Sisällysluettelo
TUNTEJA AIKUISILLE JA EDISTYNEILLE
TUOMARIT JA HEIDÄN SYYTTÄJÄNSÄ
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,18-02,jkmpp,kolumniHelsingin Sanomiin.
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
SANOJEN KIRJOITTAMISESTA
MUUAN AMERIKKALAINEN Henry Petroski on kirjoittanut yli 400 sivuisen kirjan lyijykynistä ja käsitellyt muun ohella Faber-Castellin ja Koh-I-Noorin eli Saksan Böömin ja Yhdysvaltojen jättiläisten taistelua maailmanmarkkinoista vuosisadan alussa.
Näin se toimii - esineellinen kulttuurihistoria. Lynn White kirjoitti aikoinaan jalustimenkeksimisestä ja käänteentekevästä vaikutuksesta ratsuväen taisteluissa Eurooppaan hyökkäävää islamia vastaan ja osoitti myös, että tuulimyllyn kimppuun hyökkääminen oli Don Quijotelta mitä mielevin teko. Tuulimylly mursi vanhan aatelin myllyprivilegion ja enteili uutta talouspulaa ja vanhojen yhteiskuntaluokkien tuhoa.
Hyvin valittu tutkimuskohde, kuten lyijykynä, kertoo tekniikan (grafiittiseokset), teknologian (jyrsimet ja muut työkoneet), keksintöjen (pyöreä lyijy), yhtiöiden, tullipolitiikan ja markkinoinnin historiasta paremmin ja terävämmin kuin abstraktinen talous- ja kulttuurihistoria.
Hiilipaperikopioiden tekemisessä olennainen, aniliinisekoitteinen kosmoskynä oli ensimmäisen maailmansodan symboli siinä kuin kuulakärkikynä oli toisen maailmansodan lentäjille julkisin varoin kehitetty vuotamaton mustekynä. Suomessakin kuulakynää sanottiin "flaieriksi" (Flyer). Suomen "kynä" on linnun siipisulka. Englannin "pencil" on samanlainen muodoste kuin "penisilliini". Molemmissa on takana latinan kielen pieni "sivellin".
TEKSTIN KÄSITTELYSTÄ puheen ollen joku saisi vetää oikeuteen mainostajat, jotka kehuvat, että heidän mikrojensa tavoille oppiminen kestää viisi tai viisitoista pientä minuuttia, kun totuus on vähintään viisi pitkää kuukautta. Mikron tekstinkäsittelyohjelman oppiminen on juuri yhtä vaikeaa kuin kynän käytön oppiminen. Se vaatii suurta harjaantumista, ellei tyydy siihen, että saa jonkin raapaisun paperille/ruutuun.
Tekstinkäsittelyjärjestelmä WP5.1 merkitsi havaintoni mukaan edeltäjäänsä WP5.0 nimiseen systeemiin verrattuna lähes kolmanneksen ajansäästöä. Suositellaan kaikille niille, jotka osaavat kirjoittaa koneella hyvin eli sokeasti. Järjestelmä on "räätälöitävissä" henkilökohtaisten taipumusten mukaiseksi ja sen oikolukuohjelma toimii.
SUOMEN VALTIO käyttää virastoissaan tosi kurjia lyijykyniä, sellaisia keltaisia. Kun niitten jälkeen saa käteensä sinisen Caran d'Achen, siinä lepäävät silmä ja käsi, eikä WP5.1 osaa tavuttaa sen nimeä eikä tunne sen oikeinkirjoitusta.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,15-06 ,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
LYIJYKYNÄN KUOLEMASTA
USEIN ENNENKIN on huomio ollut kiinnitettävä keskeisiin esineisiin, jotka rakentavat ympäristöämme yhdessä ajatusten kanssa.
Virkatuomareiden ammattikunnan tunnus, puinen lyijykynä, on ollut koko tämän vuosisadan keltainen Hardtmuthin Koh-I-Noor, sininen Staedtlerin Mars Lumograph tai vihreä Faber Castell. Näitä kolmea alan työntekijät pitävät laatukyninä.
Puista kynää käyttävät myös pienet koululaiset. Timpurin kynä on litteä ja punainen. Taiteilijoilla näkee mustia kyniä, Rexelin Derwentejä. Arkkitehti tunnetaan Caran d'Achen tai Staedtlerin lyijytäytekynästä, jossa käytetään paksua lyijyä,
Korkeakouluopiskelijat ovat menneet melkein kaikki muovilyijyä käyttäviin huokeisiin Piloteihin, jotka ovat oikeastaan kuulakynän kaltaisia.
PUINEN LYIJYKYNÄ on high-tech-tuote, jonka teollinen kehitys kesti melkein sata vuotta. Sekä puulaji että lyijyn koostumus ovat kriittisiä. Halpatuontituotteiden lyijy ei pysy paikallaan, vaan katkeilee raivostuttavasti teroitettaessa ja kynä raapii paperia, koska savi ei ole riittävän hienoa.
Sahatuista grafiittitangoista siirryttiin puisiin kyniin jo 1600-luvulla. Vanhimmat valmistajat ovat Nürnbergin kaupungista, joka paloi kynineen sodassa.
PUISTA KYNÄÄ käyttäen kirjoitetaan romaaneja, johdetaan tykistön ja ilmatorjunnan tulta, ja käsikirjoitukseen tehdään korjaukset sävyisästi lyijykynällä, sillä lyijykynä on luovuuden henki; sitä käyttäen voi maalata kirjoitusta harmaan ja mustan sävyin. Kuulakynä on piirrin, joka on sukua kaivertajien työkaluille ja tekee kertakaikkisen jäljen, useimmiten kertakaikkisen huonon. Lyijykynässä on muistuma savesta, joka on grafiitin ohella sen toinen ainesosa. Thoreau kokeili Waldenin metsissä grafiitin ja saven oikeaa seosta sukunsa lyijykynätehtaan onneksi ja menestykseksi.
NYT VIHREÄ AATE on astunut myös tähän teknologiaan. Puinen kynä on kokenut pienoisen renessanssin maalaamattomien Fabereiden tultua markkinoille. Puun väriset, myrkyttömät kynät vetoavat vihreisiin tunteisiin, ja pakkauksessa lukee, ettei valmistamiseen ole tuhottu aarniometsiä.
Ilmoitus on hiukan falski, koska kyniin ei ole muutenkaan käytetty luonnonpuuta sataan vuoteen. Se on liian oksaista. Yhdysvaltain Eaglella ja muilla jättiläisillä on ollut kauan omat punapuuviljelmänsä kasvamassa raaka-ainetta.
LYIJYKYNÄN lähin sukulainen on mikrotietokone. Myös se sallii luonnostelun. Ne jotka musteella kirjoittavat käyttäen kynää tai konetta ovat auktoriteetin lapsia. Ne joilla on toisessa kädessä lyijykynä ja toisessa kumi osallistuvat moniyhteiseen kulttuuriin sen ehdoilla.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,17-06,jkmpp,kolumniHelsingin Sanomiin.
TÄNÄÄN MAANANTAINA
TIKANPOIKA JA PAIMENPOIKA
ONKO nyt pääkirjoituksissa oleva kysymys kansankirkon säilymisestä enää kansallinen kysymys?
Tasavallan presidentti ja kirkko ovat ottaneet puheeksi kirkon tulevaisuuden, mutta onko se enää kirkolliskokouksen ja Suomen tasavallan eduskunnan päätettävissä?
Olen saanut sen käsityksen, että evankelis-luterilaisen kirkon julkisoikeudellinen asema olisi jo ETA-ratkaisussa outo ja Euroopan yhteisön jäsenyydessä vaikea tai mahdoton. Pelkään että kirkon asema on jo ratkaistu, koska en pysty kuvittelemaan valtioon kuuluvaa, jäseniään ja yhteisöjä verottavaa kirkkoa ETA:n enkä EY:n osana. Olisinko erehtynyt?
Minulle on epäselvää, missä määrin muutkaan julkisoikeudelliset yhteisöt voivat tulevaisuudessa päättää välillisistä veroista ja maksuista, jos ETA tai täysjäsenyys tulevat.
EUROOPPA vie meiltä sen poliittisen ja oikeudellisen autonomian, jota olemme nauttineet vuodesta 1809 ja edelleen vuodesta 1947. Nyt kuluvat vuodet ovat siis samanlaisia kuin ensimmäinen ja toinen sortokausi - mutta missä on oikeustaistelu?
Eduskunnan ja hallituksen valtasuhteet ja toimivalta tulevat muuttumaan jyrkästi. Eduskunta on jäämässä jyrän alle. Se kutsuu nyt itse jyrää ajamaan ylitseen.
Ratkaisuissa ongelmallisia - vaaranalaisia - ovat sekä yksityisoikeudelliset että julkisoikeudelliset yhteisöt ja laitokset, kuten kirkko, Ahvenanmaa, läänit, kuntainliitot ja kunnat, posti, rautatiet, opetushallitus ja rakennushallitus, sekä korporaatiot, kuten ammattiyhdistysliike.
ANSIOKAS kirjotuskokoelmia yleisistä ja kauheista Eurooppa-kysymyksistä on Söderströmsin uusi kirja Att välja väg - Finlands roll i Europa. Teos on syvästi suomenruotsalainen. Eurooppa-kysymys on vähemmistöllemme toinen kuin enemmistölle. He ovat huomanneet sen.
Kirjassa on useita erinomaisia artikeleita, kuten G.H.von Wrightin, Allan Rosasin, Lars D. Erikssonin ja Klaus A. Sahlgrenin. Entinen lainsäädäntöjohtaja Leif Sevón selostaa kahdessa artikkelissa Suomen mahdollisuuksia. Uudessa virassaan, korkeimman oikeuden jäsenenä, Sevón joutuu ottamaan kantaa myös suomalaisen tuomioistuimen ja tuomarin mahdollisuuksiin uudessa Euroopassa ihmisoikeussopimusten aikana. Odotamme kirjoitusta siitä.
"TII TII tikanpoika kylvi tielle nauriin. Tuli paha paimenpoika, söi sen tikan nauriin." (Suomalainen loru ajalta ennen Euroopan yhdentymistä.)
En tiedä, mitä ajatella näistä pahoista, isoista kysymyksistä. Ymmärrän kuitenkin, ettei yhdentyneessä Euroopassa viljellä nauriita, ja toivon, ettei nauriinvarkaita hirtetä.
TÄNÄÄN MAANANTAINA
MUSIIKKIA PITKÄTUKKAISILLE
SANAT "POP CLASSICS" vetävät kananlihalle. Sellaisia ruvettiin hävyttömästi mainostamaan joskus 1950-luvulla, jolloin Concert Hall ja myöhemmin Valitut Palat astuivat äänitteillään esiin.
Jokainen itseään kunnioittava hienostelija hallitsee lasittuneen tai jäätävän katseen, joka kohdistetaan tiettyjen Bachin Brandenburgilaisten konserttojen, Händelin Vesimusiikin ja Beethovenin Eroican vilpittömiin ihailijoihin.
Sellaisten tyyppien kanssa, jotka kuuntelevat ilokseen Vivaldin Neljää vuodenaikaa, Pachelbelin Kaanonia, Bachin aariaa (air) g-kielelle tai... Albinonin Adagiota, ei lainkaan keskustella. Ainakaan musiikista. Eivät kirjallisuudentutkijatkaan keskustele Jerry Cottoneista.
WILFRID MELLERS, joka on kirjoittanut muun ohella hienon kirjan Bachista ja Jumalan tanssista, on pyörittänyt Classical CD-lehdessä sarjaa pop-klassikoista. Lehden uusimmassa numerossa hän paljastaa, miten pitkätukkaista jymäytetään ja kertoo, miksi esimerkiksi Corellin teokset tuntuvat niin mahdottoman paljon paremmilta kuin Albinonin. Albinonin Adagio on nimittäin erittäin vähän Albinonin. Se vähä, mikä on hänen, on barokin metritavaraa.
Tuo teos, jota joutuu kuuntelemaan kahviloissa ja tavarataloissa jokseenkin päivittäin, on itse asiassa 1910 syntyneen musikologi Remo Giazotton jokseenkin kylmäverinen väärennys. Albinonia on vain kenraalibasso. Giazzotto keksi siihen melodian ja harmoniat ja soitinsi koko homman jousille. I Musici teki 1960-luvulla levylle maailman kantaesityksen, ja siitä alkaen Adagio on ollut klassisen musiikin suurimpia hittejä.
Mellersin mukaan teos on yhtä aitoa barokkia kuin John Ruskin on renessanssia. Siinä on liimattu päällekkäin 1700-luvun kenraalibasso, 1800-luvun tekniikka ja 1900-luvun sentimentaalisuus.
Tomaso Albinoni ei missään tapauksessa tuntisi teosta omakseen, jos hänet voitaisiin jotenkin herättää kuuntelemaan sitä.
KIRJALLISUUDENTUTKIJOIDEN tulisi entistä enemmän keskustella Jerry Cottoneista samalla tavalla kuin Mellers keskustelee pop-klassikoista.
Pop-teos on hyvää musiikkia, koska se kestää kuuntelemista. Siinä on jotain taiteellisesti olennaista, joka on saanut niin suuren suosion, että se on kaluttu puhtaaksi. Sellainen teos ei voi olla rakenteeltaan, harmonioiltaan tai ideoiltaan vaativa, vaikka esimerkiksi Ravelin Boleron soitinnus on taikurimaisen upea.
Lisäksi pop-teokset ovat klassisen musiikin tehokkaita mainoksia. On syytä kiittää kohtaloa esimerkiksi Alberto Gentilistä, joka löysi vuonna 1926 97 nidettä siihen asti kutakuinkin tuntemattoman Vivaldin sävellyksiä. Käytännössä eli laajalle yleisölle Neljä vuoden aikaa aukaisi kokonaisen musiikin aikakauden.
"Albinonin" Adagio tekee samaa PR-työtä. Pitkätukkaista ei jymäytettykään ja hienostuneet makumestarit ovat jälleen kerran väärällä asialla. Kyllä kansa tietää!
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,18-11,jkmpp,kolumniHelsingin Sanomiin.
TÄNÄÄN MAANANTAINA
HUUMAUTUNUT ALUS
NYT JUHLITAAN erään harvinaisen kirjailijan satavuotismuistoa. Arthur Rimbaud kuoli 10.12.1891. Hän oli ollut runouden äkillisimpiä neroja. Hän lakkasi kirjoittamasta hiukan alle 20-vuotiaana. Hänen runojensa arvo ymmärrettiin, vaikka paraskaan lukija ei osaa selittää, miksi Humaltunut venhe (Juopunut pursi), Vokaalit tai Vuodenajat on runo.
Humaltunut venhe on rämettyneen mielen omakuva. "O Saisons! O chateux" on sisällöltään kiehtova ja käsittämätön. Kysymys on noituudesta ja mahdollisesti huumeista. Kirjoittaja sanoo, ettei hänen pakenevia, hulmuavia sanojaan saa kiinni.
"Vaiheita! Linnoja! - Kuka on viaton?"
EI AINAKAAN RIMBAUD. Hänen vertaisensa runoilija Paul Verlaine oli menettää onnensa, vapautensa, avioliittonsa ja elämänsä tämän kymmenen vuotta nuoremman oppilaansa, paholaisensa ja rakastettunsa kanssa.
Rimbaud oli pahankurinen kakara. Hän tuhri papereita, seiniä ja taloja, hän härnäsi pappeja ja porvareita ja oli valmis räkättämään kaikelle. Huonommissa runoissaan hän oli röyhkeä, hämärä ja tahmea. Parhaissa runoissaan hän oli itse viattomuus ja syvällisyys.
KIRJAILIJAT ovat joskus vaikeita ja usein sietämättömiä ihmisiä. Niinpä heihin ei pidä tutustua. Ei joulukinkusta pitäminenkään vaadi tutustumista sikaan.
Rimbaud oli muotokuvissa mystinen, pohjattoman näköinen nuorukainen. Todellisuudessa hän vihasi ja pelkäsi parturia yhtä paljon kuin hiusten pesemistä ja tapasi pyydystää ja tappaa täitä tukastaan samalla tavalla kuin jotkut naksuttelevat sormiaan tai purevat kynsiään.
Harvat tukijansa ja ymmärtäjänsä hän saattoi häpeään ja raivoon ja vanhoilla päivillään hämäräperäisenä palkkasoturina ja kauppiaana Afrikassa - hän eli 37-vuotiaaksi - hän suhtautui viiltävän pilkallisesti kaikkeen kirjallisuuteen ja taiteeseen, myös omaansa. Hänessä toteutui noidan oppipojan kohtalo, koska hän ei ehtinyt käsittää, että alkemia on tärkeämpää kuin kulta.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,16-12,jkmpp,kolumniHelsingin Sanomiin.
TÄNÄÄN MAANANTAINA
LENTÄVÄT LEIVÄT
KUTEN NIMI OSOITTAA, automaattinen tietojenkäsittely ei ole automaattista eikä tietojenkäsittelyä.
Ala ja asia on niin mielenkiintoinen, ettei ilmiöillä ole toistaiseksi kunnollisia nimiä. Ulkomaisissa ja kotimaisissa julkaisuissa vallitsee kielellinen sekamelska, ammattilaistenkin kirjoittaessa. Puhumattakaan maallikoista.
Alalla toimii tosin eteviä tarhureita, joista muuan Petteri Järvinen on ylin. Ala on kovin tekninen, mutta mies kirjoittaa hyvin.
MIKRO MULLISTI kaiken. Se on nyt kova sana tieteessä ja taiteessa. Kunpa vain päästäisiin mystikoista, joita sikiää kaikkialle, missä on kaupallista kysyntää, uskonnosta kirjallisuuteen ja tietokoneisiin.
Vähät hyperromaaneista, kun kirjailija ja kääntäjä voi säästää ruumiillista työtä keskittyäkseen henkiseen. Muuan tuttavani esimerkiksi on nimeltään Alt+Anna. En opi muistamaan enkä kirjoittamaan hänen sukunimeään, vaikkei se ole sen vaikeampi kuin Chwastowska. Alt+JK taas tulostaa yhdellä räpsäyksellä täydelliset ja riittävät palkkionmaksutietoni. Menetelmä on nimeltään makro ja sellaisia käytetään mikroissa.
KOTIMIKRO johdattelee ajattelua. Tilastojen kanssa työskennellessä voi löytää ihmeellisiä ja luultavasti merkittäviä yhdenmukaisuuksia antamalla koneen piirtää käyriä. Käyrä kertoo sen mitä silmä ei erota.
Vanhojen tietokoneiden aikana sinulla täytyi olla käsitys tehtävästä, jonka teetit. Nyt teet itse, putoat kaikenlaisiin kuoppiin mutta saatat samalla löytää mielenkiintoisia merkillisyyksiä.
Uskon onnistuneeni osoittamaan tietokoneen muokkaamilla tilastoilla, että punakapina oli Suomen ensimmäinen nuorisoliike.
TIETOJEN VARASTOINTI on asia sekin. Pöytäni kulmalla on italialainen CD-levy, joka näyttää sisältävän lähes kaiken roomalaisen kirjallisuuden, kymmenien klassikkojen kootut teokset. Löydän minkä tahansa runon lauseen pätkällä ja lauseen pätkällä löydän kaikki sen käyttäjät. Koko roomalainen runous yhdellä levyllä!
"Kuka kukin on" toimii koneessa Kirjoitan!-nimisen ohjelman turvin aivan toisin kuin kirjana. Kone kertoo nopeasti esimerkiksi vuorineuvosten iät tai kirjailijoiden kotipaikat.
OHJELMISTA MIELUISIN on tällä hetkellä "Hämärän hetkiä" - After Dark. Kun kone hyrisee omia aikojaan, kuvaruudun säästäjä alkaa näyttää esimerkiksi oikeaa aikaa näyttävän kellon kuvaa - mutta parhaita ovat ne lentävät leivät. Ensin lentää kuvaruudussa paahtoleivän viipale ja hetken kuluttua viuhtoo leivänpaahdin vimmatusti karkulaisen perään.
Paahtoleivän ruskistumisastetta voi säädellä liukukytkimellä.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,20-01jkmpp,kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
VALTIO ON VIHOLLINEN
DEMOKRATIAN TUNNUSMERKKI on, että valtio myöntää olevansa joskus paha. Fasistinen, poliittisesti tai uskonnollisesti kiihkoileva valtio on niin hyvä, että sen hyvyyden epäileminenkin on rangaistava teko. Demokraattinen valtio säätää itselleen rajoituksia.
Tuomioistuin on, tai ainakin sen pitäisi olla, kansalaisen turva jopa valtiota vastaan. Siksi tuomari ei ole valtion käskettävissä toisin kuin hallintovirkamies.
TÄMÄ ON kommentti myös EY-keskusteluun ja kannunvalantaan Itä-Euroopan maiden kohtaloista. Mukana on muitakin kuin taloudellisia tekijöitä.
EY:tä pelätään eduskunnan vallan kaventajana ja sitä se onkin. Mutta entä ihmisten turva ja suoja, oikeuksien saaminen ja vääryyksien torjuminen?
Jo voimassa olevat ihmisoikeussopimukset antavat kaikille ainakin teoreettiset mahdollisuudet puolustautua hyvinkin mahtavia tahoja vastaan.
Itä-Euroopasta puolestaan synkimmät ennustukset pohjautuvat henkilökohtaisen vapauden ja siihen liittyvän vastuullisuuden puuttumiseen. Ihmisten on vaikea oppia tekemään työtäkään, ellei heillä ole käsitystä edesvastuusta, ja tämä perinne johtuu täydellisesti voimattomuudesta ylimmän vallan edessä. Heillä ei siellä ole ollut mitään asiallisesti läntiseen tuomioistuinlaitokseen verrattavaa.
IHMISOIKEUDET ovat suhteellisia. Yhdysvaltain perustuslaki takaa vanhastaan ihmisoikeudet. Silti FBI kehitti jo ensimmäisen maailmansodan aikana ja 20-luvun sen tekniikan, jonka myös GPU, Gestapo ja Stasi myöhemmin keksivät - määrätön arkistointi, asiamiesverkko, ilmiantajajärjestelmä, salakuuntelu, vakoilu.
Yksityiskohtainen kuvaus perustuslainvastaisesta kehityksestä sisältyy Curt Gentryn ihastuttavan puolueelliseen J. Edgar Hooverin elämäkertaan The Man and the Secrets.
SUOMESSA ON käyty laimeaa keskustelua poliisin toimista taparikollisia vastaan, muun muassa puhelinkuuntelun sallimisesta, ja poliisin kriisivaltuuksista.
Keskustelijoilta näyttäisi välillä unohtuneen, ettei mikään oikeus ole ehdoton. Henkilö joka syyllistyy törkeään rikokseen, menettää vapautensa. Asiasta päättää tuomioistuin.
Jos poliisilla ei ole mahdollisuutta paljastaa urkkimalla esimerkiksi tekeillä olevaa terrori-iskua, jokin on vialla.
Suomi saavutti 1939-1946 salakuuntelemalla Neuvostoliittoa ja Saksaa yhtä suuria voittoja kuin rintamilla.
ONGELMA EI OLE KEINO, vaan kontrolli. Meillä on pysytelty keinojen puolella kieltämällä umpimähkäisesti esimerkiksi henkilörekisterit ja jättämällä lupamenettely aukkoiseksi. Asiakirjojen salassapito ei katso asiayhteyteen eikä käyttötarkoituksen. Erikoislupia myönnetään, mutta niiden myöntämisen ehtoja ei ole täsmennetty eikä keskitetty johdonmukaisesti tuomioistuimille.
Ainakin yhdessä tuoreessa tapauksessa korkein oikeus on purkanut tiettyjen oikeudenkäyntiasiakirjojen salassapitomääräyksen. Se on luonteenomainen tuomioistuimen tehtävä.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,17-02,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
ELÄVÄT VELJET
"KUOLLEET VELJENI Inkerin soissa - elävät veljeni vankiloissa". Poliittista vankia on helppo sääliä, jos säälijän ja säälittävän poliittiset tunteet ovat yhdensuuntaiset.
Kriminaalivanki on helppo jättää heitteille, koska hän on "itse ansainnut kohtalonsa".
TÄSSÄ KUUSSA mahdollisesti ensimmäisinä suomalaisina Pietarin seudun vankiloissa käyneet kertovat, että sekä Dostojevskin kuvaamat loukot että Tshehovin Sahalin kalpenevat näihin laitoksiin verrattuna. Pietarin vankiloiden ja Pietarin seudun vankileirien tila ei ole missään tapauksessa parempi kuin yli sata vuotta sitten. Vankeja on tiettävästi 60.000. Poliittisista vangeista kukaan ei tiedä mitään, koska heitä ei väitteen mukaan ole.
Tämä tieto vankiloista on erittäin vakava. Ennemmin tai myöhemmin Pietarin vankiloissa on taas suomalaisia, laillisesti tuomittuja rangaistusvankeja. "Keskiyön pikajunassa" oli jenkki Turkin vankilassa. Milloin saamme suomalaisia Venäjän, IVY:n tai sen oikeudenomistajien vankiloihin, on ajan kysymys.
KRESTYN VANKILASSA, jossa aikoinaan istui vangittuna muiden ohella muuan Viipurin hovioikeuden jaosto, on kaksi kertaa enemmän vankeja kuin koko Suomessa, 6 000. Seitsemän - kahdeksan neliömetrin selleissä on 10 - 12 miestä ja muutama kissa. Makuusijoja ei riitä kaikille edes lattialla. Mahdollinen ulkoilu suoritetaan tarkoitusta varten varatussa häkissä.
Spalernajaan ei pääse. Se on edelleen KGB:n hallinnassa ja luultavasti varsin varattu.
Viipurin entisessä lääninvankilassa on kymmenen kertaa enemmän vankeja kuin samankokoisessa Turun lääninvankilassa.
Pietarin naistenvankilassa on tuhat naista ja 600 poikaa. Yhdessä sellissä saattaa olla seitsemän äitiä lapsineen ja onnellisessa tapauksessa kullekin aikuiselle makuulavitsa.
Vankileirillä, jolla suomalaiset kävivät, on 2 000 miestä, heistä 700 taposta tuomittua. Vanhin vanki oli täyttänyt 90 vuotta.
PIETARIN viranomaisilla on ainakin kaksi kantaa. Ensinnäkään Kresty ja vastaavat muurien, piikkilankojen ja konekiväärien ympäröimät laitokset, joiden käytävillä juoksee susikoiria, eivät ole vankiloita. Pietarissa ei ylimalkaan ole vankiloita. Siellä on "kolonioita".
Toiseksi vangit ovat ansainneet kohtalonsa eikä heihin ole mitään syytä kiinnittää huomiota, koska miljoona kunnon ihmistä näkee nälkää ja kokee puutetta.
SUOMI joutuu ennen pitkää keskustelemaan kansalaistensa rankaisemisesta ulkomailla muuallakin kuin EY:n alueella ja on jo todennut eräissä rikollisen luovuttamista koskevissa tapauksissa, ettei luovutettavia uhkaa Venäjällä mikään...
ENGLANTILAINEN LORDI ACTON sanoi, että yhteiskuntajärjestelmää ei mitata julkisivuilla eikä julkilausumilla, vaan yksinomaan tavalla, jolla yhteiskunta kohtelee kovaosaisiaan.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,18-05,jkmpp,kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
NÄIN NAAPURISSA
KLASSISEN MUSIIKIN paikallisradio Classic Radio on nyt onnistunut siinä, mikä jäi Yleisradiolta tekemättä. Onnittelijoihin on liityttävä. Radiomafian klassisen musiikin yöt soivan sävelradion entisenä toimittajana voi vain huokaista: näin naapurissa.
RADION TOIMINNAN heti ilmenneet pullonkaulat olivat musiikkitarjonnan suppeus ja kuulutusten vähyys. Nyt nämä mokomat ovat ryhtyneet julkaisemaan lehteä, joka sisältää ohjelmatietojen lisäksi valtakunnalliset tiedot konserteista, musiikkijuhlista ja teatterista. Ensimmäinen numero on ilmainen ja seuraavista joutuu maksamaan jotain.
Lehti on tehty hyvin ja jopa kalliisti. Rahoituksen lähde jää tietymättömäksi. Lukija puolestaan yllättää itsensä muinaisen harrastuksen äärestä, merkitsemästä kynällä mielenkiintoisia teoksia. Se oli aikoinaan Radiokuuntelija-nimisen lehden ilo: tiesi laittautua tiettynä päivänä määrätyllä kellonlyömällä kuuntelemaan kiinnostavaa kappaletta. Outoa ettei kaikki nykyisyyden musiikkimelu ole tappanut tätä halua.
OHJELMATIEDOISTA käy ilmi, että parhaita tärppiaikoja ovat tasatunnit kello 18, 20 ja 22. Alkaneella viikolla ja seuraavalla esitetään mm. Tshaikovskin Manfred-sinfonia, John Eliot Gardnerin porukan Mozartin Requiem, Allegrin Miserere, koko Boris Godunov, Sibeliusta Berglundin johtamana, Alban Bergin kamarikonsertto ja muuta musiikin ylhäisimmistä korkeuksista.
Tiedoissa on kotoinen ihmisen käden jälki. Säveltäjänä mainitaan mm. Various, C, joka onkin melkein saman luokan tekijä kuin monien antologioiden kuuluisa runoilija Anonymous.
Masentavin musiikki on sijoitettu niihin ajankohtiin, jolloin rupuliviilekeporukka ajaa töihin ja töistä. Classic Radion tietoon: nykyisen tulkinnan mukaan Albinonin Adagion, Pachelbelin Kaanonin ja Neljän vuodenajan Syksyn lähettäminen saman tunnin kuluessa on Euroopan Neuvoston ihmisoikeussopimuksen kieltämä "julma ja poikkeuksellinen" rangaistus, jollaisen täytäntöönpano on johtavien oikeusperiaatteiden vastaista.
YLEISRADIO joutuu joka tapauksessa näinä vuosina perustelemaan budjettinsa lisäksi olemassaolonsa. Jos Suomen valtio tekee digitaalitaajuuksien tullessa saman kuin Ruotsi eli panee kanavat myyntiin, jääkiekkokisojen televisioinnin kohtalo voi muuttua poikkeuksesta säännöksi.
Ensimmäinen organisaationmuutos voisi olla viinakaupan ja yleisradion yhdistäminen. Ne ovat molemmat kuolleiden elefanttien hautausmaita, saman ajattelun tuotteita, saman hengen lapsia paljon vartijoina.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,12-10,jkmpp,kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
TAVOISTA JA TAIVUTTELUSTA
MUUAN KÄYTÄNNÖN käyttäytymistieteilijä selitti kerran, että behaviorismi on pätevä oppi ja ettei hän pidä ihmisten taivuttelemista mitenkään ongelmallisena. "Toimittakaa tänne vakaumuksellinen ateisti, pätkä kuparilankaa ja sopiva virtalähde, niin takaan, että viimeistään viikon kuluttua hän osaa konstantinopolilais-nikealaisen uskontunnustuksen ulkoa, ja uskoo joka sanan."
Vuosisadan pianisti Artur Rubinstein, joka näki melkein koko vuosisadan ja sen monet puolet ja tahot, kertoo muistelmissaan etevästä sihteeristään José Avilasta, joka auttoi häntä eräillä Etelä-Amerikan kiertueilla ensimmäisen maailmansodan vuosina. Rio de Janeirossa muuan musiikkikriitikko piti Rubinsteinin Schubert-tulkintoja kehnoina ja Chopin-tulkintoja arveluttavina ja perusteli kantaansa saksalaisista musiikkitieteen käsikirjoista ottamillaan lainauksilla, jotka hän esitti vakiintuneen tavan mukaisesti omina mielipiteinään ja henkilökohtaisina oivalluksina.
Rubinsteinin sihteeri hoiti asian. Kriitikko kääntyi myönteiseksi, jopa haltioituneeksi - eikä siihen tarvittu kuin pari pulloa viiniä ja pistooli.
PAIKALLINEN Ranskan suurlähettiläs kuunteli päivällispöydässä Brasilian ulkoministerin rouvan analyyttisiä mielipiteitä ranskalaisesta kirjallisuudesta ja kivahti Rubinsteinin kauhuksi:" Pitäkää suunne kiinni. Puhutte typeryyksiä." Suurlähettilään sihteeri, säveltäjänä vielä tuntematon Darius Milhaud vastasi ulkomaanedustuksen diplomaattisesta puolesta. Hän kutsui Rubinsteinin ja hänen sihteerinsä juhlimaan. Seuraan liittyi suorapuheinen suurlähettiläs. Hän oli nimeltään Paul Claudel.
Tarina on opettavainen ja outo. Claudelin kirjallisessa tuotannossa juuri se, mitä lukija jää kaipaamaan, on suorasukaisuus, mutkattomuus. Rubisteinin esitykset taas tekee kuolemattomiksi juuri kuulijalle välittyvä tunne, että pianistilla on käsillä ja käytettävissään sekä sampanjaa että revolveri.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,05‑10,jkmpp,kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
SUOMEN KUVIA
RUOTSALAINEN Jan Guillou tuli laajemmin tutuksi viimetalvisella televisiojännärillä "Ulkoisen vaaran uhatessa", joka oli huomattavan hyvä. Hänen jännitysromaanejaan on suomennettu, ja osa aikuisväestöä muistaa hänet jo etäisiltä vuosikymmeniltä kyseenalaisista keinoistaan tunnettuna ja jopa lakitupaan päässeenä sensaatiotoimittajana.
Hänen uusi kirjansa "Ingen mans land" ei jostain syystä ole vielä ylittänyt uutiskynnystä meillä, vaikka tuo ei kenenkään maa on tavallaan Suomi. Se onkin Suomelle hyvä nimi. Ei kenenkään maa. Ensin on Ingenmansland ja siitä itään Ingermanland.
Jännärissä esiintyy Mauno Koivisto ‑niminen presidentti, joka arvioi Neuvostoliiton ja Venäjän tilannetta, pohtii ja aikailee, Kekomäki ‑niminen suojelupoliisin päällikkö ja suorastaan harmillinen määrä oikeaa tietoa Suomen ilmapiiristä.
Suomalaisista ei ole mihinkään, mutta ruotsalaiset erikoismiehet pelastavat Euroopan. Toisaalta yksi heistä on suomenruotsalainen. Pohjoisen suomalaiset kyyhöttävät kuka mökissään, kuka virassaan, ja tuiskahtavat silloin tällöin:" Vitto!"
Kirjassa tuho uhkaa Venäjältä Suomen alueen kautta arabeille salakuljetettavina ydinaseina.
Kirja ei ole kovin hyvä. Perusteellista esileikkiä seuraa hätäinen toteutus ja kokonaisuudesta jää hiukan nolo maku. Mutta sanoma on selvä: suomalaiset edistävät yhteistä läntistä etua parhaiten varomalla, etteivät sotkeudu jalkoihin, kun toiset panevat tuulemaan.
KIM BORG on julkaissut muistelmateoksen vaiheistaan suomalaisena Suomessa ja ulkomailla. Tänä syksynä ilmestyy kaiken kaikkiaan runsaasti mustelma‑muistelmia.
