20. lokakuuta 2006

Paha pappi

Kansanperinteessä on hyvin runsaasti ikäviä mainintoja papeista. Siinä virassa jos missä ihminen on päätoiminen silmätikku. Kirjallisuudessa pappi, etenkin kirkkoherra, näyttäytyy usein esivallan edustajana.

Tämä perinne on yhtä vanha kuin kirjallisuutemme. "Seitsemän veljeksen" lukkari toden totta on eräänlainen Edvin Laineen varhainen inkarnaatio. "Nummisuutareissa" ihastellaan teologian ylioppilas J. Kurkelaa, joka "poruttelee akkoja kuin poika".

Myös kirkonkäynnistä Kivi antaa mieleenpainuvan kuvan:

"Sen tästäkin näemme, että tuon nuoren apulaisemme luona – totisesti herännyt mies – käy monet verrat naisia enemmän kuin miehiä kokouksissa lauvantai-ehtoina; sinne akkoja kirjavana liehtoo mennä, mutta harvoin miehen sinne könöttävän näet. He ovat sitä paatunutta sukua, niin, paatunutta, mutta kas kuin kova tulee, niin koiraskin poikii, sanoo sananlasku, ja niinpä kävi nytkin Juhon saarnatessa. Kauvan hän naisia itketti ennenkuin sana pystyi miehiin, mutta antoipas hän heille muutaman kiivaan silmän-mulkauksen ja huusi kovasti, että »tästäkin saarnasta teidän kerran tulee tehdä ankara tili», ja järähtipä, järähtipä muutaman ukon leuka ja siellä ja täällä tutisi joku karhea tukka; ja koska hän nyt tuli saarnansa toiseen osaan ja taivasta oikein eteemme maalailemaan rupesi, niin kohina raskas kuului yli koko kirkon, kuin metsässä, koska rakeita sataa, ja ukkonen pauhaa, herran voima korkeudessa jylisee; ja yksikään silmä ei kuivaksi jäänyt."

Agathon Meurman ja August Ahlqvist pahastuivat myös tästä papiston parjaamisesta. Kivi oli ensimmäinen kirjailija, jota vaadittiin tilille siitä, ettei hän ymmärtänyt herrasväen hyvyyttä. Rusthollari-valtiomiehet julistivat: Tämä ei ole se Suomen kansa, jonka niin hyvin tunnen.

Kotimaa-lehti hakee särmää. Se on nykyaikaa. Lehti ei ole kirkon äänenkannattaja mutta kirkollinen.

Tämän viikon numerossa esitellään Tarja-Liisa Luukkaasen viime vuonna ilmestynyttä kirjaa "Sääty-ylioppilaasta ensimmäisen polven sivistyneistöön. Jumaluusopin ylioppilaiden sukupolvikehitys ja poliittis-yhteiskunnallinen toiminta 1853-1918." (SKS - Historiallisia tutkimuksia).

Lehti antaa havaintoesimerkin journalismin ongelmista. Luukkasen tutkimus on suorastaan merkittävä. Kirkkoruhtinaiden kuva hallitsee käsityksiä ensimmäistä maailmansotaa edeltäneestä kirkosta. Kuitenkin maalaispojat olivat merkittävin ryhmä papiksi opiskelevien joukossa. He edistivät suomen kieltä ja köyhyyden käsittämistä kauan ennen muita.

Tutkimus on siis oiva, mutta lehtiartikkeli tutkijasta ja tutkimuksesta ei.

Kotimaan otsikko on Väinö Linna oli väärässä ja jutun keskeinen sisältö on Täällä Pohjantähden alla -romaanin Salpakarin kaltaista pappia ei ollut olemassa.

Luukkanen on käynyt läpi yli kahden tuhannen maailmansotaa edeltäneen ajan teologian ylioppilaan taustat, mutta Salpakaria ei löytynyt.

"Todellisuudessa autonomian ajan loppuvuosikymmenien papisto oli suomen kielen ja kansan asialla. Sen rooli oli merkittävä kansan kouluttamisessa, se tunsi sosiaalista vastuuta ja oli kiinnostunut yhteiskunnallisista kysymyksistä. Linnan kirjoissa tämä papiston rooli hämärtyy ja unohtuu."

