Fiksuin ihminen

 

Kun tutkin ja ihailin vanhoja mustavalkoisia valokuvia, mieleeni tuli tuttava vuosien takaa, Pico della Mirandola. Hän oli muun ohella uusplatonisti ja tietenkin kabbalisti ja hermeetikko. Hänellä oli Firenzen hyvässä kaupungissa mielenkiintoisia kavereita, kuten alituinen räyhähenki Savonarola, jolla kävikin kovin ikävästi, ja palvelijattaren avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi Vincin kylästä, Leonardo.

Herrat olivat tunnettuja siitä, että he oppivat mitä tahansa heti, ja lisäksi keksivät itse aivan kaikenlaista. Pico huomasi, ettei Jumala “voi olla olemassa”, sillä Jumala tarkoittaa olemassaoloa. Ja ajatus liittyy Platoniin, koska siihen liittyvät ongelmalliset sanat “sama” ja “eri”.

Hän opetteli 22 kieltä, mukaan luettuna heprea, kaldea, egypti, persia ja arabia, ja piti oikeana juutalaisten ja arabialaisten kabbalistien käsityksiä. Paavi paukautti hänet pannaan, koska hän oli esittänyt teesinään, että kaikki uskonnot ja kaikki tieteet olivat perimmältään samaa.

Mieleeni tuli Sean Carrolin ja eräiden muiden nykyfyysikkojen esittämä ajatus, että aineen ja energian ja niistä johdetun avaruuden alapuolella on yksi perimmäinen asia, informaatio.

Huomasin että Leonardon “Luolamadonna” on selvä viittaus Platonin luola-ajatukseen. Ainakin Pico oli lukenut Platonin Kootut teokset, kreikaksi ja osittain hyvin tuntemiensa arabien käännöksinä. Siitä päädyin pohtimaan, kuinka paksu on itse asiassa varjo. Leonardo oli selvästi käsittänyt, ettei ääriviivaa ole oikeastaan olemassa. Jopa “Mona Lisa” on maalattu uskomattoman taitavasti sulauttaen viivat värisävyn muutoksiin, ja vastaavasti piirroksiin on käytetty ylikorostettua viivaa. Hätäkö oli käyttäessä, kun oli niin hyvä piirtämään.

Se oli muuten muotia tuo maalaaminen Firenzen seudulla. Edellisten sukupolvien Giotton, Cimabuen ja Botticellin jälkeen tulivat Rafaello, Tiziano ja Michelangelo.

Se ei unohdu, kun teimme poikani kanssa tavan vaatiman Euroopan retken ja tulimme junalla Pariisista Firenzeen ja jatkoimme siitä Venetsiaan. 

Kerroin, miten useakin 1800-luvun taidehistorioitsija puhu läpiä päähänsä huokailemalla antiikin veistosten jaloa valkeutta. Ne veistoksethan olivat maalattuja, pigmenttijäämien perusteella mielestämme hyvinkin ikävän räikeästi. Ja sama koski rakennuksia, myös Ateenan Parthenonia.

Jäin miettimään, että kun kirjallisuus ja etenkin runous on mustavalkoista, kas kun kukaan ei ole keksinyt maalata öljyväreillä mustavalkoisia muotokuvamaalauksia.Lehtien kuvien mustavalkoisuus tai kaksivärisyys johtui kehittymättömästä tekniikasta. Mutta kun mv-elokuvissa on niin suurenmoisia, eikö jotain samaa voisi tavoittaa maalaamalla pelkällä mustalla? Minun silmääni miellyttää mustavalkoisen kuvan syvyys eli sävyjen rikkaus.

Luolamaalausten värillisyys saattaa olla se alkuperäinen ajatus: toisen todellisuuden tekeminen. Ja todellisuus on värillinen - tai sitten ei. Näköaistimme on sellainen, mutta on paljon eläimiä, jotka ovat “värisokeita”, muistaakseni monet tututkin otukset.

Huolestunut lukija ihmettelee, minkä kumman taka nyt kirjoitetaan kauan sitten kuolleesta renessanssin aikakauden tutkijasta.

Ehkä siksi, että hakiessaan yhteistä pohjaa tiedolle ja uskomuksille Pico della Mirandola kirjoitti ehkä ensimmäisenä sanat, jotka kaikuvat edelleen. 

Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.