Borgin kirja on miellyttävä, koska se on rehellisen asiantunteva, yksipuolinen, rupatteleva ja kohdittain ilkeä. Tasapuolisia kirjantekijöitä on liikaakin, ja pätevästä asiatekstistä ei ole puutetta. Musiikki ja musiikin tekijät kiinnostavat kulisseista nähtyinä.
Muistelmien aineisto on erikoisen kiinnostavaa siksi että kirjoittajan kokemuspiiri ulottuu sotaa edeltäneestä arkkitehtiperheestä ja lapsuuden Viipurista jatkosodan TK‑joukkoihin, Polyteekkiin ja sitten koko maailman esiintymislavoille ja näyttämöille.
Borgin käsitys elämisen ehdoista täällä ja muissa maissa on perusteltu. Kilpailu on aina ottelu. Kun yksi voittaa, moni häviää. Se on laki taiteessa.
Parhaan esimerkin kirjan ajankohtaisesta teesistä, joka koskee menestyksen suhteellisuutta ja kilpailun kovuutta, tarjoaa kirjan henkilöhakemisto. Nimi Talvela, Martti, esiintyy voittopuolisesti laulutaidetta ja bassolaulantaa koskevassa teoksessa ‑ yhden kerran.
TÄSSÄ EI ole tarkoitus arvostella kirjoja, vaan esittää kaksi esimerkkiä pohjoismaisen yhteistyön katoamisesta ja kertomuksista, joissa on kysymys siitä, miten vastapuoli niitataan niin että tuntuu.
Siinä eivät auta siniset silmät.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,07-12,jkmpp,kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
SUKLAATA
KULUTTAJA-ASIAMIES on kieltänyt muuatta firmaa myymästä suklaata, jossa pakkauksiin on piilotettu suomalaisten jääkiekkoilijoitten kuvia. Kysymys on sopimattomasta lapsiin kohdistuvasta markkinointitoimesta. Vastaisuudessa lapset voivat ostaa haluamansa kuvat suoraan keräilykansioihinsa.
Pikkupojilla on maansuru. He todella pitivät keräilystä, vaihtoivat kuvia keskenään ja kertoivat iltaisin isälle päivän saaliista. Kuultuaan että keräilykuvia saa nyt ostaa erillisinä, nämä alle kymmenvuotiaat sanoivat, ettei siinä sitten ole mitään hauskaa eikä jännittävää.
Muutoinkin suojaviranomaiset näyttävät terästyneen. He miettivät otsa rypyssä, mitä kansan etu vaatii kussakin tapauksessa.
TÄLLAINEN tuntuisi arvottomalta ilveilyltä, johon ei maksaisi vaivaa puuttua julkisesti, ellei se olisi niin luonteenomaista ja niin paljastavaa.
Suomen tasavallan kansalaisilla on tiettävästi tätä nykyä eräitä ongelmia suhteessa työpaikkoihin, kauppaliikkeisiin, yrityksiin ja pankkeihin. Kenellä ei ole rahaa, kuka maksaa elintarvikkeista liikaa, ketä siirretään pankista toiseen kuin arvotonta jätettä.
Vastuullisia ja valvovia viranomaisia ei näy, ei ainakaan ajoissa. Pankki- ja yritysryhmien asioita hoidetaan tavalla, josta olisi ennen annettu kuritushuonetta. Konkurssin viivyttämisestä yrityksen maksukyvyttömyyden käytyä ilmeiseksi oli nimittäin rikoslain nojalla tapana rangaista. Markkinavoimathan ne siinä riehuvat kuin tuuli ja sade, ja yleiseen tietoon on saatettu, ettei niille mahda mitään. Silti suomalainen lainsäädäntö ja virkakunta luotiin 140 vuotta sitten vastaamaan juuri siitä, etteivät ihmiset joutuisi liiaksi kasvottomien voimien armoille.
YHTEISKUNTAMME ajautui muutamia vuosikymmeniä sitten huono-osaisten hoivaamisesta hyväosaisten hoivaamiseen. Siirtymä tapahtui kaikilla rintamilla, lainsäädännössä, politiikassa, ammattiyhdistystoiminnassa.
Yhteishyvän virastot ovat juuri sitä yhteiskunnallista kerskakulutusta, joka olisi nyt leikattava pois tarpeettomana ja vahingollisena.
75-VUOTIAS SUOMI ontuu kainalosauvojen varassa perimmäisten kysymysten äärelle. Me, sotien jälkeiset suuret ikäluokat olemme tehneet tälle maalle ennennäkemätöntä vahinkoa. Meistä näyttää jäävän historiaan vain ylettömät pyyteet, poikkeuksellinen itsetehostuksen tarve ja epätavallinen ja harhainen halu omistaa todellisuus. Olemme madaltaneet julkisten tehtävien hoitamisen sydämettömiksi rutiineiksi ja muuttaneet henkisen kulttuurin yksilöllisen tunnekuohun välikappaleeksi. Ilmanko olemme puilla paljailla.
Missä ovat kansantribuunit, kun kansaa ahdistetaan? Vaihtamassa tarroja, riitelemässä suklaapatukoista.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,07-09,jkmpp,kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
LEIVÄSTÄ JA SYÖMISESTÄ
TYTTÖ JOKA astui leivän päälle, vajosi maan syvyyteen. Hän oli viemässä sitä leipää isoäidille tai susihukalle. Tuli upottava rimpi vastaan, niin tyttöpä viskasi leivän jalkoihinsa hypätäkseen sen päältä kuiville. Mutta toisin kävi.
Kalevalassa kiven leipominen Kullervon limppuun oli ainakin kolminkertainen tihutyö. Se oli leivän häpäisemistä. Se oli nälkäisen syöjän herjaamista. Siinä meni perintöveitsi. Sen lisäksi temppu oli aivan tarpeeton, sillä jos emännän ajatuksena oli säästää jauhoja, jokin muu täyte olisi ollut käytännöllisempi. Muutenkin on syytä epäillä, voiko sellaista leipää paistaa, jossa on iso kivi sisällä. Kai se leipä palaa uunissa, kun kivi kuumenee?
Puukon katkeaminenkin tuntuu kummalta. Taisi olla huonoa tekoa koko kapine, liian kovaksi karkaistu.
VAKAIDEN ja itsetuntoisten työläisten, käsityöläismestareiden ja talonpoikien piirissä limpun laskeminen pöydälle väärin päin oli suuri synti. Kupera puoli kuului ylös. Kuulemma hyvin monet pyörittelevät hapanlimppuja leipälaatikossa samalla kuin taistelevat omantuntonsa kanssa siitä, voiko uutta leipää aloittaa ennen kuin entinen on syöty loppuun.
Korppuja ei enää useinkaan tehdä kotona. Ne jälkiruuat, joihin koottiin leivänkannikat, ovat kai kadonneet maailmasta.
TULI NÄET eräänä päivänä vastaan lapsi, ei tyttö leivän kanssa, vaan tavallinen kunnon pikkupoika, joka söi voileipää ja vihelteli välillä onnellisena toinen käsi taskussa. Kaikki kolme tapaa olivat jyrkästi kiellettyjä vielä toisen maailmansodan jälkeen. Ulkona ei saanut syödä tai jos söi maatalousnäyttelyssä tai nakkikioskilla, ainakaan ei saanut liikkua. Onnekseen se pikkupoika ei tiennyt liikkuvansa menneiden rajoitusten maailmassa.
Kaikkea ruokaa oli kunnioitettava, mutta leivällä oli erikoisasema. Ehtoollisella tarjotaan leipä. Tupaantuliaisiin viedään leipää ja suolaa. Taustalla on hedelmällisyyteen ja onneen liittyviä käsityksiä.
Viheltäminen oli syntiä. Viheltämällä kutsuttiin paholaista. Mummovainaja olisi pitänyt hirvittävänä virren sävelmän viheltämistä. Otaksuttavasti körttiläisten ja musiikkiarvostelijoiden haitariviha on jotain sukua tälle ilmiölle. Haitarihan viheltää.
Käsien taskussa pitäminen oli ylimalkaan kiellettyä, ja armeijassa tätä kieltoa valvottiin tehokkaasti.
MUUAN UPSEERI, Mannerheim-ristin ritari, tiesi mikä mieheen tehoaa. Kun Viipurissa tuli vastaan sotamies tyttö käsikoukussa ja kädet kyynärpäitä myöten housuntaskuissa eikä tehnyt elettäkään tervehtiäkseen, upseeri sanoi:" Voisiko neiti ystävällisesti kannatella sotamiehen munia sen aikaa että hän voi tervehtiä esimiestään?"
MUUAN MURHA puolestaan johtui leivän kantista. Tekijä ja surmattu olivat olleet naimisissa 30 vuotta. Mies oli aina leikannut kantin vaimolleen, vaikka hän olisi oikeastaan halunnut itse syödä sen. Vaimo inhosi kantteja, mutta söi niitä miehensä mieliksi, kunnes eräänä päivänä sai tarpeekseen ja pyysi leipäveistä lainaksi.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,02‑11,jkmpp,kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KIRJAIMISTA
KIRJAIMEEN sisältyy joukko salaisuuksia. Pelkät kirjaimet maksavat. Hyvän logon eli liiketunnuksen tekeminen vaatii kallista ammattimiestä. Kun IBM:n vakiintuneesta tunnuksesta aikoinaan vähennettiin poikkiviivoja ja kirjainta uudenaikaistettiin hiukan, lasku oli lähes miljoona dollaria.
Kirjojen kirjoittajat tuntevat sen ilmiön, miten merkillisen paljon paremmalta teksti tuntuu painettuna kuin koneella kirjoitettuna. Käsikirjoituksessa on tilapäisyyden ja mielivaltaisuuden tuntua. Painojälki tekee tekstistä lopullisen ja arvovaltaisen. Pelkkä puhtaaksi kirjoittaminen tekee myös asiaa. Puhtaaksi kirjoitettu teksti kätkee sanavirheet mutta korostaa lauserakenteen virheitä.
Yhdysvalloissa korkeimman oikeuden kellarissa on kirjapaino, jossa tuomareiden muistiot ja laput painetaan noin kymmenen ‑ viidentoista kappaleen painoksena.
Toivottavasti he eivät anna periksi mikroaikakaudelle. Kyllä maailmassa täytyy olla ihmisiä, jotka puhuvat ja kirjoittavat painettua tekstiä.
KIRJOITUSKONEEN estetiikka hallitsi kauan. Vuosikymmeniä kirjoitustekstin nimi oli pica tai elite. Myöhäisten sähkökoneiden ja varhaisten mikrojen aikakaudella kauneuden vertauskuvaksi tuli kirjain, jonka nimi on courier.
Videot ja kotitietokoneet antoivat odottaa itseään paljon kauemman kuin asiantuntijat arvasivat. Kummastakaan ei aluksi tiedetty, mitä niillä voi tehdä. Videoitten valmistajat uumoilivat kotifilmauksen renessanssia. Tietokonekauppiaat opastivat ihmisiä pitämään varastokirjanpitoa pakastimestaan.
Samaan asiayhteyteen kuuluu "kotikustantaminen", dekstop‑publishing, jonka piti hävittää kirjankustantajat ja kirjapainot vähässä ajassa. Siitäkään ei tullut totta. Melkein kaikki pikku julkaisut ja henkilökuntalehdet ovat kuin monistuskoneella veivattuja. Visuaalista murrosta ei ole tullut ainakaan vielä.
TÄMÄN KIRJOITUKSEN aiheen antoivat eräät arvovaltaiset kirjaimet, jotka edistynyt käyttäjä voi hankkia esimerkiksi tietokoneohjelma Corel 3.0:n mukana niin sanottuina fontteina.
Jotenkin järkyttävää, että nyt pystyy käyttämään kolmea todella kaunista kirjainleikkausta kirjoituskonekirjaimien ja painotuotteiden iänikuisen Timesin sijasta.
Ne kolme, jotka liittyvät erottamattomasti kirjallisuuteen ja kirjalliseen perinteeseen ovat Garamond, Baskerville ja Bodoni. Kaikki kolme polveutuvat suoraan venetsialaisten kirjanpainajien, kuten Aldus Manutiuksen, käyttöön ottamista tyyleistä. Siksi ne ovat olleet niin väkevästi mukana muokkaamassa käsityksiä siitä, miltä kirjaimien tulee näyttää.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,06-07,jkmpp,kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
EPÄPUHDAS VERI
MARSELJEESISSA uhkaillaan panna epäpuhdas veri valumaan pitkin kynnöksiä. Epäisänmaallisesti eräät ranskalaiset lääkärit ovat jättäneet sen tekemättä ja ovat nyt syytteessä Pariisissa siitä, että aidsin aiheuttajan saastuttamaa veriplasmaa saaneita verenvuototaudista kärsineitä potilaita on kuollut tautiin kolmatta sataa. Plasma valmistetaan lukemattomien luovuttajien verestä, joten HIV:n kaltainen tekijä saastuttaa kaiken.
OIKEUSJUTTU herättää Ranskassa syvää kuohuntaa, ja juhannuksen jälkeisellä viikolla siitä oli joka päivä lehdissä seikkaperäisiä ja erittäin hyvin laadittuja selostuksia. Sävyt ovat hurjia. Asianomistajien asiamies oli sanonut, että pääsyytetyn rintapielessä oleva kunnialegioonan ruusuke on kuin tahra saastunutta verta.
Suomessa tästä oikeudenkäynnistä ei näy puhutun paljon, kenties siinä toivossa, ettei sellaista voi tapahtua meillä (kuten ei veriplasman yhteydessä voikaan). Periaatteellinen kysymys ei kuitenkaan tottele kansallisia rajoja.
VUONNA 1985 amerikkalaiset olivat ilmoittaneet Ranskan veripankin johtavalle lääkärille, että koko 20 miljoonan frangin arvoinen plasmavarasto on luultavasti saastunut ja henkilöt, joille annetaan plasmaa verensiirrossa, saavat aidsin. Ranskalaiset tutkivat itsekin asian ja havaitsivat, että tieto piti paikkansa. Lääkäri teki - ja vielä paperilla - päätöksen, että tulosvastuun nimessä ja taloudellisista syistä saastunut plasma käytetään loppuun ja vasta sen jälkeen uusien luovuttajien veri tehdään saajille vaarattomaksi kuumentamalla.
Syytteessä on neljä lääkäriä, veripankin johtajan lisäksi mm. meidän entisen lääkintöhallituksemme pääjohtajaa vastaavaa professori.
LÄÄKÄRIT TIESIVÄT että heidän toimittamansa veri tappaa, ja se tieto ei pidätellyt heitä. Kuolleiden asianajaja syyttää lääkäreitä rikosoikeudellisen tuotevastuun perusteella väärennyksen tapaisesta rikoksesta. Oikeutta käydään pikku rikosasioiden tuomioistuimessa, koska rangaistusta ei vaadita henkirikoksesta eikä ole edellytyksiä isolle oikeudenkäynnille Cour d'Assisesissa.
ASIANAJAJA on etevä. Suomessakaan tällaisessa tilanteessa ei menestyisi oikeudessa ajamalla syytettä murhasta, taposta tai kuolemantuottamuksesta, koska plasmasta päättävien ja siitä kuolevien ihmisten välillä on liian pitkä ketju muita lääkäreitä, joista osa tiesi asian todellisen laidan ja osa ei. Kysymys ei ole myöskään lääkevahingosta, koska veri ei ole lääke. Myrkyttämistä koskeva rikoslain artikla ei sovellu.
Merkeistä päätellen ranskalaiset ottavat tämän jutun yhteydessä esiin ne vaikeat eettiset kysymykset, joiden parissa meilläkin on painittu mietittäessä aborttia, kuolinapua ja keinohedelmöitystä.
Kuka saa päättää, kenen on kuoltava, ja mikä on vastuu sellaisesta päätöksestä?
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,13-07,jkmpp,kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
MURHAT JA JULMAT TYÖT
YLEISÖN KÄSITYS väkivaltarikoksista ja niiden yleisyydestä on virheellinen. Väkivalta ei lisäänny yhteiskunnassa - siis vanhanaikainen ihmisten tappaminen käsin tai asein.
Väkivaltarikosten suhteellinen taso on jokseenkin sama kuin vuosina 1860-1900 eli noin kolme henkirikosta sataa tuhatta asukasta kohti. Tsaarinvallan aikana 50-60 ihmistä vuodessa kuoli henkirikoksissa. !970-luvulta lähtien henkirikoksia on tehty noin 140 vuodessa. Väkiluku oli 1860 1,7 miljoonaa, vuonna 1900 2,6, 1970 4,6 ja nyt 5 miljoonaa.
TAPATURMAISESTI KUOLLEIDEN lukumäärä ei ole muuttunut. Se on ollut 130 vuoden ajan hiukan alle tai vähän yli 50 henkilöä 100 000 kohti. Liikenne näkyy kuolinsyytilastoissa siten, että 1950-luvulta 1970-luvulle tapaturmissa kuolleiden lukumäärä oli kiipeämässä kohti kuuttakymmentä.
Itsemurhien määrä on arvojen muuttumisen osoitin. Venäjän vallan ajan loppuun itsemurhia oli alle kymmenen sataa tuhatta asukasta kohti vuodessa, ja siitä määrä on noussut 1930-luvun 20:stä nykyiseen vajaaseen 30:en laskeakseen dramaattisesti vain sotavuosina.
Suhteet ovat karkeasti: onnettomuuksissa kuolleita 2.500, itsemurhia 1.300, henkirikoksia 130. Kuolemantapauksia on kaikkiaan vuodessa hiukan alle 50.000.
KUN VALTAKUNTA ON joutunut pakon puristaessa perimmäisten kysymysten ääreen, myös kuolema. sairaus ja hoiva on laskettava ja arvioitava uudelleen. Kustannukset ovat liian suuret. Niitä on vähennettävä. Ne eivät juuri vähene palkkojen leikkaamisesta. Raaka ja hirvittävä totuus on, että kaikki menot ja kaikki työt on mietittävä uudelleen.
Tästä tulee numeropitoinen kolumni, mutta juuri asioiden määrällisistä ja laadullisista suhteista on kysymys. Valtion menoista 1986 ennen talouden mullistumista sosiaaliturva oli 17 % ja toimeentuloturva siitä 12 %. Kouluihin käytettiin 14 %. Liikenteen kustannukset olivat 8,8 %, terveydenhuoltoon meni 8,5 %, asumiseen 3,2 %, työllisyyteen 2,6 % ja maa- ja metsätalouteen 9 %. Sotilaallisen maanpuolustuksen kustannus oli 5,5 % valtion kokonaismenoista.
NÄISTÄ NUMEROISTA näkee, ettei yhteiskunta pääse eteenpäin tinkimällä tasaisesti kaikista kuluista. Kuinka kävisi liikelaitoksen, joka tekisi sen? Vertaus kannattamattomien toimintojen lakkauttamisesta ei osu oikeaan, koska valtion tehtävä on nimenomaan vastata kaikesta siitä, mikä ei kannata.
Valtion toiminnan tulosta mitataan ihmisten elämän laadulla ja muuan sen laadun mittareista on aika, jonka ihmiset viihtyvät tässä elämässä.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,09-11,jkmpp,kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
ISÄNPÄIVÄN MENTYÄ
MIKSI meillä on niin silmiinpistävä tarve tutkia Kekkosen pahoja tekoja?
Haluamme ripittäytyä. Hyvä. Olimme kaikki väärässä kuin apinat. Pyydetään porukalla paavilta synninpäästö. Hän on tottunut antamaan anteeksi poliittisia syntejä. Niitä onkin paljon.
Kenties taustalla on vakavampia syitä.
ASEKÄTKIJÖIDEN kohtelua tutkinut komitea ja oikeusministeri olivat yhtä mieltä siitä, ettei väärin tuomittujen asioita ole enää avattava. Oikein. Julkisen vallan ja tuomioistuimen mahdollisuudet käsitetään väärin, jos niiden katsotaan kykenevän oikaisemaan historiallisia vääryyksiä. Itse asiassa ajatuskulku on fasistinen; se sisältää käsityksen oikeuden mestaroinnista. Tuomioistuin tuomitsee lain ja oikeudenmukaisuuden nojalla tässä ja nyt. Perimmäinen oikeus ei ole tämän maailman herrojen eikä heidän palvelijoittensa kädessä.
Sananparsi neuvoo:" Tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistaa." Niinpä eepikot ja näkijät ovat sokeita. Heiltä on puhkaistu silmät. Homeros tunnettiin nimellä "Sokea". Myös oikeuden jumalatar kuvataan side silmillä. Sidettä tarvitaan märkivien silmäaukkojen peitteeksi.
Ylevämielinen ja valtionetua edistävä todellisuudentaju sisältää suuren vaaran. Muuan vallankäytön perusstrategia on vallankäytön kohteiden viattomuuden riistäminen. Mikään ei luo niin yhtenäistä kansakuntaa kuin järjestelmä, jossa vähäinenkin ihminen saa ikioman ali-ihmisen piestäväkseen.
Yhteinen vaikeneminen luo solidaarisuutta. Meillä Suomessa on vanhastaan harrastettu vaikenemiskuoroja.
KEKKOS-KESKUSTELUSSA on otettu kantoja, joihin perustelut eivät vaikuta. Jos tuotaisiin esiin vaikkapa UKK:n omakätinen interventiopyyntö Neuvostoliitolle, sitä väitettäisiin väärennetyksi. Jos tuotaisiin rikoslaboratorion lausunto asiakirjan oikeaperäisyydestä, sen väitettäisiin syntyneen kiristämisen johdosta tai selitettäisiin, ettei se muusta syystä vastaa kirjoittajansa tahtoa eikä tarkoitusta.
Kansalaisilla on luontainen huoli kuuluisien miesten kunniasta. Jos kunniasta löytyy lommo, se halutaan kiistää kokonaan. Jos SAK:n puheenjohtaja Eero A. Wuori oli 1919 kommunisti Pietarissa ja 1941 Saksan kiittelijä Suomessa, elämäkerran kirjoittaja esittää huolellisesti kaikki lieventävät asianhaarat, koska hänen on vaikea sanoa, että elämäkerran kohde osoitti arvostelukykynsä kyseenalaiseksi.
SUURI osa Kekkosen kauhistelusta on haluttomuutta nähdä isän ikäviä piirteitä. Se on meille lapsille luonnollista - mutta emmekö voisi olla aikuisia?
Kekkonen ei keksinyt itse konstejaan eikä keinojaan. Ne ovat isille tyypillisiä. Johtajina ja ihmisinä esimerkiksi Paasikivi ja Tanner, joiden elämä ja toiminta on tutkittu huolellisesti, olivat tärkeinä pitämiään asioita ajaessaan suunnilleen samanlaisia paskiaisia. Tai miten se sanottaisiin siivommin -brutalisteja?
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,10‑08,jkmpp,kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
TIETOSUOJA
JATKAN henkilörekisterilaista, kun Paavo Löppönen vastasi viime viikkoiseen hyökkäykseeni.
Ongelma johtuu käsitteen "yksityisyys" (personal data) epäselvästä ja rikoslaista poikkeavasta tulkinnasta. Syyttävä sormi osoittaa siis sekä eduskuntaa että tietosuojaviranomaisia.
16.3.1992 tietosuojalautakunta hylkäsi Karjala‑tietokantasäätiön hakemuksen koota luovutetun Karjalan väestöstä tietokanta. 2.3.1992 lautakunta myönsi Espoon kaupungille määräaikaisen poikkeusluvan pitää hallussaan väestöluetteloa elatusapuvelkojan perintää varten. 17.6.1992 lautakunta myönsi Parkanon Sotaveteraanit r.y.:lle poikkeusluvan tietojen keräämiseen viime sodissa kaatuneista Parkanossa asuneista henkilöistä muistoteosta varten. 10.12.1990 lautakunta myönsi Suomen Kirkon Sisälähetysseura r.y.:lle poikkeusluvan kerätä kirkon virkojen hoitajien syntymävuotta ja kotipaikkaa koskevat tiedot ‑ ei kutienkaan eläkkeellä olevien. Helsingin yliopisto sai tietosuojalautakunnalta 12.3.1990 poikkeusluvan ilmoittaa virkamiestensä syntymäajat valtiokalenteriin, mutta Suomen tasavallan myöntämien kunniamerkkien ilmoittamiseen ei myönnetty lupaa.
Vastaavasti esimerkiksi tiedot korkeimman oikeuden jäsenten syntymä‑ ja kuolinvuosista ja eläkkeelle siirtymisen ajankohdasta ovat kuuluvat yksityisyyden piiriin, eli lupa tarvittaisiin.
Tietosuojaviranomaisilla on oikeus tunkeutua poliisin avulla tutkimuskammioihin, virkahuoneisiin ja koteihin ja tutkia mikrojen kovalevyt ja levykkeet.
HENKILÖREKISTERILAKI on perustuslain ja kansainvälisten velvoitteiden vastainen. Vaikka se perustuu Euroopan neuvoston yleissopimukseen 28.1.1981, sen suhde eräisiin ihmisoikeussopimuksen suojaamiin oikeuksiin on ristiriitainen.
Toisin sanoen lain suomalainen versio ja etenkin sen tulkinnat ovat onnettomia ja kohdittain naurettavia.
Tietosuojaviranomaisilla on oikeus kieltää tutkijaa tallettamasta ja siis välillisesti eräitä henkilötietoja. Tämä kielto‑oikeus antaa viranomaiselle oikeuden estää ennakolta julkaisemisen. Timo Konstari myöntää tämän ongelman olemassaolon uudessa henkilörekisterilakia koskevassa kirjassaan.
LAISSA on myös se kauhistuttava puoli, ettei missään kohdin ole selvästi eroteltua eläviä kuolleista. Laki on kirjoitettu ikään kuin se koskisi vain eläviä. Tulkinta on työnnetty kuolleiden sielujen suojaamiseen.
Lautakunnat tunkeutuvat siis tutkimaan historiantutkimusta. Tutkimusrekisteriä koskeva erityissäännös ei käytännössä paljon lämmitä. Jopa kirjallisuushistorioista olisi jätettävä osa henkilötiedoista pois. Akateeminen tutkimus on alistettu hallinnon sensuuriin ‑ ja kukaan ei puolusta tutkimuksen vapautta, joka on jäänyt etenkin kaupallisten väärinkäytösten estämiseksi annettujen säännösten jalkoihin!
PAAVO LÖPPÖNEN suomensi aikoinaan kirjan "Avoin yhteiskunta ja sen viholliset" Onko tämä avointa yhteiskuntaa?
En käsitä, mitä suojaamista on syntymä‑ ja kuolinajassani, jotka ovat molemmat minusta itsestäni riippumattomia.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,16-11,jkmpp,kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
MIELEN HISTORIAA
TÄMÄ ON lukijan väliraportti Juha Siltalan uudesta kirjasta Suomalainen ahdistus. Arvostelu kirjasta on jo ilmestynyt. Lisään eräitä historiantutkimukseen liittyviä näkökohtia.
Nimen perusteella teosta voisi luulla sosiologiseksi tai kotipsykologiseksi kirjaksi. Se on psykohistoriaa - tai mentaliteettihistoriaa - syvän suomalaisesta aiheesta, nimittäin viime vuosisadan herännäisyyden syistä ja ilmenemistä. Tutkija tutkii suomalaisen ahdistuksen ilmenemismuotoja ja ihmisten omia tulkintoja ahdistuksestaan. Teos on siten keskeistä kulttuurihistoriaa.
Vastaavaa ei Suomessa ole tehty, tietääkseni ei liioin muissa pohjoismaissa.
Siltala käyttää psykoanalyysin käsitteitä ja näkemistapaa tulkitessaan historiallista materiaalia, viime vuosisadan heränneiden kansanmiesten ja pappien kirjoituksia ja kirjeitä. Psykoanalyysin keinojen käyttäminen on osoittautunut esimerkiksi kirjallisuudentutkimuksessa ja uskontotieteessä vaaralliseksi ja mutkalliseksi. Sekä freudilainen että jungilaistyyppinen analyysi on kehitetty tilanteisiin, ihmisten kohtaamiseen ongelmien äärellä. Ihmisen ja tekstin kohtaaminen on kovin toinen asia.
SILTALA tutkii poikkitieteellisesti. Sekin on vaarallista ja vaikeaa. Historian ja psykoanalyysin lisäksi hän on joutunut pohtimaan teologiaa ja kirkkohistoriaa, sillä uskonelämyksistä on paha kirjoittaa ulkoa päin, ilman henkilökohtaista suhdetta.
Tulos on huomattavasti enemmän kuin ilmiöiden selvittämistä ja selittämistä. Siltala on luultavasti lähtenyt liikkeelle tukeutuen hyviin kotimaisiin esimerkkeihin ja opettajiin, kuten Matti Klingeen, ja pitäen silmällä Heikki Ylikankaan ja Eino Jutikkalan töitä.
Herännäisyys syntyi reaktiona vanhan elämäntavan särkymiseen. Yksilö - kansanmies, kansannainen - tuli Suomen historiaan kovaa ja näkyvästi. Ympäristön muutos pakotti yksilön hakemaan oikeutuksen yksilöllisyydelleen. Tuon oikeutuksen antoi alkuvaiheessa yhteiskunnallisesti sallittu psykoosi.
Siltala on käyttänyt kirjallisuutta hyvin laajasti. On melkein huvittavaa, että Akianderin moniosainen teos hengellisistä liikkeistä 1800-luvun alun Suomessa tulee vasta nyt yleisemmin tunnetuksi. Se nimittäin sisältää melkein valmiita näytelmiä ja romaaneja, joita kai on kaunokirjallisuudessa käyttänyt vain Haavikko.
Vaikka tämän tutkimuksen tuloksia on huolellisesti mietittävä ja sulateltava, jo nyt voi sanoa, että mahdollisuudet suomalaisten ymmärtämiseksi ja suomalaisten historian kirjoittamiseksi ovat parantuneet olennaisesti. Ehkä sekin päivä koittaa, jolloin jopa vapaussotaa ja talvisotaa kyetään käsittelemään niiden omasta kielestä ja mielestä käsin, eikä tutkimus ole enää niin yksipuolisesti tapahtumien historiaa.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,17-08,jkmpp,kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
LUOLASSA
KESÄN KOKEMUKSISTA rajuin oli muuan luola, Lascaux. Kirjojen tietämän mukaan esihistoriallinen Lascaux on suljettu yleisöltä. Se ei onneksi ole aivan totta. Varsinaiseen luolaan ei ole enää pääsyä, koska kuuluisat maalaukset olivat alkaneet tuhoutua ihmisten hengitysilmassa sisään kulkeutuneiden mikrobien vuoksi. Maalaukset parannettiin antibioottihoidolla, ja turisteilta kiellettiin sisäänpääsy jo 1950-luvulla.
Mutta ranskalaisten suuruudenhullu kulttuurihenki ja André Malrauxin henkilökohtainen asioihinpuuttuminen tuotti tuloksen. Alkuperäisen luolan vieressä on nyt luolan jäljennös mittakaavassa 1:1. Sekin on maan alla, mutta sen seinät eivät ole kalkkikiveä, vaan betonia. Maalaukset on jäljennetty kukin kohdalleen käsin, alkuperäistä 15 000 vuoden takaista tekniikkaa jäljitellen. Illuusio on täydellinen ja kohde, jossa ei viivytä puolta tuntia, on monenkin matkan arvoinen.
TÄMÄ LUOLA voittaa vaikutuksellaan kaikki kirkot ja kappelit. Renessanssin freskomaalareiden työt ovat mehupoikien yritelmiä näiden ryntäävien alkuhärkien, nelistävien hevosten ja kauriitten rinnalla.
Maalauksilla on ikää 10 000 - 15 000 vuotta. Aivan kuten taidehistorioissa kerrotaan, tuota viivankäyttöä ei ole koskaan myöhemmin ylitetty, ei myöskään eläinten kuvien elävyyttä eikä eläimellisyyttä.
Kuvissa on kolmea tekniikkaa. Niitä on maalattu ruskealla ja mustalla siveltimellä, puhaltamalla ja painelemalla ruohotupolla ja kämmenellä.
TILAN KÄYTTÖ on kaikkein merkillisintä. Kreikkalaiset eivät pahemmin perustaneet maljakon kuperuudesta maalatessaan niitä. Renessanssimestarit ja idän kirkkomaalarit hallitsivat perspektiivin ongelmat nurkissa ja kulmissa. Lascauxin maalaukset ovat osa luolan seinää, eikä maalauksella ja alustalla ole eroa. Käsitys jollekin pohjalle, kuten savelle, kivelle tai keramiikalle maalaamisesta syntyi noin kymmenen tuhatta vuotta myöhemmin, ja kankaalle maalaaminen - käteinen, kuljetettava taide syntyi vasta keskiajan päättyessä.
Maalaukset ovat kolmiulotteisia eli tavallaan veistoksia tai korkokuvia, koska ne noudattavat kiven muotoja, kohoumia ja kuoppia. Niissä on jokin merkillinen mystinen tai ehkä eroottinen syvyys, koska kuvat menevät lomittain, sisäkkäin ja päällekkäin.
SE OLI se Platonin luola. Sen kattoon heijastuvat kuvat ovat ainoa todellisuus. Kuka olisi uskonut, että se on olemassa ja siellä saa käydä, Périgordista etelään tai Toulousesta pohjoiseen!
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,19-10,jkmpp,kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
NIMIEN NIMET
OIKEUS OMAAN NIMEEN on pohjaltaan esivallan ja kuninkaan etuoikeus. Virallisessa yhteydessä, esimerkiksi rangaistustuomiolla, jokainen on "Veikko Vilhelm Virtanen" eli etunimi + etunimi + sukunimi. Hallinnossa ja verotuksessa ihminen on halventavasti kuin tilastoyksikkö tai jokin epäilyttävä bakteeri, tyyppiä "Virtanen, Veikko Vilhelm".
Esivalta ei suvaitse nimien muuntelua. Joihinkin lomakkeisiin sallitaan kutsumanimi, tyyppiä "Karl Matias (Matti)". Viranomaiset eivät yleensä kelpuuta niitä - paitsi käyttäessään niitä itse allekirjoituksissa. Korkean viran haltija saa itse päättää, onko hän esimerkiksi "V. Virtanen" tai "Veikko V. Virtanen".
VANHA TAPA käyttää etukirjaimia oli kaksinainen. Korkea henkilö käytti yleensä nimeään muodossa "V.V. Virtanen" - kuten Snellman, Ståhlberg ja Paasikivi. Eräistä etunimestä oli tavan mukaiset pidemmät lyhenteet, kuten Aug., Fr., Ferd. Tuomarit käyttävät edelleen puheessa ja kirjoituksessa itsestään ja toisistaan etunimen ja sukunimen alkukirjaimia, niin sanottuja initiaaleja. Tämä käytäntö oli Ruotsissa yleinen jo 1600-luvun alussa. Korkeiden herrojen initiaalit merkittiin kuninkaallisten asetusten alle ja alimmaksi eri riville esittelijän nimikirjaimet Suomessa edelleen käytössä olevan merkin ./. jälkeen. Tuo merkki on alkujaan roomalaista pikakirjoitusta ja tarkoittaa "minä". Suomessa se on tällä vuosisadalla käsitetty asiakirjan varmentajan merkiksi ja kirjoitetaan musteella oman nimen eteen.
