Ympäristö

 

Ehkä olen väärässä. 

Ajattelen ettei lahjakkuus riitä ihmiselle, jos hänellä on huono luonne. 

Siitä pidän kiinni, että epätavallinen lahjakkuus on käsikranaatti, josta on sokka irrotettu. Se on siis sekä hyvin tehokas että hyvin vaarallinen, myös käyttäjälleen. Juuri hänelle.

Kuten sanottu, minulla on ollut hyvä onni tavata ainakin 10 pyörryttävän lahjakasta ihmistä. Esimerkiksi Linus Torvalds oli aika hiljainen, ja hänen oivallustaan on jälkeenpäin kuvailtu huokeaksi, mutta eipä se taida olla totta. Yksi oli kotiapulaisen tilapäine poikaystävä, jolle sai viedä pahvilaatikollisen ruuveja, muttereita ja jousia ja hän sanoi että ai, kaksikurkkuinen Weber-kaasutin, en ole ennen nähnyt, pyysi linkkaria lainaksi ja kokosi sen muutamassa minuutissa. Myöhemmin kuulin, että esimerkiksi Solexiin verrattuna tuo laite vaati yleensä kokenutta ammattimiestä ja enemmän aikaa. Tietääkseni tämä nerokas nuorukainen joutui nopeasti hunningolle. Kerran kysyin nuorelta tohtorilta, joka oli itsekin todella fiksu, että tulikos siitä mitään siitä kaveristasi, jonka kanssa teillä oli tapana painia tyhjässä uima-altaassa. Tuli. Kvanttimekaniikan professori.

Joku on täysi aiheellisesti kaikkien huulilla 25-vuotiaana, arvion mukaan koko kansakunnan ylpeys ja toivo, mutta sen jälkeen hänestä ei kuulla enää koskaan mitään. Ei kyllä pahaakaan. Ja sitten on muutamia, jotka opettavat etevästi akateemikkoja ja ministereitä ja miljonäärejä 35-vuotiaina ja tulevat siitä nousujohteelta alas kuin tikkanuoli. Aina takana eivät ole viina tai huumeet. 

Aivan kuin ihmisillä ja ilmiöillä olisi leimahduspisteen lisäksi sammahtamispiste.

Rakkaassa 1920-luvun Kansallisessa elämäkerrastossa, jonka suorapuheisuutta ei nykymaailmassa voi kuvitellakaan, mainitaan eräskin piispan poika, joka “harjoitti aikansa jumaluusopin opintoja Turun akatemiassa, mutta palasi kohta kotiseudulleen, jossa vaipui entiseen vähäpätöisyyteensä”. Ja eräs toinen, joka Anajalan liiton aikoina “sekoitettuaan omat ja toisten asiat pakeni vihollisen puolelle Viipuriin, jossa päätti päivänsä lukuisista häväistysutuistaan kuuluisana nurkka-advokaattina”.

Siirrän tuon jälkimmäisen näkökohdan tällä erää syrjään vetoamalla itse näkemääni ja lukemaani. Hämmästyttävän lahjakas ihminen on joskus kuin pulsari, joka pyörii käsittämättömän nopeasti ja luhistuu oman painovoimansa alle. 

Opetan nyt itseäni viisaampia: älykkyys, lahjakkuus ja menestys eivät ole mitattavia asioita, koska ne ovat yhteisön eli ympäristön tuotetta. Yksilöllä eli yksittäisellä ihmisellä ei ole niiden kanssa kovin paljon tekemistä, ja perimä eli geenit ovat nekin vain lähtökohta.

Tämän takia meillä on kilpaurheilu, shakki ja ylioppilaskirjoitukset. Ne ovat keinotekoisia järjestelmiä, joilla on pohjaltaan mielivaltaiset säännöt. Ne ovat myös suljettuja niin että esimerkiksi revolveri ei kuulu shakissa lopputulokseen virallisesti vaikuttaviin välineisiin 

Muistaakseni on tosiaan niin, että vaikka ylioppilaaksi paahdetaan neljä plus kahdeksan vuotta, tulos jota sanottiin ennen puoltoääniksi (laudaturit ja sen sellaiset) ei näy tilastollisesti myöhemmässä elämässä. Meillä on ollut presidentteinä sekä kuuden (ennen viiden) että ei yhdenkään laudaturin ylioppilaita. Ahti Karjalainen ja muistaakseni Johannes Virolainen olivat muistaakseni molemmat niin hurjan hyviä koulussa, että heidän saavutuksiaan muisteltiin vuodesta toiseen.

Minä mittaisin menestystä esimerkiksi “luonut niin ja niin monta pysyvää työpaikkaa”, mutta myös Fermat’n viimeisen teoreeman ratkaisu herättää kunnioitusta. Sillä ei kai ollut välitöntä merkitystä, mutta se mullisti matematiikkaa. Tai “toimi Oulun kuuromykkien koulun opettajana 1904-1935. Suoriti myös puuseppämestarin tutkinnon”.

Itse uskon, että melkein kaikki ihmisiin liittyvät historialliset käänteet melkein eivät tapahtuneet. 

Nautin tästä blogista, koska voin kirjoittaa asia vierestä harkintani tai harkitsemattomuuteni mukaan. “Ihantala” oli ajan henkeä, ja heinäkuun alun taistelut -44 ovat sopiva jutustelun aihe suunnilleen saman mielisessä seurassa. Mutta peitän näkyvistä ongelman, jota en osaa ratkaista: miksi Mannerheim mokasi. Siis eteneminen Äänisen taakse valtavin uhrauksin on täysi arvoitus, koska saksalaidetkin tiesivät, ettei sillä edulla ole edes heinäseipäitä. Mutta varustautumattomuus suurhyökkäykseen ja tiedustelutietojen huomiotta jättäminen? Sieltähän tuli päivässä silmille tasan kymmenen kertaa enemmän väkeä ja voimaa kuin me olimme arvioineet Neuvostoliitolla olevan edes käytettävissä sillä suunnalla.

Kieltämättä pitää paikkansa, että pakoon juoksevaa armeijaa on vaikea tuhota, mutta kun sitä on lähes mahdoton koota uudelleen taistelukuntoiseksi, niin tämäkään selitys ei oikein päde. Paasonen, Nihtilä ja Airo ovat kukin epämääräisiä tässä asiassa ja Mannerheimin muistelmat ovat tältä osin fuulaa. Mestarini joka oli syventynyt asiaan ja ollut itse haavoittumassa Viipuria puolustaessaan, näytti minulle venäläisen käskyn ja kartan, johon oli merkitty helppo tavoite: ennen heinäkuuta Kouvolassa ja yli Kymijoen. Samanlainen käsky on jossain arkistossa piilossa Perkjärvellä kaatuneen venäläisen panssarieverstin karttalaukusta otettuna. 

Päädyn kaikkie Jouko-nimisten kiusana olevaan sanontaan, joukossa tyhmyys tiivistyy. Luonne ja ajattelu- ja menettelytavat vaihtelee seurasta seuraan. Ehkä en oikein tunne veljiäni, koska olen nähnyt vain, miten he toimivat veljensä kanssa, siis minun. Kerran näin ja kuulin hetken, kun isäni ajoi asiaa raastuvassa. Oli tullut asiaa haatemiehille, ja kuuntelin ja urkin hetken oven raosta. Vieras ihminen. Tuiki tuntematon.