vielä silloin ollut, vaikka melkein sitten jo olikin......ja muistan, että kävin siellä niitä Zeppelinin levyjä - ja muitakin - kuuntelemassa ja sillä oli samalla pöydällä, tai se oli jonkinlainen kirjahylly, sellainen vanha grammari ja hiivatin iso pino niitä vanhoja savikiekkoja ja muita ja ne kyllä kiinnosti mua silloinkin enemmän, koska mä en erityisemmin pitänyt Led Zeppelinistä, vaikka Yardbirdsistä olinkin jonkun verran pitänyt.

    sitten kun toi Love Records alkoi levyttää, niin mä ostin niiltä kaikenlaista, vaikka en aina erityisemmin pitänytkään. Mulla oli jopa sellainen valkoinen t-paita, jossa luki Love Records ja sen alla se niiden sensuelli sukupuoliyhdyntää kuvaava logo.

    klassista musiikkia mä kuuntelin paljon ihan pienenä, kun himassa ei paljon muuta ollutkaan. mutsilla oli levyillä oopperaa parin kymmenen tunnin verran ja sitten oli jotakin muuta. esimerkiksi en vieläkään oikein innostu Beethovenista muiden kuin Rubinsteinin soittamana, vaikka se itse sanoi muistelmissaan, että on parhaimmillaan Chopinin soittajana ja antoi vielä asiasta esimerkkejäkin. Musta Richter on siinä parempi.

    en tiedä mitä se stereofonia olisi sen Lindholmin menestykseen vaikuttanut, musta tuntuu, että se kuulostaisi paremmalta suttuisella monolevyllä, mutta kuka tietää. Miles Davisin menestykseen se ainakin on jotakin vaikuttanut, tai oikeastaan siihen mitä se halusi soitella.

    esimerkiksi toi Leonard Cohenin So Long, Marianne tuntuu musta edelleen hiukan kummalliselta kuunneltavalta - siinä äänitysmielessä siis - mutta en väitä vastaan jos minua asiassa joku haluaa oikaista tai potkaista.

    Kipparikvartetin konserteissa olen ollut ihan paikan päällä sattuneista syistä. Ja ihmettelin joskus, kun toi Auvo Nuotio kävi siellä meidän böndellä, että miten helvetissä siitä lähtee sitä ääntä niin paljon, vaikka se oli aika humalassa silloinkin. Se oli ihmeellinen porukka. Ehkä se Petelius tavoitti jotakin oleellista siitä Teijo Joutselasta, vai tavoittiko?

    Molli-Jorin lisäksi pitää muistaa sen pikkubroidi Eugen, vaikka se ei ollutkaan varsinainen laulaja.

    Eugen kertoi eräässä haastattelussa, että kun oli ollut vaimon kanssa puhetta siitä kotona olosta ja laajempaa erimielisyyttä oli sitten ilmennyt sen asian tiimoilta, oli Eugen mennyt tarkistamaan säästämistään almanakoista - sillä kai oli ne kaikki jemmassa jossakin - että miten sen asian laita oikeastaan oli ja laskenut, että viimeisen kuuden vuoden aikana - oliko se 30-lukua silloin - hän olisi ollut himassa kaksi vuotta ja matkoilla neljä. Oli sitten luvannut olla enemmän himassa.


    http://www.youtube.com/watch?v=nJtn8vzTewA&feature=related

    ;)

    VastaaPoista
  3. Ei yksi ihminen näitä Kemppisen blogeja voi kirjoittaa. Siellä on varmaan kymmenkunta haamukirjoittajaa takana. Ei edes yhden ihmisen koko elinaika riitä perehtymään niin jumalattoman moneen asiaan.

    Näino.

    VastaaPoista
  4. Otsikkokuvassa poseeraa maailman kuuluisin kettuterrieri Nipper. Asiasta pieni tarinan pätkä yo. linkkisivun puolivälin tienoilla.

    VastaaPoista
  5. Paljonko vaikuttaa elokuvien äänimaailmaan se, että äänielokuva oli suomalaisen elokuvan kultakaudella vielä suhteellisen nuori keksintö?

    Entä se, että elokuvateattereita oli vähän ja suuri yleisö kohdattiin seurojentaloilla, kun kiertävät kuvannäyttäjät tulivat koneineen?

    Vaatiko tuollainen esitystekniikka jotenkin krouvimpaa tasoa?

    VastaaPoista
  6. Kyllä mikrofonit ovat vaikuttaneet laulajien valikoitumiseen. Vielä 1930-luvulla maikit eivät kestäneet kovaa, voimakasta ääntä. Piti laulaa pehmeästi tai "ääni särkyi".

    Näitä pehmeänohuita tenoriääniä sitten valikoitui suomalaisiksi (ja monen muun maan) populaarimusiikin klassikoiksi.