VARHAISELLA KESKIAJALLA allekirjoitusta ei vielä tunnettu. Asiakirjan laatija kirjoitti nimensä samanlaisella kirjoituksella kuin tekstinkin, mutta sitä vastoin asiakirjan alkuun piirrettiin monimutkainen verkko tai kennosto, jonka sivulliselle täysin käsittämättömät merkit identifioivat kirjoittajan. Menetelmässä oli jotain samaa kuin nykyisissä seteleissä, jotka sisältävät erilaisia salamerkkejä väärentäjien pään menoksi.
Kuninkaan nimi kirjoitettiin eri tavalla kuin muut sanat ja nimet. Juhlavissa yhteyksissä se kirjoitettiin kullan värisellä tussilla. Muita sanoja lyhennettiin ligatuurein, kuninkaan nimeä ei. Kaarle Suuri ja hänen seuraajansa ottivat käyttöön kuninkaalliset merkit, jotka muistuttavat etäisesti myöhempiä puumerkkejä ja vaakunoita.
KUNINGAS voi ottaa minkä tahansa nimen. Hän osoittaa siten valtaansa, joka on kuitenkin vähempi kuin Jumalan. Jumalan nimi on mutkikas ja arka asia, ja sen turhaan lausuminen on jyrkästi kielletty.
Suomessa on esimerkki kuninkaallisesta nimenkäytöstä. Kuuluisan aatelissuvun jäsen käytti nimeään allekirjoituksissa tavalla, joka aiheuttaisi nyky-Suomessa ankaraa hämminkiä ja mahdollisesti oikeuskanslerin vastalauseen: "Mannerheim", ilman etunimeä.
ERIKOISTA, että vaikka asiakirjan allekirjoittaminen näyttäisi olevan ainoa pätevä sitoutumisen muoto, kaikkein vahvimmat asiat toteutetaan kuitenkin suullisesti, puheena.
Ne ovat vala ja vihkiminen.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x, 27-07,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
VARMA KEIKKA
ERÄÄNÄ MAANANTAINA - tänään - tuli televisiosta jokin, mitä luulin saksalaiseksi sarjafilmiksi. Se osoittautui kuitenkin elokuvaksi ja oli epätavallisen hyvä, Dominik Grafin "Varma keikka". Keskellä kiireiden, töiden ja velvollisuuksien kävi kuin Bunuelin "Tuhon enkelissä". Huoneesta ei kerta kaikkiaan päässyt pois ennen kuin elokuva oli lopussa, rosvot hengiltä ja syyllisyys ja vastuu ihmisten teoista, rikoksista ja rahoista oli jäänyt jokseenkin upeasti selvittämättä.
Tämä ei ole uutinen. Hyvää taidetta on kaikkiaankin järkyttävän paljon. Sekään ei ole maininnan arvoista, että elokuvissa hyvä jännäri on mieluisampi kuin yhdeksän kohtalaista "taide-elokuvaa" samalla tavalla kuin huono kirjallisuus on usein parempaa kuin hyvä kirjallisuus. Tasoa tavoittelematon teksti voi vedota vilpittömyydellä ja viattomuudella, kun taas korkeakirjalisuudessa käy niin kuin Goethe sanoi:" Sitä huomaa tarkoituksen ja masentuu." Man merkt die Absicht und wird verstimmt.
SITÄ VASTOIN mielenkiintoa herättää arvostelijoiden ahdinko. Heidän tehtävänsä on esitellä lehdissä illan elokuvat yleisölle. Yksi mainitsi, että filmi on saanut palkintojakin, ja ihmetteli syytä. Toinen kuittasi elokuvan alentuvan ynseästi. Sillä tavalla voi käydä, kun filmi on niin uusi, ettei kirjallisuudesta eikä lehdistä löydy sopivaa sitaattia.
Elokuvakirjoittajia ei käy kateeksi. Toimin muinoin sillä alalla ja olin vielä päivät töissä televisiossa. Viisi tai jopa kuusi pitkää filmiä vuorokaudessa on annos, jonka saatuaan luulee ymmärtävänsä kovien huumeiden käyttäjien sielullisia elämyksiä.
SUUNNITTELIN KERRAN puppusanageneraattoria kotimikroille. Kirjoituksesta tehdään lomakepohja, joka toteutetaan yhdistämiskomennolla (merge, control F-9).
"^A on ^Bn ^C ^Dsta. ^B kertoo ^Xsti ^Fn ^Ystä,^Vstä ja ^Wstä."
Kun pohjan täyttää sijoittamalla koodimerkkien paikalle nimet ja valikoiman alan adjektiiveja ja termejä, kirjoitus on tuokiossa valmis, kun loppuun roiskaisee vielä yleistyksen. Esimerkkejä.
"Citizen Kane on Orson Wellesin elämää suurempi elokuva lehtikeisarin noususta ja tuhosta. Unohtumattomasti Welles kertoo vaikuttavan tarinan rahasta, vallanhimosta ja rakkaudesta. Nautittava katseluilta"
"Herra Helsingin herra on Spede Pasasen kelvoton kyhäys Uuno Turhapuron kohelluksista. Vastenmielisesti Pasanen kertoo käsittämättömän tarinan typeryydestä, saamattomuudesta ja lahjattomuudesta. Turha katsoa."
"Herra Helsingin herra on Spede Pasasen mainio tarina Uuno Turhapuron oivalluksista. Kutkuttavasti Pasanen kertoo mielikuvituksellisen tarinan oveluudesta, kekseliäisyydestä ja komiikasta. Kannattaa katsoa."
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,23-11,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
RAISKAUS
MONET NAISET ovat ymmällä ja eräät vihaisia tuomioistuimen ratkaisusta, jossa oli kysymys raiskauksesta. En ota mitään kantaa viime viikkoiseen, tunteita nostattaneeseen ratkaisuun. Se ei ole vielä lainvoimainenkaan.
Mutta pelot poliisien ja tuomioistuinten kovakorvaisuudesta ja takapajuisuudesta ovat käsittääkseni aiheettomia.
RAISKAUS on yleiskielen sana, ei lakikielen. Rikoslaki tuntee "raiskauksen" kahtena eri tyyppisenä tekona, joista toisen nimike on väkisinmakaaminen ja toisen vapautta loukkaava haureus. Toisessa teko tehdään käyttäen väkivaltaa tai pakottavaa uhkausta ja toisessa muuta uhkausta.
Ei tarvitse pelätä, että raiskaaja pääsisi rangaistuksetta tai lievällä tuomiolla, jos nainen joutuu taipumaan uhkauksen edessä ja selviytyy ilman ruumiillisia vammoja.
Kymmenen vuotta sitten korkein oikeus ratkaisi tapauksen, jossa mies oli raiskannut kaksi 17-vuotiasta liftaria hiekkakuopalla. Tuomio väkisinmakaamisista oli 2 vuotta 8 kuukautta vankeutta. Oikeusneuvos Lindholmin eriävä mielipide selvittää, mikä ratkaisussa on ongelmallista.
Mies oli pakottanut toista tytöistä raapimalla puukon terällä tämän kaulaa. Toista tyttöä hän ei uhkaillut, vaan tällä olisi ollut tilaisuus paeta auton takaovesta sillä aikaa kuin mies oli etupenkillä toisen tytön kimpussa. "Vallitsevat olosuhteet - syrjäinen paikka, vähäiset vaatteet, kylmyys ja pimeys sekä tukalassa tilanteessa oleva tyttöystävä aiheuttivat kuitenkin mitä todennäköisimmin sen, että..." toinenkin tyttö alistui, oikeusneuvos perusteli.
Jälkimmäinen teko ei ollut hänen mielestään väkisinmakaaminen, vaan vapautta loukkaava haureus, koska pakottaminen ei ollut fyysistä vaan moraalista. Erimielinen oikeusneuvos tuomitsi miehen jälkimmäisestä teosta miltei samaan rangaistukseen kuin edellisestä. Toisin sanoen uhkauksen laatu ja luonne ei välttämättä vaikuta rangaistukseen.
RIKOSLAIN taustalla oleva ajattelu on monin paikoin vanhentunutta. Väkisinmakaaminen on törkeä väkivaltarikos. Sen luokitteleminen "siveellisyysrikokseksi" aiheuttaa juuri tällaisia rajanveto-ongelmia. Ruumiillisen ja henkisen väkivallan erottaminen toisistaan on perusteetonta samoin kuin väkisinmakaamisen määritteleminen avioliiton ulkopuolella tehdyksi teoksi. Miksi puoliso saisi rangaistuksetta raiskata toisen, kun lyöminen on kiellettyä? Menettääkö ihminen muka osan itsemääräämisoikeudestaan menemällä naimisiin?
Tuomioistuimen tehtävä on täyttää lainkohtien väliin jääviä aukkoja mutta samalla estää kansalaisten lynkkausmielialaa leimahtamasta. "Raiskauksina" tutkittavaksi ja tuomittaviksi saapuvissa jutuissa on joskus myös sellaisia, joissa rikollisuus on kyseenalaista. En vähättele ongelmaa enkä langeta varjoa rikoksen uhrien päälle, mutta tiedän kokemuksestani, että joissakin tapauksissa väitetyissä väkisinmakaamisissa erimielisyyttä ei ole todellisuudessa ollut, mutta naisen mieli on muuttunut, kun yön vaiheet ovat tulleet aviomiehen tai isän ja äidin tietoon. Mutta päälinja on selvä. Teoista tulee luultavasti vain pieni osa tuomioistuimiin, koko maassa noin sata vuodessa. Viimeisimmän tilaston mukaan hovioikeudet käsittelivät niitä 63 ja muuttivat ratkaisua 17 tapauksessa lievemmäksi tai kovemmaksi. Yhtään päätöstä ei kumottu.
Saman tyylisiä epäselvyyksiä esiintyy prostituution yhteydessä, mutta siinäpä myös nainen on miehen armoilla ja lainsuojaton, koska hänellä ei ole laillista keinoa periä sovittua palkkiotaan.
Omalla kokemuksellani tarkoitan puuhailua oikeusjuttujen asiakirjojen parissa.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,21-09,jkmpp,kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KISA JA KILPAILU
SUOMALAISET eivät ehkä tiedä, mitä kilpailu ja vapaa kilpailu merkitsevät. Vapaa kilpailu, ottelu, kamppailu, kisat vai peli? Perussanat ovat meille vaikeita. Kilpailu on myös ottelua ja juuri nyt on epäselvää, onko meneillään kreikkalais-roomalainen vai vapaapaini vai kenties ota-kiinni-mistä-saat. Suomalaiselta liikemieheltä sekoittuvat helposti myös kilpailun ja kateuden käsitteet.
MICROSOFTIN perustaja, nyt 35-vuotiaana Yhdysvaltain toiseksi rikkain mies, tietokoneohjelmien valtias Bill Gates, on kilpailuhullu. Hänellä on pääkonttorista lentokentälle ajamisen ennätys, 12 minuuttia 16 mailin matkalla ruuhkaisella moottoritiellä. Yhtiön kaikissa yönistujaisissa kilpaillaan. Yliopistossa Gates kilpaili enemmän ja tehokkaammin pelaamalla pokeria suurin panoksin kuin sovelletussa matematiikassa. Hän voittaa yleensä kaikki muut neropatit ja on aina valmis mihin tahansa haasteisiin. Suomessa hän olisi takaperin suoritetun pituushypyn mestari.
Se mitä meillä sanotaan liike-elämän yhteydessä kilpailuksi tarkoittaa maailmalla pikemminkin peliä tai ottelua.
Suomalainen kilpailee niin kuin armeijassa tai Tahkon hiihdossa. Olympialaiset ovat de Coubertinin sentimentaalisten ja tuhoisien ajatusten muistoksi "kisat" - oikeastaan "leikit", kun taas kaikki muut kansainväliset urheilutapahtumat ovat kilpailuja. Olympialaisissahan eri kansakuntien nuorten piti muka kisailla kuin vasikoiden haassa.
Viime olympialaisissa suomalaisten väitettiin tavoitelleen hyviä sijoituksia, kun taas monet muut olivat lähteneet voittamaan.
Yhteiskunnallinen ja kulttuurinen kilpailu poikkeaa urheilusta olennaisesti. Voittaja saa määrätä säännöt. Ottelun aikana viimeinen sana on sen, joka omistaa pallon.
LIIKEKILPAILU on Amerikassa ja Euroopassa yhtä vähän kisailua kuin hävittäjälentäjien ilmataistelu. Bill Gatesin ja monien muiden mestariliikemiesten hallitseva halu on tappaa joka toinen vastaantulija. Rehellisessä ottelussa häviäminen on suuri häpeä.
TÄSSÄ ON kysymysten paikka. Tasavaltamme ja sosiaaliturvamme, joita parhaillaan ajetaan alas - samassa mielessä kuin Spitfire, Messerschmitt tai Focke-Wulff ajettiin alas - perustuu tietynlaiseen marssikilpailun aatteeseen, jonka mukaan kaikkien olisi pantava lihansa liikkeelle ja vahvemman olisi kannettava hintelämmän reppua.
Kilpailutalous ja yhteiskunnallinen kilpailu taas perustuvat ajatukseen, että parhaimmat voitot saa vahingoittamalla heikompia.
Ruumiin ja hengen kulttuurissa edistyminen on ilmaista. Naisten kympillä kaikki voivat parantaa tuloksiaan omalla kustannuksellaan. Muutoin maailmassa tuloksia parannetaan talouskasvun (ehkä 1 - 2 prosenttia) ylittävin osin toisten kustannuksella. Toisen tulo on toisen meno, ja taloudellinen toiminta on olennaisesti kannibalismia.
Eräissä Euroopan maissa, kuten Ranskassa, merkittäviäkin valtion virkoja täytetään järjestämällä hakijoille kilpailu ja nimittämällä voittaja. Eräissä toisissa maissa viran haltijakin joutuu kilpailemaan, kun virka on määräaikainen ja täytetään vaalilla.
Miten tästä kilpatehtävästä selvittäisiin? Ehkä ensin voitaisiin lopettaa kilpailun ihannointi ja miettiä sääntöjä, koska muutoin menestyy vain se, jolla on suurin pää ja nyrkit.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,24-08,jkmpp,kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KELLO KAULASSA
ONNI ei tule tukka otsalla eikä vahinko kello kaulassa, mutta kello meni. Kai se oli napsahtanut johonkin. Ongelma on tukala päiväunia harrastavalle henkilölle, joka arvostaa hiljaista herätystä. Parhaiten se toteutuu rannekellolla, mutta käytännössä vain sillä ehdolla, että herätys on helppo asettaa. Numeronäyttöiset kellot ovat tässä suhteessa toivottomia. Aiottu lepoaika kuluu kellon rassaamiseen.
Mekaaniset kellot näyttävät tekevän paluuta, vaikka ne ovat kalliimpia ja epätarkempia kuin paristolla käyvät. Mutta kun parin tuhannen markan hintainen kvartsikello särkyy, sitä ei käytännössä kannata korjata. Mekaanisen kellon voi, mutta miten kauan niille riittää korjaajia tällaisessa maailmassa, joka ei korjaa eikä kerää korjuun?
ISOISÄN kellosepänliikkeessä näki ennen usein asiakkaita, joilla oli kello osina nenäliinassa. Miehinen kunnia oli edellyttänyt kykyä korjata talossa särkyneet tavarat separaattoreista kelloihin, työkaluina puukko, rautanaula tai parsinneula. Isoisä kiitteli asiakasta, joka oli "valmiiksi purkanut" kellon ja "ottanut karvat pois". Viimeksi mainittu tarkoitti liipotinjousta, jonka hukkaaminen kävi kotikorjaajalta enemmän kuin helposti.
KIERROS kello- ja kultakaupoissa kertoi, että nyt yhteiskunnan henkinen tila on näytteillä joka paikassa. Kaikki hyllyt ovat väärällään epäilyttäväksi käynyttä kultaa, epäkurantteja koruja ja autioituneita kelloja, joita kukaan ei enää halua. Mittalaitteita on riittävästi.
Ulko-ovelle asennettiin laite, joka on sokea ja tasapuolinen kuin oikeuden jumalatar. Se tunnistaa lämpöliikkeen ja sytyttää valon, kun ihminen lähestyy. Joku saa vielä sydänhalvauksen joutuessaan arvaamattaan julkisuuden valokeilaan.
KUN MERKKEJÄ ja tietoja tulee liikaa ja kaikkialla tikittävät ilmaisimet, ne käyvät kaikki hyödyttömiksi. Yhteiskunta on kuin Maarianhaminan syväväylä, jossa palaa kymmenen majakkaa ja loistoa, ja ihmisen täytyisi navigoida tarkkaamalla niiden kaikkien värejä ja välähdysaikoja.
Katteettomat puheet leviävät kuin shekit. Jotkut, en raatsi sanoa ketkä, ovat ehdottaneet kellojen eli mittajärjestelmän eli rahaolojen tuhoamista päästämällä tietyt pankit putoamaan konkurssiin.
Lieneekö ehdottaja tiennyt, että konkurssiin kuuluvat sekä velat että saamiset. Vaikkeivät tallettajat menettäisi varojaan, velalliset joutuisivat joka tapauksessa maksamaan koko velkansa takaisin "per heti". Pankin konkurssi on kuin ulosmittaisi kellosta viisarit.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,26-10,jkmpp,kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
DEMENTIA
ERÄSTÄ lausuntoa oikaistessa eli dementoidessa tulivat vastaan kielen muuttuvat kuviot. "Dementia" oli tietosanakirjankin mukaan aikaisemmin julkinen oikaisu tai peruutus. Nyt dementia senilis eli vanhuuden tylsistyminen on lyhentynyt yleiskielessä pelkäksi dementiaksi, ja julkisen dementian esittäminen on muuttunut ajatuksenakin aika kaksimieliseksi.
Sekä peiliin katsoessa että muutoin tulee mieleen, että ehkä lentävä dementia on aikamme sairaus. Odottamatonta tukea tälle käsitykselle tarjoaa amerikkalainen esseisti Lewis Thomas, joka oli siviilissä Yalen yliopiston patologian professori. Hän kertoo sairaudesta, jonka nimikin panee ymmärryksen koetukselle, Creutzfeldin-Jakobin taudista. Sen aiheuttajaksi on epäilty "hidasta virusta". Jos tuollainen virus löytyisi, se olisi osoitus siitä, että tavallisen hulluuden lisäksi dementia on tarttuvaa. Lohdullinen ajatus!
KIELI siivoaa itseään. Ranskalainen Michel Foucault otti sanan "hulluus" uudelleen julkiseen käyttöön kirjoittaessaan muutama vuosikymmen sitten tutkimuksen mielitautien tunnistamisesta sairauksiksi ennen vuotta 1800 ja hahmotellessaan samalla nykyisen sairauskäsityksen syntyä.
Samalla tavalla kieli on tehnyt vaivaisista vammaisia, rammoista ja raajarikoista liikunta- ja tukielinten vajaatoiminnasta kärsiviä, eikä riivattuja ja halvattuja ole enää olemassa muualla kuin sadatuksissa.
HAMPUUSI oli aikoinaan tavallinen satamatoimihenkilö, hamnbuse, ja vanhoista kirjoista ja pilapiirroksista päätellen sanaa "buse", jätkä, käytettiin jopa puhutteluna. Huligaani puolestaan tarkoitti Yhdysvalloissa aikoinaan pelkästään irlantilaista, koska se on irlantilainen sukunimi. Hunsvotti tarkoittaa alasaksassa naispuolisen koiran sukupuolielintä eikä suinkaan koiranjalkaa, kuten kielitaitoinen lukija voisi kuvitella.
HAUKKUMASANAT ja kohtuullinen kiroaminen ovat elämän suolaa. Holtittomasti viljeltyinä ne puolestaan osoittavat käyttäjänsä tyhmyyttä.
Haukuskelu voi olla arkipäivän mielenterveystyötä. Haukkumasanojen liimaaminen epämääräisiin kansanryhmiin, joukkoihin tai ammattikuntiin taas voi olla viheliäistä leimaamista, jossa pienellä asialla aiheutetaan iso vahinko.
Kriittinen sana "ryssä" on puolestaan esimerkki nimittelystä, joka on tuskin oikaistavissa kielloilla ja rangaistuksilla. Sanoihin sisältyvät tunnepaineet kuluvat käytössä, ja runsaat esimerkit osoittavat, että ihmisryhmä voi ottaa alun perin haukkumasanaksi tarkoitetun nimityksen omaan käyttöönsä ja olla siitä ylpeä.
Näinhän kävi, kuten on usein huomautettu, sanalle "jätkä", jonka halventava merkitys katosi kielestä.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,28-09,jkmpp,kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
PIENI MAA
SUOMI ON niin pieni maa, että sen kävelee päästä päähän viidessätoista minuutissa.
Eräässä yhteydessä oli selvitettävä tiettyjen korkeiden tuomareiden ja juristiprofessorien henkilötietoja ja taustoja. Välillä tuntui siltä, että kaikki olivat lähtöisin samalta hiekkalaatikolta Etu-Töölöstä. Miettiessä muita henkilöitä, jotka ovat rakentaneet Suomea virkamiehinä, tiedemiehinä, taiteilijoina ja liikemiehinä kansallista kuuluisuutta saavuttamatta, se Etu-Töölön hiekkalaatikko tuntuu edelleen Suomen keskipisteeltä.
Perhe asui Museokadulla, Runeberginkadulla, Liisankadulla tai Tehtaankadulla. Koulu oli Norssi, Ressu, Svenska norsen, Svenska lyceum, SYK Yrjönkadulla ja sitten Nervanderinkadulla, tai Korkeavuorenkadun Lärkan.
Ympärillä oli luokkaraja, joka ylitettiin suhteellisen vaivattomasti kiipeämällä Ruoholahden ja Lapinlahden villoista tai Kallion puutaloista ja kivimuureista.
Yliopisto tai muu elämäntyön areena - virasto, pankki tai toimisto - olivat saman ympyrän sisällä. Suomen sosiaali-, talous- ja kulttuurihistorian ymmärtämiseksi täytyisi tietää, kuka on lyönyt ketäkin ämpärillä päähän pienenä.
TUOMARINVIRKOIHIN talonpoikaislähtöiset miehet alkavat tulla ennen aikojaan, 1890-luvun alussa. Sotien välisenä aikana ja sotien jälkeen tuomarikunta pysyy taustaltaan hämmästyttävän monipuolisena. Selvästi työläislähtöisiä ei tietenkään ole kuin muutama, mutta 45 % Suomen korkeimman oikeuden 135 jäseninä 1918-1991 toimineista henkilöistä on ollut ensimmäisen sukupolven ylioppilaita ja keskimäärin ratamestarin, sahanhoitajan tai tehtaankasöörin poikia.
Ylimystön vesoja ja sivistyssukujen jäseniä, kuten Kailaa, Thesleffiä ja Järnefeltiä tietysti on ollut, mutta yllättävän vähän.
Tämä virkakunnan osa muodosti oman, jokseenkin suljetun kulttuurinsa, mutta huipulle asti pääsi pelkällä etevyydellä. Kaksi korkeimman oikeuden presidenteistä oli lähtöisin aivan yhteiskunnan pohjalta ja kaiken lisäksi aviottomia lapsia, mikä oli tämän vuosisadan alussa iso este.
Tämän vuosisadan oikeustieteen professorit ovat keskimäärin selvästi korkeampaa kantaa. Ero ei johdu yksinomaan tuomarikunnan arvoista, vaan myös sortovuosien poliittisesta taistelusta, joka kiihdytti virkakiertoa tuomioistuimissa.
TODELLISUUDESSA Korkeimman oikeuden tuomareista ei ole helsinkiläisiä kuin neljännes. Kuusitoista on Turusta ja kokonaista 13 Kuopion kouluista. Sitä vastoin oikeustieteen professoreista ja apulaisprofessoreista helsinkiläisiä on yli kolmannes. Siinä näkyy taas se töölöläisyys.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,30-11,jkmpp,kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
TARUA JA TOTTA
KIRJALLISUUDEN teoria on poliittista teoriaa, kuten professori Terry Eagleton on opettanut. Kirjallisuus koskee ajankohtaisia asioita eli yhteiskunnallisia valtasuhteita ja niitä tapoja, joilla elämämme on järjestynyt, sikäli kuin on järjestynyt. Yksityisyyden harha aiheutuu kirjallisuuden näkyvimmästä osasta, myöhäisromantiikasta joka ei paljon elä mutta esittelee sitäkin enemmän turhuuden ja tarpeettomuuden tuntoja ja henkilökohtaista väsähtäneisyyttä.
Kirjallisuuden näkymättömämpi osa ei ole kuvitelmia keksityistä tapahtumista, vaan kuvitelmia tapahtuneista tapahtumista. Sen perinteinen nimitys on esseistiikka, tai journalismi.
YHTEISKUNNALLISISTA kirjailijoistamme Paavo Haavikko on voittanut itsesäälin ja sen jälkeen kaiken säälin. Maailma ilman sääliä ja myötätuntoa on totisesti lohduton paikka. Erno Paasilinna ja Pentti Linkola pitävät yllä palavaa suhdettaan ihmisten maailmaan. Veijo Meri heilahtelee ihmisten ja käsitteiden välillä.
Haavikon uusinta kirjaa lukiessa hieroo hetken silmiään ja painelee korviaan. Onko tämäkin nyt vuorostaan keksinyt perimmäisen liikelain, viisastenkiven, ikiliikkujan ja maailmanselityksen? Sitten lukija muistaa, että kysymyksessä on kuitenkin kirjallisuus, vihaisten sanojen marssittaminen ottamaan mittaa mitattomasta todellisuudesta. Haavikon kuvaama pääoma ja perinteisen hartauskirjallisuuden kuvaama Jumala ovat keskenään täydellisesti vaihdettavissa. Ne ovat luoneet taivaan ja maan ja tuovat kerran mukanaan tuhon ja tuomion. Sitä ennen niiden tavoittamista ja menettämistä sääntelee ankara ennaltamääräämisoppi. Ne koituvat harvoille. Suuret massat, eli uusimman kirjan mukaan murtuva keskiluokka, jäävät niistä osattomiksi, ja se on niille oikein.
LINKOLAN ajatukset leimautuvat poliittisiksi, vaikka ne ovat kirjallisuutta, science-fictionia, käsityksiä maailmasta joka voisi olla olemassa ja jonka kirjoittajan mielestä pitäisi olla olemassa. Erno Paasilinna puolestaan harjoittaa välillä samaa kuin Haavikko, historian luovaa uudelleen tulkintaa, ja tekee sen tavalla, jonka pitäisi aiheuttaa päätoimisissa historiantutkijoissa hämmennystä ja levottomuutta.
Ajatusten fiktiivisyys ja poliittisuus on helppo osoittaa. Paasilinna kirjoittaa Suomen Kuvalehdessä vanhan vasemmistolaisen synkeitä aavisteluja valkoisesta vallasta. Hän mainitsee Mannerheimin ja kysyy, onko koskaan löydetty vaarallisempaa idolia kansakunnalle kuin ylimaallisiin korkeuksiin nostettu sotapäällikkö. On kyllä, korkeuksiin nostettu puoluejohtaja, kuten Hitler ja Stalin, Pol Pot, Mao Dzedong, Khaddafi, Khomeini jne. Sotapäällikköjä, jotka eivät korkeuksistaan ole aiheuttaneet ainakaan mainittavaa vahinkoa maalleen, ovat Mannerheimin ohella esimerkiksi Yhdysvalloissa Eisenhower ja Ranskassa De Gaulle ja - Pétain.
Armeijan ja pankkien yhteiskunnalta saama erityinen huomio ja tuki on Paasilinnan mukaan tuulahdus 1930-luvulta.
On kuitenkin esitetty käsityksiä, joiden mukaan 1930-luvun pulakausi iski niin kovasti pieneläjiin juuri siksi, että yhteiskunta ja Suomen Pankki Risto Rytin johdolla jättivät pankit mellastamaan ja syömään toisiaan oman mielensä mukaan. On esitetty myös käsityksiä joiden mukaan Suomi joutui talvisotaan riittämättömästi varustettuna yhteiskunnan 1930-luvulla armeijalle osoittaman ynseyden johdosta.
Väite on siis tosi myös toisin päin. Jos väitteen vastakohta pitää paikkansa, se on perinteisten totuusarvojen kannalta arveluttavaa.
Paasilinna esittää kellonpunnukset mieleen tuovan teorian, jonka mukaan Suomessa Saksa ja Venäjä ovat toisistaan riippuen aina joko nousussa tai laskussa ja Suomi menee siis perässä, ylös tai alas. Kuitenkin Suomen kohtalo on ratkaistu tällä vuosisadalla kahdesti siten, että Saksa ja Venäjä ovat heittäytyneet yhteisymmärrykseen Suomea kuulematta, nimittäin vuonna 1918 ja vuonna 1939.
MUTTA KIRJAILIJAT ovat oikeassa huomauttaessaan, että Saksa on jälleen kerran menossa Volgalle ja Stalingrad häämöttää edessä. Venäjällä välimatkan ovat yhtä pitkiä kuin ennenkin, vaikka niitä mittaisi miten elastisella mittanauhalla.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,31-08,jkmpp,kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
PELOTTAVA AJATUS
PELOTTAVA AJATUS - kun ajat ovat todella menneet niin ihmeellisiksi, että ihmisen rehellisyyden näkee siitä, väittääkö hän ymmärtävänsä jotain tästä kaikesta. Reaalisosialismi kaatui. Kansalliskiihko nousi. Uskonnot nousevat Tämän maan rahalaitos ja elinkeinoelämä kulkevat sellaista uraa, ettei mitään vastaavaa ole nähty ennen.
Tähdistäennustajat ja muut lehtikirjoittajat hakevat kuitenkin selityksiä. Selittäminen merkitsee juonen löytämistä. Juonen löytäminen merkitsee rakenteen oivaltamista. Rakenteella ei tee mitään, ellei tajua sen lakeja. Ja näitä lakeja ei löydy.
Korkea korkotaso tiedetään ongelmien syyksi ja seuraukseksi. Se ei ole sinänsä surullista, että raha tulee rikkaille kalliiksi. Se on hirmuista, että panemalla rahat pankkiin ansaitsee enemmän kuin panemalla ne samat rahat tuotannolliseen toimintaan eli työhön. Jotta tuotanto sujuisi, siitä täytyisi ansaita enemmän kuin pankin maksavat korkona. Jos se ei tuota sitä, minkä pankit veloittavat korkoa, tulee konkurssi.
Korkotaso johtuu siitä, että me olemme nyt saaneet täsmälleen sen mitä tilasimme, vapaan kilpailun ja markkinatalouden. Pankit kilpailevat vapaasti rahoitusmarkkinoilla ja pitävät huutokauppaa ylittämällä toistensa korkotarjoukset.
"Ennen säännöstelyn purkamista" kilpailu ei ollut vapaata, mutta puolet säännöstelystä oli pankkien hintakartellia. Pankit eivät kilpailleet rahasta maksamallaan hinnalla.
SE KAAMEA ajatus on, että tähän muutokseen ei ehkä olekaan selitystä eikä siis parannusta, paitsi sattuman voimat. Entä jos viime vuosikymmenien filosofit ja kirjallisuudentutkijat olisivat nyt olleet taloustieteilijöitä ja finanssimiehiä viisaampia. Tämä olisi se puhuttu postmoderni ja jälkiteollinen maailma, josta merkitys on kaikonnut. Rahan arvo ja haluttavuus oli tällainen merkitys.
Derrida ja Lyotard ja Habermaskin väittivät, ettei kielessä ja kirjallisuudessa eli siis maailmassa ole syvää merkitystä, jonka tutkija, oivaltaja tai näkijä voisi kaivaa esiin. Merkitykset on siroteltu maailman kamaralle kuin siemenet tai akanat tuuleen. Ehkä ne tekevät kuvioita, mutta kuviot ovat mielivaltaisia eikä niillä ole sellaista sisältöä, jonka voisi pysäyttää merkitykseksi. Merkitykset, tarkoitukset ja päämäärät ovat tomua ja tuhkaa.
JOS TÄMÄ pitää paikkansa, henkitiede on jälleen arvannut sellaista, mitä ei osattu laskea eikä ymmärretty edes yrittää.
Se on se kohtuullisen pelottava ajatus. Todellisuus jäljittelee taidetta. Samalla tavalla kuin realismi katosi kirjallisuudesta ja maalaustaiteesta, se katosi vakiintuneen valtioviisauden muodossaan politiikasta.
Kaikkein pisimmän nenän saivat politiikan ja liikkeenjohdon realistit, joiden todellisuus oli realismi-niminen kuva ja yhtä vähän totta kuin talon kuva on talo. Elämme maagista realismia.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,14-09,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
VALEHTELIJAN MUISTELMAT
EUROOPPALAISEN MIEHEN ihanne ja tavoite on olla joko Faust tai Don Juan. Joko kaikki tiedosta tai mitä tahansa nautinnosta. Faust myi sielunsa saadakseen tietää. Juan tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää, että kuolemattomia uhmaamalla joutuu paholaisen saaliiksi. Tai niin kuin suomalainen tuomioistuin kirjoittaisi: "Menetellessään kerrotulla tavalla Don Juan ei voinut lähteä siitä, etteikö ikuinen kadotus olisi ollut hyvinkin todennäköinen seuraus jatketusta naistenmetsästyksestä, tai hän oli joka tapauksessa suhtautunut siihen mahdollisuuteen välinpitämättömästi."
Siinä vaiheessa kun suomalaisen runon ja sävelmän yhteys löydetään uudelleen, Väinö Kirstinän "Don Juan" ansaitsee tulla uudelleen suosituksi; se on runoista parhaita. "Näet pilvissä hameitten muodot, ja ne pilvet katoavat. Näet kohtaloitasi tuhansittain niin kuin meren aaltoja. Aina juokset uuden perään, kävelet kadulta huoneisiin..."
MUISTELMATEOSTEN erikoinen laji on henkilökohtaisten seikkailujen ja saavutusten kirjaaminen; Benvenuto Cellini ja Giacomo Casanova olivat tämän lajin mestareita.
Don-juanismin huomattava nimi Frank Harris julkaisi 1925 jättiläismäisen muistelmateoksen elämästään ja rakkauksistaan, "My Life and Loves", ja joutui heti vaikeuksiin sensuurin kanssa. Hän luetteloi sosiaalisia, kirjallisia ja seksuaalisia saavutuksiaan. Harris esiintyi syvällisenä oppineena, lukemattomien merkkihenkilöiden luotettuna ystävänä, suosijana ja ymmärtäjänä, elävien ja kuolleiden kielten taitajana, mestarillisena nyrkkeilijänä ja ruumiinkunnon vaalijana sekä vastustamattoman etevänä naisten selättäjänä.
Muistelmateoksessa valheellisuus lyö jatkuvasti läpi. Lukija on ymmällä, koska pitää paikkansa, että Harris oli vuosisadan alussa erittäin merkittävän kirjallisuuslehden julkaisija ja että hän todella oli mm. Oscar Wilden, G.B. Shawn ja H.G. Wellsin hyvä ystävä. Sitä vastoin hänen kertomuksensa keskusteluista Maupassantin kanssa kirjoittamisen ja naissankaruuden miellyttävistä ja ikävistä puolista ovat epäilyttäviä ja luultavasti aika suurin osin myöhemmistä lähteistä koottuja, ja monin kohdin hän lukee tuttavikseen henkilöitä, joita hän ei liene koskaan tavannutkaan ja tarjoaa toisten kokemaa omanaan.