Selityksettä jää, miksi Linnan olisi ollut otettava huomioon papiston rooli.

Tutkija ja Kotimaan toimittaja taitavat olla niin nuoria, etteivät muista, millä innolla ja raivolla etsittiin Lammiota "Tuntemattoman sotilaan" ilmestyttyä 1950-luvulla. Etenkin kaaderiupseerit todistelivat, että Lammio, Sarastie ja Karjula ovat joka tapauksessa sammakkoperspektiivistä nähtyjä irvikuvia. Lisäksi annettiin ymmärtää, ettei Linnan kaltaisella henkilöllä ollut edellytyksiä ymmärtää näin korkeita asioita.

Kotimaa kirjoittaa 19.10.2006 (siis 2006 - ei 1906):

"Linnan historiakuva on ideologinen, ja oikeutus kansalaissodassa koetulle vihalle."

...

"Lajissaan ainutlaatuisena ja jonkinlaisena tiedepoliittisena idän henkäyksenä Suomessa Luukkanen pitää sitä, että Väinö Linasta tehtiin tieteen akateemikko. Linnan fiktiiviset romaanit rinnastettiin tällä nimityksellä tieteelliseen tutkimukseen. Lahjakkaasta, mutta kouluja käymättömästä kirjailijasta tehtiin ilman tieteellisiä näyttöjä tieteen akateemikko ansioituneitten tiedemiesten joukkoon."

Samalla lehden sivulla pohditaan, edistikö YLE Tarja Halosen valintaa vuoden 2000 vaaleissa näytämällä Pohjantähti-elokuvaa pari päivää ennen vaaleja.

Olen aikaisemmin tässä blogissa todistellut, etteivät Linnan suurromaanit ole historiallisia romaaneja, vaan eksistentiaalisia. Pohjantähden suuri synnintekijä on Akseli Koskela. Pappilan herrasväki on taustaa. Akseli aiheuttaa itse oman onnettomuutensa ja tapattaa kaksi veljeään ja kolme poikaansa.

Linnan romaanien luonnehtiminen ideologisiksi osoittaa mitä syvällisintä asaintuntemattomuutta. Salpakarien etsiminen arkistoista on tutkijalta tieteellinen haksahdus.

Kirjallisuudentutkimuskin on tiede. Laaja suomeksikin julkaistu tutkimuskirjallisuus kertoo mielenkiintoisia asioita romanihenkilöistä ja sellaisten suhteesta todellisiin henkilöihin.

Artikkelin heiveröisyys näkyy myös arvelussa, että Linnan romaani "tarjosi 1960-luvun radikalismille halukkaasti omaksutun historiakuvan". Tiedoksi tutkijalle ja toimittajalle: radikaaleissa piireissä Linnan Vapaussota-kuva torjuttiin mitä kiihkeimmin.

Jos Linna näin jälkikäteen liitetään virtauksiin, kirkolliset piirit voisivat muistella setlementtiliikettä ja sodanjälkeistä Haikolan - Niinivaaran - Juhani Rekolan ajattelua.

Linnan romaanin henkilöistä Koskelan sukukunnan yhteiskunnallinen ajattelu oli aika olematonta, mutta naapurin poika, Janne Kivivuori kuvataan tannerilaisena sosialidemokraattina ja kansanedustajana, jonka kummallinen piirre oli "kylmyys" eli vihan suitsiminen. Tannerilaisuus puolestaan oli sangen laajaa kannatusta nauttinut suuntaus, joka kukisti 30-luvun oikeistoradikalismin, 40-luvun vasemmistoradikalismin ja 70-luvun stalinismin. J. Stalin oli sen olemassaolosta yhtä pahoillaan kuin Otto Wille Kuusinen.

Väinö Linna oli oikeassa.

Rovasti Lauri Salpakarin henkilö korostuu kokemattoman elokuvan katsojan silmissä, koska Matti Ranin on kasvoiltaan niin tuttu ja Rose-Marie Prechtin roolisuoritus ruustinnana oli niin heikko.

Suosittelisin siksi romaanin lukemista.

