Kävin katsomassa jo noussutta aurinkoa aamulla kello viisi. Satun usein
nousemaan siihen aikaan, ja yhteys T.S. Eliotin runoon on satunnainen. ("Tällä
tavoin maailma loppuu... aamulla kello viisi." - "Autio maa".)
Ja sähköpostissa oli viesti ja tämä kuva, josta käy ilmi, että poika on arvatenkin
kaiken perheensä kanssa katsonut Pariisissa St. Julien-le-Pauvren kirkkoa, jonka
minä puolestani osoitin hänelle joitakin kymmeniä vuosia sitten.
Siinä ei ole alkuunkaan samaa loistoa kuin parin sadan metrin päässä olevassa
SaintE Chapellessa, jossa on Euroopan ihmeellisimmät ruusuikkunat ei
lasimaalaukset. Ja siinä välissä on Notre Dame, jonka parvekkeelta tuskin nyt
irvistelee kellonsoittaja QuasimOdo, kun siellä on remontti meneillään.
Tämä pieni kirkko latinalaskorttelissa on aikakone, joka vie hetkessä nousevaan
keskiaikaan. Ja siltä pääsee hengissä takaisinkin.
Ehkä tervehdyksen lähettäjä kertoo suullisena perinteenä eteenpäin, että tuossa
Boul' Michin kulman Gibert Jeunen kirjakaupan edessä olevassa ihan tavallisessa
bistrossa Isoisä istui taskukirjan ja sanakirjan kanssa opettelemassa ranskaa
Guillaume Apollinairen runoista - ja oppi.
Taustalla oli lievä ärtymys Aale Tynnin "Tulisen järjen aika" -
suomennosvalikoimaan, joka oli ilmestynyt lukiota käydessäni 1962. Tuossakin
kuten tosi paksussa "Tuhat laulujen vuotta" -kokoelmassa Tynni hienostelee siinä,
missä teksti (alkuteksti) puhuttelee kertakaikkisuudellaan.
Tarkistin että Jacques Prèvertin runokirjaan "Paroles" olen oikein kirjoittanut
nimeni ja vuosiluvun 1963. Kun meidän koulussa ei opetettu ranskaa lainkaan,
sitä oli aivan omavarainen. Jos joku ottaa asian kummastellakseen, merkinnöistä
päätellen suomensin ensimmäisen Tintin 1971.
Kirjoitan näitä vuosilukuja käsittääkseni itse käsittämättömän: kuusikymmentä
vuotta...!
Lukemaan sattuille: jännittävin, vähän tunnettu "matkakuvaus" sisältyy Olavi
Paaavolaisen Koottuihin teoksiin. Hän oli tulossa Kreikasa ja sitä ennen
Neuvostoliitosta ja päätyi sodan juuri sytyttyä Pariisiin. Kaupunki oli pimennetty,
kun hän hapuili Montmartrelta Montaparnassalle, siis yli 10 kilometriä.
Heti tuli mieleeni kotimainen elokuva, tosin aika tasapaksu eikä ehkä kovin merkittävä uuden aallon teos, "Kesällä kello 5". Se oli tehty muistaakseni vuonna 1963. Siinäkin haahuiltiin Helsingin kaduilla aamutuimaan.
VastaaPoista"Ulos astuessani lyö Pariisin pimeys silmään kuin nyrkillä. Pimeys kuvimuurien välissä on suorastaan käsittämätön. Taivas on tähdetön."
VastaaPoistaNiinpä: "Tähdetöntä taivasta vasten heikosti erottuvat katukuilut ovat kaikki toistensa kaltaisia... Pian olen aivan sekaisin." -
"Eksyksissä keskellä Pariisia - todella groteski tilanne. Muistelen, ajatuksestakin jo hikoillen, että kävelymatka Montmartre´lta Montparnasse´lle kesti katuvalaistuksen ja reklaamitulienkin aikana lähes tunnin."
Näin siis Paavolainen "hukassa" muuten niin tutussa Pariisissa, syyskuun alkupäivinä 1939, sodanjulistusten jo sinkoiltua, ja ensimmäisten ryntäysten jo tapahduttua.