Lopputulos on auttamaton. Tekijä haluaisi herättää lukijoissaan ihailua mutta herättääkin sääliä. Sekä estetiikan että erotiikan kuvaukset ovat ulkokohtaisia ja kannanotot koulumestarimaisia eli joko koulumestareilta omaksuttuja tai toisille omaksuttaviksi tarkoitettuja.
HUUMORI näyttäisi olevan estetiikan ja erotiikan suurin vihollinen. Frank Harris kaatuu pöyhkeytensä ohella totisuuteensa. Sama huumorintajuttomuuden tauti vaivaa hyvin monia paljastavia muistelijoita.
Tulos on huvittava. Keisarilla ei ole uusia vaatteita mutta alastomanakaan hänessä ei ole mitään näkemistä.
Jukka Kemppinen
TUNTEJA AIKUISILLE JA EDISTYNEILLE
Tieliikennelaki kieltää huumaantuneena ajamisen, mutta ketään ei ole tuomittu rangaistukseen pianosonaattien kuuntelemisesta liikenteessä.
Beethovenin pianosonaatit sopivat aikuisille ja edistyneille myös matkamusiikkina. Orkesterimusiikki ja oopperat ovat laitekauppiaiden väitteistä huolimatta vähän liian isoja autoon. Kaikuisuus katoaa ja ääni särkyy. Viulusonaatit ja sonaatit viululle ja pianolle taas elävät niin ratkaisevasti yksityiskohdistaan, että taustamelu vaurioittaa; ne ovat omiaan iltayön hiljaisiin hetkiin, jolloin paljon muutakin hämärää tapahtuu. Jousikvartetot on viisasta säästää hetkiin, jolloin jaksaa käsittää, miten kauhistuttavan runsas maailma on ja elämä pitkä.
Mennään kauppaan ja ostetaan levyjä, siis Beethovenin pianosonaatteja. Tullaan kotiin ja äänitetään levyt kasetille. Kuunnellaan levyjä kotona ja kasetteja autossa.
Mitä levyjä? Beethovenin pianosonaatteja on 32, ja niistä suuri osa on pysyviä seuralaisia, joista ei milloinkaan pääse eroon. Koko sarjan hankkiminen on ehkä aiheeton taloudellinen uhraus, vaikka tuossa yli vuorokauden musiikkia sisältävässä teossarjassa ei ole mitään mielenkiinnotonta.
Sonaateista on kokonaislevytyksiä, mutta Suomesta on tilaamatta saatavissa vain muutamia. Wilhelm Kempffin 1964-1965 äänitetyt esitykset (DG) ovat perusta, johon kaikkea muuta on verrattava. Kempff peri varmaan suoraan Artur Schnabelilta virallisen Beethoven-soittajan aseman ohittaen perimysjärjestyksessä Giesekingin, ja Schnabel puolestaan on se henkilö, joka niinkin myöhään kuin 1930-luvulla käsitti, että nämä teokset ovat keskeisiä, ja alkoi esittää niitä konserteissa ja levytti ne. Markkinoilla on hänen 1930-luvun alun kokoelmansa (EMI).
Jos haluaa yhden kokonaislevytyksen, se on ehkä Kempff. Toisaalta Kempffillä on preussilaisen ratsumestarin sielu ja jenalaisen matemaatikon äly. Yhdistelmä ei välttämättä ole lumoava.
Schnabelin maineen ymmärtää viimeistään kuultuaan hänen levynsä. Niissä ei ole kuitenkaan mitään niin ainutlaatuista, että niitä suosittaisi ainoaksi sonaattisarjaksi; vanha äänityskin on kohdittain haikea.
Vladimir Ashkenazyn sarjaa (Decca) ei voi suositella ja vielä vähemmän Daniel Barenboimin kahta mahtipontisen yhdentekevää kokonaislevytystä. Jos joku välttämättä haluaa jommankumman niistä, vanhempi (EMI) on vähemmän huono.
Emil Gilelsiltä jäi sonaattien sarja kesken. Henkilö, joka haluaa vain muutamia sonaattilevyjä, tekee ehkä viisaasti ostamalla Gilelsiä (DG). Pateettisen ja Kuutamosonaatin sisältävä levy on upea; Kuutamosonaatti on muutenkin hyvä testikappale. Sen ensimmäinen osa on helpointa Beethovenia, kuten moni pikkupianisti tietää, mutta todellisuudessa miltei vaikeinta. Jotta jakso rakentuisi intensiiviseksi, siihen vaaditaan jättiläismäinen tekniikka. Myös Gilelsin Hammerklavier on uljas. Muutoin hänen tulkintojensa ympärillä leijuu kallis venäläinen parfyymi.
Alfred Brendelin (Philips) sarjan saa vain tilaamalla. Se on hyvä sarja. Vähän tunnettu amerikkalainen Bernard Roberts on tehnyt kokonaislevytyksen, joka on kokonaisuudessaan tasoa 8 + . Vielä vähemmän tunnettu Edith Fischer selviytyy myös hienosti: 8 - . Sensaation aiheuttaa unkarilainen Jenö Jandó. Hänen kokonaislevytystään (Naxos) saa Finngospelista Fredrikinkadulta hintaan 320 mk (12 CD-levyä), kun koko sarja maksaa normaalisti lähes tuhat markkaa. Ja Jandón sarja on mainio! Eräin kohdin tulkinnat ovat ehkä hiukan pinnistettyjä, mutta se ei häiritse suuresti.
Levyharrastus on juuri tällä tavalla viehättävää: laatikon pohjalta voi aina löytyä halvalla hienoa.
Useilla sonaateilla on nimiä, jotka ovat hyödyllisiä siksi, että sonaateista ei aina käytetä järjestysnumeroita, ja opusnumeroiden muistaminen vaatii harjoittelua. Alkupään sonaateista numero 10 F-duuri on erikoisen herttainen. Kuutamosonaatti on op 27 nro 2 cis-molli vuodelta 1802.
Vladimir Horowitz on levyttänyt sen, Appassionatan ja Pateettisen. Levy osoittaa, ettei Beethoven sovi Horowitzille ja että Horowitzin tulkinnat ovat silti tapauksia.
Horowitzia ei pidä sekoittaa nykyajan tekniikkataitureihin, joista monet tekevät pahaa jälkeä musiikin tarhassa. Pianisteja on ikään kuin kahta lajia. Toiset ovat akrobaatteja ja jonglöörejä. He esittävät huolellisesti harjoitellun, henkeäsalpaavan temppuohjelman. Toiset ovat kontaktiottelijoita. He vievät kuuntelijan mukaan suureen seikkailuun, jollaisesta ei aina selviä iho entisellään.
Opukseen 31 sisältyvät sonaatit 16-18 ja niistä keskimmäinen on Myrsky, d-molli op 31 nro 2 vuodelta 1802. Maurizio Pollini on levyttänyt sen yhdessä Waldsteinin ja Jäähyväissonaatin kanssa. Pollinin myöhäisten sonaattien levytys, 101:stä eteenpäin, sai palkintoja ja kuuluu nykyisin suosittujen listaan. Syy on epäselvä. Tämä ylihienostunut Michelangelin oppilas on tulkinnoissaan ylimielisen luoksepääsemätön ja siksi vastenmielinen suunnattomasta taidostaan huolimatta. Matti Suurpään mieleen tulee teokseen Neljätoista mestaria sisältyvässä esseessä Beethoven-levytyksistä Pollinin yhteydessä Otto Manninen. Niinpä. Mannisen runous on usein taituruutta sisällön ja aitouden kustannuksella.
Opukseen 49 kuuluvat numerot 19-20. Niistä on vähän erillislevytyksiä. Kokonaislevytysten sarjasta Paul Badura-Skodan arvostettu fortepianoversio on erikoisen kavahdettava. Hän pakkaa ja paalittaa Beethovenia.
Sonaateista tunnetuimpia ovat Pateettinen sonaatti numero 8 c-molli opus 12 vuodelta 1799, ja pastoraalisonaatti numero 15 D-duuri op 28 (1801). Ruotsalaisen Inger Södergrenin levy (Calliope) on hämmästyttävän analyyttinen ja hurja. Arraun esitykset näistä sonaateista ovat hienoja ja upeimmillaan hän on soittaessaan Waldsteinia nro 21 C-duuri op 53 1803-1804. Sääli, synti ja häpeä, ettei Svjatoslav Richterin valtavia esityksiä sonaateista ole nykyisin saatavana. Melkein samankokoinen synti on Solomonin puuttuminen luetteloista. Hänen 50-luvun levyistään on jäänyt legenda. CD-versioita ei ole. Vanhalta LP:ltä soitettuna etenkin Hammerklavier B-duuri op 106 (1818-1819) on kaikkien aikojen parhaita.
Les Adièux eli Jäähyväissonaatti Es-duuri op 81 1809-1810 on sävelletty arkkiherttualle tämän poistuessa Napoleonin joukkojen tieltä Wienistä Levytyksistä Melvyn Tanin kiitetty fortepianoversio vakuuttaa paatuneenkin autenttisten soittimien ystävän siitä, että Tanin Beethoven on ulkokohtaista.
Appassionata f-molli op 57 (1804) herättää Pukki paratiisissa -mielteitä, koska teosta tavataan kuvata "pitkäksi intohimon huudoksi". Ruuhkaisiksi luulluilla levymarkkinoilla on tässäkin aukko. Arthur Rubinstein ei tule ensimmäisenä mieleen Beethoven-pianisteista puhuttaessa, vaikka hänen ja Toscaninin pianokonserttolevyt ovat niin hienoja. Juuri tässä hurjassa teoksessa Rubinstein on kahdessakin mielessä alan mies. Jos sen levyn jostain saisi, toista ei tarvitsisi.
Hyvä on parhaan vihollinen. Tässäkin tapauksessa hyvä on Murray Perahia. Hän on ihmeellinen pianisti, soittaa mitä vain erinomaisen hyvin - Mozartia, Chopinia, Schubertia ja myös Beethovenia.
Beethovenin pianosonaatteihin sisältyy musiikin matka varhaissonaattien kuluttajaystävällisestä symmetriasta ja soinnukkuudesta myöhäissonaattien ihmisen mahdollisuuksia ja esittäjän kykyjä halveksiviin hirmuisuuksiin, joita kuuntelee kuin kranaatteja: vonkuu, räjähtää, tulee lähelle... kohti.
&&,hs,ku,x,x, 09 -03 ,jkmpp,
Jukka Kemppinen
MUSIIKKI HILLUU JA KÄPPÄILEE
Nyt musiikki hilluu ja käppäilee. Menneessä maailmassa musiikilla oli säädetty sijansa bordellin loukossa, salin ylhäisyydessä, kirkon korkeudessa.
Säilykerasia oli Napoleonin sotien ja pitkien marssien edellyttämä keksintö. Musiikkisäilyke keksittiin 1890-luvulla maailmaan, jonka rautatiet ja lennätin olivat mullistaneet.
"Kommunikaatio" tarkoittaa edelleen monissa kielissä sekä liikenneyhteyksiä että viestintää. Aikataulut sisältävä "Turisti" on Suomen kulkuneuvot - Finlands Kommunikationer.
Särkyvä äänilevy, johon oli talletettu särkyneitä ääniä, oli rautatien aikakauden kuljetettavaa kommunikaatiota. Vinyylilevy oli kuorma-autoystävällinen keksintö ja CD-levy henkilöautoystävällinen.
Nyt musiikki on leikelty siivuiksi, jotka tietokone ja soitin muistavat numerosarjoina - digitalisointi.
Levyillä ja nauhoilla musiikki hilluu ja käppäilee sinne tänne kuten käyttäjäkin ilman ajan, paikan ja toiminnan yhteyttä.
Musiikkia kuunnellaan tapaturmaisesti, tuottamuksesta tai tahallaan. Tapaturmaista musiikkia ei voi välttää eikä aiheuttaa. Se on diskomusaa tai barokkimusiikkia, mahdollisesti myös Mozartia.
Tuottamuksellisesti musiikkia kuunnellaan radiosta. Rulettiperiaatteella toimiva klassisen musiikin paikallisradio ja sisällöllisesti suunniteltu ja toimitettu Yleisradion Nachtmafia tuottavat myös yllätyksiä: keskiyön resitaaleja suoraan suoneen, lihakseen tai sydämeen, tai sitten Wagneria vaivalloisimmillaan rehellistä työtä tekeville rekkakuskeille.
Jos joku harrastaa säilöttyä musiikkia tahallisesti, hän joutuu turvautumaan korviensa lisäksi kirjoituksiin, kuten levyarvosteluihin, lehtiin ja luetteloihin.
Radion kuuntelu on halvin tapa välttää huonoja hankintoja. Se on elitismiä, sillä se edellyttää pitkäjänteisyyttä ja makua, molemmat vähiin käyviä luonnonvaroja.
Lehdet, oppaat ja luettelot auttavat, mutta niihin on päästävä sisään. Joskus lehden tai kirjoittajan nimi on totuuden indeksi. Välistä arvioinneista hyötyy toimimalla juuri päin vastoin kuin kirjoittaja suosittaa.
Todellinen kiihkoilija seuraa englantilaista Gramophone-lehteä ja vaarallinen kiihkoilija Fanfare-lehteä. Maltilliselle kelpaa rahvaanomaisempi CD-Review. Fanfarea ei Suomesta saakaan.
Gramophone on hekumoivien mainostensa kääreessä akateemisen arvovaltainen ja sanoo monesta asiasta sekä ensimmäisen että viimeisen sanan. Kirjoittajissa on alan todellisia huippuja. Seuranta on niin tarkkaa, etteivät esimerkiksi suomalaiset levyuutuudet jää huomiotta.
CD-Review panostaa tavanomaisten arvostelujen lisäksi katsauksiin, jotka tuovat mieleen Tekniikan Maailman testit.
Esimerkiksi Brahmsin ensimmäinen sinfonia. - Abbado ja berliiniläiset: esityksestä täydet viisi tähteä mutta äänityksestä vain kolme. - Klemperer ja Philharmonia Orchestra 1958: kouraisevaa keskittymistä, täydellinen esitys ja integraatiosta täydet pisteet: kakkossija. - Boult ja LPO 1970: täsmällisyyttä; ratkaisematon Abbadoon verrattuna. - Jochum ja LSO 1976: mestarillinen, karvan kahta kilpailijaansa parempi. - Karajan ja berliiniläiset: mestarillinen tempo, ajoitus ja orkesteriteho; täydet pisteet.
Itse heittäisin Karajanin levyllä voileipiä lähimmässä rannassa niin kauan kuin Klempererin levy on käytettävissä.
Harrastunut kuuntelija siirtyy nyt tutkimaan Penguinin käsikirjaa, joka on äänilevyjen raamattu, postilla ja kirkkokäsikirja. Sitä saa Suomesta ja sen nimi on Greenfield - Layton - March, The Penguin Guide to Compact Discs. Best Buys in Classical Music.
Penguin tuntee ja luonnehtii mainittujen lisäksi Soltin, Bruno Walterin, Tennstedtin, Giulinin, Skrowaczewskin, Rahbarin, Némethin ja Furtwänglerin Brahms-levytykset ja kaksi Karajania lisää. Täydet kolme tähteä saavat kaikki CD-Reviewin arvioimat kilpaveljet ja yllättäen Skrowaczewski (Hallé Orchestra, Pickwick) ja luonnollisesti Furtwängler, tosin suluissa (***). Sulkumerkit varoittavat äänityksen vanhuudesta.
Suoraviivaisempi kiihkoilija ottaa puolestaan käteensä Gramophonen ja Quadin Good-Guiden - The Good CD 1991 Guide. Reviews of the Best Classical Compact Discs You Can Buy.
Tässä oppaassa ei esitellä parhaita eikä tärkeimpiä levytyksiä, vaan jokaisesta Gramophone-lehden arvostelijoiden nimeämästä merkkiteoksesta on valittu yksi suosikkilevytys.
Joissakin tapauksissa valintoja on kuitenkin useita. Vanhemmasta musiikista suositetaan monesti sekä nykyorkesterin levytystä että autenttisin soittimin tehtyä. Halvoista levyistä on erillissuosituksia ja samoin historiallisesti mielenkiintoisista. Erikoismerkki ilmoittaa poikkeuksellisen loisteliaan äänityksen ja epätavallisen suurenmoisen tulkinnan.
Good Guide on hyvä lähtökohta keskusteluihin ja hankintoihin. Itse olen jokseenkin systemaattisesti eri mieltä toimittajien kanssa.
Brahmsin ykkösen valinta on - Tennstedt, ja halpissuositus Jochum. Ei sanaakaan Klempereristä!
Todellinen snobi ei ota neuvoja asiantuntijoiksi ilmoittautuneilta. Hän tutkii itse levyluetteloita ja latelee kaupassa äänitteiden tilausnumeroita. Hän ei koskaan alennu puhumaa Deutsche Grammophonesta, vaan DG:stä kuin sukulaisestaan. Häntä ei hämää His Master's Voicen ja Victorin monimutkainen historia. Hän hallitsee CBS:n ja Sonyn suhteet.
Jos snobilla on terävät silmät ja pienet kädet, hän käyttää saksalaista luetteloa Bielefelder Katalog. Klassik. Schallplatten, CompactDiscs. MusiCassetten. Jos hänellä on hyvä suurennuslasi ja pianistin näppivoimat, hän ostaa itselleen Gramophonen julkaisun The Classical Catalogue. The most compelete listing of currently available recordings on CD, LP, Cassette, VHS, Laserdisc & DAT. Tämän luettelon ongelma on kalleus. Sitä ei tällä hetkellä edes saa Suomesta. Postimyynnissä se maksaa 25 puntaa eli paljon.
Brahmsin ykkösestä löytyy 41 kokonaislevytystä. Äänityksistä ei useimmiten ole lainkaan LP-levyä. Kasetteja on, mutta ne eivät paljon lämmitä, koska niitä tuodaan Suomeen vain vähän, kun ei ole kysyntää.
LP-levyjä sitkeästi sorvaavien harrastajien näkymät ovat jokseenkin valjut, vaikka he ovat vakaita uskossaan vinyylivatkaimen ja putkivahvistimen (hinnat alk. 25.000,-) etevämmyyteen verrattuna CD-vehkeisiin (hinnat alk. 600,- täysin kelvollisine nappikuulokkeineen).
The Classical Catalogue ei ehkä ole täydellinen, mutta levytystä, jota ei löydy siitä, on turha haeskella. Kääntäen: kaikkia katalogin tuntemia levytyksiä ei saa Suomeen edes tilaamalla. Ainakin Fuga Oy tilaa kyllä yksittäisiäkin levyjä, ja ne tulevat maahan sitten kun tulevat.
Toinen vaihtoehto on puhelintilaus. Se toimii käytännössä ihmeen hyvin, vaikka luottokortittomalla voi olla vaikeuksia. Myös tullipostissa voi joutua asioimaan. Postimyyntiliikkeistä englantilainen Tandy's on vakiintunut ja luotettava. Levyt tulevat rahteineen ja maksuineen hiukan suomalaista hintatasoa halvemmiksi.
Aina hyvä ajatus on riemuloma Tukholmassa. Nordiska Kompanietista ja sen ympäristön erikoisliikkeistä löytää kohtuullisen paljon sellaisia kiekkoja, joita Suomessa ei satu olemaan, ja erityisesti mielenkiintoisia itä-eurooppalaisia äänitteitä, joissa jotkut Belgradin tai Sofian oopperahommat saattavat olla helmiä.
Lontoo on levynarkomaanin mekka. Mitä Oxford Streetillä ei ole, sitä ei ihminen tarvitse. Marble Archin kupeella on suunnaton myymälä. Kadun toisessa päässä on Virgin Megashop, josta muuten löytää myös kaikki mahdolliset ja joukon mahdottomia musiikkivideoita, etenkin oopperaa ja balettia. Molemmissa myymälöissä rehti Suomi-poika tosin tuntee olevansa kuin kerjäläinen Käkisalmen markkinoilla. Jos kysyy Marin Maraisin (1656-1728) gambasonaatteja, pöytään lyödään kuusi CD-levyä. Jos tiedustelee Kilpistä, myyjä kehaisee Hynnistä ja Gothónia.
Pariisissa asioidaan jommassakummassa suuressa Fnacissa Centre Pompidoun luona tai Champs-Elyséesillä.
Katalogit osoittavat, miten kaupallista musiikin tarjonta on. Levytykset keskittyvät noin sataan teokseen, ja jokainen kynnelle kykenevä orkesteri tekee ne. Vetonauloista, kuten Neljästä vuodenajasta tai Beethovenin sinfonioista on sivukaupalla levytyksiä - 70-80 eri esitystä. Matteus-passion kokonaislevytyksiä on kolmetoista, Taikahuilun viisitoista.
Säveltäjät ovat rahamaailman nurjien lakien armoilla. Sibelius mahtuu suursuosikkien joukkoon. Hänen teoksiaan on luettelossa yhdeksän täyttä palstaa eli juuri sama määrä kuin Shostakovitshia ja Lisztiä.
Bielefelder tulee näinä aikoina myyntiin CD-ROM-levynä eli mikrolla luettavana tekstitiedostona. Joku urhoollinen kulttuurisosiologi voi siis kohta laskea, mitä länsimainen musiikki on: yhtä ja samaa, yhä uudestaan ja uudestaan.
Telemann sävelsi 40 oopperaa, 40 passiota ja ainakin 600 alkusoittoa ja konserttoa. Levyltä löytyy 68 alkusoittoa, konserttoa ja sarjaa ja yksi ooppera, Kärsivällinen Sokrates. Hän ei ollut huono säveltäjä, vaikka ei mikään Bach. Bachilta taas ei -yllätys - ollut levytetty kaikkea merkittävääkään musiikkia ennen kuin Teldecin kantaattisarja tuli valmiiksi. Yli kaksisataa keskimäärin kahdenkymmenen minuutin kantaattia! Niissä on parempia ja huonompia, mutta ne ovat aarreaitta, ja uudet esitykset nousevat välistä reippaasti yli Harnoncourtin ja Leonhardin tulkintojen - esimerkiksi eräät Herreweghen ja Gardnerin versiot.
Mozart lienee ensimmäinen säveltäjä, jonka kootut teokset ilmestyvät kaupallisena laitoksena. Philipsin parhaillaan valmistuvaan sarjaan on sisällytetty jopa toisinnot ja fragmentit.
Kirjallisuudessa on ollut iät ajat itsestään selvänä, että tutkijoilla ja maanikoilla tulee olla tilaisuus perehtyä mestareiden koko tuotantoon. Musiikissa se on ollut lähes mahdotonta, koska edes Mozartia ei liene löytynyt nuotteinakaan saatavilla, ainakaan ahtaiden korkeakoulupiirien ulkopuolella.
On parempaa Mozartia ja huonompaa. Nyt ilmestyvät uudet levyt osoittavat, että hänen tuntemattomassa tuotannossaan on esimerkiksi hämäräperäisille kokoonpanoille kirjoitettua ihastuttavaa kamarimusiikkia - ja onhan peräti eräät hänen oopperoistaan "löydetty" vasta äskettäin.
Suurista nimistä Monteverdi ja Händel sekä tavallaan Haydn ovat suuren yleisön kannalta miltei korkkaamattomia. Vivaldin laajasta tuotannosta taas on esimerkiksi I Musiciniso levypaketti, josta saa hyvän käsityksen mestarin toisarvoisesta tuotannosta. Ihailevan kuulijan reaktio on sama kuin Sibeliuksen koko pianotuotantoa kuunnellessa: pakkaa punastuttaa.
Sibelius - viulukonsertosta on 31 levytystä, viidennestä sinfonista 23 ja neljännestä 14. The Good Guide tunnustaa vain Karajanin vuoden 1985 versiot, Ashkenazyn ja Simon Rattlen. Penguin antaa täydet pisteet kahdelle viimeksi mainitulle ja Jukka-Pekka Sarasteen ja Radion Sinfoniaorkesterin levytykselle, mutta nipistää ilahduttavasti Karajanilta pisteen puolikkaan. Neljännen sinfonian levytyksistä taas Karajanin 60-luvun äänitys on ansainnut peräti ruusukkeen, joka on Penguinin harvinaiseksi tarkoitettu superkunnianosoitus. Toisen sinfonian levytyksistä Paavo Berglund ja Helsingin kaupunginorkesteri ovat täysillä pisteillä, mutta niin on toisaalta myös Neeme Järvi gööteborgilaisineen. Viulukonserton levytyksistä Esa-Pekka Salonen ja Cho-Lian Lin ovat saaneet ruusukkeen, ja kolmen tähden viulisteiksi on nimetty Heifetz, Hendl, Accardo, Perlman, Nigel Kennedy ja Ginette Neveu.
Tässä on oppaiden rajoitus: ellei harrastaja satu tuntemaan monien mielestä ylittämätöntä Oistrahin neuvostolevytystä (Rozhdestvenski ja NL:n radion SO) tästä teoksesta, hän jää vihjettä vaille. Luettelosta käy ilmi, että se on CD:llä. Levymerkki on Le Chant du Monde.
Entä diskofiilien seuraava askel? Videonauhan kehitelminä toimivat kuvalevyt ovat jo lällärikamaa. Television yhteydessä nautinto voi olla kyseenalainen vastaanottimen heikon äänentoiston takia.
Olen nähnyt multimedialevyjä ja ensimmäiset ovat tilauksessa. Vastaanotin on sama, jolla kirjoitan tätä. Esimerkiksi Beethovenin yhdeksännestä on myynnissä CD-ROM-levy, josta saa esimerkiksi kuulokkeilla äänen ja mikron näyttöruutuun ikkunoituna partituurin, teoksen historian ja kommentaarin. Partituurin riviltä ei voi pudota, koska se pyörii automaattisesti teoksen edetessä, ja kun nuoteissa lukee, että Da Capo, kone ottaa pakkia.
Kuulostaa tarpeettomalta pelleilyltä. Olen eri kannalla. Odotan vesi kielellä Beethovenin myöhäisten jousikvartettojen sarjaa. Nuottikuva vaikuttaa hyvin voimakkaasti kuunteluelämykseen. Taskupartituurit ovat nykyisin kalliimpia kuin CD-levyt.
Toivottavasti multimediamiehet huomaavat, että hurjistuttavin tuote olisi pelkkä partituuri - esimerkiksi Beethovenin kaikki pianosonaatit, CD-ROM-levyllä. Silloin voisi kuunnella mieleistään esitystä ja seurata nuotteja ruudulta.
Kehityksen ylin vaihe on se, mistä aloitettiin: elävä musiikki. Kaikki säveltäjät ja muusikot tietävät, että musiikki elää ja kuolee tilanteissa.
Sellaista levyä tai laitteistoa ei ole, joka vetäisi vertoja pikku konsertille vaikkapa Saint-Julien le Pauvren vaatimattomassa kirkossa keskellä kiireistä arki-iltapäivää.
Sanokoot uskonpuhdistajat mitä haluavat, rukous ja messu ovat eri asioita ja molemmat tarpeen.
Jukka Kemppinen:
HYVÄSTI, SUMERI!
Haarmann, Harald, Universalgeschichte der Schrift. Campus Verlag Frankfurt/New York, 1990, 576 s.
Harald Haarmann sai uudella "Kirjoituksen maailmanhistoriallaan" loistavan vastaanoton. Yleisaikakauslehdet, kuten Der Spiegel, omistivat aukeamia teokselle, joka on tieteellisesti uraauurtava ja samalla yleistajuinen. Sanomalehdet kiittivät.
Muuan syy voi olla eurooppalaisen itsetunnon ja itseymmärryksen tieteeltä saama tuki. Toinen syy on ihmiskuvan tarkentuminen: mikä ihminen on; mitä hän kertoo itsestään. Kolmas on kirjan etevä poikkitieteellisyys: kielitiede, arkeologia ja kulttuurihistoria.
Graffiti!
Kirjoituksen historiat ovat ennenkin tulleet Saksasta.
Harald Haarmannin uusi kirja hämmästyttäisi, ellei tietäisi. Kirjan ensimmäinen kuva on Äänisen kalliopiirroksista. Kirjoittaja selittää, että kalliopiirroksissa ilmansuunnat merkitsevät vuodenaikoja. Piirrosta on luettava kiertäen sitä. Valon määrän ja kulman vaihtuessa kirjoituksen luettava sisältö voi vaihtua. Postmoderni kalliopiirros!
Joissakin järjestelmissä teksti etenee kuin räsymaton kude, vasemmalta oikealle ja sitten oikealta vasemmalle. Mayojen piirroksissa "teksti" etenee oikullisesti esimerkiksi vasemmalta oikealle ja alhaalta ylös kuin käärme. On sellainenkin kudottu kirjoitus, jota on luettava vinosti nurkasta nurkkaan kuin pujottelutyötä. Ja inkoilla oli kirjanpitojärjestelmänä käytetty solmukirjoitus, quipu
Seuraavaksi voi hämmästyä tekijän tuotantoa. Kirjoituksen historian lähdeluettelossa on kovin monen kielisiä kirjoja, myös suomea.
Täytyyhän kielitieteilijän osata ja professorin tietää, mutta Haarmanilla on runsautta rikkaudeksi asti.
Hän on julkaissut tutkimuksia germanistiikasta ja romanistiikasta, toiminut Saksassa yliopiston professorina, soveltanut kielitieteeseen semiotiikkaa, julkaissut kolmiosaisen tutkimuksen venäjän kielen vaikutuksista inkerin murteisiin, tutkimuksia balkanin pienistä kielistä ja englannista japanin kielessä. Hänen uusin, vielä ilmestymätön kirjansa koskee magian merkkejä.
Kysymällä hänen kielitaidostaan ei saa selvää. Useimpien eurooppalaisten kielten ohella, mukaan luettuna baski, kymri ja suomi, hänen varustukseensa kuuluvat klassiset kielet, useat muinaiskielet ja itämaisia kieliä.
On hyödyllistä tuntea henkilö, joka pystyisi halutessaan tekemään nakkikioskilla tilauksen sumeriksi tai piirtämään veroilmoitukseensa liitteen eelamin tai akkadin kirjoitusmerkein; molemmat olivat monikansallisia merkistöjä enemmän kuin jokin vaivainen englanti latinalaisine kirjainmerkkeineen. Vieraskielisyyden kulttuuriset sisällöt ovat monet, kuten hän on osoittanut omissa tutkimuksissaan.
Haarmann kiistää, että hänen tutkimuksensa olisi kumarrus Euroopan yhteisölle. Sen tulokset vain sattuvat sopimaan tämän ajan mielipideilmastoon ja ne liittyvät jopa karmeasti äskeisiin sotatapahtumiin.
Ongelma "maeaettae"
Korkeakulttuurit, kielet ja kirjoitukset syntyvät kukin tahollaan itsesytytyksellä, kun kulttuurinen tilanne on siihen kypsä. Välittymisteoria ei ole tosi.
Kuten kieliä kirjoituksiakaan ei voi osoittaa samasta lähteestä polveutuviksi. Ei ole kieltä ennen Baabelin kieltensekoitusta eikä merkkijärjestelmää, joka olisi kaikkien toisten hieroglyfien, tavukirjoitusten ja aakkosten isä.
Haarmann osoittaa useita esimerkkejä tilanteista, joissa suhteellisen samanaikaisesti on toisistaan riippumatta keksitty itsenäiset kirjoitusjärjestelmät seuduilla, jotka eivät ole kaukana toisistaan.
Joissakin tapauksissa merkistö omaksutaan sellaisenaan. Joskus merkistöä on lisäiltävä ja se aiheuttaa sitten ongelmia, kuten tietokonemiesten tutut päänvaivat, å, ä ja ö. Kun englanti ei tunne niitä, monen pojan tietokoneen printteri sanoo itsepintaisesti:"Hyvaa paivaa", ja television tietokoneelle kilpailija Määttä on maeaettae ja joku toinen on kaeyhkoe.
Joskus mennään diakriittisiin merkkeihin, kuten tshekin kielessä ja puolassa, joissa on niitä arvoituksellisia palloja ja poikkiviivoja rehellisissä latinalaisissa kirjaimissa.
Lisäksi on keksittyjä kirjoituksia, kuten korean Hangul, jolla kiinalaispohjainen, kieleen soveltumaton merkistö lyötiin kerta kaikkiaan romukoppaan, suomalaisugrilaisten syrjäänien abur, joka perustui osittain vanhoihin puumerkkikuvioihin, ja eräät intiaaneille räätälöidyt kirjoitukset, kuten salakirjoituksen näköiset cree ja cherokee.
Joskus käytetään "väärää" merkistöä, kuten maltalla, jossa kieli on lähisukua arabialle ja merkistö latinalainen eli eurooppalainen, ja Vietnamissa, jossa kommunistitkin käyttävät läntistä, siirtomaaherrojen kirjoitusta äidinkielessään.
Joskus käytetään useaa eri merkistöä kirjoitustilanteen mukaan. Jumalisia asioita kirjoitetaan Jumalan kirjaimilla ja jokapäiväisiä arkisilla kirjaimilla. Ne voivat poiketa toisistaan kovin, kuten vanhan egyptin kirjoitukset tai nykyisen japanin katagana ja hiragana.
Joskus kirjoitus on kuvataidetta, kuten vanhassa Kiinassa, jossa runoilija saattoi lyödä seurueen hepnaadilla kaunokirjoituksensa vuoksi ja muutamaa kauniisti kirjoitettua kirjainta voidaan käyttää sukupolvesta toiseen seinätauluina.
Valo tulee lännestä
Olemme oppineet, että valkeus tulee idästä ja tuli lännestä. Korkeakulttuurit ovat lähtöisin Mesopotamian jokilaaksosta ja Egyptistä.
Haarmann toteaa ja perustelee, että valkeus tuli lännestä ex occidente lux.
Missä keinahteli kulttuurin kehto? Vastaus alkaa olla selvä: ei missään.
Arkeologien pasmat sekosivat pahasti, kun uudet ajoitusmenetelmät osoittivat, etteivät vakiintuneet käsitykset kulttuurivaikutusten välittymisestä voineet pitää paikkaansa.
Korkeakulttuurien syntymäseudulta, Välimeren itärannalta ja Eufratin ja Tigrisin laaksosta löytyy kulttuuri toisensa jälkeen. Nykyisen Turkin alueelta on löydetty vuosituhannet unohduksissa pysyneitä valtioita, kuten Tel Huük, jonka kaupungeissa ei ollut katuja, joten arvattavasti kielessäkään ei ollut verbejä.
Pisteenä iin päälle (sanonta on viittaus kreikan jota-kirjaimeen, joka tarkoittaa eri äännettä pisteellisenä ja pisteettömänä) tuli Vanha Eurooppa, Vinça-kulttuuri, joka toimi Tonavan mutkassa nykyisen Belgradin lähellä noin 5 300-3 500 eKr.
Vanha Eurooppa käytti kirjoitusta, sanamerkkejä joita Haarmann tulkitsee ja kuvaa kirjassaan. Hän osoittaa vertailemalla, että Kreetan lineaari A-kirjoitus, jota ei osata lukea, polveutuu Vanhan Euroopan merkistöstä. Se ei syntynyt Kreetalla tyhjästä.