    Mikrofonien parantuminen näkyy esimerkiksi Olavi Virran äänenmurroksessa. Ns. voimalaulutekniikka tuli mahdolliseksi vasta uudemmilla, paremman dynamiikan omaavilla mikrofoneilla.

    Mutta kuunnelkaapas Max Raabea.

    Tämä on osa parituntista televisioitua konserttia:

    Tyyli sopii nykypäiväänkin, kuten tämä Britney Spears -versiointi osoittaa.

    VastaaPoista
  7. Minä olen vakuuttunut, että äänet eivät pääse eteenpäin ns. ääninä vaan juuri kuten epäilet: plokattuna sillä lailla, ettei Master häiriinny omassa ylhäisyydessään.

    Katri-Helena on juuri sellainen joka ei sotke mitään eikä missään eikä aiheuta mitään skandaalia: sellaiset herttaiset pääsevät aina (!) tosi lahjakkaittenkin edelle: miski siis tarjota kansalle lahjakkaita koska voi tarjota varmoja nakkeja. Melkein hyvä on yhtä hyvä ellei ole kuullut vielä paremmasta. Se on äänitteiden juoksujärjestys: hyvä ja mentaalisesti litistettävä kiilaa aina hyvän ja mentaalisesti liian vahvan edellä. Se mitä puhutaan on vain puhetta: puh puh, informaatiopölyä: Eihän kansa tiedä mitään muuta kuin se, mitä heille on kerrottu. Ja kertoa voi, mitä vaan: kesällä tulivat myös kädestä onnittelemaan miestäni torilla (mutta mies ei sanonut mistä syystä, enkä minäkään kysynyt: sillä ei ole olemassa mitään syytä: mutta joku on kertonut hyviä tarinoita, ja jotkut muut uskovat ja vielä onnittelevat jostain...

    ...kyllä on siis aikoja sekä nähty että erityisesti kuultu

    ...vieläkö on konsultteja, jotka haluavat vangita sitä mitä "on kuultu"? Onpa idiootteja: satukammareihin joutaisivat lapsenuskonsa takia: ja oikeat miehet voisivat vangita vankilaan valehtelijat ja siat

    VastaaPoista
  8. Mikä on avaimenreikätenori? Ei tiennyt google, ei wiki.

    kysyy eräs nuorempi rouva

    VastaaPoista
  9. Äänitallenteiden lisäksi teknologia on vaikuttanut ratkaisevasti musiikin kehitykseen viime vuosisadalla muutenkin. Kitara, tuo viime vuosisadan jälkipuoliskon tärkein instrumentti oli ennen 1940-lukua kylläkin kansan keskuudessa laajassa käytössä (saihan kitaran hankittua itselleen pikkurahalla vaikka postimyynnistä), mutta konserteissa se oli jokseenkin marginaalinen kapistus. Sitten muutama älypää keksi lisätä laitteeseen mikrofonin ja hetken kuluttua Les Paul kehitti lankkukitaran. Kun 40-luvun sotimisista oli päästy eroon, olikin aika kypsä sähkökitaran voittokululle.

    VastaaPoista
  10. Nyt täytyy olla Kemppisen kanssa eri mieltä. Kyllä heti äänilevyn historian alkuvaiheista lähtien äänitettiin ihan kaikkea mitä kansa vain halusi ostaa. Nenähuilusta tamburiiniin. Kauppiaat kun yrittivät myydä ensin kaikille samaa tavaraa, mutta esim. Yhdysvaltain etelän mustat halusivat omaa musiikkiaan. Siksi vanhojen blues-savikiekkojen suhteellinen yleisyys. (Kannattaa tutustua Yazoon julkaisemaan Secret Museum of Mankind -levysarjaan. Toimittaja Pat Conten radio-ohjelmia voi kuunnella netistäkin.)

    Enemmän varhaiset äänityslaitteet vaikuttivat musiikin rakenteeseen. Koska lätyn puoli piti äänittää/kaivertaa kerralla ja tilaa ei sopinut hukata, kappaleista tehtiin 3,5 minuuttia pitkiä vaikka väkisin. Tämä toimi kahteen suuntaan -> mm. bulgarialaisen kansanmusiikin kappaleet lyhenivät huomattavasti, toisaalta taas esim. amerikansuomalaisilla tanssilevyillä kappaleiden kestot pitenivät siitä, mitä tansseissa oli totuttu esittämään.

    Se mikä varmaankin sai Kemppisen arvelemaan Dallapen valikoituneen helpon äänitettävyyden vuoksi on varmaankin musiikin soitossa kuuluva erilainen "rouheampi" estetiikka . Tämä kuitenkin johtunee pitkälti siitä, että ennen äänentoistolaitteiden valtakautta orkestereiden sovitukset piti tehdä siten, että solistit kuuluivat varmasti ja toisaalta solistien ei kannattanut paljon uhrata aikaa hienovireisiin nyansseihin. Tansseissa piti vetää niin lujaa kuin keuhkoista/palkeista lähtee.

