5. maaliskuuta 2006

Lauri



Urakehitystä, varsinkin nousujohteista, suunniteltaessa unohtuu yksi asia, lapset.

Työnantajalle työntekijöiden lapset ovat eräänlaisia ymmärtämättömiä kääpiöitä, jotka ilkeällä sairastelullaan ja ymmärtämättömän tarpeillaan nakertavat työnantajan kilpailukykyä kuin lahokuoriaiset.

Nyt ei ole puhe Laurista, jonka työnantaja on valtio ja ajankohtaiset ongelmat samoja kuin meidän muidenkin - uusi palkkausjärjestelmä, joka tuntuu pahantahtoisen dzinnin, golemin tai muun pikkupirun keksinnöltä opetus- ja tutkimistoiminnan tuhoamiseksi.

Sanoin ennen pilaillakseni, että Laurilla oli ihanteellinen yhdistelmäkoulutus - alakoulun opettaja ja lähtitaistelu- ja tuhoojakoulutus sissikomppaniasta. Sitten hän kuitenkin teki lisensiaatin kulttuurihistoriasta ja väitteli kasvatustieteestä.

Tutkimustietoa kuunnellessa tulee mieleen yhtä ja toista. Viime aikoina hän on julkaissut nimenomaan uravalinnoista ja rekrytoinnista. Työhönotossa päätös tehdään kuulemma keskimäärin kolmessa sekunnissa, vaikka haastattelut ja erilaiset projektiiviset testit kestäisivät koko päivän. Ratkaisun perusteet ovat irrationaalisia. Esimerkiksi sairaanhoitajan täytyy olla sairaanhoitajan näköinen.

Tässä on selviä yhtymäkohtia vaimoni Päivin ammattiin, johon liittyy näyttelijänkoulutusta. Kuvittelisin nimittäin, että sopivasti väärennetyin paperein hyvä näyttelijä pääsisi kaikkiin mahdollisiin töihin ja virkoihin liput liehuen ja lisäksi Suomen Akatemian pääjohtajaksi.

Olli on ollut kipeänä mutta parantunut. Hän on julmettu metsuri. Eero suunnitteli ainakin viimeksi asiaa harkitessaan mielenkiintoista uraa, nyt kun hän on oikein koululainen, ja valinnat ovat tulleet ajankohtaisiksi: autotallitonttu.

Korkeassa iässä yksi monista kiusaantumisen aiheista on usein toistuva havainto: sitä alkaa käyttää juuri samoja äänenpainoja ja omaksua niitä asenteita, jotka nuoruuden päivinä harmittivat kaikkein eniten vanhoissa, etenkin omissa vanhemmissa.

Toisaalta yksi suuri iloja on se havainto, etteivät lapset omien lastensa kanssa tee samoja virheitä ja laiminlyöntejä, jotka itse. Me, 1950-luvulla koulumme aloittaneet, olemme sotilaiden lapsia aivan muussa merkityksessä kuin minua hieman nuoremmat stalinistit lauloivat ja luulivat. Aika oli sellainen, että pärjäävät isät eivät erikoisesti viihtyneet kotioloissa ja jopa isoisillä oli vähän tilaisuuksia aikailuun, koska ensin oli jälleenrakennettava maa. Ja sitten oli hirvittävän suuri määrä sellaisia vanhempia, joiden kaikki henkinen energia meni koossa pysymiseen ja haavojen umpeen kasvattamiseen.

Me saimme hiukan kummallisen mallin vanhemmuudesta. Ei tämä ole anteeksipyyntö eikä selitys, vaan kasvatustieteellinen tolsiasia - lapset saavat hyvin paljon siitä, mikä on vanhemmille ja muille aikuisille tiedostamatonta ja reflektoimatonta. Siitä mikä on tietoista kasvattamista kotona ja koulussa, lapset omaksuvat vain vähän.

Tämän takia liikkeenjohdon kirjoja ja organisaatiotutkimuksia lukiessa pääsee välillä nauru ja päälle itku.

1 kommentti:

  1. Meillä oli autotallitonttu.
    Tuntematon pieni äijä kävi siistimässä autotallin oven edustan aamuisin, enne kuin vaimo lähti töihin

    VastaaPoista