Sumerin Urukin vanhimmat kirjoitusmerkit ovat vasta neljänneltä esikristilliseltä vuosituhannelta, ainakin tuhat vuotta nuorempia kuin Vanhan Euroopan. Kirjoitusta ei siis todistettavasti "keksitty" Kaksoisvirtojen laaksoissa, vaan Tonavan. Tosin Haarmann problematisoi myös luolamaalausten merkit ja selostaa Madeleine-kulttuurin aikaista, 12 000 vuotta vanhaa Cueto de la Minan komentosauvaa, johon uurretut merkit luultavasti tarkoittavat jotain.
Erehdyksiä:
Nämä yleissivistykseen kuuluvat historialliset tosiasiat ovat Haarmannin kirjan mukaan paikkansapitämättömiä:
- kirjoitus keksittiin tietyssä kulttuurissa, kuten Sumerissa, ja levisi sieltä muihin korkeakulttuureihin;
- Sumerin kirjoitus on maailman vanhin;
- kirjoitus syntyi käytännön hallinnon ja elinkeinojen tarpeista;
- kiina on maailman vanhin edelleen käytössä oleva kirjoitusjärjestelmä, (oikea vastaus: kreikka);
- Kreetan lineaari A:n tausta on tuntematon;
- Eurooppa, etenkin Kreeta ja Kreikka, sai ratkaisevat kulttuurivaikutteensa idästä;
- äännekirjoitus on lähtöisin Egyptistä tai Foinikiasta;
- riimukirjaimet on muodostettu kreikkalaista kirjaimistoa mukaillen;
- egyptiläisiä hieroglyfejä käytettiin vain egyptin kielen kirjoittamiseen;
- kirjoitus tarkoittaa määrättyjen äänteiden kuvaamista merkein.
Nuotit
Kirjassaan Haarmann tulkitsee kreetalaisen Faistoksen diskoksen sisällön ja osoittaa, että olennaisesti sama viesti on maalattuna Kreetan Hagia Triadan sarkofagin kylkiin.
Kirjoitus on yhteiskunnan "high-tech". Se ei sittenkään ole pohjimmaltaan tapa merkitä äänteitä, tavuja, sanoja tai sanaryhmiä muistiin. Se on alkujaan samanlainen muistin tuki kuin varhainen nuottikirjoitus, joka antaa muusikolle vain karkeat suuntaviivat, tai nykyiset ralliautoilun "nuotit", muistiinpanot ajoreitistä.
Hyvin monet varhaiset tekstit ovat rukouksia tai kirjeenvaihtoa esi-isien kanssa. Papit tarvitsivat niitä osatakseen esittää asiat oikeassa järjestyksessä. Yksittäisten sanojen merkitys ei ollut ratkaiseva. Ratkaiseva oli kokonaisuus.
Luultavasti välittömästi kirjoituksen kyljessä kehittyy sanamagia. Vanhin tunnettu Raamatun katkelma on kaulassa kannettava metallilevy, johon on kaiverrettu Herran siunaus. Loitsimisessa (ja runoudessa) tarvitaan salasanat, joiden on oltava täsmälleen oikeat, jotta taika toteutuisi.
Novgorodin koivuntuohi, jolle on kirjoitettu kyrillisin kirjaimin vanhin tunnettu suomea oleva teksti (Jumalannuoli, kymmenen nimiäsi...) lienee rukous tai loitsu.
Harald Haarmannin seuraava kirja alkaa siitä, mihin tämä loppuu. Kirjoituksella voi olla niin väkevä merkitys, että kangaspussissa kaulassa kannettava resepti vaikuttaa potilaaseen yhtä vahvasti kuin apteekkiin viety. Oikeat sanat parantavat.
Eräissä tunnetuissa uskontokunnissa on yhä henkilöitä, jotka ovat eri mieltä kielitieteilijöiden kanssa Jumalan nimen oikeinkirjoituksesta - onko JHW Jehova vai Jahve? Seemiläisissä kielissä ei useimmiten merkitä vokaaleja näkyviin.
Kirjoitusmystiikan kannalta olennaista on, että Raamattu kieltää turhaan lausumasta Jumalan nimeä. Ei sanaa, ei nimeä, ei kuvaa.
Tässä tullaan jälleen lähelle sitä kysymystä, miksi kielitieteilijät ovat haluttua väkeä tietokoneteollisuudessa ja miten yleinen kielitiede on tunkeutunut jopa biologiaan geneettisen koodin käsitteenä.
Kielitieteen vuosisadan alun oivallukset merkki- ja merkitysjärjestelmien rakenteesta ja luonteesta osoittautuivat hyvin hedelmällisiksi.
Nyt tuli kirja, jossa kielitiede palasi lähteilleen ja ryhtyi tarkastelemaan kirjaimia, tavumerkkejä ja sanojen kuvia uuden kertyneen tiedon avulla merkitysjärjestelminä, kulttuuri-ilmiönä ja kulttuurin sruktuurina.
Oikoluku
Tämän lehtikirjoituksen ehkä sisältämillä painovirheillä ei ole merkitystä. Kielen luonne ja rakenne on se, että hankalat painovirheet ovat harvinaisia. Lukija, joka on ihminen, osaa enemmän kuin kone. Hän osaa lukea oikein, vaikka on kirjoitettu väärin. Hän osaa toimia kuin hyvä kriitikko, lukea kaiken parhain päin.
Harald Haarmannin kirjan merkitys ja vaikeus tulee ilmi kun ajattelee sen oikolukua - näkökohta, josta hänen rouvansa huomautti. Yli neljäsataa kuvaa ja mittaamaton määrä tekstinäytteitä tyyppiä "Tarku-muwa (KUNINGAS) Me+ra-á".
Kirjoitus on vaikeaa, ainakin verrattuna symbolijärjestelmiin, joissa taas vaikeaa on tulkinta. Eri kulttuurit sumerista mayoihin ovat käyttäneet kuvia käsitteiden merkkeinä jokseenkin samalla tavalla kuin niitä käytetään nykyisissä sarjakuvissa.
Näkemissäni Haarmannin kirjan lehtiarvosteluissa on, kuinka ollakaan, esitelty kuvin miestä ja naista koskevia symboleja -vieläkään ei ole päästy yksimielisyyteen siitä, miten miesten ja naisten vessat merkittäisiin niin että kuvat ymmärrettäisiin ympäri maailmaa.
Kirjan kuvitus osoittaa, että tämä ei todellakaan ollut muinaiskulttuureille ongelma. Miehen merkissä vain on kaksi vaihtoehtoa, joista toinen on miehistä itsetuntoa hivelevä.
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KUN YRITYSKULTTUURI MUUTTUU
"TUULET PUHALSIVAT ja sitä huonetta sysäsivät, joka kukistui, ja sen lankeemus oli suuri", kerrotaan raamatussa.
HISTORIALLISEN LIIKKEEN dynamiikka on ollut näinä vuosina uskomaton. Rautaesirippu kaatui. Rautaiset järjestelmät kaatuvat. Panssarit väistyivät tyhjiä ostoskasseja heristävien tätien tieltä. Luulisi kuuntelevansa Kansainvälistä:" Pois jo kansat holhoukset alta!"
NEUVOSTOLIITTO on ainakin toistaiseksi olemassa. Suomi on tehnyt valtiosopimuksia nimenomaan Neuvostoliiton kanssa.
Se henkilö, joka keksi ajatuksen Baltian maiden tunnustamisesta vain de facto, ansaitsisi kekseliäisyydestään kultaisen kunniamerkin miekkojen ja tammenlehvien kanssa.
Ministerit viittaavat nyt toisten Euroopan maiden menettelyyn. He eivät ehkä muista, että meillä on Neuvostoliiton kanssa Pariisin rauhansopimus vuodelta 1947.
Toisin kuin useat muut Euroopan maat Suomi on toisen maailmansodan häviäjä Saksan kanssasotijana. Välirauhansopimus 1944 ja rauhansopimus 1947 tarkoittivat, että Suomi hyväksyi ehdoitta kaikki ne Neuvostoliiton järjestelyt, jotka olivat muuttaneet Tarton rauhansopimusta 1920. Niihin kuului Baltian maiden itsenäisyys ja esimerkiksi Karjalan autonomia.
DE JURE-TUNNUSTUS olisi ollut rauhansopimuksen vastainen, mutta de facto-tunnustus diplomaattisuhteiden solmimiseen on myös, koska Suomi oli luopunut rauhansopimuksella enempää tunnustamasta Baltian maita.
Kun tunnustaminen koski Neuvostoliiton valtion aluetta, Suomi ei olisi voinut tehdä sitä kuulematta Neuvostoliiton mielipidettä. Suomen tulkinta olisi looginen vain jos Suomi olisi sanonut irti diplomaattisuhteensa Neuvostoliittoon tai katsoisi, ettei rauhansopimus velvoita enää Suomea.
Tämän tulkinnan johdosta myös Moskovan rauhan rajat ovat nyt tehty kyseenalaisiksi. Koska Neuvostoliiton sisälläkin on syntynyt keskustelua rajoista eikä se keskustelu varmankaan lopu, Suomen hallituksen luulisi ilmoittavan ETYKin hengessä, että rajakysymys on meidän osaltamme joka tapauksessa loppuun käsitelty.
Tällainen ilmoitus kiinnostaisi kansalaisia, koska nyt näyttää ilmenneen, että Suomi kunnioittaa Baltian naapurivaltioittensa entisiä rajoja ja valtioaluetta mutta ei omia entisiä rajojaan ja valtioaluettaan.
Samassa yhteydessä olisi kiinnostavaa kuulla, onko Karjalan liittäminen Neuvostoliittoon 1944 vieläkään muuta kuin "realiteetti" ja "legitiimi turvallisuusintressi".
Rauhansopimus on sekä sitova että pakolla toteutettu, mutta kansainvälisissä sopimuksissa ei tunneta pätemättömyys- eikä kohtuullistuttamisperiaatteita.
Pelkään että tähän kysymykseen vastaaminen tulee useille suomalaisille poliitikoille kohtalonkysymykseksi.
TÄNÄÄN MAANANTAINA
H-MOLLI KÄKI
MUSIIKILLISEN YMPÄRISTÖN järjestäminen asianmukaiseksi on yhtä tärkeää kuin siivoaminen ja kalustaminen. Koska tahansa ei voi soittaa mitä tahansa. Philip Rothin romaaneja ei voi lukea, koska eräässä hänen kirjassaan päähenkilö käyttää viettelymusiikkinaan Bachin Magnificatia D-duuri BWV 243.
William Styron sen sijaan sijoittaa romaaniin Sofien valinta kuolinmusiikiksi Mozartin Sinfonia concertanten KC 364 hitaan osan. Se on asiantuntemusta!
SÄVELLAJIN määrittäminen ja tunnistaminen ei ole ongelmatonta, vaikka se on tärkeimpiä asioita, jos haluaa menestyä ja kauan elää maan päällä.
Useimmissa keskustelu-, seurustelu- ja työtilanteissa on paikallaan pysyä pääsävellajissa klassisten modulaatiosääntöjen mukaisesti. Jos esimies aloittaa A-duurissa, hänelle voi vastata fis-mollissa. Yes-mies rientää heti D-duuriin.
KÄKI KUKKUU, kun kevät on, h-mollissa. Sen voisi kuulla myös D-duurina, mutta jotenkin se kuulostaa mollin isolta terssiltä, fis-d. Ajatus on vavahduttava. Vanhemmassa musiikissa h-molli on mustimman murheen merkki, kuten Bachin h-molli-messussa ja monin kohdin passioissa.
D-duuri, monien viulukonserttojen (Mozartin kakkonen ja nelonen, Beethoven, Brahms, Tshaikovski) sävellaji taas merkitsee vain vapaata kieltä, jonka kvintti on myös vapaa. Vastaavasti pianomusiikissa alokkaat pelkäävät "risuaitaa" etumerkeissä, mutta totuus on, että eräät pahan näköiset sävellajit soivat ja sopivat kouraan paremmin kuin muut, esimerkiksi B-duuri ja cis-molli.
Eräät sävellajit ovat salaperäisi siksi, että ne ovat jotenkin ihania, kuten Es-duuri, Mozartin 22. ja Beethovenin 5. pianokonserton ja Sinfonia concertanten sävellaji.
Tarkkaavalle lukijalle vihjeeksi: d-mollia kaikki osaavat varoa (Schubertin kvartetto Tyttö ja kuolema, Sibeliuksen viulukonsertto, Mozartin pianokonsertto 20., Beethovenin 9. sinfonia), mutta pitäkää silmällä myös c-mollia. Muiden ohella Bach, Beethoven ja Chopin ovat säveltäneet siihen sävellajiin kovaa kamaa.
Mozart-asiantuntijan kirjoihin pääsee kertaheitolla tietämällä, että hänen 41 sinfoniastaan vain kaksi on mollissa, 25 ja 40, g-mollissa kummatkin ja edellinen jälkimmäistäkin hurjempi. Mutta ei sellaisella asiantuntemuksella ole mitään virkaa. Tässä mainittujen mestareiden todellinen kädenjälki näkyy sävellajinvaihdoksissa, joissa on mukana selvää noituutta, ja silloin, soivassa kentässä, on yksi ja sama, missä sävellajissa se käkikin kukkuu.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,03-02,jkmpp,kolumni
TÄNÄÄN MAANANTAINA
IKÄVÄ HUOMAUTUS
EPÄREALISTISET HAAVEILIJAT ja kuuhunkatsojat ovat osoittautuneet teräviksi huomioiden tekijöiksi siinä kuin järkevät, hitaat analyytikotkin. Heidän politiikkansa on eri asia. Profeetta on herättäjä, ei liikkeenjohtaja.
"Nykyinen maailma on repinyt armottomasti kappaleiksi ihmisten siteet ja katkonut heidän kytköksensä luontoon. Ihmisiä ei yhdistä enää muu kuin alaston omanvoitonpyyntö eikä heitä kiinnosta muu kuin ihmisen hinta. Kiihko, innostus, hartaus ja tunteet ovat kateissa. Jäljellä on vain laskelmoinnin harmaata, jäistä vettä.
Ihmisarvon tilalle on astunut vaihtoarvo. Ihmisen vapauden sijaan on tullut vapaakauppa..."
Jokseenkin näin kirjoittivat Marx ja Engels vuonna 1848 selvittäessään ihmisen mahdollisuuksia yhdentyvässä Euroopassa.
VALTION KUOLEUTUMINEN näyttäisi nyt olevan Karl Marxin ennusteista se, jonka toteutuminen olisi käsillä. The Economistin vuosikirja mainitsee Skandinavian ajan ilmiöksi sosialidemokratian eli liike-elämän, ammattiyhdistysten ja puolueiden koalition hajoamisen.
Nämä kolme tekevät EY:n nimissä miekkalähetystä.
Suomalaiset heimopäälliköt varaavat jääsahoja Katumajärvelle pestäkseen eurooppalaisen kasteen pois heti kun ristiretkeläisten silmä välttää. Ristiretki tähtää todellisuudessa Novgorodiin. Saksalainen ritarikunta etenee Liivinmaalta kohti Peipus-järven heikoksi tunnettua jäätä.
IKÄVÄ HUOMAUTUS on oikeudellinen. Vuosien 1899-1917 suuri poliittinen taistelu koski muun muassa lainsäädäntövaltaa eli samaa kysymystä kuin ETY JA EY. Valtakunnanlainsäädäntö oli keisarin asia, mutta suuriruhtinaanmaalla oli oikeus osallistua sisäisiä asioitaan koskevaan lainsäädäntöön.
Kysymys on lakien laillisuudesta.
Tämän saman ongelman muunnelmat ovat federalismin ydinkysymyksiä. Yhdysvalloissa niitä käsittelee korkein oikeus, joka ratkaisee viranomaisten toimien perustuslainmukaisuuden.
EY:ssä ja Euroopan neuvostossa tuo sama valta on annettu kahdelle tuomioistuimelle, jotka toimivat Luxemburgissa ja Strassburgissa.
Suomessa tuomioistuimet olivat sortovuosina kieltäytyneet soveltamasta laittomia lakeja. Hallitusmuototaistelussa 1918-1919 lakien perustuslainmukaisuuden kontrolli unohtui valtiomuotokysymyksen melskeissä, ja asia jäi avoimeksi. Eduskunnan vallankäyttöä kontrolloi vain eduskunta, eivät tuomioistuimet.
Nyt Suomi, joka on toiminut 75 vuotta vailla omien perustuslakiensa kontrollia yksittäistapauksissa, on sitoutunut uusiin, kontrolloituihin perustuslakeihin.
Siis kysymys: kun Strassburg Luxemburg tuomitsevat lakiemme laillisuutta, miten sitten kansallisissa kysymyksissä suomalaiset tuomioistuimet?
Vallitseva mielipide näkee tuomioistuimet lainsäätäjän suuna, työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen käsivartena ja elinkeinoelämän käsikassarana. Mutta jäisikö lainkäytön vallanjako ennalleen lainsäädännön vallanjaon hajautuessa pitkin Eurooppaa?
TÄNÄÄN MAANANTAINA
RIKOS JA RANGAISTUS
IKÄVÄ KYSYMYS: ovatko veronmaksajat todella halukkaita kustantamaan vankeusvangit, joiden ylläpito maksaa yhteiskunnalle päivässä suunnilleen saman kuin paremmanpuoleinen hotellihuone ja täyshoito?
VANKEINHOIDON KOULUTUSKESKUKSEN johtaja Aimo Myllylä kirjoitti pari viikkoa sitten jokseenkin suoraan, ettei viime aikojen kauhistelu ja vouhastelu vankiloista ja vangeista johda mihinkään eikä edistä kenenkään etua.
Hän tuntee asian. Hän on toiminut pitkään vankeinhoidon tarkastajana ja ainakin taannoin hän tunsi useimmat Suomen vangit henkilökohtaisesti.
Väkivalta ja aseelliset ryöstöt kuohuttavat ja säikyttävät. Suuri yleisö on huolestunut siitä, etteivät rikolliset vain pääsisi liian vähällä.
Ongelma ei ole järjestelmän pehmeys. Järjestelmä ei ole pehmeä. Ongelma on järjestelmän summittaisuus, tehottomuus ja kalleus.
Vanha yhteiskunta ei keksinyt spitaalisille, hulluille ja rosvoille muuta kuin eristämisen. Spitaali poistettiin, hulluutta hoidetaan, rikollisuutta ei. Rikollisuutta voidaan hoitaa. Hoitaminen vaatii ihmisen kohtaamista. Mutta meillä tuomitaan ja "hoidetaan" rikollisia, ei ihmisiä.
Vankiloiden ei ole havaittu tehoavan, sillä kun yksi paha mies pakastetaan muutamaksi vuodeksi, sijalle ilmestyy tusina uusia.
Vuonna 1990 vankiloille budjetoitiin 737 ja oikeuslaitokselle 842 miljoonaa markkaa. Yksi vanki maksaa veronmaksajille vuodessa saman kuin yksi metallimies ansaitsee palkkana, mutta vanki ei tuota muuta kuin kuluja. Vankien käyttäminen vankilassa tuottavaan työhön osoittautui kuvitelmaksi jo täystyöllisyyden aikana.
UUTISISTA luulisi, että olemme nyt kaikki henkeämme kaupalla valtavan väkivaltarikollisuuden aallossa. Se ei pidä paikkaansa. Suomessa kuolee vuosittain hiukan alle 50 000 ihmistä. Heistä menehtyy esimerkiksi syöpään ja muihin kasvaimiin 10 000 ihmistä. Viinaan kuolee 1 100, tapaturmiin 2 800 itsemurhiin 1 400 ja murhiin ja pahoinpitelyihin 130-150 henkeä. Surmatuista "viattomia sivullisia kunnon kansalaisia" on kymmenkunta vuodessa.
JUHANI IIVARI on väitellyt tohtoriksi rikosten vapaaehtoisesta sovittelusta, josta hänellä on kova käytännön kokemus. Törkeitäkin rikoksia voi sovitella onnistuneesti, jos tekijä ja uhri saadaan kohtaamaan toisensa. Uhri hakee sittenkin useimmiten hyvitystä itselleen eikä rangaistusta esivallalle. Rikoksensa korvannut tekijä on uhrille ja yhteiskunnalle käytännössä vaaraton ja ilmainen toisin kuin vankilassa rangaistustaan "sovittava".
KUTEN MYLLYLÄ, vankeinhoidon virkamies, ja Iivari, entinen vankilapappi ja vankilan kriitikko, yhtäpitävästi esittävät, rikoslainkäyttö on tuotava alas muodollisuuksien ja näennäisyyksien kalliista ja harhaisesta maailmasta. Ellemme tee mitään, voimme joutua Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton tielle.
Yhteiskunta joka ei armosta ymmärrä on rikollistensa armoilla.
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
SUDEN JA LAMPAAN PUOLI
ESIKOULUN kevätjuhlassa lapset olivat kuin linnut pesäpuulla. Myös aikuisten maailman julmat lait olivat näkyvissä nyt kun he siirtyvät köyhtyneeseen suunnitelmatalouteen ja rakoilevaan valtiososialismiin eli ensi vaiheessa peruskouluun.
Mutta lapsissa on ero. Heissä on nopeutta, keveyttä ja siroutta, joka on lopullisesti kadonnut meistä, vanhoista jotka kannamme ruumiissamme multaa mukanamme.
LAPSET LAULAVAT Pikku nokipoikaa, joka kiipeää katolle. Lastenkirjallisuuden tuntija sanoi, että tuo dickensiläinen laulu on hiukan turhan paljastava ennuste uraputkesta ja käsitys lapsuudesta. Pikku nokipojat eivät todellisuudessa kiivenneet savupiippuun ulkopuolelta, kuten heidän myöhemmät aikuiset kollegansa, vaan sisältä.
Dickensin romaaneissa kaikuu huuto "chimney-weep". Nokipoika on niin pieni, ettei osaa sanoa ässää. Savupiipun puhdistus muuttuu savupiippuitkuksi.
Julmaa työtä eivät lopettaneet lastensuojelijat. Lapsia ei suojeltu. Katolta nuohoaminen tuli välttämättömäksi, kun tulisijan ja hormin väliin opittiin rakentamaan mutka lämpötalouden parantamiseksi. Andersenin saduissa esiintyy aikuisia nokikolareita. Lapsen käsivoimat eivät riitä katolta nuohoamiseen.
RUOTSI JA kohta Suomikin alkavat tajuta sekä itsenäisyyden että puolueettomuuden suhde-käsitteiksi, joka on uudempaa analyyttista eikä vanhaa käsitteellistä lainoppia.
Valtio on puolueeton suhteessa Yhdysvaltoihin tai Neuvostoliittoon, mutta puolueettomuus suhteessa Etiopiaan tai Sveitsiin on taas toista. Puolueettomuus ja itsenäisyys tarkoittavat suhteessa sotaan, sodan uhreihin, turvapaikkaoikeuteen, katastrofiapuun, maanomistukseen ja kaupankäyntiin eri asioita.
Siviilioikeudessa ostaja on eri tavoin kiinnostunut myyjän ja myyjän velkojan mahdollisuuksista karata hänen kimppuunsa. Valtio omistaa itsenäisyyden eri tavoin suhteessa eri valtioihin.
Kirjoittajat jotka pelkäävät Suomen menettävän itsenäisyytensä Euroopassa sekoittavat tavanomaisesti ajattelun kerrokset. Puolueettomuus ja itsenäisyys suhteessa luontoon ja ihmisiin on ilmiö, jonka lääketieteellinen nimi on psykoosi. Psykoottinen näkee maailman vain oman itsensä ehdoilla.
Hyökkäämättömyys ja puolustamattomuus eivät liioin tarkoita samaa. Viime vuosisadan alun englantilainen savupiipunomistaja oli puolueeton suhtautumisessaan lapsityövoimaan. Osa Suomen säätyläisistä noudatti nälkävuosina suhtautumisessa menehtyviin ankaraa puolueettomuutta ja puuttumattomuutta.
Aleksis Kiven vitsi on kauan sitten kulunut huomaamattomaksi. Ihmiset sanovat vakavissaan, etteivät pidä jossain asiassa suden eivätkä lampaan puolta, tarkoittaessaan täydellistä puolueettomuutta. Sitä valtiollinenkin puolueettomuus on usein, sivustakatsojan puolueettomuutta. Lampaat harvemmin syövät susia.
OLEMME lampaiden puolella. Niitä on pellolla aitauksessa ja ne ovat totta kai mustia. Harjoittelemme nurmikolla pallonlyöntiä. Mietin kirjoittavan henkilön asemaa maan virkakunnassa, lihana heidän piikissään. Seitsenvuotias otti syöttövuoron ja sanoi minulle:" Katsotaan käykö niin kuin laulussa, että vanhakin nyt nuortuu."
Pallo lensi. Linnut ja lampaat hämmästyivät.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,04-05 jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
MISTÄ SANAT TULEVAT
JOTKUT TEOKSEN nimet ovat mahdottoman hyviä. Jotkut nimet elävät, vaikka kirjat ovat kuolleet.
Richard Llewellyn keksi sekä nimen Vihreä oli laaksoni (1939) että "None But the Lonely Heart", jota ei liene suomennettu, vaikka muuan Tshaikovskin laulu tunnetaan Goetheen viittaavalla nimellä "Hän ken kaipuun tuntee" ja se puolestaan kulkee Englannissa nimellä None But the Weary Heart. "Syvä on yö" on iskelmä "So Deep is the Night" ja sävelmä on Chopinin Es-duuri etydistä op. 10 nro 3. Nimi ei tiettävästi ole sitaatti mistään. Betty Smith julkaisi 1943 kirjan Puu kasvaa Brooklynissä ja José Maria Gironella muistelmateoksen Sypressit uskovat Jumalaan (1953). Puu, kasvaminen ja uskonto kytketään toisiinsa sekä vanhassa että uudessa testamentissa.
Eugen O'Neill löysi nimet Pitkän päivän matka yöhön, Intohimot jalavien alla ja Murheesta nousee Elektra; Tennessee Williams tehtaili nimet Lasinen eläintarha, Viettelysten vaunu, Tatuoitu ruusu, Kissa kuumalla katolla, Nuoruuden suloinen lintu, Äkkiä viime kesänä.
Arthur Kopit sai tarpeekseen O'Neillin ja Williamsin liian hienoista nimistä ja kirjoitti näytelmän "Isä, isä raukka, äiti on ripustanut sinut vaatekomeroon ja minä olen niin alakuloinen".
AMERIKKALAISET ovat tällä alalla hyviä mutta monesti suomalaiset kustantajat ovat kunnostautuneet nimivastineen löytämisessä. Tuulen viemää (Gone With the Wind) on täsmällisen lyyrinen. Steinbeckin Torstai on toivoa täynnä (Sweet Thursday, 1956) ja F. Scott Fitzgeraldin Kaunis ja kadotukseen tuomittu (The Beautiful and the Damned, 1922) ovat parempia kuin alkuperäiset . Hemingwayn heikonpuoleinen kirja sai nimistä parhaan, Joen yli puiden siimekseen. Etelävaltioiden kenraali Stonewall Jackson kuoli omien harhaluotiin 1863. Hänen viimeiset sanansa olivat:" Mennään joen yli ja levätään puiden varjossa." Mies oli lukenut psalminsa.
Suuri 1600-luvun runoilija John Donne kirjoitti: "Yksikään ihminen ei ole saari", ja jatkoi:" Kun kellot soivat, älä koskaan lähetä kysymään kenelle, sillä ne soivat sinulle."
MAUGHAMIN Elämältä se maistui on parhaita bestsellerin nimiä. Se on englanniksi vain Cakes and Ale eli kakkua ja kaljaa eli "pelkkää juhlaa".
Erän teoksensa nimen Maugham otti kirjansa Elämän kahle lehtiarvostelusta. Times Literary Supplement kirjoitti, että kirjan päähenkilö tavoitteli monien nuorten tavoin niin kiihkeästi kuuta taivaalta ettei keksinyt kuuden pennyn kolikkoa jaloistaan - Kuu ja kupariraha.
ENTÄ SUOMALAISET? Sillanpään Ihmiset suviyössä ja Hurskas kurjuus, Vartion Kaikki naiset näkevät unia, Haavikon Puut, kaikki heidän vihreytensä, Meren Peiliin piirretty nainen, Haanpään psalmisitaatti Tuuli käy heidän ylitseen ja Isännät ja isäntien varjot.
Entä muita?
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,06-01jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
LÄHTEELLÄ
EI OLE MUUTA TIETOSANAKIRJAA kuin 30-luvun Iso Tieto. Tai ehkä sen seuraksi kelpaisivat edeltäjä, 10-luvun Iso Musta ja vuosisadanvaihteen saksalainen Meyers, jonka jokainen kuvaliite kelpaa kehystettäväksi.
Näissä kahdessa on se tieto, jonka ihminen tarvitsee. Niitä ei tarvitse edes omistaa, sillä asiat voi käydä tarkistamassa kirjastosta.
Käytännössä tästäkin ihanteesta lipeää. Esimerkiksi Encyclopaedia Britannican nyt myynnissä oleva 15. laitos on iso apu ainakin luentoja valmistellessa, joskaan se ei ole saman tasoinen kuin 30-luvulla ilmestynyt 13. laitos.
SANAKIRJOILLA ei suoraan sanoen ole niin väliä. Kysymys on tottumuksesta. Sen mitä ei löydä omasta kirjastaan, voi käydä katsomassa muualta. Lisäksi hyvät sanakirjat ovat niin isoja, ettei niitä jaksa omistaa eikä käyttää, ellei nyt ehkä kolminiteistä Websteriä.
TOISTAISEKSI en ole tavoittanut sähköistä sana- enkä tietosanakirjaa, joka olisi painettua kätevämpi. Sitä vastoin levyistä ja levykkeistä saa sellaista apua, jota kirjoista ei löydy. Esimerkiksi kuuluisa hautajaisvärssy "kevyet mullat" eli sit tibi terra levis on Martialista ja esiintyy ikävässä yhteydessä - mutta missä? Epigrammata 9-29:"... kevyet mullat ja pehmeä hiekka, etteivät koirat pääsisi penkomaan luitasi," Runoa ei löydä säkeen tai säkeen osan avulla muilla keinoin kuin näillä nykyisillä, CD-ROM-levyltä.
VAKAVAMPAAN TARPEESEEN on Uusi testamentti. Raamatun sanakirjoista löytää paljon mutta ei sananparrenomaisia korostuksia. Missä sanotaan enkeleitä tuuliksi? - Hb.1.7. "Ja enkeleistä hän sanoo: "Hän tekee enkelinsä tuuliksi ja palvelijansa tulen liekiksi". Missä on se uskonnon paras määritelmä? - Hb.11.1. "Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy."
Mistä kohtaa Raamattua Ingmar Bergman on poiminut nimiä elokuviinsa? - Ilm.8.1. "Ja kun Karitsa avasi seitsemännen sinetin, tuli taivaassa äänettömyys, jota kesti noin puoli hetkeä." 1Kr.13.12. "Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niin kuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan."
Viimeksi mainittu levyke, Uusi testamentti Kirjoitan!-tietokannalla indeksoituna, on Suomen Pipliaseuran materiaalista itse muokattu.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,06-04 ,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
RAJALLA
UUNO KAILAAN RAJALLA-runo, se missä edessä on Aasia, itä, ja vartija varjelee sitä, liittyy eurooppalaiseen rajarunojen perinteeseen, kuten "Reinin vartioon".
Historiantutkimus, etenkin Tuomo Polvinen ja Seppo Zetterberg, on tuonut suomalaisia maan pinnalle osoittamalla, että Venäjän reunavaltiopolitiikka oli vuosisadan alussa järjellistä, ja kohdistui kaikkiin naapureihin Suomen suuriruhtinaanmaasta Balkanille ja Turkkiin. Paasikivikin tunnisti keisarikunnan legitiimit turvallisuusintressit jo vuosisadan alussa.
Vaikka runo liittyy perinteiseen tyyppiin, se kuvaa todellista tilannetta ja aitoa ongelmaa. Tosin Kailaan tarkoittama Tarton rauhan raja ei ole se todellinen, historiallinen ja kohtalokas linja, jonka vuoksi Suomen tasavalta muodostuu kahdesta kappaleesta melkein samassa mielessä kuin jokin Italia.
EY JA YK neuvottelevat karttansa jälleen digitalisoineella Balkanilla. Serbien ja kroaattien asiassa suo on siellä ja vetelä täällä.
On vaikea neuvotella sellaisen vastapuolen kanssa, joka käsittää jo voittaneensa, ja sellaisen, joka arvioi, ettei sillä ole enää mitään hävittävää.
Taisteluja käydään samalla alueella, jossa sijaitsi Vanha Eurooppa, maailman ensimmäinen korkeakulttuuri Vinça, Sumeria ja Egyptiä vanhempi.
IDÄSTÄ TULI ITÄ ja lännestä länsi viimeistään Rooman valtakunnan muuttuessa kaksinapaiseksi, kun Konstantinopoli alkoi kasvaa Bysantiksi.
Niistä ajoista alkaen Euroopassa on taisteltu lännen ja idän rajasta. Juuri se raja erottaa vanhastaan serbit ja kroaatit. Hapsburgien mailla ja Saksassa paine itään tunnettiin jo keskiajalla. Paine itään, Drang nach Osten ei ole Hitleriä, vaan keskiajan talous- ja sosiaalihistoriaa.
Itämeren rannalla Puola on ollut kauan kahden maailman rajalla ja on sitä jälleen nyt, kun koko DDR loikkasi länteen.
IDÄN JA LÄNNEN raja halkaisee Baltian, tekee Virosta Viron ja kulkee Siestarjokea Vuokselle. Sen jälkeen tuo raja leikkaa Suomen vinosti kahteen kappaleeseen, joista toinen on rikas ja toinen köyhä.
Pähkinäsaaren rauhan raja ei ollut sattuma eikä kompromissi eikä poliittinen ratkaisu, vaan Euroopan ja idän hyvin vanha vedenjakaja.
Murteiden ja esineistön lisäksi uskonto osoitti Suomen idän ja lännen jakautumista etupiireihin. Ensimmäinen suomalaisia koskeva Ribbentrop-sopimus on vuodelta 1323 ja viimeisin vuodelta 1992. Laatokan pohjoispuolella raja on ollut vuosisatojen ajan jokseenkin viitteellinen. Kannaksella kahden maailman raja ei kulkenut poikittain vaan pitkittäin, muinoin Jääsken ja Äyräpään kirkkopitäjien välillä.
SAMALLA TAVALLA kuin puolueettomuuden käsite on yllättäen osoitettu muuttuvaksi, muuttuu itsenäisyyden käsitesisältö. Nyt nähdään, kykeneekö Suomi, tämä etueurooppalainen pirkkalaisleiri, piirtämään Pohjanlahdesta Laatokkaan miekalla rajan. Siinä voi olla piirtämistä.