    VastaaPoista
  11. Pieni korjaus päivän epistolaan:
    Olavi Virran korvasi Eero Väre,
    ei Auvo Nuotio.
    Jonka veljen,taisi olla Pekka etu-
    meltään,levytyksiä julkaistiin joku
    vuosi sitten cd-levyllä.Hyvä tenori
    hänkin,keskittyi ns. taidemusiik-
    kiin.
    "Käykö keuhko",kysyi lihakaup-
    pias asiakkaaltaan.

    VastaaPoista
  12. Musiikin mekaaninen toisto on yllättävän monipolvinen juttu, suosittelen Varkaudessa sijaitsevaa Mekaanisen musiikin museota. Perustaja-omistaja Kempf vanhempi on kyllä oppaana nykyään jo sellainen, etten ulottaisi suositustani siihen show'hun, muitakin oppaita onneksi on.

    Aikanaan jouduin makaamaan varuskuntasairaalassa useamman päivän. Kannettava CD-soitin oli viimeistä hottia, mutta minulla oli siellä käytössä vain täysin ala-arvoiset kuulokkeet. Minulla oli autossa laaja valikoima levyjä,joita aseveljet sitten toimittivat vuoteeni ääreen. Huomasin cembalon kärsivän luokattomasta toistosta vähiten. Tämä ei kuitenkaan valitettavasti päde vanhoihin levytyksiin, koska soittimet ja tyylitaju ovat tällä saralla niin kovasti välillä muuttuneet, olin vähällä kirjoittaa että kehittyneet.

    VastaaPoista
  13. "On lautalla pienoinen kahvila" oli minunkin lapsuuteni elokuvia, joten vähän harmitti, kun en eilen nähnyt. Mutta ehkei se Sanni (Tuija Halonen) enää olisi ollut niin ihana.

    Suomi-elokuvia olen tänä kesänä jostakin perverssistä syystä katsonut melkoisesti. Se Sinun Mika Waltarisikin kirjoittaa vähintään pimeitä juttuja. Monellakin tapaa mieleenpainuvimpia on Tauno Palon laulelema "Väliaikainen", joka esitetään myös häissä. Vaimo on tietysti vanha ystävä orpokodista.

    Mutta siitä tekniikasta. Kuka muistaa vielä älppäreiden saatanaraidat? Sanottiin, että kun heavy-levyä pyörittää väärään suuntaan, vikalla raidalla puhuu Saatana. Ei tullut kokeiltua. Uskonnon opettaja kyllä kuulusteli monia aiheesta. - Taisivat ne Saatanan puheet kadota, kun cd:t tulivat.

    VastaaPoista
  14. Äänentoistoa meillä kotona hoidettiin Telefunken kelanauhurilla jo 50-luvulta lähtien. Muistan tuolloin vastaavia löytyneen paljonkin sukulaisilta ja tuttavilta. Äänilevyjä oli vähemmän.

    Jotenkin tuntuu tekijänoikeuden olevan vain jonkinlaista osa-aluenäpräämistä, josta kokonaisuus on jo aikaa sitten unohtunut.
    Jos omaperäisyyden ja luovuuden kokonaisuus esittäjän kohdalla olisi väärinkäsitys, olisi samoin periaattein tarkasteltava myös omistusoikeutta.

    Itse omistan 96 kappaletta Vapaussodan aikaisia ja hyvälaatuisia valokuvia. Osa hyvinkin "rankkoja". Kaikissa kuvissa päivämäärä, paikkakunta ja jopa tarkka sijainti kuvauspaikasta. Mieleeni ei tulisi koskaan niitä julkistaa, eikä antaa edes tutkijoiden käyttöön. Ne poltetaan kuolemani jälkeen.
    Minä omistan kyseiset valokuvat, ja ne kertovat sukulaiseni elämästä joltain ajanjaksolta. Jos kuvat julkaistaisiin, voisi joku tulevaisuudessa retostella sukulaiseni elämää. Yhteinen ja/tai yhteiskunnallinen etu ei aja omistusoikeuden edelle.

    Jos lausun runon hivelevän hienosti, levytän sen, julkistan sen, on mielestäni päivän selvää ettei kukaan saa kopioida eikä julkistaa ääntäni ilman lupaa.
    Jos joku välttämättä haluaa kuulla teokseni, pyytäköön imitaattoria hoitamaan homman.