Salpakari oli romaanissa Luukkasen profiilin mukainen suomalaisylioppilas. Luukkasen olisi ollut kuitenkin hyvä tutkia myös ruustinnat. Linna tähdentää ruustinna Salpakarin ylhäistä sukua ja kerran toisensa jälkeen sitä, että rovasti oli itse vaistomaisesti torppareita ja jopa muonamiehiä ymmärtävä, mutta vaimo kiihkoilija, jonka tapana oli haastaa riitaa ja hankkia vaikeuksia.

Lisäksi rouvalla oli tapa ja taito elää yli pappilan varojen. Rouva kuolee romaanissa struumaan, johon tunnetusti liittyy henkistä tasapainottomuutta.

Salpakareilla on jääkäripoika. Kuviteltu tapahtumapaikka muistuttaa kovasti Urjalaa ja joka tapauksessa Tyrvään - Hämeenkyrön seutua, jossa Vapaussota näyttäytyi leppymättömimmillään. Linna oli kotoisin Urjalasta ja toistetaan jälleen kerran että hän ei ollut sukutaustaltaan punainen eikä oppimaton. Viimeksi Jaakko Syrjä on kuvaillut hänen systemaattista lukemistaan ja opiskeluaan.

Kun villiintyneet, osittain vanhojen vihojen ajamat isännät puolihullun jääkäri Ilmari Salpakarin johdolla ampuvat punaisia ja sellaisiksi arveltuja mäkeen, kirkkoherra Salpakari juoksee pyytelemässä armoa kumminkin Koskelan pojille. Sitä ennen, kunnaliskodin koppiin suljettuna, hän ei joudu edes vieraspaikkakuntalaisten punaisten erityisen vihan kohteeksi. Linna viestittää, etteivät papin ja seurakunnan välit olleet pahat.

Jussi Koskela oli pappilan torppari, joten tietty vastakohtaisuus oli auttamatonta. Jussi oli liian nöyrä, hänen poikansa liian korskea.

Luukkanen olisi voinut mainita myös Walleen-vainaan eli edellisen kirkkoherran, jonka Linna kuvaa lämpimästi. Hänkin oli 1800-luvun pappi. Yrjö-Koskisen suomalaisuustaistelu oli alkanut 1860-luvulla eli vanhan Walleenin ylioppilasaikoina.

En olisi kaiketikaan ottanut yksinkertaisesti tyhmää kirjoitusta käsittelyyni ellen olisi hiukan sydämistynyt Linnan humanismin ja aatteellisuuden leimaamisesta ideologiseksi apologiaksi ja "vihan oikeuttamiseksi".

Maininnat todellisesta tieteestä ja sepitteellisestä kirjallisuudesta kuittaan naiiviuden aiheuttamiksi. Osaan hyvin arvata, kuka lentäisi huoneesta, jos esimerkiksi akateemikko Eino Jutikkalan kuullen puhuttaisiin Väinö Linnan puuttuvista ansioista. - Olen puhunut. Kokeneilla tiedemiehillä ei ole harhaluuloja tieteellisyydestä. Ja toisinpäin - esimerkiksi Ylikangas hallitsee hyvin oman tieteellisen ja kirjallisen tuotantonsa eron.

"Mutta länsimaissa ei tehtaan työläisiä nimitetä tieteen akateemikoiksi.

– On vaikea uskoa, että tällainen olisi onnistunut esimerkiksi Ranskassa, Luukkanen sanoo."

Voisi ottaa selvää asioista. Esimerkiksi Roland Barthes, yksi aikamme maineikkaimmista kirjallisuusmiehistä ja tutkijiosta, oli Luukkasen säälittelemä kouluttamaton työmies, ja College de Francessa on ollut sellaisia jatkuvasti.

Ranskan akatemiassa kirjallisia ja tieteellisiä ansioita ei erotella. Huono esimerkki.


Kirjoitus on Kotimaan verkkosivulla osoitteessa.

http://www.kotimaa.fi/kotimaa/index.php?option=com_content&task=view&id=829&Itemid=44

13 kommenttia:

  1. ...Edvin Laineen varhainen inkarnaatio. LOL

    VastaaPoista
  2. Haluan toki muistuttaa että on erittäin normaalia Suomessa että kielletään Yliopiston portteja narisuttamattoman henkilön mielipiteen ilmaisu saatikka tunnustettaisi hänen mahdollisesti ymmärtävän jostain jotain.