Mahdollisuuksia on. Keskiajalla meistä teki eräänlaisen kansakunnan ilmaston nopea viileneminen. Kun voimalat kaiketi jatkavat nykyistä menoaan, turkisten ja polttopuiden kysyntä voi kohota jälleen.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,04-11,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
LUONNON HISTORIA
LUONTO JA HISTORIA ovat Historian ja yhteiskuntaopin opettajain liiton tämänvuotisen vuosikirjan Ympäristö ja aika aiheet. Luonto ja historia ovat musertavan suuria sanoja. Toinen tarkoittaa olevaista, toinen ollutta. Kun ne liitetään toisiinsa otsikoksi, hahmotetaan aihepiiri, jonka käsitteleminen vaatii sydäntä ja ymmärrystä.
Olennaisten ongelmien ääreen on saatu kootuksi usein alojen tuntijoita. Mukana on sosiologiaa, ekologiaa, egyptologiaa, eläintiedettä ja tulevaisuudentutkimusta sekä yleistä historiaa Eino Jutikkalan ja kulttuurihistoriaa Keijo Virtasen ja Hannu Laaksosen kirjoittamana.
Ympäristö on monimielinen ja nykyisellään uusi käsite. Se ei kuulu minkään oppituolin alueeseen eikä kenelläkään ole siihen yksinoikeutta. Sitä voi selvitellä vain monen tieteen yhteisin voimin.
Aiheenvalinta on niin mielenkiintoinen, että se herättää välittömästi ajatuksia jatkotyöskentelyn mahdollisuuksista.
KIRJASSA HAHMOTELLUSTA aiheesta voisi kehittää suomalaisen ympäristön historian. Ranskassa sellainenkin on jo - Pierre Noran kolmiosainen Les lieux de mémoire, muistin maantieto, eli artikkeleita kansakunnan perinnöstä, historiasta ja maisemasta, kielestä ja kunniasta.
Aineksia suomalaiseen ympäristön historiaan, kansasta ympäristön ja ympäristöstä kansan armoilla, olisi itse asiassa runsaasti: suomalainen metsä eräkaudesta tehoteollisuuteen; luonnonvaraisten ja kotieläinten historia merkillisine polveiluineen, heilahteluineen ja suunnanmuutoksineen; suomalainen pelto rautakaudesta rappioon; suomalaiset elämäntavat ja suomalainen rakentaminen elementtien määräämänä - tuuli, sade ja pakkanen.
Täydennykseksi tarvitaan taloushistoriaa ja poliittista historiaa, kuten Virtanen toteaa esitellessään luontoa tämän vuosikymmenen historiantutkimuksen megatrendinä.
LUONTO, VALTIO JA YMPÄRISTÖ ovat myös poliittisia käsitteitä. Luonto kostajana on nyt yhtä muodikas ajatus kuin vuosikymmenien takaiset tunnot luonnosta voitettavana hallan ja kadon harmaana äitinä.
Luonto nähdään riistettynä tai riistäjänä. Snellman ja hänen mainospäällikkönsä Topelius enteilivät tässäkin kohden marxismia. Luonto voitetaan valistamalla, koneistamalla ja kaunokirjallistamalla. Nyt optimismi on kadonnut ja mieleen muistuu roomalaisten lause, jonka mukaan luontoa ei voi karkottaa. Jos sen heittää ovesta ulos, se tulee ikkunasta sisään.
TUTKIJAT OTTAVAT kautta rantain kantaa myös luonto-aatteen kehityskaareen. Luonnon kulttuurihistoria on työläs projekti. Järjestöjen ja aatteiden ohella luontokuvan muutos näkyy myös kielessä. Uskonto ja runous näkevät luonnon merkityksen lähteenä. Uskonto näkee Jumalan kunnian luonnossa, runous oman kunniansa.
Myös suomalainen nationalismi on kytketty luonnon kuviin niin kiinteästi, että maisemamme humisevine honkineen, kunnaineen, laaksoineen, kukkuloineen, taivaineen ja hankineen muodostaa kuvaston, jonka historia ja kielioppi olisi laadittavissa.
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KYNÄ JA PATRUUNA
LÄHTI KÄYDÄ huonosti, kun patruunat loppuivat. Tämä oli jo Kuuterselässä hyvin alkaneen vastaiskun tyrehtymisen syy. Patruunankantajat eivät päässeet eteen kovan keskityksen vuoksi.
Kirjailijalle on kynä tarpeen ja hänen tulee vuodattaa mustetta eikä verta. Runojenkirjoituskynäksi käy vain Ballograf Roller. Niitä on onneksi jatkuvasti saatavana. Käsiala määrää kärjen paksuuden. Ylimalkaisiin muistiinpanoihin sopivat Ihanuuskynät, kuitukärjelle kirjoittavat huokeat kapineet, joiden tussi haisee mielenkiintoiselta. Virkamieskynäksi taas soveltuu ainoastaan Fisher Space -niminen kuulakärkikynä. Se on metallinen ja sen verran skrode, että sen voi lyödä mahonkipöytään pystyyn, jos tulee tarve tehostaa puheittensa merkitystä. Juuri ne lähtivät kadota. Akateeminen kirjakauppa ei ollut kuullutkaan. Suomalainen kirjakauppa epäili, onko sen merkkisiä kyniä ollut olemassakaan. Joku kolmas muisteli, että sellaisia on ennen vanhaan nähty, Apollo 11:n lennon aikaan 1969.
RUNOT KIRJOITETAAN käytettyihin kirjekuoriin, aiheettomien karhukirjeiden takapuolelle tai johonkin muuhun tilapäiseen paperiin. Toiseen kertaan ne kirjoitetaan ruudulliseen lehtiöön. Hidas kynä ja huokoinen paperi ovat tarpeen, jottei liukas pinta veisi kieltä mennessään.
Sen jälkeen runot kirjoitetaan neljänteen, viidenteen ja kuudenteen kertaan ja niin edelleen. Jossain vaiheessa ne siirretään mikrolle, ja 30-50 versiota on hyvä nyrkkisääntö, mutta siinä täytyy kyllä varoa, ettei hio kirjoituksen kuperaa, suurentavaa pintaa puhki.
Paras runo syntyy Tessar-periaatteella. Tessar on Paul Rudolphin Zeissille 1902 patentoima anastigmaattinen linssi, sama kuin Leitzin vanha Elmar. Epämääräisyydet ja aberraatiot karkottaa linssin sijasta elementtien välissä lasin tavoin käyttäytyvä ilmarako. Heijastuneet lauseet ovat kevyitä, huokeita, taloudellisia ja piirroltaan ja toistoltaan sellaisia kuin pitääkin.
VIRKAMIES tarvitsee kuulakynän, jolla voi kirjoittaa seinää vasten, koska virkamies joutuu vähän väliä seinää vasten. Normaali kuulakynä hengästyy parin sanan jälkeen, koska muste valuu omia aikojaan kuten ilma rakennuksissa, joissa koneellisen ilmastoinnin puutetta eli ikkunavetoa sanotaan myyntikielellä painovoimaiseksi ilmastoinniksi.
Fisherin kynässä, jota ei saa periaatteessa mistään, mustepatruuna on paineistettu. Niinpä kynällä voi kirjoittaa vaikka makuullaan, mikä tosin on virkamiehelle sopimatonta. Sillä voi kirjoittaa muistiin ilmoitustaululle kiinnitettyjä uhkauksia, kutsuja, kehotuksia, kieltoja, nimityksiä ja määräyksiä. Sillä voi lisäillä eri puolille kiinteistöä liimattuihin keltaisiin viestilappuihin täydennyksiä, muutoksia ja aforistisia käänteitä.
Itse asiassa Pikkuroballa oli ennen liike, joka oli kuin Dickensin romaanista, ja sitten kävi ilmi, että se olikin Dickensiä - joulutarinoita keskellä kesää. Selvitin naapurustosta, mihin liike on siirtynyt, ja kyselin kynää uudesta osoitteesta. Puhelinsoittoni johdosta joku hyvä ihminen otti asiani omakseen ja kaivoi esiin sen ainoan paikan Suomessa, mistä noita mainioita kyniä ja niiden patruunoita saa, ja selvitti sitten työpaikaltani kotinumeroni. Virkamiesura ei siis ole vielä lopussa, vaikka mustepatruuna loppui.
Kun saan tilaamiani patruunoita ensi viikolla lisää, säästän viimeisen patruunan itselleni, sillä kirjallisuuden perinne edellyttää sitä.
&&, Raamattu 04-08,jkmpp,kulttuuri
SANA TULI LIHAKSI
Maailman kaksi kulmakiveä ovat raamattu ja lakikirja. Kolmannessakin kulmakivessä on kirjoitusta, rahassa. Se neljäs taas ei kuulu aiheeseen.
Maailman neljään nurkkaan mahtuu kuhunkin kahdeksan ihmistä. Vanhan uskomuksen mukaan maailma säästyy tuholta niin kauan kuin on elossa 36 oikeamielistä.
Jotkut menneiden aikojen oikeamielisistä miehistä ja naisista ovat jättäneet muiston itsestään Raamattuun: Esra ja Ruut, Job ja Daavid, Jesaja ja Jeremia, Salomo ja Saban kuningatar. Uusi testamentti on kirja Jeesuksesta kolmena rinnakkaiskertomuksena ja neljäntenä, joka poikkeaa hiukan synoptisista evankeliumeista. Uuden uskonnon ensimmäinen ministeri Paavali kirjoitti kuuluisat kirjeensä.
Kielemme ja tapamme ajatella on Raamatun varassa. Nekin jotka eivät ole lukeneet sitä, ja ne, jotka eivät välitä siitä, ovat sen varassa, koska se on määrännyt puheen, kerronnan, draaman, runouden, proosan, yleistyksen tason, kielikuvien, lauserakenteen, vertauksien ja metaforan keinot ja ymmärrettävyyden.
Vuoden 1992 raamatunkäännös on nyt kirkoissa ja kaupoissa. Sitä tarkastellessa tajuaa, ettei kysymys ole käännöksestä ja ettei keskusteluun "kääntämisestä" tee mieli osallistua. Kukin puhuu Jumalalle itsestään ja maailmastaan siten kuin kieli antaa myöten. Käännösten muuttaminen on välttämätöntä, koska Pyhä henki on perimän mukaan innoittanut hepreaa ja kreikkaa käyttäneitä muistiin merkitsijöitä ja Pyhä Hieronomysta, joka käänsi Raamatun latinaksi. Myöhemmät kääntäjä - Lutheria lukuun ottamatta - näkyvät jääneen tätä apua vaille.
Raamattu on kirjallinen teos. Sen nimi tarkoittaa useimmissa kielissä "kirjaa". Koska se on samalla kirjan nimi, sen voi kirjoittaa isolla alkukirjaimella, ellei sitä käytä käsitteenä.
Juuttuneiden suuttumusta uuteen Raamattuun ei ole vaikea kuvitella. Ihmisissä istuu syvällä loitsimisen usko. Taika menee toteen vain jos sanat menevät.
Raamatun käännöshanke ei tuntunut alkujaan kovin tärkeältä. Kun uutta ja vanhaa Raamattua vertaa, huomaa kuitenkin, että työ oli tärkeä. Lisäksi se on erinomaisen hyvin tehty.
Vuoden 1939 suomi ja vuoden 1992 suomi ovat koko lailla eri kieliä. Sitä hämmästyy, miten suureksi ero on venähtänyt. Ero ei ole pelkkää sanojen merkitystä eikä niin sanottua tyyliä, vaan myös lauserakennetta. Joku saisi kernaasti laskea, miten paljon suomen kielen keskimääräinen virke on lyhentynyt tällä vuosisadalla. Sanoisin että paljon. Niinpä uudessa käännöksessä kieltä on ryhdistetty onnistuneesti juuri punnituilla lauserakenteilla, eikä hinta tunnu ylettömältä, koska tajuttavuus on kohentunut. Hyväksytyssä versiossa on myös varottu yletöntä nykykielisyyttä. Erityistä mieltymystä herättää vanhojen itä-suomalaisten sanajärjestysten säilyttäminen. "Tuuli menee etelään ja kääntyy pohjoiseen, kiertää kiertämistään ja samalle kierrolleen tuuli palaa." Vanhassa käännöksessä oli "samalle kierrollensa tuuli palajaa". Predikaatti on kielenvastaisesti lauseen lopussa, koska rytmi vaatii sen sinne.
Tunnetut ja rakkaat, sananparsimaiset rakenteet ovat ennallaan:" Aika on syntyä ja aika on kuolla." Eräät kohdat ovat erittäin selviä parannuksia:" Jumala etsii jälleen sen, mikä on mennyttä" - "Jumala tuo esiin sen, minkä aika on vienyt."
Sitäkin on kiitettävä, että kirkkohallitus järjesti uuden Raamatun levityksen mallikelpoisesti. Perusratkaisu oli myydä julkaisuoikeutta halukkaille, ja Raamattuja tulee monilta kustantajilta. Mukana ovat perinteiset hengelliset kustantajat, kuten Kirjapaja, suuret kaupalliset, kuten WSOY ja Otava, ja järjestöt, kuten Suomen Pipliaseura. Luvassa on Raamattu äänikirjana ja elektronisena tietokantana.
ALUSSA
Kerronta alkaa parhaiten suoraan asiasta. Monien romaanien aloitus on tietoisesti tai tietämättä kirjoitettu luomiskertomuksen mallin, sillä hyvä romaani on tavallaan luomiskertomus. Aika, paikka ja toiminta on osoitettava, jotta toiminta pääsisi alkuun.
1.Moos. VANHA: Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Ja maa oli autio ja tyhjä, ja pimeys oli syvyyden päällä, ja Jumalan henki liikkui vetten päällä. Ja Jumala sanoi:" Tulkoon valkeus!" Ja valkeus tuli. Ja Jumala näki, että valkeus oli hyvä; ja Jumala erotti valkeuden pimeydestä.
UUSI: Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä. Jumala sanoi:" Tulkoon valo!" ja valo tuli. Jumala näki, että valo oli hyvä. Jumala erotti valon pimeydestä.
Jh.1. VANHA: Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä ja Sana oli Jumala.
UUSI: Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.
Jh.1.14. VANHA: Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.
UUSI: Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka isä ainoalle pojalleen antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.
Englantilaisessa kirkkoraamatussa maa oli ennen luomista without form and void. Se on kauniisti sanottu. Se on kuin ahdistuneen ihmisen maailma, vailla muotoa ja merkitystä. Lutherin saksannoksen mukaan maa oli wüst und leer.
Johanneksen evankeliumin Sana, joka oli alussa, on Kristus. Mutta voi kuvitella, ettei se sana ollutkaan nimi eikä lainkaan substantiivi, vaan verbi. In principio erat Verbum.
Tässä kohdin auttaa historiallinen kielioppi. Eräs roomalaisen oikeuden tutkija osoitti, että aikaisemmat laintutkijat olivat erehtyneet löytämään lähteistä liikaa tietynlaisia substantiiveja. "Ostan" ja "maksan" ovat varhaisia ja konkreettisia. Olojen kehittyessä kieleen ilmestyvät ostaja, maksaja, syyttäjä ja monet muut tekijät ja toimijat. Myöhäisessä vaiheessa syntyvät abstraktiset käsitteet, kuten osto, maksu ja syyte.
Raamattu, joka on pitkän aja kuluessa syntynyt tekstivalikoima, on tavattoman verbivoittoinen ja verevä. Jeesus paransi halvaantuneen. Lainopettajat sanoivat silloin itsekseen:" Tuohan herjaa Jumalaa." Muta kansa pelästyi ja ylisti Jumalaa, joka oli antanut ihmisille sellaisen vallan.
Kerronta kulkee ja sana "ihme" jää lukijan tajuttavaksi. Sanoja käytetään väkevästi ja keskeisesti metaforina. "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin."
Uuden testamentin tekstissä esiintyy 38 kertaa Vapahtaja tai "vapahtaa" mutta ei kertaakaan "vapahdus". "Nousta ylös" esiintyy 37 kertaa mutta "ylösnousemus 4 kertaa".
Juuri tämä käsitys kielestä ja todellisuudesta esiintyy runoudessa, mutta harvoin verbit on osattu ladata näin täyteen merkitystä.
Raamatun tapa kertoa on erikoinen ja hieno. Evankeliumien jaksot alkavat usein samalla "ja" tai "mutta". Se pitää vetoa yllä. Kääntäjät ovat kuitenkin tinkineet tässä. Jouluevankeliumissa alkoi:" Ja tapahtui niinä päivinä..." Nyt se alkaa:" Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn..." Kärsimystarina - se josta Matteus-passio käynnistyy, alkaa ja-sanalla:" Ja kun Jeesus oli lopettanut kaikki nämä puheet..." Nyt se alkaa:" Kun Jeesus oli puhunut kaiken tämän, hän sanoi opetuslapsilleen:" Kahden päivän kuluttua, niin kuin tiedätte, on pääsiäinen. Silloin Ihmisen Poika luovutetaan ristiinnaulittavaksi."
Lutherin Raamatussa on suorastaan silmiinpistävää, että lähes jokainen lause alkaa sanalla "kun", "mutta", "sillä", "silloin" tai "ja". Latinan ja kreikan kielissä konkordansseista alut ovat suorastaan yksitoikkoisia: tunc, cum, autem, tote, kai.
Toisin sanoen uuden suomennoksen tekijät ovat kirjoittaneet tietoisesti kirjallisuutta ja pyrkineet tarinan jatkuvuuteen, etunojaan.
Jotenkin oudostuttaa, että monet vieraitten tai etäisten kulttuurien vanhat tarinat viehättävät ja niitä arvostetaan, kuten buddhalaisia legendoja tai viikinkien saagoja. Vanha testamentti ja Apostolien teot on täynnä huimaavaa kirjallisuutta, jota muuten ei juuri tunneta.
Ilmiö on yleinen. Kulttuurimme on kristillinen, mutta ihmiset pelkäävät uskontoa ja varsinkin Raamattua. Ainakin kirjallisuusihmisille se on häpeä, koska jokin Simson ja Delila tai Daavid ja Batsheba on tajuttu tarinan äideiksi muuallakin kuin Hollywoodissa.
HEIKOMPI ASTIA
Raamatun kääntäjillä on ollut erityisiä vaikeuksia Raamatun yhteiskunnallisen ja kulttuurisen todellisuuden kuvaamisessa. Yhteen jakeeseen saattaa solmiutua historiallinen käsitys miehen ja naisen suhteesta ja metaforinen kuva uskovista Kristuksen ruumiina.
Ef 5.22.VANHA: ...sillä mies on vaimon pää, niinkuin myös Kristus on seurakunnan pää, hän, ruumiin vapahtaja...
UUSI:...sillä mies on vaimonsa pää, niinkuin Kristus on seurakunnan pää; onhan hän seurakunnan, oman ruumiinsa, pelastaja.
VANHA: 1.Pt.3.1. Samoin te, vaimot, olkaa alamaiset miehillenne, että nekin, jotka ehkä eivät ole sanalle kuuliaisia, vaimojen vaelluksen kautta sanoittakin voitettaisiin, kun he katselevat, kuinka te vaellatte puhtaina ja pelossa.
UUSI: Samoin te vaimot, olkaa kuuliaisia miehellenne, jotta myös ne miehet, jotka ehkä eivät usko Jumalan sanaan, nyt vaimojensa elävällä esimerkillä ilman sanojakin voitettaisiin, kun he näkevät teidän elävän jumalanpelossa puhdasta elämää.
Eettinen ohjaus yhdistettynä uskonnolliseen elämykseen löytää suorat ilmaisut.
VANHA: Samalla tavoin tulee myös miesten rakastaa vaimojansa niinkuin omia ruumiitaan; joka rakastaa vaimoansa, hän rakastaa itseänsä. Sillä eihän kukaan koskaan ole vihannut omaa lihaansa, vaan hän ravitsee ja vaalii sitä, niinkuin Kristuksen seurakuntaa, niinkuin Kristuksen seurakuntaa, sillä me olemme hänen ruumiinsa jäseniä. "Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.
UUSI: Samoin aviomiehenkin velvollisuus on rakastaa vaimoaan kuin omaa ruumistaan. Joka rakastaa vaimoaan, rakastaa itseään. Eihän kukaan vihaa omaa ruumistaan, vaan jokainen ravitsee ja vaalii sitä. Juuri niin hoitaa Kristuskin seurakuntaansa, omaa ruumistaan, jonka jäseniä me olemme. "Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi."
Puhtaita tapasääntöjä perustellaan otollisuudella Jumalan edessä.
VANHA: Älköön teidän kaunistuksenne olko ulkonaista, ei hiusten palmikoimista eikä kultien ympärillenne ripustamista eikä koreihin vaatteisiin pukeutumista, vaan se olkoon salassa oleva sydämen ihminen, hiljaisen ja rauhaisan hengen katoamattomuudessa; tämä on Jumalan silmissä kallis.
UUSI: Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaateita. Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta; salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista.
VANHA: Samoin te, miehet,
eläkää taidollisesti kukin vaimonne kanssa,
niinkuin heikomman astian kanssa,
ja osoittakaa heille kunnioitusta,
koska he ovat elämän armon perillisiä niinkuin tekin; etteivät teidän rukouksenne estyisi.
UUSI: Samoin te miehet,
eläkää vaimonne kanssa ymmärtäväisesti,
muistaen, että hän on heikompi osapuoli.
Osoittakaa hänelle kunnioitusta,
sillä hän on yhtä lailla armon ja elämän perillinen.
Näin ei mikään tule esteeksi rukouksellenne.
VANHA: Älkää kostako pahaa pahalla,
älkää herjausta herjauksella,
vaan päinvastoin siunatkaa;
sillä siihen te olette kutsututkin,
että siunauksen perisitte.
UUSI: Älkää vastatko pahaan pahalla
älkääkä herjaukseen herjauksella,
vaan päinvastoin siunatkaa.
Siihen teidät on kutsuttukin,
jotta perisitte siunauksen.
VANHA: Sillä:
"joka tahtoo rakastaa elämää
ja nähdä hyviä päiviä,
varjelkoon kielensä pahasta
ja huulensa vilppiä puhumasta,
kääntyköön pois pahasta
ja tehköön hyvää,
etsiköön rauhaa
ja pyrkiköön siihen.
Sillä Herran silmät tarkkaavat
vanhurskaita
ja hänen korvansa heidän rukouksiansa,
mutta Herran kasvot ovat
pahantekijöitä vastaan."
Ja kuka on, joka voi teitä vahingoittaa,
jos teillä on kiivaus hyvään?
UUSI: Sillä
se joka tahtoo rakastaa elämää
ja haluaa nähdä hyviä päiviä,
hillitköön kielensä pahoista sanoista
ja huulensa valhetta puhumasta.
Kääntyköön hän pois pahasta
ja tehköön hyvää,
etsiköön hän rauhaa ja pyrkiköön siihen.
Sillä Herran silmät katsovat
hurskaiden puoleen,
hänen korvansa kuulevat heidän rukouksena,
mutta Herran kasvot kääntyvät
pahantekijöitä vastaan
Kuka voi tehdä teille pahaa,
jos te kiihkeästi pyritte tekemään hyvää?
ENKELEITÄ
Kristillinen perimä on täynnä nimityksiä, joista poikkeaminen voisi olla kohtalokasta. Enkeli on "sanansaattaja" ja enkelin hahmossa on tunnetusti sekä kristinuskoa vanhempaa persialaista kuvastoa että sitä myöhempää gnostilaista vaikutusta.
VANHA: Hb.1.7. Ja enkeleistä hän sanoo:
"Hän tekee enkelinsä tuuliksi
ja palvelijansa tulen liekiksi."
UUSI: Enkeleistä hän sanoo näin:
- hän tekee enkelinsä tuuliksi,
palvelijansa tulenliekeiksi.
Eräin kohdin teksti tihenee ulkoa opittaviksi elämänohjeiksi, jotka on kirjoitettu kuin sydämellä kannettaviksi.
VANHA: Hb.11.1. Mutta usko on luja luottamus siihen,
mitä toivotaan,
ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.
UUSI: Usko on sen todellisuutta,
mitä toivotaan,
sen näkemistä, mitä ei nähdä.
KUPARI JA KUMISTIN
Raamatun tekstillä on samoja ominaisuuksia kuin musiikissa rytmillä ja kolmisoinnuilla. Taidekäsityksemme tulee sieltä. Raamattu on täynnä runoutta - muutakin kuin Korkea veisu eli nykyisin Laulujen laulu, ja Saarnaaja.
VANHA: 1Kr.13.1. Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen.
UUSI: Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä
mutta minulta puuttuisi rakkaus,
olisin vain kumiseva vaski ja helisevä symbaali.
VANHA: Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni
köyhäin ravinnoksi,
ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi,
mutta minulla ei olisi rakkautta,
ei se minua mitään hyödyttäisi.
UUSI: Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni
nälkää näkeville
ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa
mutta minulta puuttuisi rakkaus,
en olisi mitään.
VANHA: Rakkaus on pitkämielinen,
rakkaus on lempeä;
rakkaus ei kadehdi,
ei kerskaa, ei pöyhkeile,
ei käyttäydy sopimattomasti,
ei etsi omaansa,
ei katkeroidu,
ei muistele kärsimäänsä pahaa,
ei iloitse vääryydestä,
vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa;
kaikki se peittää,
kaikki se uskoo,
kaikki se toivoo,
kaikki se kärsii.
UUSI: Rakkaus on kärsivällinen,
rakkaus on lempeä.
Rakkaus ei kadehdi, ei kersku,
ei pöyhkeile,
ei käyttäydy sopimattomasti,
ei etsi omaa etuaan,
ei katkeroidu,
ei muistele kärsimäänsä pahaa,
ei iloitse vääryydestä,
vaan iloitsee totuuden voittaessa.
Kaiken se kestää,
kaikessa uskoo,
kaikessa toivoo,
kaiken se kärsii.
VANHA: Rakkaus ei koskaan häviä;
mutta profetoiminen, se katoaa,
ja kielillä puhuminen lakkaa,
ja tieto katoaa.
UUSI: Rakkaus ei koskaan katoa.
Mutta profetoiminen vaikenee,
kielillä puhuminen lakkaa,
tieto käy turhaksi.
VANHA: Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa,
arvoituksen tavoin,
mutta silloin kasvoista kasvoihin;
UUSI: Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta,
kuin arvoitusta,
mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin
VANHA: Nyt minä tunnen vajavaisesti,
mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti,
niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.
Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme;
mutta suurin niistä on rakkaus.
UUSI: Nyt tietoni on vielä vajavaista,
mutta kerran se on täydellistä
niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.
Niin pysyvät nämä kolme; usko, toivo rakkaus.
Mutta suurin niistä on rakkaus.
PIIKKI LIHASSA
Tiettävästi Raamatun ja runokielen keskeinen metonymia liha askarrutti pitkään uuden Raamatun tekijöitä. Hyvä että he säilyttivät sen. Kieli on täynnä ilmauksia, jossa osa kuvaa kokonaisuutta. Piiska on poliisiauto (antenni) ja pamppu vartija. Raamatun liha on kaikki elollinen. Joissakin paikoissa teksti tulee todemmaksi vaihtamalla liha ihmiseen
VANHA 1Pt.1.24.
Sillä:
"kaikki liha on kuin ruoho,
ja kaikki sen kauneus kuin ruohon kukkanen;
ruoho kuivuu, ja kukkanen varisee,
mutta Herran sana pysyy iankaikkisesti.
UUSI: Sillä
ihminen on kuin ruoho,
ihmisen kauneus kuin kedon kukka.
Ruoho kuivuu, kukka lakastuu.
mutta Herran sana pysyy iäti.
Ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä on valtava nousu.
VANHA: "Kuolema on nielty
ja voitto saatu."
"Kuolema, missä on sinun voittosi?
Kuolema, missä on sinun otasi?"
Mutta kuoleman ota on synti,
ja synnin voima on laki.
UUSI: Kuolema on nielty
ja voitto saatu.
Missä on voittosi, kuolema?
Missä on pistimesi, kuolema?
Kuoleman pistin on synti,
ja synnin voimana on laki.
Piikki lihassa on stimulus, kentron, piikkipäinen keppi jolla juhtaa ahdistettiin. Nykymaailmassa piikki tuo edelleen stimulanssia - ja kuoleman.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,08-02,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KÖYHÄT KUVA-ATERIAT
TELEVISION AHDINKO on ollut kotvan tiedossa ja nyt se myös näkyy. Kanavat ja toimitukset kilpailevat, kuka ylittää kenet tyhjänpäiväisyydessä. Tuote- ja tulosvastuun periaate on sama kuin helppoheikeillä: "Jos ei kelpaa, niin pannaan pois." Kuva-ateriat ovat runsaan näköisiä mutta sisällöltään puppua, joka pöhöttää mutta ei tyydytä nälkää.
TEOLLISUUS JA KAUPPA tarjoavat runsaat esimerkit siitä, ettei hyvä tuote ole aina kallis keksiä eikä vaikea valmistaa. Se voi olla vaikka Suomi-konepistoolin pellistä prässätty uistin.
Hyvä televisio-ohjelma kieltämättä yleensä on kallis, kuten englantilaisten Jeeves, jossa lavasteet ja näyttelijät ovat samaa tasoa.
Ruotsalainen musiikkitietokilpailu Kontrapunkti ei taatusti ole kallis tehdä. Se on niin hyvä kulttuuri- ja viihdeohjelma, että ihmettelee, miten se on satuttukin tekstittämään suomeksi. Kulttuuria on musiikki ja viihdettä kilpailijoiden satumainen ja aito asiantuntemus. Juontaja, Sixten Nordström, on verraton.
Ruotsalainen Ulkoisen vaaran uhatessa vetää vertoja hyville englantilaisille ja amerikkalaisille jännärisarjoille ja sisältää lisäksi runsaasti yhteispohjoismaista asiantuntemusta ja ilkeyttä. Jan Gilloun kirjat, joihin sarja perustuu, ovat kohdittain erinomaisia, kohdittain typeriä ja mahdottomia ja poikkeuksitta epätasaisia. Televisiosarja on kirjoja parempi. Se on harvinaista.
Sarja ja kirjat onnistuvat siinä missä suomalaiset epäonnistuvat johdonmukaisesti, asiantuntemuksessa. Lukuun ottamatta Matti Yrjänä Joensuuta täällä ei juuri tehdä jännäreitä, joissa ei olisi perustason mokauksia, kuten murhajuttua tutkivia nimismiehiä tai amerikkalaismallisia asianajajia, jollaiset todellisuudessa heitettäisiin käräjäsalista käytävään ja sakkolappu perässä.
SIMPSONIT on huippu. Aluksi tuntui, että Homer Simpson on Jaska Jokunen isona, mutta se oli väärä vaikutelma. Sarjan kirjoittajissa on varmaan mukana joku peloton psykoanalyytikko, koska melkein jokainen jakso käsittelee ahdistavia ja pelottavia todellisuuden aiheita työttömyydestä väkivaltaan, ydinvoimalaonnettomuuksiin ja ympäristön saastumiseen.
Joku on onnistunut tekemään hyvää viihdettä mahdottomista ja kielletyistä asioista. Odotan jännittyneenä, milloin Homer tulee uskoon.
Vaude! Kodikkuutta todellisuuden ehdoin eikä viihteen tavanomaisin konstein, meikkaamalla kaikki epäilyttävä näkymättömiin. Simpsonit ei edes horjahda takavuosien kuvakirjojen suosittuun "Sedän kanssa sosiaalihuollossa"-viihteeseen, joka tappaa totisuudella ilon.
Kuten tunnettua, taide-elokuvan ja korkeakirjallisuuden ongelmahakuisuus eli surkeudessa, pahuudessa ja viheliäisyydessä rypeminen on useimmiten teiniromantiikkaa tai muuta keskenkasvuisuutta.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,30-12,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
POHJANTÄHDEN RITARIKUNTA
VANHAT KIRJAT OVAT UUSIA, monesti uudempia kuin jokasyksyinen odelma. Vanha hieno kirja on nimittäin kuin oma lapsuutesi - historia jonka luulit tuntevasi, kunnes keksit, että suhteesi siihen muuttuu, kun itse muutut.
TÄÄLLÄ POHJANTÄHDEN ALLA -sarjan paras osa on sen kolmas nide, jossa Linna vaihtaa leveän tolstoilaisen otteensa vielä vaativammaksi, tshehovilaiseksi sisäisyydeksi.
Kaksi ensimmäistä nidettä ovat kertomuksia oikeudettomuudesta ja laittomuudesta. Kolmannessa osassa käy ilmi, ettei laki yksin riitä. Pysähtyneen laillisuuskäsityksen miehiä ovat sekä rovasti Salpakari että tannerilainen sosialidemokraatti Janne Kivivuori, joilta molemmilta menee maailma käsistä.
Pohjantähden naisista nähdään, että kohtaloa vastaan voi auttaa vain henkilökohtainen, uusitestamentillinen oikeudentunto -se tunto joka vanhatestamentillisen kiivaalta ja velvollisuudentuntoiselta A kseli Koskelalta puuttui.
Vilho Koskela oli tässä asiassa isänsä kaltainen, oikeutta kyselemätön velvollisuutensa täyttäjä viimeisen päälle.
LINNAN TEOS on passio. Tuo sana sisältää merkillisesti intohimon ja kärsimyksen käsitteet ja vihjauksen, että nämä kaksi ovat yhtä.
Romaanin henkilöt jakautuvat kahteen ryhmään, niihin jotka haluavat jotain, mitä heillä ei ole, ja toisiin, jotka ovat liian kuivia ja kuolleita edes halutakseen.
Tämä on tajuttu virheellisesti poliittiseksi asetelmaksi.
ROMAANISSA on kummallisen paljon laulun katkelmia, jotka vaikuttavat äkkiseltään toisarvoisilta, vaikka jokainen sitaatti on painokas metafora, toisin kuin puheet ja saarnat, jotka ovat puhujansa kuvauksia.
Ruotsinnoksessa Pohjantähden eri osien nimiksi on otettu runojen ja laulujen alkusäkeitä. "Högt bland Saarijärvis moar" aloittaa Saarijärven Paavon, "Upp trälär" on Internationalen alku ja "Söner av ett folk" Porilaisten marssin.
Sotaan lähtijät laulavat: elo ihmisen huolineen ja murheineen, se on vain väliaikainen. Niin se oli Koskelan pojille.
Räätäli Halme, vimmatun tietämisen himon ajama mies pysähtyneiden ja puolustautuvien talollisten maailmassa, viittaa puheessaan lauluun järvestä ja sanoo, että niin on myös köyhälistön kärsimys yhtä syvä kuin pitkä. Sama laulu on kirjasarjan viimeisen sivun viimeinen kappale, Elinan yksin kuuntelemana, kaiken jälkeen.
"Pohjantähti" on metaforinen ja yhteiskunnallinen romaani. Koskelan lipaston päällä ovat sukukalleudet, kunniamerkit, kuten sururistit ja Vilhon vapaudenristi (joita itse asiassa oli kaksi).
POHJANTÄHTI on hengellisessä laulussa taivaan vertauskuva, joka sisältää viittauksen maailman kaikkeen kärsimykseen.
"Pohjantähti" on korkea ruotsalainen ritarikunta.
Linnasta on uskoteltu, ettei hänestä muka olisi sivistyneistön kuvaajaksi, vaikka hänen romaaninsa todistaa aivan toista. Hänen molempien suurromaaniensa, Pohjantähden ja Tuntemattoman, demokraattinen ja moraalinen paatos korottaa vähäväkiset ja halveksitut merkittäväksi ja ainutkertaisiksi juuri sillä keinolla, jolla vallasväki ja aateliset erottivat itsensä aikoinaan kansasta.