    Eino Leinoa en nykyisin pysty lainkaan lukemaan, koska Vesa-Matti Loiri on pilannut kammottavalla tavalla runojensa soinnun. Tässä on eräs esimerkki tilanteesta jossa koko Loirin tuotannon julkinen esittäminen pitäisi kielttää yhteisen ja yhteiskunnallisen edun perusteella.

    Kuinka pitäkä aika menee kun kielletään poliittisista yms. syistä joidenkin tekijöiden teosten/tekstien/musiikin/kuvien julkaiseminen?
    Ups,samperi, unohtui että näinhän on jo tapahtunut.
    Haluan tekijänoikeudet takaisin mielipiteenilmaisuun.

    Ja kun kerran kysytään mitä mieltä ole, vastaan olevani aina erimieltä. Ranskalaisen haitarin ääni on selvempi kiekoilla kuin tämän suomalaisen kurtun ääni. En osaa kuunnella 60-luvun musiikkia digitaalisena. Haluan kuulla kaikki naarmut ja sihinät, koska ne tuovat musiikkiin olennaisesti liittyvät muistot mieleen.
    Siksi ostan myös pihvit valikoiden suoraan lihakauppiaalta, enkä koske puolivalmiisiin eineksiin.

    VastaaPoista
  15. suomalaisissa elokuvissa kuvaus ja äänitys olivat enimmäkseen hyvin ja ammattimaisesti toteutettuja

    Eri mieltä. Suomalaisia elokuvia on aina vaivannut ja vaivaa vieläkin (jopa television visailuohjelmat ovat tämän surkean tavan perineet) puheen hiljaisuus ja musiikin toitatus. Tarkoituksena lienee alunperin ollut dramatiikan (tai vastaavan) keinotekoinen luominen kun varsinainen elokuvanteon ammattitaito on puuttunut?

    VastaaPoista
  16. Suomi-filmin äänitykset saattoivat olla hyviä mutta niiden toisto oli kammottava; optinen ääni tehtiin kustannussyistä Suomessa Helsingissä eräässä takapihan työhuoneessa. Filmimateriaali oli huonoa ja pinnakkaiskopiointi vielä huonompaa; mulla on muutama leffoista tallennettu biisi joissa kuuluu optinen kohina ja rasahdukset; kehitysvammoja. Lopullinen äänihän oli kuin puhelimessa.

    50--60 -luvuilla oli käytännössä vain yksi kunnollinen (ja vanhanaikainen) studio eli Pitskun Finnlevy (Radiota lukuunottamatta).

    Sitten tuli Love Records, sen studio, stereotekniikka, kasiraita-Otari ja mahdollisuus splaissata nauhaa sekä raidalta-raidalle -äänitys. Mä kävin nitomassa sen studion seinään säkkikangasta että saatiin vaimennukset kuntoon.

    Ja vasta Loven myötä mahdollistuivat Lindholmit ja muut. Kukaan ei päässyt kunnolla Finnlevylle ilman kulujen maksajaa, ja hyvillä aloittelijoilla ei sellaisia ollut. Musiikkipolitiikka meni "kaverille tilaisuus"-periaatteella, jollei isi maksanut.

    VastaaPoista
  17. Kannettavat äänentoistolaitteet ovat tehneet sen, että radiopoppi kompressoidaan niin, että kaikki äänet tulevat tasapaksuna puurona, eikä nyansseja juuri kuule. Radiovastaanottimen ehdot ja kuunteluolosuhteet (auto, vene, kesämökki, uimaranta, kuulokkeet) ovat siis olennaisella tavalla muovanneet iskusävelmämusiikin luonnetta. Klassisen musiikin hiljaa soitetut kohdat hukkuvat Volvon moottorihyrinään.

    Dave oli amerikkalaisen rock- ja singer-songwriter -musiikin varhainen toisinto Suomessa. En tiedä, millä tavoin kotimainen äänilevytekniikka olisi synnyttänyt hänet.

    Ruotsinkielisenä Dave teki suomen runomitan noudattamisen rytmimusiikissa tarpeettomaksi samaan tapaan kuin M.A. Numminen teki tarpeettomaksi YLE:n koelaulutilaisuudet.

    Bob Dylanin debyyttilevy oli mono. Siitä tuli stereopainoskin, mutta sitä ei voi kuunnella stereona, koska laulu tulee toisesta kanavasta, ja kitara toisesta.

    Minusta äänittämisen helppous ei ole juju - vaikak äänittäminen olisi kuinka helppoa, ei sitä tehtäisi, ellei se myisi.

    Beatle-pojatkin kera G. Martinin näkivät kovasti vaivaa laulujen tuottamisessa. Motown niin ikään. Hippirokkarit viipyivät studioissa kuukausitolkulla kamoissaan. Ei se ollut aina taloudellista eikä "helppoa".

