Sukka

Olin ostaa sukat. Maltoin mieleni. Ette arvaa, miten paljon kauluspaitoja minulla on ja mitä ne ovat maksaneet. Jos sen rahan saisi, sillä summalla joisi kokonainen palokunta itsensä pöhnään.

Niin ihanaa, niin taivaallista, niin rautarohkeaa! - En muista kokeneeni samanlaista humalaa kuin tuo Nummisuutareiden Eskon. Tosin olen kai tuloss alkoholistiksi, kun toisena yönä näin unessa kutsuvan pullon, jonka etiketissa luki “Stolichnaya”. Unen editoimasta näkökuvasta on vähintään 45 vuotta.

Sukkien neulojatar istui kauppakeskuksen käytävässä pöydän ääressä ja sanoi, että professoria ei olekaan näkynyt viime aikoina televisiossa. Sain tietää, että olimme ollee samaan aikaan Otavassa töissä eli siis vuonna 1964. Hän oli ollut siinä keskuksen takana konekirjoittajana. Hetken kuluttua olimme muistaneet yhdessä ainakin 50 silloista työtoveriamme, joista useasta osasin sanoa, että lienee hengissä, toistaiseksi.

Onneksi minulla ei ollut aikaa - vaimo odotti sovitussa paikassa - kysyä tärkeitä asioita. Tietääkseni kaksi ihmistä ja lisäksi serkkuni Timo ovat osanneet kirjoittaessaan koneella eli Linotype-latomakoneella lukea polven päältä jotain aivan muuta, kuten Korkeajännityssarjaa tai El Coyotea. Toisaalta muuankin Raili oli mahdottoman hyvä konekirjoittaja. Pöytäkin liikkui ja lamppu helisi katossa, kun hän paukutti puhtaaksi ainakin isäni kirjan Lumikurusta. Saatuaan tekijänkappaleen eli valmiin kirjan hän ryhtyi lukemaan sitä kiinnostuneesti. Isäni ihmettelyyn hän vastasi, ettei hän “tietenkään” lainkaan tiedä, mitä on itse kirjoittanut puhtaaksi.

Muisteli sitä ruttuista tätiä ja sitä pulskaa naisihmistä, jota laamanni Helminen kutsui tuomiokunnan kansliaan paukuttamaan kiinnityspäätöksiä velkakirjoihin, kun joku pankki oli tuonut niitä kerralla tuhat. En ollut ikinä kuullut sellaista nopeutta, joka tuntui ylittävän muinaisten sotalaivastojen parhaitten sähköttäjien käsiavaimella naputtaman vauhdin. Eivätkä asianomaiset tehneet käytännössä koskaan yhtään lyöntivirhettä. Heillä oli hyvä urakkapalkka, ja kumittaminen kalkkkeeripaperien välistä olisi ollut käytännössä palkasta pois.

Näiden muistojen selaaminen liittyy pohdintaa, taantuuko matematiikan ja lukutaidon jälkeen seuraavaksi kirjoitustaito. Tietokoneet kirjoittavat jo sanelusta, ja esimerkiksi mainio Bard-tekoälyohjelma myös sanelusta. Bingiä käyttäsin sepityttämään söhköpostin valheellisen tekstin työnantajalleni, ja minulla sellainen olisi. Tekoälyn tyyittelemä teksti osaa imarrella ja valitella samassa lauseessa niin ettei yksikään silmä jää kuivaksi sellaisen lukemisesta.

Se muuten oli jo sairaalloista, että Rannan Jaska oli molempikätinen ja kirjoitti Ilmasotakoululla opettaessaan taululle samanaikaisesti kummallakin kädellä eri lausetta. Tavallinen meikäläinen ei osaa kirjoittaa kynällä edes oikealta vasemmalle eikä peilikirjoitusta, paitsi eräät pieninä.

Kuvassa on luultavasti ensimmäinen kirjallinen tuotteeni kautta aikojen. Kun panen sen tähän blogikirjoitukseen, voin ylpeänä liittää sen CV:hen. Teos lienee vuodelta 1949, mahdollisesti kuitenkin seuraavalta lokakuulta. Tekstistä puuttuu omaperäisyyttä, vaikkei asialla ole ollut Microsoft, vaan Porvoon väriliidut, jos oikein muistan.