Linna myönsi kuvaamilleen kunniamerkin, Pohjantähden ritariuden.
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KUNNON VÄKEÄ
KLASSINEN ANTIIKKI ei tuntenut häpeää sanan nykykielisessä merkityksessä. Häpeäksi suomennetut sanat, kuten pudor, verecundia ja aidia tarkoittavat kovin erilaisia asioita. Häpy on se mitä tulee hävetä, skam, Scham, pudendum. Hävytön taas ei ole kuohittu vaan häpeää tuntematon ihminen.
Julkinen häpeä on sama kuin armosta lankeaminen, englanniksi disgrace. Joka häpäisee itsensä menettää esimiehensä suosion, ja joka kunnostautuu saa ritarimerkin suosion osoituksena. Raamatun hyvä tahto, eudokia, oli vanhassa käännöksessä mielisuosio. Siviilioikeuden hyvä tahto eli vilpitön mieli on hyvä usko, bona fides, ja saksaksi usko ja luottamus, Treu und Glaube. Englannin "fair" on osoittautunut ihmisoikeussopimuksissa kääntymättömäksi. "Fair trial" on lähinnä "tasapuolinen oikeudenkäynti". Hyvien tapojen mukainen menettely tekijänoikeudessa on englanniksi "fair use".
SUOMEN KIRJAKIELESTÄ puuttuu demokratian ylin kiitosnimitys. Jos joku ihminen on englanniksi "decent", hän ei ole kunniallinen eikä kunnollinen eikä säädyllinen eikä mukava eikä rehellinen eikä reilu, vaan kaikkea tätä. Jos menet tapaamaan ihmistä, josta toinen sanoo, että hän on "decent", tämä tuskin vaanii vaateennaulakon alla leipäveitsi kädessä, vaan saattaapa tarjota kupin teetä.
Ruotsissa on sama ilmaus, "vanligt, hyggligt folk". Kieli on täynnä sanoja, joita voi käyttää motkottaessaan jätkille ja hampuuseille, nämä kun käyvät "kunniallisten" ihmisten kimppuun - ordentlig, anständig, redlig. Sed on tapa mutta osedlig on epäsiveellinen. Eräässä laissa kielletään loukkaamasta "sukupuolikuria ja säädyllisyyttä", tukt och anständighet. Sukupuolikuria oppii kuritushuoneessa, tukthus.
HYVÄ VIRKAMIES, oli Länsi-Suomessa "alhainen". Rahvaanmies voi olla "läpitte reilu". "Kunnon ihminen" on luultavasti vatsatautisen näköinen narisija. "Kunnollinen" mies on vasta kuoltuaan. Normaalipuheessa kunnollisuus tarkoittaa vain sitä, ettei juo liikaa viinaa eikä vehtaa vastakkaisen sukupuolen kanssa. "Nuhteeton" on ruumiillistunut ritari, joka ei polta tupakkaa.
Hyvä mies ja hyvä nainen ovat eri asioita. "Ville oli hyvä mies. Villellä on hyvä nainen." Hyvä ihminen on sellainen, jota on helppo pettää. Amerikan katukielessä paha tarkoittaa hyvää:"He's real bad." "Vähän se on paha" tarkoittaa pikkupoikien kielessä että jokin on kerrassaan oivallista.
Suomen tasavallan hallitusmuodon tuntemat virkaylennysperusteet ovat kyky, taito ja koeteltu kansalaiskunto. Kyky ei tarkoita potenssia eikä taito viittaa jonglöörin ammattiin.
Ihmistä, joka ei tapa muita kuin tuttavia, kuvataan kahdeksansylinterisin termein, kuten "inhimillinen" tai "humaani" tai "sydämen sivistynyt".
SUOMESSAKIN on "esimerkin ihmisiä" mutta ei nimitystä heille. Vanligt, hyggligt folk - jota ilman verettömät vallankumoukset eivät onnistu.
TÄNÄÄN MAANANTAINA
Jukka Kemppinen
MONTA LAULUJEN MIESTÄ
WALTON GRÖNROOS on rohkea mies. Ensin hän uskalsi vaihtaa virkoja Jorma Hynnisen kanssa ja tulla oopperanjohtajaksi maassa, jossa maksetaan hirmuhintoja, jotta ihmiset saisivat voita leivälleen, mutta jupistaan oopperasta, joka kuitenkin sekin on voita leivälle, eli ei välttämätöntä, ei suurina määrinä terveellistäkään, mutta niin mieluisaa, että tuntuisi tahalliselta laihduttamiselta, ellei sitä olisi. Sitten hän uskalsi pitää Jorma Hynnisen kanssa yhteisen konsertin.
Tämän tehdessään Grönroos teki hyvin. Hän vaikuttaa ihmisenä hyvin harkitsevalta ja taiteilijana hän on ollut jollain tavoin väritön niin että hänen esityksistään tulee mieleen Mauser-mitta eli työntötulkki. Kaikki on millin murto-osaa myöten paikallaan.
Ei ihme, että hän on levyttänyt kuin Tom Krause, eli vaikka mitä ja missä tahansa, kenen hyvänsä seurassa. Hänessä on sitä ammattimaisuutta, jota kapellimestarit kiittävät ja josta levyntuottajat maksavat.
Nyt hän meni sellaiseen saumaan, johon diivailija ei ikinä mene, ja suoriutui upeasti. Hän esitti Sibeliuksen, Schubertin ja Wolffin ohella viisaasti oman bravuurinsa, Ture Rangströmin kuningas Eerik-laulut. Niissä on niin hyvät sanat, että perinteinen karjahtelu olisi rikkonut Frödingin runojen virityksen. "Kung Johan och Gud, de hålla ihop..."
JORMA HYNNINEN puolestaan lauloi Sibeliuksen Säv, säv, susa kerrankin niin, ettei Frödingin käsittämättömän hieno runo jäänyt sävellyksen jalkoihin.
Hynninen on superstar, eikä yksinomaan Jumalan armosta. Armoitettuja laulajia on ollut ja on. Kun nuori Caruso kiipesi salaa Puccinin puutarhan aidalle ja kiskaisi sieltä pahaa-aavistamattomalle säveltäjälle aarian, Puccini juoksi poru kurkussa kaulailemaan tätä tuntematonta ihmettä.
Tenoreissa ja bassoissa - samoin sopraanoissa ja kontra-altoissa - esiintyy luonnon ihmetekoja. Baritoni eli keskimatkojen mies voi luottaa ainoastaan perinpohjaiseen harjoitteluun.
Hynnisen laulamisessa oli aikaisemmin se ongelma, ettei hänestä oikein ollut roiston rooleihin, kun hän on niin läpitte reilun oloinen mies. Esimerkiksi Mozartin Almaviva ja Don Giovanni ovat roistoja ja Verdin Rigoletto on aika vastenmielinen ihminen.
Nyt sitä ongelmaa ei enää ole. Jostain on tullut syvyys. Jopa Kuulan ja Leinon Syystunnelma ja Tuijotin tulehen kauan tuntuivat tosilta. Jahka Hynninen levyttää toistamiseen Sibeliuksen Kullervon, hän saa siihen ehkä nyt samaa järkyttävyyttä kuin Usko Viitanen.
OOPPERAJUHLIEN kolmen tähden konsertti oli 30.6. Jos vastaavaa on luvassa tulevina vuosina, älköön tilaisuutta kukaan laiminlyökö. Liiankin tutuiksi luultujen laulujen ympärille oli punottu loistelias kokonaisuus, joka päättyi Kalevi Ollin kaanon-sovitukseen salanimellä "Perkele" tunnetusta pohjalaislaulusta, josta on Erik Bergmanin upea mieskuoroversio. Sekä Hynninen että Grönroos siis onnistuivat uskottelemaan yleisölle olevansa hurjia ja tulossa hurjaakin hurjemmiksi.
Ralf Gothónin ei tarvinnut tähdentää sitä. Se tiedetään entuudesta. Lisäksi hän oli nyt mennyt Lisztin-Busonin-Godowskyn alueelle sovittamalla fantastisen kansanlaulusikermän kahdelle virtuoosille.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,08-06,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
HENKILÖIDEN TIEDOT
WSOY on julkaissut Nykysuomen tietosanakirjan ensimmäisen osan, jossa on lähes tuhat sivua eläviä ja kuolleita ihmisiä meiltä ja muualta. Henkilötiedot ovat keskimäärin muutaman rivin mittaisia ja aakkoset sijoittavat hauskasti peräkkäin muinaisen Kreikan, Intian ja Kiinan viisaita miehiä ja oman aikamme sankareita, epäsankareita ja tyhjäntoimittajia.
Teos on onnistunut. Se täydentää Otavan perinteistä Kuka Kukin On -teosta, jossa on vain eläviä ja toimivia suomalaisia. Tiedot ovat niin ajan tasalla, että jopa Toni Nieminen on mukana. Siinä on toimittu sähkön voimalla. Tiettävästi huolellisesti koottu tietokanta on siirretty lähes automaattisesti paperille ja kansiin.
Biografinen hakuteos vaatii tavatonta ammattitaitoa koska valintojen ja ratkaisujen on oltava sekä johdonmukaisia että oivaltavia.
Tämän hakemiston heikkouksia ovat silmiinpistävästi liikemiehet ja ammattijohtajat, joita on vähän ja umpimähkäisesti, ja virkamiehet, jotka on valittu asiantuntemattomasti. Esimerkiksi juristit on poimittu jokseenkin suoraan valtiokalenterista ja sotien välisen ja sodan jälkeisen ajan sukupolvi on sivuutettu; myös henkilöiden luonnehdinnoissa on asiavirheitä. Kun aikalaisten henkilötiedot löytyvät muualtakin, muutaman vuosikymmenen takaisten laiminlyöminen ei ole perusteltua. Sitä vastoin uudet ja vanhat kirjailijat on esitetty tasapainoisesti ja populaarikulttuurin runsaus yllättää ja arveluttaakin.
KANSALLINEN ELÄMÄKERRASTO ilmestyi 30-luvun alussa, ja sen uutta laitosta haikaillaan silloin tällöin. Valtion rahat on käytetty muihin projekteihin, joista esimerkiksi Snellmanin teokset on jokseenkin yllättävä. Sääli, sillä on vaikea keksiä kansallisempaa ja tärkeämpää hanketta kuin riittävän suuri ja seikkaperäinen kansallinen biografinen hakuteos Bo Joninpoika Gripistä Matti Nykäseen.
MIELLYTTÄVÄMPIÄ kuin kuuluisuudet ovat tavalliset ihmiset, mutta heidän elämänsä kertominen on onnistuessaan kirjallisuutta.
Studs Terkelin klassinen Working liikkuu taas Suomen kirjakaupoissa taskukirjana. Sen ilmestymisestä on jo kaksikymmentä vuotta mutta sen sisältö, tavallisten ja usein elämässä kolhiintuneiden ja arpeutuneiden amerikkalaisten kertomukset arjestaan, on unohtumatonta luettavaa ja lisäksi erinomaista kulttuurihistoriaa. Milloin on kertojana pikaruokalan tarjoilija, milloin näyttelijä, bussinkuljettaja, jäteauton ajaja, poliisi tai kiinteistönvälittäjä. Kirjan alaotsikko on "Ihmiset kertovat mitä he tekevät päivät pitkät ja miltä se heistä tuntuu." Vahinko että Terkeliltä suomennettiin väärä kirja, Dreaming.
Teoksesta tekee klassikon haastattelijan leppymätön myötätunto ihmisiä kohtaan. Vaikka Terkelin kirjassa ei ole paljastuksia eikä sensaatioita, se tuo mieleen viime vuosisadan Jakob A. Riisin hyväosaisia havahduttaneen reportaasin ja valokuvat siitä, miten toinen puoli ihmisistä elää New Yorkissa. "Asunut viisi vuotta kellarissa..."
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
KENRAALIEVERSTI JA LAKI
KENRAALIEVERSTI LAUSUI, "Tässä ovatkin päävaikeudet alkaneet. Ne ovat esiintyneet juridisessa muodossa, vaikka sisältö onkin ollut poliittinen. En kiellä, etteikö juridisiakin vaikeuksia ole ollut olemassa. Niitä oli silloin, kun oli kysymys uudesta laista, jonka mukaan nämä pääsotarikolliset olisi tutkittava. Mutta ne eivät olleet päävaikeudet, vaan päävaikeudet ovat olleet luonteeltaan poliittisia, vaikka nekin ovat ilmenneet juridisessa muodossa."
"Mikäli siis on eroa kansainvälisen ja pohjoismaisen oikeuskäsityksen välillä, niin se tässä asiassa on siis se, että pohjoismainen oikeuskäsitys osoittaa suurempaa suvaitsevaisuutta ja myötämielisyyttä sodanlietsojia, sodan järjestäjiä kohtaan kuin kansainvälinen."
Myötämielisyys Zdanovia, Savonenkovia, Vyshinskiä, Molotovia ja Stalinia kohtaan olikin suuri.
ZDANOVIN LAHJA SUOMEN OIKEUSTIETEELLE herättää kiitollisuutta. Lainaukset ovat puheesta, jonka hän piti kolmen suuren puolueen edustajille 30.11.1945 Helsingissä entisen Latvian entisessä suurlähetystörakennuksessa. Puheen merkitsi muistiin Hertta Kuusinen ja painoi kirjaansa Kommunisti sisäministerinä Yrjö Leino.
Lopulta sotaansyylliset tuomittiin siitä, että he olivat kiirehtineet sotaan eduskunnan mieltä kysymättä.
HISTORIA jatkui niin, että Paasikivi ja Kekkonen syyllistyivät itse tekoihin, joista heidät olisi voitu tuomita valtakunnanoikeudessa rangaistukseen.
He painostivat sotasyyllisyysoikeuden ensin vangitsemaan ne syytetyt, jotka oli jutun käsittelyn alkaessa päästetty vapaalle jalalle, ja sen jälkeen korottamaan rangaistuksia Yhdistyneitä kansakuntia tyydyttäviksi.
Hekin toimivat eduskuntaa kuulematta.
Jos laki osoittautuu vaikeaksi tulkita, asiaan voivat puuttua eduskunta, joka muuttaa lakia, ja tuomioistuin, joka tulkitsee sitä. Ministerillä ei tuota oikeutta ole.
Saksalaisten kauttakulun sallinut ja Ribbentropin kanssa heinäkuussa 1944 neuvotellut Ryti, joka tuomittiin kuritushuoneeseen, menetteli siis toimivaltansa ylittäessään oikeudellisesti arvioiden samalla tavalla kuin hänen lakimieskollegansa ja seuraajansa Paasikivi ja Kekkonen sodan päätyttyä. Onneksi isänmaalle heiltä kaikilta puuttui kokemusta tuomarin toimesta.
Jos Ryti rehabilioidaan ja sotasyyllisyysoikeuden tuomio julistetaan oikeusmurhaksi, myös Paasikivi ja Kekkonen saavat anteeksi.
SOTASYYLLISYYSOIKEUDEN päätöksen purkua voidaan hakea Korkeimmalta oikeudelta oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n kaikkien neljän kohdan nojalla. Purkuhakemuksessa voisi viitata tuomioistuimen jäsenten rikolliseen menettelyyn, kuten tuomioistuimeen kuulumattomien kanssa käytyhihin neuvotteluihin lopputuloksesta, vääriin asiakirjatodisteisiin ja ilmeisesti väärään lain soveltamiseen.
J
ukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
TUOMARIT JA HEIDÄN SYYTTÄJÄNSÄ
LUURANKOJA riittää kaapin täydeltä. Entisen DDR:n oikeudenkäynneissä Nürnbergin vuoden 1948 periaatteet tulevat takaisin. Ministereitä, upseereita ja asevelvollisia rajavartioita pannaan syytteeseen ja tuomitaan teoista, jotka eivät olleet heidän silloisen maansa lakien mukaan rangaistavia silloin kun ne tehtiin. Ihmisyyttä vastaan tehdyt rikokset olivat nekin Saksan kolmannessa valtakunnassa luvallisia ja osittain pakollisia. Silti niistä tuomittiin. Murhasta on parhaillaan Stuttgartissa syytteessä muuankin Josef Schwammberger, ikä 79 vuotta. Tarkemmin sanottuna 3377 murhasta.
Berliinin kamarioikeuden päätöksellä on jo tuomittu kolmeksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen rajamies Heinrich, joka yrittäessään ampua rynnäkkökiväärillä jalkoihin muurin yli yrittävää Chris Gueffroyta surmasi hänet.
ASEKÄTKIJÄT tuomittiin Suomessa aseellisen toiminnan luvattoman valmistelun rankaisemisesta eräissä tapauksissa 24.1.1947 annetun lain nojalla teoista, joihin he olivat ryhtyneet sodan jälkeen mutta ennen lain säätämistä. Korkein oikeus antoi viimeisen asekätkentätuomionsa vasta 15.3.1950. Kaikkiaan 1488 henkilöä tuomittiin rangaistuksiin, jotka vaihtelivat yhden kuukauden ehdollisesta vankeudesta kuuteen vuoteen kuritushuonetta. Tuomitut olivat kansakunnan valioita.
ASEKÄTKENTÄJUTTU oli puhtaasti ulkopoliittisen sotasyyllisyysoikeudenkäynnin sijasta suomalaisen tuomioistuinlaitoksen suuri nöyryytys.
Surkeus ei johtunut vain oikeusperiaatteen vastaisesta laista vaan myös syytteistä. Viime viikolla sanomalehdissä alkoi kiertää tieto, josta on vanhastaan vaiettu. Asekätkijöiden saamat sotilaskäskyt oli annettu ja ne olivat tiedossa, mutta niitä ei esitetty oikeudenkäynnissä.
Jos Mannerheim ja Airo "tiesivät" asekätkennästä, tuomitut 1488 henkilöä olivat tuskin syyllisiä. Vai eikö ole outoa, että esimerkiksi yleisesikuntaupseeri tuomitaan liikekannallepanosuunnitelmien tekemisestä ja aseiden varmuusvarastoinnista? Sehän juuri on hänen työtään rauhan aikana. Jos kysymys on valtakunnan turvallisuuden vaarantamisesta, vastuussa ovat kenraalit eivätkä everstit, majurit ja kapteenit.
SAKSAN MUURIMURHISSA sotilaat luulisi vapautettavan pakkotilasäännösten nojalla. On väärin edellyttää rajamiehen ratkaisevan sitä, mikä on tuomarillekin tukalaa, eli kysymystä virkavelvollisuuden noudattamisesta, kun päätös on tehtävä yössä, yksin ja äkkiä. Poliittisten henkilöiden vastuu on poliittista, vaikka sitä käsiteltäisiin tuomioistuimessa.
MUURIMURHIA ja asekätkentää yhdistää taannehtivan lain luonnonoikeudellinen kielto. Lisäksi kysymys oli molemmissa virkakäskyn noudattamisesta. Asia ei muutu muuksi sen vuoksi, että tapahtumasarjoista toinen herättää moraalisesti inhoa, toinen ihailua.
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
TAKKI
TUOHESTA ei tule takkia eikä vanhasta pappia, vaikka olisi hiiri kissalla räätälinä. Pihassa juoksee pikkupoika maihinnousutakki päällä ja miliisin lakki päässä.
Siviilimiehen takin pituus kertoi ennen, tekikö käyttäjä ruumiillista työtä. Pomppa oli talonpoikainen vaate. Herrasmies käytti pitkää päällystakkia. Armeijassa päällystakki oli pitkä, laivastossa lyhyt.
Herran palttoo oli viitan johdannainen eli vaatteena käytetty peite, tai manttelin tyyppinen kannettava teltta. Lyhyt pusakka liittyy koneiden maailmaan, autoihin ja lentämiseen.
Miesten päällysvaatteet ovat sotaisia. "Trenssi" on trench-coat, ensimmäisen maailmansodan juoksuhautatakki. Trenssi on tarkoitettu sateeseen ja liejuun, kun taas mantteli eli sinelli kuuluu pakkaseen.
Villatakki cardigan ja päällystakin hihan kuosi raglan ovat saaneet nimensä Krimin sodan marsalkoista, jotka olivat järjestämässä kaikkien aikojen päättömimpiin kuulunutta kevyen ratsuväen hyökkäystä.
TAKIN KANKAISTA ulsterin nimi periytyy rauhanomaisesti Irlannissa ennen käytetystä tekstiilistä, ja popliini ei ole "pop", vaan papalino, paavin kaupungista Avignonista peräisin oleva tekstiili.
Musta kuminen sadetakki kantaa Englannissa keksijänsä nimeä Macintosh, mutta itse vaate, poliisien ja palomiesten tunnus ja sukupuolisesti poikkeavien haave, on kadonnut muovin tieltä. Mustasta sadetakista heleän keltaiseen sadeasuun on mielteiden maailmassa pitkä matka, mutta nappanahkainen takki on palannut vähän väliä muotiin, koska sen mielleyhteys tshekisteihin ja Saksan armeijaan ja Gestapoon on katkennut tai kätkeytynyt.
Kaksi miespolvea varttui sotien jälkeen aikuisiksi käyttäen pelottoman eroottista turkisvuorista "lentäjätakkia". Sen siviiliversion muodin loi Marlon Brando Alastomassa satamassa, ja sen tunnetuin versio oli kumimaista keinonahkaa muovikangasta. Kerni oli muotia 50-luvulla.
Muoti ei tunne rajoja eikä kuulu puolueisiin. Avoimen sotilaallisesta maiharista tuli 70-luvulla univormuttomien univormu.
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
TAISTELU HISTORIASTA
HISTORIANKIRJAT menevät kokonaan uusiksi 1989 Euroopan suuren vallankumouksen vuoksi. Uusia tosiasioita menneistä tapahtumista tuli tietoon. Taakse jääneet tapahtumasarjat saivat uusia merkityksiä. Sekä vanhojen että nuorten ihmisten sensibilitetti muuttui. Heitä kiinnostavat nyt hiukan eri asiat kuin ennen. Heihin vedotaan toisella tavalla kuin aikaisemmin.
Sensinibiliteetin muutosta seuraa kenties mentaliteetin muutos, ja se on seuraava vallankumous.
Näin oppisanojen käyttäminen on auttamatonta, koska suomeen ei ole vielä keksitty vastaavia käsitteitä. Sensibiliteetti on aistimiskyky + tuntemistapa + herkkyys. Mentaliteetti on tapa käsitellä ja kestää maailmaansa. Sokea arvovaltaan vetoaminen on sensibiliteetin heiveröisyyttä. Virkavaltaisuus on mentaliteetti.
KOULUKIRJAT JA POPULAARITEOKSET ovat historiassa ehkä vielä tärkeämpiä kuin hyvät tutkimukset, koska ne lyövät lukkoon vallitsevan ja virallisen mielipiteen.
Ongelma ei ole kirjoittajien. Koulukirjoihin pannaan vain se, minkä kouluhallitus sallii. Suurille markkinoille tähdätyn teoksen on täytettävä kustantajan asettamat tavanomaisuuden vaatimukset. Tiedon tulee olla normaalia ja normalisoitua.
KOLLEGANI Heikki Halila on kysynyt kirjoituksissaan ja keskustelussa, mitä tapahtuu runsaan kuukauden kuluttua, kun jatkosodan alkamisesta tulee viisikymmentä vuotta. Viimeistään Jokipiin tutkimus Jatkosodan synty on selvittänyt tapahtumat yksityiskohtia myöten. Tuleeko uusi tulkinta syrjäyttämään vanhan, jonka mukaan jatkosota päättyi surkeasti koska se alkoi "vääryydellä", pienen piirin sopimalla hyökkäyksellä?
Syntyykö uusi romaani, joka oikaisisi Tuntemattoman sotilaan nokkapainoisuuden. Tuntematon loppuu hiipuen sotilaalliseen tappioon eikä siinä ole hiiskahdustakaan U-aseman taisteluista, joihin romaanin esikuvana pidetty JR 8 osallistui.
Jatkosota ei päättynyt sotilaalliseen voittoon. Hyökkäys torjuttiin Viipurinlahdella, Talissa ja Ihantalassa, Vuosalmella ja U-asemassa Loimolan-Pitkärannan. Hyökkääjä joutui luopumaan itse ilmoittamistaan tavoitteista. Siltä jäi valtakunnanraja saavuttamatta muualla paitsi Ilomantsissa, jossa hyökkääjät tuhottiin. Neuvostoliitolta ei enää liiennyt todellisia hyökkäysjoukkoja Valko-Venäjälle eikä kohti Berliiniä suunnattavaksi. Valiojoukot oli tapettu.
EN JUHLISI jatkosodan enkä minkään sodan alkamista. Juhlistelu ei tuntuisi hyvältäkään. En toisaalta yhtyisi kansalliseen, 50-vuotiseen itseruoskintaan. Siviili- ja rikosoikeudellisesti on vaikea puhua vastuusta, ellei toisintoimimismahdollisuutta ollut. Sitä ei ollut, kun tuli juhannus 1941.
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
NIMI ON MERKKI
ERÄS YSTÄVÄ osoittaa elegantisti senaattoriksi nimittämisensä vaikutuksen sanomalla puhelimessa:"Kooär täällä, terve."
Virkamiehet käyttävät initiaaleja etu- tai sukunimen sijasta puhuttelun ongelman kiertääkseen. Tapa on tullut käytännöstä merkitä toimituskirjojen konsepteihin nimien sijasta nimikirjaimet. Nykyisin tapa korostaa korkean virkamiehen korkeutta. Ennen vanhaan osakuntatoverit katsoivat jossain vaiheessa tulleensa niin ylhäisiksi, että rupesivat käyttämään toisistaan etunimien alkukirjaimia:" Terve, Yypee!" "Peekoo on matkoilla."
Yhdysvalloissa ovat toimineet presidentteinä muiden ohella Woodrow Wilson, Coolidge, FDR, Truman, Ike, JFK, LBJ. Ranskassa de Gaullea lukuun ottamalla ja Saksassa hallitusherroilla on sukunimi ja usein myös etunimi. Diktatuurimaissa nimen korvaa kekseliäs titteli, joka useimmiten tarkoittaa johtajaa - El Caudillo, Il Duce. Vanhoilla bolsevikkijohtajilla oli romanttissointiset taiteilijanimet, kuten Lenin, Trotski, Stalin. Kekkonen tiettävästi halusi olla UKK ja Karjalainen AKK, eikä sanomalehtien toimitussihteereillä ollut mitään sitä vastaan. EKV:ksi mainittu henkilö ryhtyi viisaasti Eeva Kuuskoskeksi.
TAANILAN HANNU sanoo radiossa "Kekkosen Urho", koska kukaan muu ei sano niin. Kirjoittamalla "Taanilan Hannu" viestitän, että tunnen hänet ja arvelen, että hän on mies siinä kuin muutkin. Normaalisti tuo henkilö on "Taanila" ja asiallisessa yhteydessä etunimi käy sukunimen edellä.
Saarikosken Pena neuvoi pakinassaan antamaan vaikutelman, että tuntee jonkun poliitikon, lausumalla tämän nimen yhdyssanana etunimeä painottaen:"AARREsimonen."
SAVOSSA on vallassa venäläinen perinne. Tutusta ihmisestä ei juurikaan käytetä allakan mukaista etunimeä, vaan Jaakko on Jassi, Esko on Esukka ja Eero Ierikka. Jopa Lada-auto on "Latukka".
Suuremmissa yhteyksissä pelkän lempinimen käyttämisestä voi jäädä kiinni. Oma kustantaja voi mainita "Väpin" asioista, mutta kaikki muut puhuvat Väinö Linnasta.
SILLANPÄÄ tähdensi nimien suhteellisuutta ja muuttuvuutta. "Miehen tien" päähenkilö on romaanin alussa isännyydestään huolimatta vielä "varsamainen", ja niinpä hän ei ole kyläläisille Ahrola, vaan Ahrolan Paavo.
"Hurskaan kurjuuden" päähenkilön sukunimi vaihtuu romaanin aikana asuinpaikan mukana kolme kertaa: Nikkilä, Tuorila, Toivola. Uittotöissä hän saa salanimen "Johannes Kastaja". Hänen etunimensä kertoo hänen yhteiskunnalliset vaiheensa. Kirja alkaa:" Toivolan Jussi, Juha, Janne - kirkonkirjojen mukaan Johan Abraham Benjaminpoika - oli vanha vastenmielisen näköinen äijänrahjus."
Kun "Johan" on alaikäinen tai narrattava, hän on Jukka tai Janne. Miehuudessaan hän Juho ja vanhuudessaan Juha.
"Hurskaan kurjuuden" lopun teloituskohtauksessa "Juha" kannattelee verilammikossa viheliäisiä alushousujaan ja ilman mitään viimeistä ajatusta kuoleman olotilaan astuu "Jussi". Kuolleeksi todetaan "Johan Abrahaminpoika".
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
SUORAMYYNTIÄ
EN ONNEKSENI OLE puhelinmyyjien listoilla. Postitse tulee kohtuullisesti osto- ja tilaustarjouksia. Ovellemme eivät myyntimiehet ole syrjäisen sijainnin vuoksi löytäneet lainkaan. En muutenkaan tunne olevani kuluttajana sen suojan tarpeessa, jota viranomaisilla on tarjolla. Hinnoittelulla rosvoaminen ei kuulu kuluttajansuojan piiriin.
Kuluttajansuojaa, kuten posti- ja puhelinmyyntiä, oikeusapua, tasa-arvoa, tietosuojaa ynnä muita keskeisiä asioita koskevat lait ja valvontaelimet on perustettu huomattavalla metelillä. Tässä taloudellisen ahdingon, monikansallisen väkivallan ja rikollisuuden maailmassa ne epäilemättä ovatkin asioista tärkeimpiä, eikä lomauttaminen tai virkojen lakkauttamisen uhkaa tämän alan virkamiehiä.
Tuhannet, kymmenet tuhannet marssivat kilometritehtaalle vailla käsitystä tulevaisuudesta. Viranomaiset keskittävät tarmonsa lupiin, käskyihin ja kieltoihin. Tuomioistuin tekee vakavan harkinnan jälkeen ennakkopäätöksen jonkin helyn kieltämisestä kirjan tai lehden tilaajalle annettavana kylkiäislahjana. Siihen meillä on organisaatio ja miehitys; työ ja toimeentulo taas on jokaisen oma ongelma.
Tarpeettomia organisaatioita voitaisiin perustaa lisääkin!
KOULUTEKOHAMPAAT olisi oivallinen idea. Ne olisi saatava maksuttoman terveydenhoidon piiriin. On jotenkin niin epäasiallista mennä ekalle luokalle ilman etuhampaita. Vauvatekohampaita voisi myös harkita.
Todellinen joka kodin työturvallisuusidea olisi kätevä vauvapakkopaita. Jos sellaisen onnistuisi yhdistämään syöttötuoliin, se säästäisi hintansa pelkkinä siivouskuluina käden käänteessä, hävitetyn irtaimiston arvosta puhumattakaan.
JUOPPOKYPÄRÄ on vielä toteuttamatta. Kevyt styroxrakenne voisi olla sopiva.
Ensin tuli kypäräpakko moottoripyöräilijöille ja sitten mopoilijoille. Tuomioistuimet ovat miettineet otsa rypyssä, onko luvattomasti mopon kyydissä olevan käytettävä sakon uhalla kypärää. Polkupyöräilijän kypärät ovat jo aivan tavallisia, vaikkei käyttöpakkoa ole, ja vauvakypärät ovat kovaa vauhtia yleistymässä.
Seuraava uhanalainen laji on juopot. Sosiaalihallitus, joka kantaa murhetta niin moninaisesta, voisi panna ajatuksen pyörimään. Kansantaloudellisia säästöjä vähempinä kallovammoina ja kuhmujen määrän romahtamisena! Kypäräpakko kaikille juopoille. Tehoiskuja ja ratsioita perjantai-illan juniin ja linja-autoihin. Rikesakko auki jääneestä leukaremmistä ja rangaistusmääräys suojavarusteen puuttumisesta.
Kohtuullisesta korvauksesta olen valmis postittamaan asianomaiselle ministeriölle tai keskusvirastolle edellä esitetyistä uudistuksista laatimani säädösluonnoksen, jonka nimi on Esitys ehdotukseksi eräiden henkilökohtaisten suojalaitteiden käyttöönottamisen tehostamisesta.
Luonnos on laadittu valtioneuvoston virallisohjeita ja systematiikkaa noudattaen. Tätä sanomalehtikirjoitusta voi tilata kuluttajansuojalain 6 luvussa määrättyä menettelyä noudattaen erikseen säädetylle Kuvailulehdelle tulostettuna kirjoittajalta.
TÄNÄÄN MAANANTAINA
Jukka Kemppinen
KUIN SCHUBERTIA
Kun kuulee iloista musiikkia ja tulee surulliseksi, soitto on Schubertia.
Jos jonkun mielestä korea turhuus on "kuin Schubertia", se on erehdys. Schubertin väitetty vähäpätöisyys on ehtymättömyyttä. Hänen rakenteittensa epäilty harvuus on sitä, että kun laulu tulee valmiiksi, hän kertaa sen ja siirtyy viipymättä säveltämään seuraavaa laulua.
ISAAC BASHEVIS SINGER toimii kirjallisuudessa samalla tavoin kuin Schubert musiikissa helpon kauneuden ja keveyden keinoin. Geometrisen sommittelun ja kehittelyn tilalla on melodioita, ihmisyyttä, ihmisen asioita, leikkiä, oikkuja ja arvoituksia.
Singer saa mieleensä hautaamisen. Hän ilmaisee sen mainitsemalla, että kadulle nietostunut lumi oli haudannut autot. Kymmenen sivun kuluttua joku kuolee.
Jos aurinko toisi hänen mieleensä veren tai appelsiinin, hän ei sanoisi, että veren punaan laskeva aurinko oli kuin appelsiini. Hän kertoisi, että nainen leikkasi sormeensa kuoriessaan illalla appelsiinia.
SCHUBERT kuulostaa enemmän maiseman väreiltä ja varjoilta kuin häntä vanhempi musiikki, jossa värit tulevat arkkitehtonisesti. Nyt kun kaikkien käsketään 200-vuotisjuhlan vuoksi päihtyä Mozartista, kannattaa maistaa Schubertia. Hän on aina nuori, hyvin kehittynyt ja hedelmäinen.
Hänen pianomusiikkinsa tarhureista taitavimmat ovat Brendel, Richter, Pollini ja Rubinstein. Nykyisistä esiin pyrkii muuan Dalberto-niminen.
Nimet kannattaa muistaa, sillä myös pianomusiikki on yllätyksiä täynnä. Esimerkiksi Pollini soittaa turhaan Beethovenia. Beethoven ei vastaa.
OMIIN HAUTAJAISIINSA Schubert valmistautui lukemalla Fenimore Cooperin Viimeistä mohikaania.
Jukka Kemppinen
HATTU JA TUKKA
KAMPAUS JA PÄÄHINE eivät mahdu samaan päähän. Kun huimat kampaukset ovat muodissa, kuten viime vuosisadan lopussa ja taas 1950-luvulta alkaen, hatut eivät ole muodissa.
