Selitys

Selitän miksi sulloin tähän blogiin tavattoman määrän 30 vuotta vanhoja lehtikolumnejani Helsingin Sanomista.

Esimerkeiksi. Todisteiksi. Siinä on mukana muutaman vuoden kaikki kolumnit ja muutama kritiikki. 

Esimerkistä käy ilmi, että tällä hetkellä “sääntömääräiseksi” nimitetty ajattelutapa oli hyvikin keskeinen jo tuolloin. Mitä “säännöt” tarkoittavat, mikä on niiden sisältö ja kuka tai ketkä niitä soveltavat. Jopa tuolloin puhuttu “tuomarivaltio” on juuri nyt kiihkeän miettimisen aihe, ei kovin näkyvästi Suomessa, mutta hyvin näkyvästi Israelissa, Puolassa ja etenkin Yhdysvalloissa. 

Se lienee todiste, että silloin maan mahtavin sanomalehti piti niitä kelvollisina ja maksoi niistä rahaa. Tuon aikana näitä kolumneja olisi voinut lukea puoli miljoonaa ihmistä kutakin. Kyllä niitä lukijoita taisi todellisuudessakin olla paljon, koska tuntemattomat vuorineuvokset rupesivat sanomaan kadulla päivää.

Kai tässä uudelleen julkaisemisessa on mukana on itsetehostusta. Kaikki jutut eivä omasta mielestäni ole huonoja. Toisaalta paperille painetun tekstin lukeminen on pahassa kriisissä. Blogin huono puoli on tunnetusti se, että sitä lukeva vain valmiiksi kirjoittajan tietävät ja yleensä suopeasti suhtautuvat. En usko, että blogilla muuttaa kenenkään mielipidettä. Eipä sillä, lehtikirjoituksella tai kirjalla voi arvioni mukaan muuttaa joidenkin käsityksiä ehkä kahden viikon ajaksi.

Historiaa tukittaesa haetaan dokumentteja ja niistä tehdään johtopäätöksiä. Tässä tapauksessa dokumentit tulevat valmiina. Niistä näkee suoraan, mitä ainakin eräs ihminen, jatkuvuudesta päätellen moni lukijakin, piti kerran ajankohtaisena ja tärkeänä. On hyvä, että joukossa on sivuasioita ja huteja. Sanon sen noissakin kirjoituksissa: erehtyminen on ihmisoikeus.

Kirja on eri asia. Sen pitäisi olla kattava. Kolumni sai olla repliikki, vuorosana ajan aiheeseen. Tarkkaava lukija huomaa, millaisia aiheita kirjoittaja karttoi. 

Nykyinen lukija ei varmaan tiedä, että Hesarin kulttuuriosaston kolumni tuotti paljon julkisuutta. Väitöskirjani, jonka aihe oli korkein oikeus, laki ja yhteiskunta, herätti suurta huomiota ja 2 000 kappaleen painos myytiin viikossa loppuun. Siitä julkaistiin varmaan sata arvostelua ja minusta kuvia ja hyviä pilakuvia. Kerran huomasin kesken puheeni olevani Lakimiesliiton kokouksen pääpuhuja Finlandia-talon suuressa salissa. Ilmeistä näki, mitä eturivin suurmiehet ajattelivat.

Siksi pysyttelin tekstini takana näkymättömissä. En viitannut tuttaviini enkä itseeni. Kirjoituksista ei luullakseni näy, että tuona aikana vaimoni sairastui kahdesti syöpään ja kuoli.

Olin pitänyt kirjaani “Elämän varjo” aika hyvänä. Se sai kirkon kirjallisuuspalkinnonkin. Luin sen nyt. Valitettavasti se on huono. Teksti on kuollutta.

Nyt haen apurahaa kirjoittajan ja lukijan uusista ja pelottavista ongelmista selittääkseni, miten sananvapautta, julkisuutta, tekijänoikeutta, rikoslakia, liikesalaisuuksia, sotilassalaisuuksia, verotusta ja kirjanpitoa koskevia lakeja olisi muutettava, kiireesti. En tiedä miten mutta osaan osoittaa yleisotsikolla “tekoäly” lukuisia uusia ongelmia, joista en ole nähnyt edes mainittavan. Viimeksi eilen eräs kustantaja vielä selitti, miksi hän ei halua maksaa paria tonnia näitä asioita käsittelevästä kirjasta eli esimerkiksi siitä, mistä kustantaja itse, kirjailija tai toimittaja voi joutua linnaan, saada pahat sakot tai potkut. Ei ole rahaa eikä sellaista kirjaa kukaan ostaisi.

Pannnaan sitten sekin blogiin. Muiden asioiden ohella.