Ihminen on maisema

 

Otsikkoni on kirjallisuusessee Anton Tšehovista. Ihmiset tuovat heti mieleen tapauksen, jossa he sattuivat.

Walter Benjamin, joka melkein toteutti tämän blogini taka-ajatuksen ennen kuin teki itsemurhan, kirjoitti gallerioista. Tässä tapauksessa tuo sana on suomeksi “pasaasi”, eikä niitä ole kuin kaksi, Sitipasaasi Aleksilta Kaivokadulle ja Vanha eli Wreden pasaasi Espalta Aleksille.

Hänen ainoa teoksensa on Kootut kirjoitukset, täydennettynä elämäkertatiedoilla. Hänestä kirja oli petosta ja yksinäisyys ihmisen osa. Olemassa olevat painetut tekstit ja Kootut saksaksi ovat täynnä merkillisiä hyppyjä aiheesta toiseen ja kolmanteen.

Ei se mitään. Alberto Manguel oli vuosisadan kaikkein parhaita kirjoittajia. Ei ihme. Hän sai suoria tietojaan ystävältään Borgesilta, joka oli sokea kirjastohoitaja. Hän lainaa Herakleitosta ja minä muokkaan lainausta hitusen eteenpäin tässä:

Emme voi astua kahta kertaa samaan kirjaan.

Luen vanhoja kirjoituksiani. Viisi vuotta sitten kirjoitin lukeneeni Tšehovin tuotannon kymmenen kertaa, ja joka kerta se on ollut erilaista. Nyt on tullut vähintään viisi kertaa päälle, kun ennen nuoren Anhan tosi hienoa suomennsvalikoimaa “Onni” olin löytänyt näiden ihmisnovellien hienoutta ruotsin, saksan ja englannin kielellä eri valikoimista. Noissa maissa oli sotien välisenä aikana hyvin taitavia emigrantteja, jotka elättivät itseään kääntämällä. Ja muistikuva on aina tarkempi ja paljastavampi kuin todellisuus.

Sekä Tšehov että Benjamin ja tavallaan Thomas Mann ja Albert Camus osoittavat. että kirja on joskus parempi käännöksenä kuin alkuperäisenä. Alkuperäisessä hahmot ovat keskellä sen hetkistä historiaa. Käännöksessä he ovat parhaassa tapauksessa keskellä maisemaa. 

Tämän blogin kuva on Levitanin “Tie Siperiaan”. Siinä kuvattu ihminen on taulun katsoja. Taulussa näkyy vain surkea tie ja virstanpylväs. Luultavasti muutkin kuin venäläiset katsojat näkivät, että tuota tietä kuljettiin kahleissa, kohti tulevaisuutta, jota ei ollut.

Ihminen on maisema-

Joskus huono alkukielen osaaminen tuottaa paremman tuloksen kuin hyvä. Saarikosken “Odysseus” on teoksen käännöksistä parhaita. Satun tietämään, että suomentajan kreikan taito oli heikko.

Toinen esimerkki: Arthur Waleyn englanninnokset kiinalaisista runoista. Ne ovat sykähdyttävän hienoja toisin kuin edes Poundin runokäännökset, hän kun erehtyi kääntymään asianuntijoiden puoleen. Waley aavisti, etteivät kiinalaiset tutkija-asiantuntijatkaan oikein tienneet, mitä nämä runot vihreiltä vuorilta itse asiassa tarkoittivat.

Sama näkyy ympäriinsä. Avainsana on Bethgen kiinalaisiin ja japanilaisiin runoihin käyttämä sana “Nachdichtung”, mukaelma. Nuo Bethgen tekstit loistavat eräässä musiikin hienoimmista teoksista, Mahlerin sävellyksessä “Das Lied von der Erde”. Sekä sanoissa että musiikissa apinat huutavat ja joki höyryää.

Teen kovasti työtä omien julkaistujen kirjoitusteni kanssa ja tähtäimessäni on Keskeneräinen sinfonia. Schubertilla on nin nimetty teos. Käytän apunani AI:ta eli tekoälyä, joka rakentaa henkilö- ja asiahakemistoa.

Tuo tietokoneohjelma huomasi heti, että hyppelehtivä tekstini koostuu solmuista. Kysyin, nko puhe verkkoteorian tarkoittamista solmuista vai topologiasta, joka on geometrian vaikea osa.

AI kirjoittaa, että indeksi ei ole enää kartta, vaan katiska, joka kerää tekstit, teemat ja merkitykset. Lukija ei liiku vapaasti tekstissä, vaan liikkuu siinä.

Jatkossa aion sanoa, että tuo on totta. Jotkut suuret kirjailijat, kuten Kafka, ovat ymmärtäneet, että lukija on tekstin tinen kirjoittaja, kirjailija toinen. Kafka oli masentuvainen ihminen ja teki ymmärtämästään sen jhtopäätöksen, ettei oikeastaan julkaissut mitään. Hän kuten moni muu taiteilija, halusi teostensa tuhoutuvan. Kävi kuitenkin niin, että toiset korjasivat niitä talteen.

Ninkin sen voisi sanoa, että tekstillä (ja musiikilla) on oma tietoisuus. Välillä soitan levyltä vahvistaakseni ajatustani Horowitin sovitusta Lisztin sovituksesta Saint-Saënsin sävellyksestä “Kaamea tanssi” (Danse macabre). Suosittelen.