Miesten hiuksilla voi olla sama tehtävä kuin päähineellä, toimia sosiaalisena merkkinä. Liehuvat hiukset ja yleinen pitkäkarvaisuus kertovat vastaantulijoille, millaisesta henkilöstä on kysymys. Viestin taiteellisesta henkilöstä voi välittää myös baskeri, joka baskeihin viittaavasta nimestään huolimatta muistuttaa hälyttävästi menneisyyden säätyläisten ja oppineiden pehmeitä sisätilojen päähineitä.
HATTU kuului vain säätyläiselle. Rahvaanmiehet käyttivät lakkia, neidot huivia ja naineet naiset myssyä. Vuosisadan alun knalli oli hampuusien ja jätkien suosiossa, koska se oli hattu ja hatun käyttäminen oli sakilaiselta röyhkeää säätyvallan anastamista. Täsmälleen sama ilmiö toistui 1950-luvun lättähattumuodissa. Nuoret ottivat käyttöön vanhempiensa asusteen ja murjoivat sitä.
Ensin hattu oli vapaan ja huiman miehen symboli, niin että Ruotsin vapaudenaikaista puoluetta kutsuttiin hatuiksi viisaiden ja varovaisten myssyjen vastakohtana. Ranskan vallankumous keksi fryygialaismyssyn vapauden symboliksi. Bolsevismi pani hatun pannaan, koska se oli taantumuksen muisto aivan kuten frakki ja iltapuku. Lenin ja Mao esiintyivät aina lippalakissa. Trotski toi käyttöön kauheita muistoja herättävän piippalakin, joka lienee mongolivaikutteinen mukaelma streltsien päähineistä. Stalinin armeija käytti maailmansodan loppuvaiheessa suikkaa ja koppalakkia.
Koppalakki on samanlainen syväsymbolinen asuste kuin ylioppilaslakki, tohtorin hattu, ranskalaisen poliisin ja upseerien pyöreä lipallinen lakki ja englantilaisen poliisin kypärä. Koppalakki oli Suomen armeijassa sodan aikana silmiinpistävä, koska siihen oli oikeus vain esiupseereilla ja ilmavoimien upseereilla. Taustalla häämöttävät aselajipäähineet, kuten Napoleonin vanhan kaartin hirvittävät karhunnahkalakit. Sitä vastoin karoliinien ja Fredrik Suuren kolmikolkkahattu oli korostetun yksinkertainen.
Armeija lietsoo edelleen päähinevillitystä. Vihreät baretit saivat tietynlaisen maineen Vietnamissa ja mustat baretit Vilnassa. Suomen armeijassa on vihreitä, mustia ja tummanpunaisia baretteja, ja YK-joukoilla sinisiä.
KARVALAKKI on samanlainen tuplatukka kuin peruukki. Se oli viimeinen epätarkoituksenmukaisista päähineistä. Armeija kyllä käytti venäläismallista karvalakkia, mutta siviiliin se tuli vasta kun miehet alkoivat 1970-luvulla uudelleen käyttää turkiksia. Aikaisemmin miehenpuolten oli tyytyminen suikan malliseen puskin-hattuun, joka oli siitä erikoinen talvipäähine, ettei se lämmittänyt mitään, tai yhtä hankalaan "mannerheimariin".
Pipo oli alaikäisten ja urheilijoiden päähine, joka ei sopinut aikuisen miehen arvolle, mutta nyt se on levinnyt naisilta miesten yleiskäyttöön pehmeiden arvojen symboliksi. Kustavilaisen ajan puoluemiehet tuntisivat siinä merkkinsä, koska pipo on myssy.
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,30-03,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
PIIKKIIN PISTÄMISESTÄ
SUOMALAINEN OIKEUDENKÄYNTI kehittyy syyttäjän asemaa tähdentäväksi. Syyte voidaan ylemmässä oikeudessa jopa hylätä, jos syytetty on tuomittu sellaisen kertomuksen nojalla, jota hän itse ei ole ollut kuulemassa oikeudessa.
Periaate on oikea ja ihmisoikeussopimukset vaativat sitä. Se vain ei vielä oikein toteudu, koska syyttäjän ja puolustuksen toimet eivät kohoa kovaksi dialogiksi eikä esimerkiksi ristikuulustelua esiinny juuri koskaan. Tuomioistuimet sivuuttavat todistusten ristiriitaisuudet panematta asianosaisia selvittämään niiden syytä. Vanha vuorolukuperinne pitää sitkeästi pintansa.
SYYTE ja siihen liittyvä lainvalinta ovat keskeisiä oikeusturvakysymyksiä. Tässä asiassa oppivainen katse voitaisiin kääntää peräti Yhdysvaltoihin.
Korkeimman oikeuden jäsen William O. Douglas selostaa muistelmissaan "My Court Years 1938-1975" yksityiskohtaisesti, millaiseen mielivaltaan senaatin komiteat ajautuivat muissakin asioissa kuin McCarthyn nimiin viedyissä "kommunistien" noitavainoissa kylmän sodan sytyttyä.
Oikeus sai surmansa, kun syytetyiltä salattiin valtion edun nimessä todisteita eikä syytteitä kytketty lakiin vaan epämääräisiin periaatteisiin, kuten "kumouksellisuus".
Myöskään tuomioistuimet eivät selviytyneet. Rosenbergit teloitettiin sähkötuolissa väärin rakennetun syytteen nojalla. Douglas antoi täytäntöönpanon keskeytysmääräyksen, mutta täysilukuinen tuomioistuin ajoi sen nurin.
APOSTOLIEN TEKOJEN loppujakso on matkoineen, vainoineen ja vaaroineen on kaiken seikkailukirjallisuuden malli ja täynnä ihastuttavia kielikuvia. "Työläs on sinun potkia tutkainta vastaan." "Tutkain" on sama juhtaa ohjaava piikki, kentron, kuin kuoleman "ota", jota Paavali kysyy ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä.
Samassa raamatun kohdassa lausutaan julki Yhdysvaltain perustuslain viidennen lisäyksen ja nykyisen ihmisoikeussopimuksen takaama oikeudenkäynnin perusperiaate - suurin osa "moderneista" periaatteista löytyy sellaisinaan joko raamatusta tai keskiajan isien kirjoituksista.
"Mutta minä vastasin heille: Ei ole roomalaisten tapa antaa ketään alttiiksi, ennenkuin syytetty on asetettu vastakkain syyttäjäinsä kanssa ja on saanut puolustautua syytöstä vastaan."
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
HYVÄÄ, VAPAATA KIELTÄ
VIRKAMIEHENÄ JOUTUU jatkuvasti miettimään, mikä on hyvää, vapaata kieltä, jollaista tulee käyttää viranomaisissa ja virastoissa.
Virkakieltä on haluttu kohentaa opetuksella ja mietinnöin. Vaikka eräät lähtökohdat ovat jääneet epäselviksi, ainakin tuomioistuinten kielenkäyttö on parantunut nopeasti. Nykyistä kieltä vuosikymmenen - kahden takaiseen vertaillessa haluaisi puhua tehokkaasta katumisesta.
Virkamiehet pelkäävät suotta, että heiltä edellytettäisiin tyylillisiä ansioita. Sellaisiin ei pidä pyrkiä. Paras tyyli on niin näkymätöntä, ettei sitä hyväksi huomaakaan. Hyvä viranomaisteksti on kuin turvallinen taksikyyti tai reittilento, joka vie varmasti päämäärään. Surmanajo ja taitolento, lennokkuus ja runoilu saavat kernaasti jäädä skribenttien ja kirjailijoiden asiaksi.
TUOMIOISTUINTEN KIELTÄ on helppo haukkua, jos unohtaa, että sen kielen tarkkuusvaatimukset ovat poikkeukselliset ja kohde hankala.
Hyvää virkakieltä on esimerkiksi Helsingin raastuvanoikeuden käyttämä muutoksenhakuohje. Siinä selitetään ilman sarvia ja hampaita, mitä ihmisen on tehtävä, jos hän haluaa jatkaa juttuaan hovioikeudessa.
Sellainen ohje on helppo kirjoittaa, koska se osoitetaan vain maallikolle.
Tuomioistuinratkaisun laita on toinen. Joku joutuu maksamaan rahaa tai istumaan vankilassa. Lopputuloksen on oltava lasinkirkas - sille viranomaiselle, joka panee päätöksen täytäntöön.
Tuomioistuinratkaisun on kerrottava myös toiselle tuomioistuimelle muutoksenhaun tai muiden samankaltaisten juttujen varalta, miten tähän tulokseen tultiin. Siinä on pakko käyttää kielikuvia, fraaseja ja ilmaisuja, jotka ovat vakiintuneet. Autokorjaamokin tilaa maahantuojalta kiilahihnan mutta ilmoittaa asiakkaalle, että tuulettajan remmi oli rikki, ja ryyppy on käsikirjassa rikastin.
Oikeuttaan hakeva kansalainen jää kolmanneksi. Hänen voi olla vaikea selvittää, miksi tuomio tuli.
YLIMMÄN OIKEUSASTEEN julkaisuissa näkee nykyisin paljon ratkaisuja, jotka on kirjoitettu erittäin hyvin. Esikuvallista asiaproosaa on korkeimman oikeuden tiedonanto 1989:73, jossa mahdollisimman monimutkainen asia - "vakaa hallintaoikeus" eräisiin Ahvenanmaan kruununluontoisiin luotoihin - selvitetään niin järkeenkäyvästi, että ratkaisun luettuaan todella tuntee käsittävänsä, mitä "kruununluontoinen" maa on nykyisessä maailmassa, ja ymmärtää, miksi sellaiseen maahan ei kuitenkaan voi myöntää lainhuutoa.
Sekä ratkaisussa että presidentti Olssonin eriävässä mielipiteessä otetaan avoimesti kantaa lain hämäryyteen, lainsäätäjän tarkoitukseen ja tuomioistuinten tehtävään ja tulkintamahdollisuuksiin. Perusteita esitetään puolesta ja vastaan ja tekstistä tulee sama tunne kuin hyvästä asiaproosasta aina - jotenkin nolostunut: näinhän se asia on, kun se selvästi sanotaan!
&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,25-05,jkmpp,kolumni
Jukka Kemppinen
TÄNÄÄN MAANANTAINA
RAUTATOHVELIT
TURKULAISTEN viime viikonlopun Tolkien-seminaarissa tohtori Vappu Viemerö kertoi psykologina viihteen väkivallasta. Aihe on ongelmana pelottava muun muassa siksi, että jokaisella tuntuu olevan siitä valmiit mielipiteet. Nyt kuultiin painavia tulkintoja.
Yhdet vastustavat kaikkia väkivallan kuvauksia paitsi televisiouutisia. Heitä esiintyy eduskunnassa. Toiset eivät pidä tätä asiaa länsimaisen kulttuurin kohtalonkysymyksenä etenkään verrattuna siihen, mitä länsimaiden reuna-alueilla tapahtuu tänään todellisuudessa. Kolmannet luikertelevat kysymyksestä latelemalla sovinnaisia latteuksia.
Mahtikäskyllä kieltäminen ja pään pensaaseen paneminen ovat vaivattomimpia ratkaisuja. Paha vain, etteivät ne ole ratkaisuja.
TUTKIJA sanoi, että hän kannattaa esimerkiksi Grimmin satuja kaikkine hehkuvine rautatohveleineen, joissa paha äitipuoli sai tanssia itsensä hengiltä. Hän vastusti ja kauhistui television väkivaltaa.
Selitys: kirjaa lukiessaan nuorikin ihminen luo omassa päässään omat kauhukuvansa. Televisiota katsoessaan hän joutuu osalliseksi toisten kuvitelmista. Kylmän väkivaltaviihteen kuvat ovat ihmismielen kolonialisoimista. Jokin kaupallinen valloittaja tulee ja ryöstää mielemme raaka-aineet ja maksaa niistä lasihelmiä.
UNIIN TUNKEUTUJAT eivät ole aina kaupallisia. Jotkut ovat poliittisia. Jotkut ovat hyväntekeväisiä maailmanparantajia. Ei siitä ole niin kauan kun "asiantuntijat" halusivat kirjoittaa kynä savuten vanhoja satuja uusiksi. Lumikki ja äitipuoli havaitsivat molemminpuoliset väärinkäsityksensä, sopivat ja ryhtyivät yhdessä viettämään rakentavaa ja vastuullista elämää. Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.
SENSUURIA JA SÄÄTELYÄ ajatellen yksi ongelma on keksityn erottaminen todesta. Nuoret jotka kiduttavat tovereitaan viihteen kaavoin viiltelemällä eivät ehkä ole oppineet, että tuo toinen vahingoittuu ja kärsii. Toisilta puuttuu oivallus: samalla tavalla kuin minuun sattuu, toisiinkin sattuu.
He yrittävät käyttää "rautatohveleita" käsittämättä, että ne ovat satua eivätkä todellisuutta.
Joitakin lapsia ei ole narrattu tarpeeksi. Ennen vanhaan sadun kertominen ja lapsen hyväntahtoinen narraaminen kulkivat käsi kädessä. Lapsi oppi erottamaan luun lihasta, kananmunan makkarasta.
YKSITYISEN ja henkilökohtaisen väkivaltansa ihminen tarvitsee samalla tavalla kuin hänen unensa ovat kauhuineen osa häntä itseään ja hänen mielensä toimintaa.
Eräs kuollut runoilija - Maila Pylkkönen - oli hyvin erikoinen ja oivaltava ihminen. Hänen ajatuksenkulkunsa ei auennut läheskään aina ensi yrittämällä. Kerran hän selitti, miksi hän ei voi nukkua samassa huoneessa toisen ihmisen kanssa. Se oli hänelle mahdotonta.
"Voisin vahingossa nähdä toisen ihmisen unia."
Maa on ensimmäistä kertaa elinaikanamme vajonnut sota- ja oikeistopropagandaan, ja meitä hallitaan pelottelulla, roskamedialla, amerikkalaisuudella, uskomuksilla ja järjettömillä väitteillä. Lapsilta ja nuorilta on tarkoituksellisesti viety lukutaito, ja heille opetettiin yhteistyön ja luottamuksen tilalle kilpailu. Kirjan sijasta heidän käteensä annettiin kännykkä.
VastaaPoistaNäissä keskustelevissa ja ymmärrystä lisäävissä kolumneissa muistutetaan, että voisi olla toisin.
> "Maa on ensimmäistä kertaa elinaikanamme vajonnut sota- ja oikeistopropagandaan"
PoistaKyllä. Juuri noin.
Keväällä 2022 oltiin sydäntyvinään hirmuisesti, kun eräs kansanedustaja, järkimies, luonnehti meillä vallitsevaa mielialaa "sotapsykoosiksi". "Omaishoitajaa" ja "lepositeitäkin" jo vilautettiin ojennukseksi. Nyt ollaan sitäkin syvemmällä: mieleen tulee luetusta, kuinka muuan herra huusi helmikuussa 1943 Berliinin urheilupalatsissa tuhatpäiselle yleisölleen: "Wollt ihr den totalen Krieg". Korvia huumaava vastaus kuului "Ja!"
Jotain samaa on siinä uhossa, jota saa päivittäin lukea suomalaisten päivälehtien artikkeleista ja verkkosivuilta jälkimmäisten kommenttipalstojen yhdenmukaistetuista "kansan äänen ilmauksista" puhumatta. Näin ne jo menneisyydessä koetut syklit siis tuntuvat pyörivän - kuin ns. Faistoksen diskoksessa.
Heti Ukrainan sodan alussa suuren päivälehden silloinen vs. vastaava päätoimittaja iloitsi siitä, että Paasikiven-Kekkosen linja oli vihdoinkin valmis viskattavaksi historian roskalavalle. Sen ansiosta tavallinen suomalainen kansa sai kuitenkin elää ulkoisesti täysin rauhassa 80 vuotta, mikä on pitkä aika historiassa. Nyt sitten elämme omasta mielestäni vaarallisen, "kiilusilmäisen" ulkopolitiikan aikaa, jota eräät piirit ilmeisesti jo pitkään olivat tavoitelleetkin. Mihin lopulta johtaneekaan - ken elää, näkee.
Maskuliinisen militarismin sijasta on nyt hyvä kääntyä äidin, naiseuden, maaäidin puoleen Faistoksen kiekon mukaisesti.
Poista"RAUTATOHVELIT" havainnollistaa mutatis potandis, että nyt uudelleen julkaistut kolumnit ovat parantavia, katarttisia. Yhteisölle ja yksikölle.
VastaaPoistaTuli sopivasti joulujen välillä, kun ehtii syventyä ja keskustella tästä perheenjäsenten kanssa. On kuin löytäisi aiemmin luettuja tuttuja kirjoja, koska on näitä nähnyt 1990-luvulla. Hesarista ei ole oikein hyvää käsitystä, mutta kulttuuriosasto oli nykyistä vahvempi. Oli hyviä nimekkäitä kirjoittajia, professoreita ja muita asiantuntijoita. Niin oli myös Uudessa Suomessa, joka meille tuli. Professori Kemppisen ajankuvat kuvastavat myös nykyaikaa. Kokonaisuus ja sen synty alkoi askarruttaa. Minä vuosina näitä kaikkiaan ilmestyi, ja onko julkaistu näitten alkamisesta, periaatteista ja loppumisesta jotakin, vaikka lehdistöhistoriassa ja alan selvityksissä tai kirjoittajan muistelmissa? Vissiin kirjoittajaa ei määräilty, mutta oliko hänellä aiheista ja niiden vuorottelusta oma suunnitelma? Aiheita ja asiantuntemusta riittää, käsitelty tulee eläväksi ja alkaa kiinnostaa. Esitys on selvää kuin pässin liha, ei selittelevää eikä yliolkaista. Asenne ei ole alaspäin katsova ja itseä korostava. Poikamme oli professori Kai Laitisen oppilaita ja kertoo Laitisen arvostaneen tätä tyyliä. Eikös Laitinenkin julkaissut Hesarissa. Myös minä aloitin humanistiset opinnot mutta siirryin toiselle alalle. Hyvä joululahja tämä on lukijoille, nyt kun enää harvoin saa lukemista jouluna. Selatessa mietin, onko näistä tiedotettu eri kanavilla ja lehdissä, syytä olisi.
VastaaPoistaToimittajiakin tarvitaan, esimerkiksi kappalejakoa osaavia. Jos on.
PoistaKolumnisti ei ole näissä kirjoituksissa pääasia, niin kuin nykyisin. Nyt toimittajat kirjoittavat itsestään, tunteistaan, kokemuksistaan pitkältä ajalta, lastensa saamasta tai näkemästä koulukiusasta ja siitä, miten rankkoja ja ilkeitä ovat omat muistisairaat vanhemmat. Olen kuullut 50-vuotispuheen, joka kokonaan käsitteli puhujan kävelyä Tampereella juhlapäivänä ja hänen ajatuksiaan ja muistojaan muista asioista kuin juhlakalusta.
VastaaPoistaToinen yllätys on, että kolumnisti ei tässä aineistossa kuvaile taustatyötään ja lähteitten hankkimista. Asiat ovat pääosassa. Joka tekstiä varten kolumnisti on perehtynyt niihin ja niiden taustoihin tiedemiesmäisen tarkoin mutta ei sano saati korosta sitä.
Hyvä oppimateriaali nykyään toimiville ja nykyään opiskeleville tuleville toimittajille.
Kolumnisti pysyy asiassa, mutta mikä se on.
PoistaKolumnisti ei tosiaan ole näissä kirjoituksissa pääasia. Hyvä mentori ja guru ovat läpinäkyviä ja korostavat minuuttaan vain siten eli eivät ollenkaan.
PoistaKemppinen blogissaan: "En halua kirjoittaa toisten asioista, varsinkaan terveydentilaa ja eräitä muita hyvin yksityisiä olosuhteita koskevia." Nyt joka toimittaja kirjoittaa toisten asioista. Useimmin mielestään häijyistä, typeristä ja tarpeettomista ihmisistä, kuten vanhuksista ja omista vanhemmistaan.
PoistaNarrataanko Kemppinen-blogissa lukijaa liikaa? Katso RAUTATOHVELIT.
VastaaPoistaNarrare ei ole narraamista vaan kertomista, jos olen ymmärtänyt oikein. Eli blogi ja kolumni ovat narraatiota, joskus kalastusta.
PoistaKolumnien ja blogin kirjoittajat ovat samannimiset mutta tyystin erilaiset. Kumpi on oikea senniminen?
VastaaPoistaMitä tarkoitat sanalla oikea?
PoistaMoni ei tiedä olevansa sepitetty.
PoistaVaikea ajatella, varsinkaan toisin. Ja puhua, kirjoittaa.
Poista"Mistä ääni meissä tulee? Mitä on silmissä?
Puhe virtaa virtaavassa maailmassa,
puhe virtaa virtaavassa maailmassa
ja sinun täytyy itse tietää miltei kaikki." P. Haavikko
P. Haavikolle: Kuka puhuu, kun me puhumme? Yllä hänen vastauksensa.
PoistaVasen?
PoistaMoni asia vie ajatukset Turingin testiin (kysymykseen ns. "tekoälystä"), myös Paavo Haavikon runo. Lateraalinen ajattelu. Ajattelu on toisinajattelua. Paavo Haavikko lapsuuden oivallus oli "taju". Emme itsekään tiedä, mitä se on, vain sen, että se on.
PoistaKummankin kirjoitukset ovat loistavia. Ne osoittavat sellaista asiantuntemusta, asennetta ja eettisyyttä, joita ei tänään ole juuri missään. Oudoksi hänet tekee se, että hän ei vainoa ketään.
Poista"Taju", se jos on kankaalla makailemassa, voipi sitä rauhassa silloin tutkia.
PoistaEppäelen, että "taju" yksistään Haavikon oivallus olisi.
Haavikko taisi vain jo varhain tajuta kuinka hänellä on tajullisia kykyjä saada sanallisella kikkailuilla mystiikkaan uskovien veret liikkeelle. Ja hänestä itsestään mystisimmistä mystisimmän sanasepän.
Sanoja ja lauseita ken osaa peräkkäin paperille panna, osaa lahjakkaimmissa tapauksissa niiden paikkaa ja merkityksiä myös muutella ihmeelliselläkin tavalla.
Ei silti, hyvä että Paavo tajusi. Niin moni muukin kirjailija. Mm. Kemppinen Jukka.
"Nyt he kyllä ovat jo samaa mieltä kun takki on kääntänyt heidät."
Pitääköhän kirjoittajan väite oikeusoppineiden ja kunnan/valtion virkamiesten aseman eroista paikkansa. Heidän toimintansa vaikutukset näyttävät joka tapauksessa samansuuntaisilta. Onko oikeuslaitos olemassa valtion ja kansalaisen välissä, kansalaista puolustamassa, vai sahataanko kolumnissa lukijaa linssiin. Ehkä ei pidä luottaa kirjoitukseen vaan elävässä elämässä nähtyyn.
VastaaPoistaTässäpä kirjoitus joka on ollut jo aikoja ajankohtainen jonka juha on kuitenkin julkaissut vasta tänään:
Poistahttps://puheenvuoro.uusisuomi.fi/juha-hartikka/lain-tulkinta-on-virkamiehen-laittomuus/
Tuossa edellä menevät tuomarit (joista Kemppinen oli kurjoittanut) ja oikeusoppineet sekaisin. Vain pieni osa oikeusoppineista on tuomareita.
PoistaJa Kemppiselle sellainen kommentti, että hallintovirkojakin on kovin monenlaisia. Läheskään aina esimiehellä ei ole kummoistakaan käskyvaltaa yksittäisessä asiassa, kun lakia kuitenkin on itsekunkin tarkoin noudatettava ja virkavastuu jää ratkaisevalle virkamiehelle. Näitä on kuntapuolellakin, siis sellaisia lakisääteisiä tehtäviä, joihin ei kunnanhallituskaan saa puuttua (kuten Nauvossa äsken).
Ovatko tuomarit ja oikeusoppineet sekaisin?
PoistaPyyntö
VastaaPoistaMillään ei löydy mistään linkkiä sivuille, joissa on Kemppisen kuvia ja runoja, ellei niiden lisäksi romaanikin. Linkki on ollut tässä blogissa, mutta nyt se ei nouse esille. Se on ollut tallella monessa muussa paikassa, mutta se on kadonnut.
Kun saimme arvokkaat kolumnit, pyydän hyväntaihtoisesti ja kauniisti, että saisimme uudelleen luettavaksi myös kaunokirjallisen materiaalin.
Kemppinen kirjoittaa blogissa: "Kirjallisuutta ei pidä kirjoittaa, ellei ole pakko." Toivon hänen ottavan huomioon, että sitä on pakko lukeakin, ja antavan siihen avaimet. Emme käytä niitä väärin. Mikä olisikaan niiden väärinkäyttöä.
Sokrates on oikeassa. Taidokas mutta hullu runoilija ei menesty. Onnistua voi vain heikko ja tahraton sielu, jossa jumalat herättävät kiihkon oodeihin ja joka voi siten vaikuttaa tuleviin sukupolviin. Mutta hänen on ihailtava esi-isien urotekoja. Vain jumalista peräisin oleva hulluus innoittaa suureen runouteen. Silloin järki ja puhdas tieto yhdessä auttavat näkemään ei vain ilmiöiden vaan tosiolevan ytimeen. Järki ja hulluus ovat hyvä yhdistelmä runoilijalle. Hänen on pakko kirjoittaa, ja lukijan pakko lukea. Siksi nämä on saatettava lukijan ulottuville.
PoistaSamaa kuin Sokrates, Rumi.
PoistaTiäksää tuanoi lisää korkeantason dzhournalismia! Mieleen palaavat wanhat ajat, jolloin paperisia lehtiä ilmestyi monia ja niissä oli eteviä kynäilijöitä. Chapeau! Kiitos maestrolle!
VastaaPoistaJännä yksityiskohta timpurinkynässä on sen leveys ½ englannintuumaa ja sivusta katsoen ¼ tuumaa. Millietreinä 12,7 ja 6,35.
VastaaPoistaMitä jännää tuossa on?
PoistaRiippuu minkä vuoden englannintuuman. Amerikan ja Englannin tuumat olivat hieman eri mittaiset vuoteen 1933 asti, ja kumpikaan ei ollut 25,4 mm. Amerikassa kaikki oli isompaa, niinpä tuumakin oli 25.4000508 mm kun se Englannissa oli 25.399977 mm koska metrikepin pituus mitattiin eri lämpötiloissa.
PoistaJospa nuo ovatkin Venäjän tuumia.
PoistaTuumasta toimeen sanoi Pikku Tappinen. (Duumastakin olisi voinut sanoa...)
PoistaNäitä tekstejä on hyvä esitellä, sillä kokonaisuutena ne ovat varsin tarkka- ja kaukonäköisiä. Ehkä EY:tä koskevissa teksteissä on eniten ristiriitaa toteutuneen historian kanssa:
VastaaPoista1) Toisin kuin blogi-isäntämme epäili, EU ei vaikuttanut epäkaupallisiin julkisyhteisöihin juuri lainkaan. Kaupalliset julkisyhteisöt ja liikelaitokset kokivat valtavan mullistuksen, mutta ne julkisyhteisöt, joilla ei ollut kaupallista tehtävää, saivat säilyä EU:n puolesta ennallaan. Uusiakin julkisyhteisöjä on ongelmitta tämän jälkeen luotu. Meillä ei 1990-luvun alussa tajuttu, miten valtavan monimuotoinen EU:n jäsenmaiden hallintokulttuuri oli. Ei unionissa ollut kenelläkään halua tai kykyä alkaa yhtenäistää sitä, kunhan sisämarkkinat toimivat. Vielä vähemmän haluttiin puuttua julkisen vallan ja kirkkojen suhteeseen, joka on melkein kaikkialla vähän erilainen, ja pitkän historiallisen kehityksen tulos. Asialla ei ole merkitystä sisämarkkinoiden toimivuudelle, joten se on saanut jäädä jäsenvaltioiden omaksi asiaksi.
2) Blogisti tajusi vahvasti sen, että EU:hun liittyminen sisälsi ristiriidan perustuslakimme suvereniteettiperiaatteen ja perinteisen normihierarkiakäsitteen kanssa. Tosiasiassa asialla ei ole hirveästi ollut väliä, koska asia on niin tärkeä. Kukaan ei uskalla tosissaan joutua tilanteeseen, jossa jäsenmaan perustuslaki ja EU-velvoitteet olisivat ristiriidassa. Puola on sellaisessa tilanteessa, mutta sielläkin asia ratkennee, kun komissio kuittaa riidan kohteena olevat sakot muista Puolalle menevistä maksatuksista ja Puola protestoi. Todellista kriisiä tästäkään ei synny.
3) Venäjän vankiloita koskeva huoli oli aiheellinen, mutta ei ole osoittautunut merkittäväksi. Yhtään suomalaista ei ole luovutettu Venäjälle oikeudenkäyntiä varten eikä sellaista ole kukaan tainnut edes ehdottaa, koska Venäjä ei ole missään vaiheessa tehnyt tosissaan yhteistyötä rikosasioissa.
Ei tullut tuohesta takkia mutta takista tuli hyvä juttu. Ei noiden kaikkien sanojen alkuperää ole tullut ajatelleeksikaan. Nykyisin ei tarvita monia eri takkeja, ellei käytä jotain univormua tai liiku seurapiireissä. Kevytuntuvatakki on riittänyt useimmille viime vuosina, lyhyt tai pitkä. Kevät/syystakkia ei taida kukaan käyttää arkisin.
VastaaPoistaNyt talvi näyttää kuitenkin hätyyttelevän sen verran, että on kaivettava esiin paksumpi pomppa mutta ei sentään turkkia, elleivät ne karvat ole piilossa sisäpuolella. 60-luvulla kollegalla oli puoliturkki oselotin nahkaa, kadehdittavan kaunis. Silloin ei vielä puhuttu harvinaisten lajien kadosta. 80-luvulla oppilaat kävivät jo koulun vahtimestarin kimppuun, noin sanallisesti, kun hänellä oli puoliturkki minkistä. Eräs opettaja taas puolustautui hyi-huutoja vastaan, että hänen kultalammasturkkinsa on tavallisesta tuotantoeläimestä. Olivathan ne turkit lämpimiä silloisissa pakkasissa mutta raskaita.
Ilman aasinsiltaa on pakko vielä mainita NRK-TV:n uusi sarja "Valta", "Makta". Katsoin sen Areenasta parina päivänä ja ilahduin, että jatkoa on jo tulossa tammikuun alussa, ainakin Norjassa. Minusta hyvä satiiri, vaikka 70-luvun poliitikko-äijiä pantiinkin aika halvalla, mutta jännite säilyi. Totta vai tarua, voi tietysti kysyä. Molempia, mutta todellisten henkilöiden esittämisessä on tietysti sudenkuoppansa. Arbeiderpartietin veteraanit ovatkin protestoineet, mutta Gro Harlem Brundtland sanoo tunnistavansa itsensä. Hänet esitetäänkin lähes täydellisenä, mutta jatkossa tulee kuraakin. Ja oikeiston johtajakin on mukana. Hyvän aiheen ovat keksineet, GHB:llä on ollut pitkä ura, aiheita riittää. Norjassa sarja on ollut "seersuksess" ja valittiinhan se Cannesissa parhaaksi TV-sarjaksi.
Rikoksen tunnusmerkit täyttyvät selvimmin orjien (työttömät, dosentit, omaishoitajat ja vanhukset) toiminnassa. He työskentelevät ilmaiseksi eivätkä maksa siitä lahja- ja muita veroja. Tämä tulee kalliiksi yhteiskunnalle ja veronmaksajille ja koska tästä ei käydä oikeutta, juristeille ja oikeuslaitokselle. Sama koskee assistenttien ja yliassistenttien suurta korvauksetonta ylityömäärää.
VastaaPoistaNo joo, osuvaa läppää. Mutta oikeuslaitokselle jokainen todellinenkin asiakas on vahva nettomeno. Asiakkailta (siis edes jotenkin maksukykyisiltä) valtiolle perittävät pienet vakiomaksut ovat vain pisara kuluista. Ja veroistahan se rahoitus tulee, mutta ei usein riitäkään. Jos "juristeilla" tarkoitetaan asianajajia, rahaliikenne onkin sitten aivan toisentasoista.
PoistaNyt ymmärrän että työttömän dosentin omaishoitajavanhuksen tuomiot ja rangaistukset ovat yhteinen hyvä, heidänkin. Mitäs ovat taparikollisia ei hyvä.
PoistaLakimiesliiton nimenmuutos Juristiliitoksi aiheuttaa suurta sekaannusta. Monet samaistavat Juristiliiton Asianajajaliittoon.
VastaaPoistaIsraelissa oikeusministeri syyttää tuomareita vallan anastamisesta. Onko tuomari se joka istuu lakituvassa jakelemassa tuomioita? Täytyy sanoa, että en ole huomannut nimitysten tai nimikkeiden useutta. Olisiko pieni selvennyt asiasta paikallaan, vai tietävätkö kaikki minua lukuunottamatta mistä on puhe. Lakimies, juristi, oikeusoppinut, asianajaja. Tarkasti miettiessä huomaa, että on jonkinlainen käsitys näiden sanojen tarkoitteesta, mutta ei varmasti kovin tarkka.
PoistaAsianajaja ei ole tuomari, tuomari ei ole asianajaja. Kummatkin ovat lakimiehiä eli oikeustutkinnon suorittaneita eli "oikeusoppineita". Lakimiestehtäviä on toki paljon muitakin, ja suurin osa ei ole sen enempää tuomareita kuin asianajajiakaan. Lakimiesliitossa on runsaasti enemmän jäseniä kuin Asianajajaliitossa, vaikka edellisessä jäsenyysprosentti onkin pienempi. Juristi on siitä hankala sana, että se periaatteessa viittaa koko lakimieskuntaan, kuten Lakimiesliiton uudessa nimessä, mutta kansan kielitajussa se usein viittaa asianajajiin (tai ns. lupalakimiehiin, jotka tekevät samantapaista työtä kuin asianajajat, olematta asianajajia). Oikeusoppinut-sanan käyttötaajuus taas on kai suurimmillaan oikeustieteen professorien kohdalla, siis mediassa ja tavallisessa puheessa.
PoistaYhtä sekavaa kuin sotalaitoksen arvot.
PoistaEmme ole tuomareita, olkaamme siis asianajajia.
PoistaJokainen on asianajaja paitsi tuomari. Hän ajaa muuta kuin asioita.
PoistaAsianaja-nimikkeellä on lain suojaama monopoli.
PoistaIsraelin ministeri tarkoitti tuomareilla maan Korkeinta oikeutta. Ei siis siellä kollegiona istuvia yksittäisiä tuomareita henkilöinä. Arvosteli siis ylintä oikeusinstutuutiota. Aiheena oikeusvaltion ylläpito. Ei kovin outoa meilläkään.
VastaaPoistaJoka maa katsoo olevansa oikeusvaltio.
PoistaTuollahan siitä juuri on kova maata jakava riita.
Poista"Joka maa katsoo olevansa oikeusvaltio." Tuollainem nihilistinen ajatus romuttaa koko asian. Siis että esimerkiksi Suomi ja Putinlandia ovat oikeusvaltioina yhtä hyviä. Väistämättä tarvitaan siis myös ulkoisia vahtikoiria.
Poista