    Musiikkikappaleiden pituus on tärkeä seikka. Radiobiisin pitäisi olla noin kaksi ja puoli tai kolme minuuttia. Bob Dylanin kuusiminuuttinen Like A Rolling Stone muutti tämän kyllä, sillä sitä radioasemat ovat mukisematta soittaneet 40 vuotta. Varmaan oli kyllä Ray Charlesillakin joku pitempi veisu äänitettynä.

    Seiskatuumaisen mitta on varmasti ollut yksi pituuteen vaikuttava seikka.

    VastaaPoista
  18. Tuli niin paljon asiaa, että pätkin tekstiä eri jutuiksi.

    Kotisoittimien yleistyminen liittyy aiheeseen. Läpi ajateltu pitkäsoitto liittyy siihen, että kuluttajalla on vehkeet, joilla koko vinyylin voi kuunnella kotona.

    Sgt. Pepper ei voi olla ensimmäinen läpiajateltu. Eikö se liittyisi enemmän ensimmäiseen suunniteltuun tuplalevyyn. Kyllä Rubber Soulissakin jo selkeästi piirteitä siitä, ettei kyse ole vain nipullisesta singlejä. Ja Beatle-pojat jättivät levyiltä pois singlet, koska seiskan ei ollut tarkoitus promotioda uutta levyä. Jätkät ajattelivat, että jo kertaalleen julkaistun kappaleen sisällyttäminen levylle olisi rahastusta. Jollain tavalla sekin on jo albumikokonaisuuden miettimistä.

    Kolmannessa maailmassa ihmisillä ei ole kotistereoita. Musiikkia kuunnellaan radioista ja tanssihalleissa. Niissä tiskijukat edelleen soittavat vinyyliseiskoja kahdella levysoittimella, joiden välissä on mikseri. Albumikokonaisuudet eivät ole aivan mielekäs formaatti, vaikka tokipa "pitkäsoittoja" on tehty iät ajat. Soundit vain ovat paljon parempia hyvin prässätyillä seiskoilla taikka kymppituumaisilla.

    Jamaikalla käytetään samoja rytmipohjia edelleen. Ulkona on leegio nuoria miehiä jonossa, ja kukin käy vuorollaan luikauttaumassa oman versiossa samaan rytmipohjaan. Yksi menestyy, toinen ei. Kun joku on tuupannut ulos riittävän kasan singlejä, niistä voidaan länsimaisia levynostajia varten kyhätä muka ajateltu albumikokonaisuus.

    Internet (Myspace jne.) ja iPOd voivat muuttaa jotain tässä länkkäreiden konseptitottumuksessa, sillä musiikki alkaa olla metritavaraa, jota ei ole pakko hankkia albumimuodossa ollenkaan.

    VastaaPoista
  19. Tuli mieleen tosta raskaan metallin äänentoistosta, että


    http://www.youtube.com/watch?v=HSchoITeht0&feature=related

    http://www.youtube.com/watch?v=NsYfLjsHBDE&feature=related

    http://www.youtube.com/watch?v=xkpZ645ztl0&feature=related

    ja näitä tietysti löytyy vaikka kuinka, esim haulla

    Betcha can't play this

    VastaaPoista
  20. Jo ainakin 60-luvulla popmusiikin tuottajat kuuntelivat säröherkillä pikkukaiuttimilla maltillisella volyymilla juuri äänittämäänsä musiikkia varmistaen että se kuullostaa hyvältä, vaikka minkälaisen rusinamankan ämyrin kautta kuunneltuna.
    Toisaalta radioasemat lähettävät ainakin kaupallisella puolella lähetystään vahvasti käsiteltynä mm. taajuuskorjattuna ja kompressoituna eli ääntä puristetaan ala ja yläpäästä kasaan ja keskialuetta voimistetaan sekä hiljaisten ja kovempiäänisten kohtien välistä eroa tasataan. Äänenmuokkauksella pyritään varmistamaan että aseman kautta kuultu musiikki kuullostaa voimakkaalta, läsnäolon tunne (presence) on vahva ja soundi on toivottavasti parempi kuin kilpailijan (joka tietty käyttää samoja konsteja).
    Tämä aiheuttaa sen että moni esitys kuullostaa radion kautta paremmalta kuin omalta äänitteeltä kuunneltuna.
    Näin CD ja MP3 aikakaudella tuntuu että nimenomaan läsnäolon tunne äänitteistä on hukassa. Varsinkin vanhoista äänitteistä.
    Mikä tahansa Billie Holidayn savikiekko tai 45-single saa niskakarvat pystyyn mutta sama biisi cd:ltä kuullostaa lattealta naukumiselta tai jopa tylsältä.
    Jopa 70-luvun uudelleen julkaisut kuullostavat paremmalta.
    Samaa ongelmaa on jopa kun alkuperäinen levy-yhtiö alkuperäisiä masternauhoja käyttäen julkaisee materiaalia
    cd - kokoelmana, eli joku muu ongelma ko. tekniikan käyttämisessä on.