    Linnahan tekee tästä rikoksista suurimman, on muilla ansioillaan kuin Yliopiston tenttijän nuoleskelulla, saavuttaa tieteellisen aseman. Ymmärrän Luukkasen kritiikin, vaikka en sitä hyväksy.

    Kotimaan artikkeli menee samaan sarjaan kuin useimmat täältä löytyvistä:
    http://lehti.samizdat.info/

    T: Mikko Oksanen

    VastaaPoista
  3. Oikein mielenkiintoinen kirjoitus, mutta lopun "Huono esimerkki"-toteamus soveltuu valitettavasti myös "kouluttamattomaan työmieheen" Roland Barthesiin, jolla oli tutkinto Sorbonnesta ja joka teki pitkänpuoleisen yliopistouran.

    VastaaPoista
  4. Ad Löfgren:

    Oikaisin kurvissa. Wikipedia sanoo tiiviisti:

    Barthes showed great promise as a student and spent the period from 1935 to 1939 at the Sorbonne, earning a license in classical letters. Unfortunately, he was also plagued by ill health throughout this period, suffering from tuberculosis that often had to be treated in the isolation of sanatoria. His repeated physical breakdowns interfered with the progress of his academic career, affecting his studies and his ability to take certain qualifying examinations. However, it also kept him out of military service during World War II, and, while being kept out of the major French universities meant he would have to travel a great deal for teaching positions, Barthes later professed an intentional avoidance of major degree-awarding universities throughout his career.

    Viimeksi mainittu piirre mainitaan monissa aikalaisten muistelmissa, koska se pakkasi vituttamaan toisia - aiheutti erinomaisia järjestelyjä.

    Itse asiassa toki olet oikeassa. itse asiassa olen itsekin oikeassa - Ranskan akatemia ei ole tiedeakatemia, vaan "kuolemattomiksi" päätyy jopa kirkonmiehiä, jotka ovat kunnoustautuneet erinomaisella tavalla ranskan kielessä.

    Hyvä ja minulle läheinen esimerkki olisi Philippe Ariès, joka ei kuitenkaan taida olla Suomessa niin kuuluisa (Kuoleman historia). - Hän epäonnistui kahdesta agregée -tutkinnossa ja julkaisi uraa uurtavat tutkimuksensa siirtomaavirkamiehenä.

    VastaaPoista
  5. Aihetta sivuaa myös Seikko Eskola uusimmassa kirjassaan Historian kuolema ja kultturien taistelu (Edita 2004). Artikkelissaan "Vaino Linnan Pohjantähti ja Honkolan kartano" Eskola valottaa Pohjantähden keskeiseksi tapahtumapaikaksi mielletyn kartanon taustoja.

    Pääväittämä on, että Furuhjelmien Honkola oli jotain aivan muuta kuin romaanissa kuvattu kartanomiljöö. Eskola viittaa myös Luukaisen Kanava-lehdessä olleeseen (Kanava 6/2005, 379-383)artikkeliin.

    Artikkelissa on mielenkiintoista kuvausta 60-luvulta. Eskola kertoo, kuinka aikoinaan Arvo Salo pyysi häntä kirjoittamaan Pohjantähdestä Ylioppilaslehteen, "koska se on historiaa eikä kirjallisuutta". Kokemuksensa taustaa vasten Eskola toteaa, että "Pohjantähti ei ole meriitti tieteen vaan kirjallisuuden akateemikon arvoon".

    VastaaPoista
  6. Ad omnia:

    Lisätään nyt että vuodesta 1970 taiteen akateemikon arvonimet on myöntänyt tasavallan presidentti taiteen keskustoimikunnan esityksestä ja tieteen akateemikon arvonimet Suomen akatemian hallituksen esityksestä.

    Blogissa ja kommenteissa mainittu tieteen ja taiteen lokerointi osoittautui siis jo yli 35 vuotta sitten ongelmaksi, joka lienee saanut silloin selkeän ratkaisun.

    Ennen vuotta 1970 tilanne oli erikoinen, ja viittauksia neuvostojärjestelmään olisi syytä varoa. Akateemikkoina istui vielä Kekkosen aikana hämmästyttävä määrä henilöitä, jotka olivat nimenomaan tunnettuja tavattomasta oikeistolaisuudestaan ja erinäisissä tapauksissa sodanaikaisista Saksa-sympatioista - Koskenniemi, Kilpinen, A.I. Virtanen...

