Tasavalta

Republique- eli tasavalta-aukiolle johtavista kaduista muuan on Bd Richard Lenoir. Tiesin vanhastaan, että kuvan talossa asui komisario Maigret. Tuli kodikas olo. Nuo ikkunat komisario avasi istuessaan kevään koittaessa tupruttelemaan piippuaan. Rouva tiesi olla vaiti ja raivasi pöydän äänettömästi. Komisariolla ja rouvalla oli sama tekniikka, ranskakski mijouter, suomeksi hauduttaminen. Rouva käytti sitä moniin ruokiin - puolison kotiintuloajoista ei aina tiennyt hänen virkansa vuoksi - ja komisario itse selvitellessään ihmisen suurta kysymystä: kuka tässä joukossa on suurin kelmi.

Joskus se oli ministeri, joskus alibinsa sementoinut baarimikko, joskus etäällä murhapaikoista asuva hienostunut arkkitehti, joka oli vienyt uuden veroisen pikkutakkinsa roskalaatikkoon, josta paikallinen puliukko löysi sen, ja poliisi löysi nappien ja langan perusteella valmistajan, joka tiesi vaatturin, joka sanoi hiljan tehneensä takin juuri tälle arkkitehdille, jonka osoitekin hänellä oli tallella.

Simenonin suuruus taiteilijana erottuu heti hänen kirjoistaan. Perinteinen englantilainen dekkari on mysteeri, jonka sankari selvittää hätkähdyttävästi. Amerikkalainen etsivä on joskus kuin revolverisankari, joka vetää reikärautansa esiin ensin. Myös Maigret’n tutkimukset selviävät - mutta ihminen on arvoitus. Elämä on pohjaltaan selittämätöntä. Maigret oli vain välttämättömän koulu käynyt tilanhoitajan poika maalta, mutta hän vaistosi, että maailma on. 

Joku pyöristi lauseen: tietämättömyytemme määrä ylittää aina tietojemme määrän.

Poliitikot sanovat “eksistentiaalisiksi” kysymyksiä elämästä ja kuolemasta, vaikka tarkoittavat todellisuudessa valtaa ja omia etujaan. Saksassa tuon ismin ydinkysymys oli olemassaolo, josta kirjoittivat muistettavasti mm. Heidegger ja Thomas Mann. 

Ranskassa tuon kirjallisuuden parhaat nimet ovat Camus ja - Simenon. Sartren lukeminen samaan joukkoon on erehdys. Hän oli kiinnostunut etenkin itsestään ja asemastaan. 

Camus oli hyvin kiinnostunut poliiseista ja tuomareista. Näitä kahta kirjailijaa yhdisti pahuuden ongelma. Hiukan eri tavoin mutta samaan aikaa Simone Weil kirjoitti teoksensa “Painovoima ja armo”. Hannah Arendt kirjoitti Eichmannista Jerusalemissa.

Antti Alanen, jota kiitän tätä kuvasta, jatkaa varmaan vähän matkaa vallankumousta tukeneen Lenoirin mukaan nimettyä bulevardia. Aukiolla on kasarmi, jossa majaili miehityksen aikana SS-panssarirykmentti vaunuineen. Ja toisella puolella jokea oli Gestapon päämaja.

Mutta pahuuden ongelma jäi yhteydet ranskalaiseen elokuvaan ja kirjallisuuteen ja erilaisiin pahan kukkiin, 

Nykyisen Sorbonnen eli yliopiston seudulle kiirehti jo tuhat vuotta sitten väkeä eri puolilta Eurooppaa kuuntelemaan, miten uudella tavalla Pierre Abélard jäsensi käsitteet ja mahdollisuudet porautua elämän syviin kysymyksiin, joilta ei säästy.

Abélardin itsensä kävi vallan huonosti, kun hän jumaluusoppineena rakastui aikakauden eli 1000-luvun maailman oppineimpaan naiseen, jonka nimi oli Heloïse. Kirjeitä on tallella, ja kirja rakkaudesta ja elämästä tunnetaan eri kielillä, “Kertomus onnettomuuksista; anteeksipyyntö elämästä”.

Hyvillä mielin lehteilen kuvateosta “Maigret’n Ranska”, muistelen myös Beckerin ja Melvillen sekä Renoirin elokuvia ja mietin, miten ihmeessä tuo maailma tarttui myös valokuvan suurten mestareiden töihin.

Ehkä siinä on viisautta, että musta ja valkoisen välillä on niin paljon vivahteita ja että maailmassa vaihtelevat valo ja pimeys. 

Proustin kotiosoite muuten oli 102 Bd Housman.