Tulee etsimättä mieleen viikon takainen Kauhavan Jukolan viesti: miten me kotikatsojat saimme gps:n avustuksella seurata muutamiakin suunnistajia, heidän uusia ulottuvuuksiaan reitinvalinnassa, ja heidän tuskaansa, kun hukka on perinyt suviyössä.
Lopulta kaikki tietääkseni löysivät pesälle, mutta saimme tovin olla jumalia, jotka etäältä ja korkealta seurasimme "pimeyden töitä". Mehän muutenkin tiedämme tulevasta enemmän kuin kulloisetkin aikalaiset, jotka eivät nähneet ajan hämärän läpi.
Jäin melkein odottamaan että blogisti itse mainitsisi sen, kun Kauhavalla kerrankin tapahtui.
PoistaSe täytyy vaan sanoa että Jukolan viestin TV-toteutus oli tällä kertaa varsin amatöörimäinen, taso oli laskenut rajusti viime vuodesta. Lajituntemuksen puutteeseen homma ei kaatunut, vaan TV-osaamiseen. Sääli, suunnistus on parhaimmillaan hieno TV-laji.
Hjoo, en tunne kovinkaan hyvin Tynnin suomennoksia Apollinairen runoista, mutta ainakin Mirabeaun sillan kertosäe on tehokas. Väittävät, että verbien modus on poskellaan (pitäisi olla imperatiivi indikatiivin asemesta), mutta hyvä näin.
VastaaPoistaJuhannus ja 15 miljoonaa! Onnea ja kiitosta.
VastaaPoistaKiitos tästä vihjeestä. Nyt Synkkä yksinpuhelu täällä Keuruulla (!) taas luennassa ja juuri tuolta alkupään kohdalta. Matkakirjoituksena todella hienoa, siitäkin huolimatta, että itse teokseen kannattaa suhtautua kriittisesti, Kemppisen ohjeiden mukaan.
VastaaPoistaPaavolaisen Yksinpuheluun tosiaan kannattaa suhtautua erityisellä valppaudella ja kriittisyydellä, kuten ohjeissa sanotaan. Sitä kun ei ole kirjoitettu niin sanotusti kirjan mukaan (eikä tässä tarkoiteta vuoden 1938 "lyhyttä kurssia").
PoistaTosin professori H. K. Riikonen on todennut, ja mielestä osoittanutkin, kirjoittamassaan elämäkerrassa olevan mahdotonta, että OP olisi satojen ja tuhansienkin pikku lappusten muistiinpanoistaan kokoamassaan kirjassa kyennyt muuttamaan lähimain kaiken, mitä hänen sodanaikaisiin katsomuksiinsa tulee, päinvastaisekseen ja fabuloimaan loput omassa mielessään. - Mielestäni se kyseenalaistaminen, joka on vuodenvaihteesta 1946/47 (nimellisenä matkaansaattajana Vieno Koskenniemi?) jatkunut tähän päivään saakka, on laadultaan mitä suurimmassa määrin poliittista.
Yhdessä suhteessa Paavolainen tosin vaikuttaa koko tuotantonsa mittaan käytelleen väkevöitettyä palettiaan efektien tavoittelemiseksi: maiseman, rakennusten ym. vastaavien ulkokohtaisessa kuvaamisessa. En vieläkään jaksa uskoa, että Akropoliin rinteen kahvilasta tarkasteltuna Parthenonin marmorin hienonhienot värisävyt täydenkuun valossa vaihtuivat kuin - anteeksi proosallinen vertaus - muinaisen Kino Ritzin "kattoaallot". Tai että Sunionin niemen Poseidonin temppeli (olen parikin kertaa kitkutellut pitkän matkan sinne paikallisbussilla) ilmestyisi varhaisaamun merisumusta kuin Afrodite Botticellin maalauksessa. - Vastaavat kuvaukset lukija ymmärtänee kuitenkin osin, mutta vain osin, "kaunokirjallisuudeksi".