    VastaaPoista
  7. Miten muuten voisikaan olla, kuin että kansanperintö on pullollaan juttuja papeista ja pappiloista?

    Olemmehan sitä mitä sielumme janoaa: kysymyksiä täynnä olemisestamme, menneisyydestämme ja tulevaisuudestamme.

    Kaikkeen siihen vastaa asiantuntijana pappi. Eikä tarvitse edes pyytää. Volvot ja mersut eivät ole turhaan sunnuntaisin parkissa kirkonmäellä.

    Sattumoisin juttelin entisajoista muutaman kansanmiehen kanssa. He kertoivat että papeilla oli ennen yksinoikeus viinanpoltoon!

    Sekin vielä, tiesin toki kirkkoherrojen lohenpyyntioikeudet ja "palkkapitäjät", jollaisella mm. nimensä Helsingin kaduninimistöön saanut "tiedemies-teologi" P.Kalm lihotti palkkapussiaan.

    VastaaPoista
  8. Tuli mieleeni tuosta maalaispoikien ylenevään säätykiertoon pääsemisestä, että teologinen tiedekunta taisi olla ainoa, jossa annettiin opetusta suomen kielellä. Kun Väisänen luki papiksi, tuli hänestä Weisein ja Väänäsestä Wenell.

    VastaaPoista
  9. Meidän sukumme menetti aikanaan viinapoltto-oikeuden kirkkoherralle ja mummoni suhtautui sen vuoksi karsaasti kirkkoon ikänsä, vaikka oli syntynytkin sata vuotta sen jälkeen. Tosin asiaan liittyy myös vähän sellaista oppiriidan tapaistakin.

    Eräin osin ne tarinat papeista mitä suvussa on kerrottu ja mitä niitä on säilynyt, kai värittyvät sen taustan vuoksi.

    Suhdetta pappeihin jossakin määrin kuvaa sekin, että vaikka jostakin raiskaajapapista on puhuttu suvun kesten, niin sitten kun yrittänyt kysyä vahvistusta tarinaan muualta, niin asenne on ollut jokseenkin se, että papin paheista ei saa puhua.

    Poikani äiti on vanhaa pappissukua, sen verran kauan, että mm. yksi esi-isistä on Kölnin keskiaikaisen piispan äpärä ja tämän äpärä, ja...

    Viimeksi pappeja on ollut heissä muutama sukupolvi sitten ja siitä sitten yhtenäisesti melkein niin pitkälle kuin historiallisia lähteitä on, mahtuen mukaan katolisia, ortodoksi ja luterilaisia piispoja kuudessa eri maassa.

    Itse asiassa pelkästään se, että pojan äidin suku tuli Suomeen, liittyi erään esi-isän tapaan paneskella seurakuntalaisten tyttäriä. Se ei herättänyt niin paljoa huomiota Hämeessä kuin Göteborgin seudulla.

    Minulla on koneessani eräs luonnos tekstiksi "Pahantapaiset papit", sukutarinoita Suomesta, Ruotsista ja Eestistä.

    VastaaPoista
  10. "Mutta länsimaissa ei tehtaan työläisiä nimitetä tieteen akateemikoiksi.

    – On vaikea uskoa, että tällainen olisi onnistunut esimerkiksi Ranskassa, Luukkanen sanoo."

    Vaikka tämä ei pitäisi paikkaansa, ymmärtää kyllä että säätykierron pysäyttäminen tuo mieleen Ranskan.

    Keskeinen syy, miksi Englanti kehittyi ja säilyttäen traditionsa oli säätykierrossa, siellä saattoi pyykkärin pojan lapsen lapsi olla parlamentin ja tiedeakatemian jäsen.

    Ranskan vallankumouksen juuri oli suurelta osin siinä, että aatelisto oli suljettu luokka, aatelisarvojakaan ei jaettu, jos ei jo kuulunut aatelistoon, eikä siihen luokkaan päässyt edes avioitumalla.

    VastaaPoista
  11. Ad Omnia:

    Alasen Vanhan papin muistelmia (1930) on tarina.