    Onhan tästä muistaakseni ollut tällä blogilla aiemminkin puhetta.

    VastaaPoista
  21. Bernard Stiegler puhuu näistä jutuista elokuvassa nimeltä The Ister.

    Squarepusher sanoo että soittopelinsä ovat tietoisia, eläviä esineitä.

    En kuitenkaan usko että hyvin mikitetyn marsun tai rhodesin sointia pystytään mallintamaan.

    VastaaPoista
  22. Maininta Malmsténista toi mieleen sen, kuinka jäsentymätöntä meikäläinen laulajaluokittelu on. Jos jätetään klassisen laulun sisäinen diskurssi sivuun, ei laulajia yleensä jäsennetä kuin luokkiin tangolaulaja, pop-laulaja ja "ooppera"laulaja. Esimerkiksi jopa Yhdysvalloissa käytössä on hieman tarkempi luokittelu, esimerkiksi on tunnettu termi crooning, jolla tarkoitetaan Bing Crosbyn aloittamaa laulutapaa, jota seurasivat mm Dean Martin ja Perry Como.

    Isoisäni vanhanaikainen jaottelu koulutettuihin laulajiin ja mikrofonitaiteilijoihin ei ole aivan niin hassu kuin kuulostaa, sillä vaikka Topi Sorsakoski ja eräs aiempi laulaja saattavat levyltä muistuttaa toisiaan, ero olisi ollut korvin kuultava - tai kuulumaton - jos herrat olisi laitettu laulamaan samalle lavalle vuorotellen ilman mikkejä. Vaikkei se koulutus aina niin kummempaa olisi ollut tai tarvinnut olla. Mielenkiintoista on seurata sympaattisen Mika Pohjosen uran vaiheita.

    VastaaPoista
  23. Ad Omnia:

    Eugen Malmstenista muistuttaa joskus rouvani, jos sattuu tipahtamaan kastiketta paidalle. On kuulemma vähemmän tunnettuja muusikon murheita tuo puhallinsoittajan alahuuli, joka Räppä-Malmstenilla siis oli kehittynyt.

    Muistelen että E. Malmstenin porukka soitti Klaavassa, kun asuin naapuritalossa 3. linjalla, siis vastapäätä Oivaa.

    VastaaPoista
  24. Ad Omnia:

    Varkauden soitinmuseo on todella huvittava paikka. Kokoelmissa on siis suuri määrä erilaisia mekaanisia soittimia posetiiveista alkaen.

    Erikoisbonus: sijaitsee lähellä Possulaa (joka siis on Savossa omistamani loistohuvila).

    VastaaPoista
  25. Ad JarMom:

    Vapaussodan / kansalaissodan kuvasi ovat Sinun määrättävissäsi omistajana. Voit toteuttaa hyvin ymmärrettävän ajatuksensa. - Tekijänoikeus niihin on sammunut, mutta sitäpä ei tarvita tässä tilanteessa.

    VastaaPoista
  26. Ad Jussi:

    Sivumennen - "Yö ja usva" on kauhistuttava ja valtavan hieno elokuva, jossa spiikki (Jean Cayrol?) vielä lisää tehoa.

    VastaaPoista
  27. Ad Omnia:

    Avaimenreikätenori on kuoromiesten kieltä (ääni kuin avaimenreikään pierisi), ja tarkoittaa tässä tapauksessa hyvin korkeaa ja vähän kimakkaa tenoria.

    Auvo Nuotio kuului tempaissaan Äänislinnassa postikonttorin lotalle "Niin minä neitonen, sinulle laulan", johon samassa konttorissa asioinut muamo "A niin heliäst brihatsu laulo, ett miult kus' housuu lurahti."

    VastaaPoista
  28. Addendum:

    Kommenteissa mainittu "crooner" # 1 oli varmaan Frank Sinatra.

    VastaaPoista
  29. Kuinka moni on todella lukenut uuden direktiivin tekstin? Ensimmäinen artikla, jossa määritellään suojan kohde, on täysin käsittämätön. "A fixation of the performance otherwise than in a phonograph" on siansaksaa.
    Phonograph tarkoittaa amerikanenglannissa levysoitinta ja englannissa fonografia, sellaista jolla soitetaan lieriöitä. Siis toistolaitetta, jolle ei voi tallettaa mitään.