Onko kukaan kaivellut niitä "lippusia ja lappusia" sekä ihka aitoja Paavolaisen päiväkirjoja jälkikäteen tarkasteltavakseen jotta esitetty kritiikki saisi lannoitettakin juurillensa? Kai niistä osa ainakin tallessa lie, vaikka siellä Keuruulla jonkin talon vintinpuruissa?
PoistaOtavan Kirjapainon vierastalon puruissa voisi ollakin... Vakavasti puhuttuna Paavolaisen kesähuvila Pekanniemi Otavan vieressä on käymisen arvoinen kohde. Rakennus on pieteetillä alkuperäistä arkkitehtuuria kunnioittaen korjattu, olohuone museoitu Paavolaisen aikaiseksi. Muutaman kerran kesässä sinne järjestetään ohjattuja vierailukierroksia. Seuraava jo 30.6. Kotisivuilta löytyy tarkemmin.
PoistaOnhan Paavolainen taitava kirjoittaja, matkakirjalijana korkeaa tasoa. Keuruulla hänet tunnettiin ehdottomasti herrasmiehenä. Pankkineitinä hetken toiminut anoppini muisteli, miten Paavolainen ajeli polkupyörällä pitkin Keuruuta ja tuli pankkiin tupakkatakki päällä. -Ja hyvin kohtelias herrasmies, ja kuinka kauniit kädet! muisteli anoppi.
Paavolaisella oli varmaan myös pyykkipojat housunlahkeissaan, etteivät mene ketjujen väliin ja likaannu ajaessa?
PoistaMutta tuo tupakkatakki… niitä ei enää ole, kun sivistyneeltä tupakoinnilta vietiin status, vaikka miten hieno imukekin olisi. Siitä on tullut huumeisiin verrattava pahe, jota toteutetaan nurkan takana hartiat kyyryssä.
No mä taas venaan et koska ne alkaa tän Vesipyssyt Pois Kunnon merisotilailta -jutun meinaan silloin mä oon jo jossain tuolla avarammilla areenoilla sou tu spiik-, eiku soutelen -ttuun tästä maasta jossen muuten pääse ja polttaa tupruttelen ähkin ja hikoilenki vielä muttemmä nymmikää ruottinlaivan korsteeni oopperkele.
PoistaKattokaa joku kerta mikä maksaa enneku alatte syyllisteleen. Itte mä niitä omillani ostelen. En siis ruottinlaivoja jokka käy aivan turhanpäite-, eiku on olemassa vaikkei pitäs.
G. Thunberg on aivan oikeassa.
Kirjoitus on Dante-suomennosten ärsyttämä ja on tavoittanut tetrasykliinimitan, ikävä kyllä ei tertsiiniä vaikka purkkatorissa onkin.
VastaaPoistaSieluttomat eli kaikki
VastaaPoistanaiset ovat taitavia vääntämään ja kykenemättömiä kääntämään. Mikä oli aihetodistettavasti syy kieltää mutta myös halventaen halveksia heitä. Takaisin nyrkin ja kahvinkeittimen väliin hopi hopi muijat.
Entä äetisi joka sinut synnytti, oliko hän nainen?
PoistaPäivö ja Teivas Oksala, Aale Tynni ja Pentti Saarikoski ovat ylittämättömiä suomentajia, vertaisenaan vain Otto
VastaaPoistaManninen.
Kääntäminen on vaikeaa, runojen kääntäminen mahdotonta, niillä on niin pitkä laahus.
PoistaKen on Tintti, vieras suuruus toisin kuin Titti?
VastaaPoistaToivottavasti blogin miljoonat ahmijat pääsevät vielä ennen maailmansotaa Pariisiin teemamatkasikermälle
VastaaPoistaMestarimme Jalanjäljissä.
Yksinpuhelu
VastaaPoistaEi synkkä Mutta
Hiljainen kuin tuulen
humina
Siis ääneen ajattelu
no sitäkin, kyllä sitäkin,
hyvällä lapsella on monta nimeä
ja se taas on sanonta
joka pitää sisällään enempi
paljon enempi kuin huomaatkaan.
Siis asioita, tapahtumia,
toteutuneita unelmia, haaveita
kuin myöskin kupliksi jääneitä
tavoitteita, menetettyjä mahdollisuuksia,
päin pläsiä lyötyjä ja päähän taottuja.