    Olen ollut hyvinkin kiinnostunut eräästä 1860 syntyneestä papista, Yrjö Alasesta, koska hän oli kauhavalainen, alun perin nimeltään Näykki. Hän otti ja avioitui Karstenin sukuun kuuluvan neidon kanssa ja kohosi merkittäväksi pappismieheksi. Pojista kolmesta tuli professoreita (Yrjö, Aulis ja Aatos Alanen) ja jälkeläisissä on epätavallinen määrä Suomen tasavallan hyödyllisiä kansalaisia - yhtenä minua luokkaa ylempänä koulussa ollut Marja-Liisa Nevala, joka on Kansallisteatterin pääjohtaja, ellei ole siirtynyt eläkkeelle.

    Tämä on muuan nousevan säätykierron esimerkki.

    Olen tehnyt mielessäni listaa etenkin ansioillaan näkyvän aseman saavuttaneista papinpojista tuttavapiirissäni - sellaisista kuin Pekka Tarkka.

    VastaaPoista
  12. "Olen aikaisemmin tässä blogissa todistellut, etteivät Linnan suurromaanit ole historiallisia romaaneja, vaan eksistentiaalisia. Pohjantähden suuri synnintekijä on Akseli Koskela. Pappilan herrasväki on taustaa. Akseli aiheuttaa itse oman onnettomuutensa ja tapattaa kaksi veljeään ja kolme poikaansa."


    En aina ymmärrä Kemppisen logiikkaa ja Koskelan Akselin (vaikka fiktiivinen henkilö onkin)syyllistämistä ja eräänlaista miehen ristille nostamista. Siis Akseli "tapattaa" kolme poikaansa?

    Ehkä Akselin valinnat eivät kuitenkaan olleet vapaita ja ko. miehen pojat astuivat olosuhteiden pakosta "historian nieluun" kuten Linna Tuntemattomassa kertoili....

    Minulle Koskelan Akseli symbolisoi miestä, joka painottaa yksilön vastuuta itsestään. Akseli on eräänlainen liberalismiin uskova yrittäjä, joka tekee työtä täysin hartein saavuttaakseen unelmansa. Ja yrittää kasvattaa myös lapsensa samaan ajatusmaailmaan...

    Tästä mielestäni täysin oikeasta elämänkatsomuksesta Kemppinen tekee kuolemansynnin ja nostaa miehen ristille.

    Perusteluja , pyydän.

    Ja omasta mielestäni Akseli kuitenkaan ei sorru siihen mykyajan perisyntiin; eli vanhempien tapaan siirtää toteutumattomia toiveitaan lastensa kannettaviksi...

    Mies toimii itse periaatteitensa mukaan ja yrittää siirtää oman maailmankatsomuksensa myös lapsilleen. Missä siis se suuri synti, tuomari Kemppinen ????

    VastaaPoista
  13. Vuosi on jo aikaa tästä keskustelusta. Päädyin tänne kun hain taustatietoja tämän päivän HS-Vieraskynän kirjoittajasta, teol.tri Tarja-Liisa Luukkasesta. Hänen kirjoituksensa Hesarissa 26.2.2007 on erinomaisen kiinnostava ja sivistävä.

    Sitäkin hämmästyttävämpi on sitten tuo Kotimaan juttu, jossa hän haksahtaa pahoin metsään kaunokirjallisuuden arvioinnissaan.

    Keskustelussa täällä on jo tuotu hyviä argumentteja Kotimaassa heijastuvaa jonkinlaista "dokumentaarista" kirjallisuuskäsitystä vastaan. Liitän siihen perään vain juolahduksen Aristoteleelta: taide tuo tietoisuuteemme sellaisia asioita, jotka voivat olla totta. (Epätarkka siteraus muistista.) Taiteen ja "totuuden" monimutkaisesta suhteesta antaa aavistuksia krijallisuudentutkija markku Ihosen kompakti katsaus teemaan täällä:

    http://www.teolinst.fi/luennot/MI061019.ppt#256,1,Mitä tapahtuu totuudelle kirjallisuudessa?

    PS. Kiitos, Jukka Kemppinen, hauskasta, kriittisestä ja informatiivisesta blogistasi, joka on mainio lähtöportti monenmoisille poluille!

    VastaaPoista