    Phonograph on ilmeisesti käännösvirhe, ranskalainen teksti on phonogramme ja saksalainen (alkuteksti?) Tonträger, suomeksi tallenne. Haetaan englannin kielen sanaa "phonogram", äänitallenne. Mutta komissio haluaa ilmeisesti kohdella eri tavalla

    "äänitteitä jotka ovat tallenteella" (toinen lause), ja "äänitteitä jotka on tallennettu muuten kuin tallenteelle" (toinen lause, ,fixation of the performance otherwise than in a phonograph)

    missä ei ole mitään järkeä. Periaatteessa sama saksaksi ja ranskaksi.
    Olisiko komissio halunnut tehdä eron kaupallisesti julkaistujen tallenteiden (= "äänilevyt") ja muiden tallenteiden, esim radionauhoitusten, kotiäänitteiden jne välillä. Se ei kuitenkaan ole sanamuodon valinnassa tullut selväksi.

    Direktiivin mukaan taiteilijoiden oikeudet "ei-tallenteilla" ovat voimassa 50 vuotta mutta tallenteilla 95 vuotta. Tuottajien oikeudet ovat molemmissa tapauksissa kuitenkin voimassa 95 vuotta.

    Muuten on mielenkiintoista, että komissio on ennakoinut mahdollista kritiikkia ja kirjoittanut direktiiviin asiallisen "use it or lose it"
    -pykäkän. Jos äänitettä ei ole julkaistu (uudelleen) vuoden kuluessa nykyisen suojan päättymisestä, suoja raukeaa. Mutta jos levy-yhtiö julkaisee 50 vuotta vanhan äänitteen verkkomyyntiin vuonna 51 ja se on sen jälkeen poissa markkinoilta seuraavat 44 vuotta, tämä on ok.

    Taiteilijoilla olisi myös mahdollisuus vuoden ajan nykyisen suojan päättymisestä julkaista itse äänite. Silloin suoja jatkuisi 95 vuotta ja oikeudet siirtyisivät taiteilijoille. Tämä edellyttää kuitenkin, että kaikki esiintyjät toisen viulun soittajaa myöten (tai yleensä näiden
    kuolinpesät) vaativat tätä yhteisesti.

    Assessment-dokumentissa on paljon väitteitä, jotka ovat täysin virheellisiä, mutta tästä enemmän jatkossa. Esimerkki: komissio väittää, ettei muutos lisää radioyhtiöiden kustannuksia, koska kaikki radioasemat maksavat vuotuisen kokonaiskorvauksen levysoitosta. Suomessa Yleisradio maksaa kuitenkin euroa minuutissa jokaisesta soitetusta levystä, eli pidennys vaikuttaa ilman muuta Ylen gramex-korvauksiin (mutta summa on mitätön, koska vanhoja levyjä soitetaan vähän).

    Pekka Gronow

    (Lisäsi J.K. luvan saatuaan)

    VastaaPoista
  30. Jukka kemppiselle:

    Vapaussodan / kansalaissodan kuvasi ovat Sinun määrättävissäsi omistajana. Voit toteuttaa hyvin ymmärrettävän ajatuksensa. - Tekijänoikeus niihin on sammunut, mutta sitäpä ei tarvita tässä tilanteessa.

    Tätä ajan takaa. Minulla on omistusoikeus ja määräysoikeus. Miksi ihmeessä tekijänoikeus ei voi kulkea perintönä, jolloin ilomielin julkaisisin joitain valokuvia?
    Tekijänoikeus voisi olla alalajina määräysoikeustieteelle, jolloin tekijällä olisi oikeus määrätä oikeudet tekemisistään ja teoksistaan jälkipolville, haluamallaan tavalla.

    Jos julkaisisin kuvan, jossa 5 punikkiämmää makaa ammuttuna kiven vieressä Uudenkylän kohdalla, niin joku voisi retostella kuvaa sensaatiolehdissä ja mainita isoisäni ampuneen nämä ämmät. Retostelu jäisi jos vain minulla olisi oikeudet kuvan julkaisemiseen, eli määräysoikeus teokseen.
    Maailmalla on niin paljon ihmeellisiä lakeja, että teoksen määräysoikeus mahtuisi hyvin mukaan kokoelmiin. Määräysoikeuden voisi perilinen myydä, pantata, luovuttaa, tai lahjoittaa edelleen.

    VastaaPoista
  31. Sedis,
    Jos kuuntelet 20-30-luvun Blind Willie Johnsonia, niin aika kovaa äänenkäyttöä niissä on.

    VastaaPoista
  32. JarMom: Toki mainitsemiesi kuvien omistajana voit niitä käyttää haluamallasi tavalla, onhan historiallisten kuvien ottaja on tavalla tai toisella uskonut kuvat haltuusi. Peesaan tässä tietysti Kemppistä.

    Mutta en olisi minä, jos en jatkaisi tästä.

    Tapahtuiko tämä kuvien luovuttaminen siinä tarkoituksessa, että sinä tuhoaisit / määräisit tuhottavaksi ne.