(Blogivaeltaja: ”Kyöstin kynästä.”)
Pariisin tylyt kolkot kirkot, katolisuutta rehellisimmillään ja karmeimmillaan. Kulttuurin puutetta niiden määrä ja säilyminen. Vastakohta Rooman ja yleensäkin Italian kirkoille.
VastaaPoistaLatinalaiskorttelissa ystävän luona perheineni pitkällä lomalla kävelimme Pariisia ristiin rastiin. Kaksi unohtumatonta paikkaa löytyi, joissa genius loci kukoistaa. Juutalaisuuden museo melko pitkän kävelyn päässä, ja latinalaiskorttelin ja koko kaupungin ainoa kaunis kirkko, Romanian ortodoksien pyhäkkö, jossa seisoimme jokaisena joulun päivänä tuntien pituisissa palveluissa. Sydämeen kirjoitettua, ei suullista kansanperinnettä.
VastaaPoistaClunyn museossa ja varsinkin sen gobeliineissa mieli vaeltaa vieläkin.
PoistaISO kiitos Tinteistä!
VastaaPoista
VastaaPoistaSuomessa on vähän oikein vanhoja kivirakennuksia, paitsi kirkkoja. Vaikka olen "epäuskonnollinen", viihdyn niissä hyvin. Samoin hautausmailla kävely ja nimien lukeminen hautakivistä kiinnostavaa usein enemmän kuin elävät ihmiset.
Hädin tuskin 17 -v olin kun liftasin Forssasta Pariisiin. Sanaakaan en ranskaa osannut, vähän saksaa... mutta en minä muutenkaan turhia höpissyt, olin ujo ja hiljainen. Minulla oli vähän rahaa, mutta reppu ja makuupussi, nukuin yöni jossain pusikossa. Pariisissa kävelin (hissi olisi maksanut) Eiffel -tornin ensimmäiselle tasanteelle, en viitsinyt enempää. Mutta kyllä oli kaupunki iso, sieltä kun katsoi, näytti ettei se loppunut mihinkään. Illemmalla kävelin Seinen rantaa, keskellä jokea oli saari tai kaksi, jossa iso lauma beatnikeja piti meteliä, soittelivat kitaraa ja lauloivat. Mieli teki mennä sinne mukaan mutta en kehdannut. Vietin yöni yhden sillan alla yöni, joka tuskin Mirabeaun silti oli. Aamulla jatkoin liftaamista, mutta tällä kertaa Pariisista Forssaan, siinä meni muistaakseni neljä päivää.
Ps. Kun Brysselissä nälissäni menin yhteen kahvilaan ja tilasin itselleni kahvin (pullaan ei ollut varaa), niin helvetti soikoon, sain sellaisen sormustillisen karvasta myrkkyä! Ihan mustaakin se oli. Mutt pakko se oli silti juoda, kun oli maksanut.
Kaikenlaiset kivet pitkin maita ja mantuja ja vaikka ihmisen koskemattomat rakkatunturit siltään ovat mielenkiintoisempia kuin rakennukset joihin niitä orjatyönä ihmiset toisillaan ovat väännättäneet.
PoistaBlogisti on vähän epätarkka faktojen suhteen. Eliotin runo "Ontot miehet" ei sisälly "Autioon maahan" vaan julkaistiin ensimmäisen kerran kokoelmassa "Eliiot's poems 1909-1925". Siinä ei sanota että maailma loppuu aamulla kello viisi, vaan tämä on vähän aikaisemmin (muistaakseni "kierrämme piikkipäärynää, piikki piikkipäärynää, aamulla kello viisi). Sen loppusäkeet ovat erittäin tunnetut ja wikipedian mukaan kaikkein eniten lainatut säkeet 1900-luvun englantilaisessa runoudessa. Näinhän se loppuu
VastaaPoistaThis is how the world ends
This is how the world ends
This is how the world ends
Not with a bang but a whimper.
Muistin hiukan väärin runon lopun. Sana "how" tulee korvata sanoilla "the way". Siis "This is the way the world ends".
VastaaPoista