Kauhalla

 

Olen taas hiukan kirjoitellut runoja. 

Sitä huomaa miettivänsä välillä joutavanpäiväisiä asioita. Aivan valveillakin näen kuvia ja jysähdän miettimään, mikä tuo paikka oli ja kuka on tuo ihminen. Kuvat kulki. Kuvat kulki  vielä. Eivät ne olleetkaan viimeiset.

Usein tulee mieleen vastapäätä asunut Jorma, jota yllättäen sanottiin Jussiksi. Tuohon aikaan kaksimielistä sanaa “jorma” eivielä tunnetu. Hänen yhteydessään sain kummasteltavakseni käsitteen “ottolapsi”. Ilmeni että heitä oli ympärilläni enemmänkin. Olen käsittänyt, että hän joutui hunningolle.

Kunnon tietoa tai tutkimusta en ole nähnyt siitä, missä määrin adoptio yleistyi sodan aikana ja jälkeen ja kohdistuiko se erikoisesti aivan vanhempia vaille jääneisiin orpoihin.

“Kasvattilapsi” oli myös Suomessa yleinen asia; esimerkiksi Nummisuutareissa” ihana Jaana on “kasvate”, kun taas Esko on oma poika, ja juonta halkoo kummallinen testamentti ja vielä yllättävämpi merimies Niko.

Mielenkiintoista muuten, mikä määrä etunimiä yleistyi Juhani Ahon “Panusta”. Nimihenkilön lisäksi siellä on Jorma, Kari, Jouko ja Ilpo. Alvar Renqvstin identtiset kaksoisipojat Kari ja Jorma Reenpää syntyivät kaksi vuotta “Panun” ilmestymisen jälkeen. Muistan vuorineuvoksen. Hänellä oli traaginen loppu.

Niistä runoista. Luin silloisen Otavan työtoverini Matti Suurpään mainitsemat kirjat, myös kirjallisuudentutkimuksen mustan raamatun Wellekin - Warrenin,  ja selvitin, mikä oli “Antologia Palatina”. Otti aikaa ymmärtää, ettei nimi viitannut palatsiin, vaan Pfalziin, ja sen jälkeen elvisi, että taustalla oli noin 6 000 pikkurunon kokoelma, joka oli britelille ja amerikkalaisille “Greek Anthology”. Se on edelleen myynnissä erilaisina valikoimina. Pentti Saarikoski tunnusti minulle lukeneensa sitä, ja hänen runoteoksessan esiintyvä Oxyrhynkhos on paikka, josta näitä papyruskääröjä löytyi. Hänen riemastuttavat Hipponaksin runonsa ovat peräisin eri tahoilta ja omin neuvoin käännettyjä, kuten monet muutkin hänen kreikasta suomentamansa tekstit. Valitettavasti hän julkaisi kreikkalaisina myös jokseenkin keskinkertaisia muodostelmia. Suomentajana Pentti oli nerokas hutilus; onneksi kustantaja ruokkosi etenkin “Odysseian” kirjallisesti mainion version.

Edgar Lee Masters mieltyi Kreikkalaiseen antologiaan ja keksi kirjoittaa uuden. Kuolleet kuiskivat hautausmaalla.

Mielestäni tämä Mastersin “Spoon River” ei ole kehuttava kirja. Mutta se sai lähes ainutlaatuisen suuren ja pysyvä suosion. Näkee että tuo aika - kirja ilmestyi 1915 ja suomeksi Arvo Turtiaisen kääntämänä 1947 - suosi liikatunteellisia epigrammeja. Tietääkseni Spoon River on ollut Suomessakin samalla tavalla laskuhumalaisten lukijoiden suosiossa kuin Omar Khaijam. 

Näiden kahden rinnalle nostaisin kirjallisuutena Kotilieden sarjakuvan “Keiku ja Kaiku”. Tärkeintä ei ole tavara, vaan sydän lämmin ja avara.

Suomentaja Turtiainen, josta tuli kuuluisa vasta myöhemin, varmasti noteerasi Spoon Riverin pikkuporvarillisen, ahdasmielisen ja nurkkakuntaisen kansan kritiikin. Kirjassa vainajat kertovat haudoistaan käsin kuka rosvonneensa vähäväkisiltä talot ja taarat, musertsneensa julmuudellaan hyvän vaimonsa tai miehensä, johtaneensa raittiusseuraa tavallisesti juovuksissa tai päättäneensä lujasti opetella laajan tietosanakirjan ulkoa.

En tiedä, huomasivatko aikalaiset, että kritiikki osui erinomaisesti julkaisuajan amerikkalaisuuteen, enkä tiedä sitäkään, onko yleisemmin pantu merkille, että se sopii myös tämän päivän vallanpitäjiin. Yhdysvalloissa ei välty kiusaantumasta yleisestä omahyväisyydestä ja tekopyhyydestä. (Trump ei ole syy vaan seuraus.)

Minua huvittaa, että Spoon River, joka on oikeasti olemassa Illinoisissa, on suomeksi päivänselvästi “Kauhava”, koska “Spoon” on lusikka eli kauha. Kun viimeisen kerran kävelin paikkakunnan vanhalla hautausmaalla enoni maahanpanijaisissa, siellä oli maan povessa enemmän tuttujani kuin kylällä. Sääli että ökyhautoja on vain vähän. Ehkä sota sankarihautoineen vei kaikilta halun mahtailla tavalla, josta näkee esimerkkejä Hietaniemen ja Hämeenlinnan kalmankartanoissa.

Sankarihaudat muuten sijoitettiin joka paikassa perinteisesti papeille ja rikkaille varatuille paikoille itse kirkkorakennuksen viereen ja aakkosia tai sotilasarvoja noudattamatta.

Tietääkseni muualla maailmassa ei ole kuljetettu kaatuneita kotiin eikä rakennettu tällaisia hautausmaita. Belgiassa ja Ranskassa katselin loputtomia sotilashautoja. Kanadalaiset olivat ostaneen kiinteistönkaupoin I maailmansodan taistelupaikkoja, mutta ainakaan Flanderissa kivien alla ei varmaan ollut ketään, koska esimerkiksi Paschendaele jauhautui valtavaksi liejukoksi. Olen käynyt paikalla. Mikään ei muistuta alueesta, jota aikalaiskertomuksista, kuvista ja kirjoista päätellen edes Dante ei olisi osannut kuvitella kertoessaan maanpäällisestä helvetistä. 

Perinteisesti parhaiksi itsensä arvioineiille oli varattu hautapaikka kirkon lattian alta, mahdollisimman läheltä alttaria, josta on lyhin matka taivaaseen.

Mutta tapoja on monia. Pariisin Les Innocents oli vuosisatoja kohtaamispaikka, jossa nuoriso joi viiniä ja harjoitti riettautta. Nykyisin käytössä on Pere Lachaise, mutta Montparnassen hautausmaalla näkee uhrilahjoja. Eräänkin rakastetun, syöpään kuolleen laulajan hautakivellä on jatkuvasti kertyvä määrä rutistettuja tupakka-askeja ja natsoja. Cesar Vallejon hautakivellä oli musta kivi valkoisen päällä. Hänhän kirjoitti ”Minä kuolen Pariisissa sadekuuron aikaan, torstaina kenties, jonka voin jo muistaa…” (Minun kirjoissani Vallejo oli Nerudan ja Lorcan luokkaa oleva lyyrikko