    Kuvan aiempi omistajahan ei niitä koskaan tuhonnut.

    Miksi sinä?

    Kirjoitat: "Kuinka pitäkä aika menee kun kielletään poliittisista yms. syistä joidenkin tekijöiden teosten/tekstien/musiikin/kuvien julkaiseminen?"

    Omistamiesi sisällissotakuvien luonteen huomioon ottaen sinä taidat tehdä juuri tätä.

    VastaaPoista
  33. Jukka Kemppiselle kysymys:

    Miten tekijänoikeudet koskettavat musiikkiteoksen äänitarkkailijaa, editoijaa, että muita vastaavia toimijoita.
    Jostain direktiivin selitysosasta muistan lukeneeni tilanteen, jossa yksi äänitarkkailija (musiikkiteoksen tekijä) pystyisi vesittämään julkisen esittämisen jos ryhtyisi pottumaiseksi.
    Kyseistä esimerkkiä en enää löytänyt...

    VastaaPoista
  34. Ad JarMom:

    Kysymys paikallaan - äänentarkkailijasta. Periaatteessa hän ei kuulu esitysoikeuden haltijoihin, mutta etenkin viime vuosikymmeninä on ollut paljon ihmisiä, jotka äänittävät ja miksaavat niin syvältä ja hyvin, että heidän rinnastamisensa esittäjiin ei ole kaukaa haettu.

    Pekka Pohjola on tehnyt joitakin "äänityksiä" käyttämättä lainkaan kitaraa ja yhtyettä, siis alusta loppuun tarkkaamosta.

    VastaaPoista
  35. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  36. Jukka Kemppiselle:

    Siinä tekijänoikeus saa mielenkiintoisia piirteitä mixaajien, äänentarkkailijoiden vaatiessa itselleen osuutta korvauksista, luovasta ja omaperäisestä vaikutuksesta lopulliseen teokseen.

    Hyvä että Varkaudessa on soitinmuseo. Tuomittakoon varkauteen myös esittäjien- kuin tekijänoikeudetkin.

    VastaaPoista
  37. Radio-ohjelmian kompressointi

    Hesarin Kysy Kirsiltä -palstalta tai muusta vastaavasta luin aiemmin tänä vuonna, että Suomessa Ylen Ykkönen olisi ainoa ei-kompressoitu radiokanava. Kuuluu Kemppinen-ohjelmankin musiikit paremmin!

    Kemppinen kirjoitti: "Kommenteissa mainittu "crooner" # 1 oli varmaan Frank Sinatra."

    Professori numeroi kuten haluaa, mutta sekä ajallisesti (Bing Crosby oli tähti kauan ennen Sinatraa) että menestykseltään (Crosby oli pitkään jollei vieläkin kumulatiivisesti laskettuna levyiltään myydyin amerikkalainen laulaja) Frank Sinatra ei tässä taida olla numero yksi.

    Muuten, en nyt ehdi mobiililaitteella katsoa, mutta muistaakseni englanninkielisessä Wikipediassa on pitkä listaus croonereista omana artikkelinaan.

    VastaaPoista
  38. Kaikella kunnioituksella, pitäisi kai sanoa... mutta heitot tyyppiä haitari on paras äänitettävä soitin, stereolevy synnytti Dave Lindholmin ja trumpetistin/kornetistin johtama kvintetti/septetti helppoa äänitettävää ovat totisesti heittoja - huteja. Bloginpitäjän monialaisuuttahan täällä kai usein - syystäkin - ihaillaan, mutta ainakin nyt sitä on 'levytetty' jo vähän liian ohuesti leivälle...

    VastaaPoista
  39. Kompressointia käytetään hyvin vahvasti kyllä myös CD-levyissä. Ehkä tämä vaikuttaa läsnäolon tunteeseen. Tietenkin kun vielä kaikki soittimet ja vokaalit taajuuskorjataan ja rummut tehdään luuppina, jonka kesto ja iskemät säädetään ns. kohdilleen, jää esittäjälle kovin vähän keinoja luoda mitään tunnetta - läsnäolon tai muuta - tallenteelle.

    1, 2, 3, 4, 5

    VastaaPoista
  40. Jukka Kemppinen, Meillä on vanha grammari ja siihen vaan pari levyä.
    Ku mun isä oli nuori, se ei tajunnu niitten levyjen arvoo (niin rahallista ku historiallistakaan) Joten se meni, fiksu ku oli, ja rikko ison liutan niitä levyjä kavereittesa kanssa. Nyt sitä harmitta ihan hirveesti, samoin mun äitiä. Onko sulla yhtään niitä vanhoja grammarin levyjä? Jos on nii voisitkohan myydä niitä? Tai jos ei oo ni tiiätkö mitää paikkaa netissä mistä niitä vois löytyä?

    VastaaPoista