Joululukemista

 Nämä tekstiti ovat 1990-öuvuöta, muutama 2000-luvun ensimmäisiltä vuosilta, kaikki ajalta ennen tämän blogin aloittamista. Ne ovat ilmestyneet Helsingin Sanomissa ja muutamissa muissa lehdissä. Valintaperuste oli suhteellisen helppo muunnettavuus – Microsoft on pitänyt huolen siitä, että Word 6:ta ei voi suoraan lukea nykyisellä Wordilla, ja Helsingin sanomat on pitänyt huolta siitä, että yleisön käytössä oleva sinänsä hieno arkisto (Aikakone – HS:n tilaajille) on skannattu niin heikolla resoluutiolla, että sisältöä voi lukea mutta käytännössä ei muuntamaan pdf:ksi.

EX LIBRIS

 

Jostain syystä ”liber” on kirja, ”libri” on lapset ja ”libra” vaaka. Lisäksi ”liber” on adjektiivina ”vapaa”. Vaaka puolestaan on oikeuden tunnus. Sillä on roomalainen historia. Roomalaisilla oli tasavallan aikana tapana tehdä vakavat kaupat preetorin edessä heittämällä vaakakuppiin kauppahinnan vertauskuva, helisevä vasken palanen. Ja mitä miekkaan tulee, joka vaakaan yhdistettynä on Suomessakin tuomarin tunnus, Rooman historia kertoo ikävästä tapauksesta, jossa sotasaalista mitattaessa voittaja karjahti: ”Voi voitettuja”, ja heitti vastapainoksi miekkansa vaakakuppiin.

Jossain vaiheessa elämää teki mieleni laulaa aseista ja miehistä. Niin on laulettu ennenkin. Sitten se ajatus vanheni. Ehkä vanhenin itsekin. Sodista tuli kuluneeksi viisikymmentä vuotta ja sekin tulkinta, jota olin kirjoittamalla kannattanut, saavutti yllättävän yksimielisyyden. Se että Suomen kimppuun hyökättiin vuonna 39 ja että aseet ja miehet pelastivat maan vuonna 44. Yhtä vähän kuin meidän on kiittäminen ketään nimeltä tunnettua bolshevikkia itsenäisyydestä, joka monien hämmästykseksi saatiin marraskuun lopussa vuonna 17, yhtä vähän suurvalta säästi meitä kesällä 44 omasta vapaasta tahdostaan.

Ihmisen elämässä ja mielessä voi tapahtua pommituksia, suurtaisteluita, sisällissotia. Voi käydä niin että hänestä jää jäljelle vain rauniot, joissa esiintyy sattumanvaraista, alkeellista elämää. Joku koettaa keittää kattilassa vettä polttamalla pyhäinjäännöslippaasta lyötyjä puunsälöjä ja kiukuttelee siihen kiinnitettyjä jalokiviä ja kultaa, joiden takia puu ei pala kunnolla.

Tätä vertausta on käytetty taiteessa usein. Oikeastaan kärsivä Kristus, jopa Matthias Gr¸newaldin kauhistuttava ristiinnaulittu, on kärsivän maailman, ihmisen kuva. Katso ihmistä.

Vuosikymmeniä sitten elokuvateattereissa näytettiin filmiä ”Hiroshima, rakastettuni”. Sen oli ohjannut uuden aallon mies Alain Resnais ja oikeastaan nimi olisi täytynyt suomentaa ”Hiroshima - rakkauteni”. Japanilainen kaupunki ja ranskalainen nainen kokivat saman kohtalon.

Pienen ja suuren välillä esiintyy vastaavuutta ja samanmuotoisuutta. Olen nyt itse kirjoittanut kirjan, jonka nimeksi tuli ”Elämän varjo”.  Se kertoo sinänsä vähäpätöisistä asioista, jotka ovat erittäin suuria minulle. Se kertoo vaimoni kuolemasta ja siihen johtaneista sairauden vaiheista, ja ajasta kuoleman jälkeen, ja sitten seuranneesta, toisenlaisesta elämästä.

Että ihmiset kuolevat, välillä myös ennen aikojaan, se ei ole uutinen. Siitä on tavallaan turha tehdä numeroa, kuten omastakaan odotettavissa olevasta, kuvitellusta kuolemastaan. Mutta ihmiset eivät toimi ne. He kokevat nämä asiat täydellisinä, kokonaisina, tuhoavina.

Niinpä silloinkin, kun lauletaan aseista ja miehistä eli siis sodasta, päällimmäisenä ovat usein tunteet, kuten isänmaallisuus, uhrimieli, pelkuruus ja antautumisen mieliala. Syvärakenteen määrää kuolema, joka riehuu.

Läheisen omaisen lopun tarinan maallinen ja hengellinen kertomus antaa tilaisuuden sellaisen kirjallisuuden kirjoittamiseen, joka on ainakin eräältä osaltaan tosi: kun tarkoin katsoo, näkee aina kuoleman.

 

Jukka Kemppinen:

Nuijamieheksi luotu

Heikki Ylikangas, Väkivallasta sanan valtaan. Suomalaista menneisyyttä keskiajalta nykypäivään. WSOY

 

”Nuijamieheksi luotu” oli historiantutkija, vapaaherra Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen, joka julkaisi suomen kielellä muun muassa tutkimuksen nuijasodasta. Hän päätyi olemaan jokseenkin pysyvästi eri mieltä mahtavien henkilöiden kanssa ja ajettuaan varhain suomalaisuutta hän joutui nuorten suomalaisuusmiesten hylkäämäksi ja halveksimaksi.

Heikki Ylikangas on historiantutkija ja kirjailija, joka on julkaissut muun muassa tutkimuksen nuijasodasta. Sekä julkisuudessa että hiukan suppeammissa piireissä hänet tunnetaan nuijamiehenä, jota on helppo vitsikkäästi verrata 1500-luvun kapinallisiin tai 1800-luvun puukkojunkkareihin.

Ylikangas on Pohjalainen, Ylihärmän Kankaan kylästä. 

Pohjalaisuus on tuottanut ehkä niukalti suomenkielisiä kirjailijoita mutta joukon kuuluisia poleemikkoja, kuten J.V. Snellman, Santeri Alkio, Artturi Leinonen ja Vihtori Kosola. Näille neljälle oli yhteistä helppous ryhtyä sanoista tekoihin. Alkio oli perustamassa Maalaisliittoa, joka ei ollut alkuunsa poliittinen puolue, vaan kansanliike. Leinonen oli jääkärivärväri ja samoin oli Kosola, joka saavutti sitten kuuluisuutta Lapuan liikkeen johtohahmona.

Myös Yrjö-Koskinen oli pohjalainen, vaikka hänen kotipesäkseen tuli Hämeenkyrö. Hän oli syntynyt, käynyt koulunsa ja toiminut opettajana Vaasan lukiossa ja oli Pohjalaisen osakunnan suuria nimiä.

Olen muuten itsekin veden kuljettama pohjalainen naapuripitäjästä Kauhavalta. Perinne on, ettemme me kauhavalaiset lähesty hämräläisiä, muuta kuin kirveen kanssa. Ovat he niin hankalaa väkeä.

Tästä ilmiöstä Ylikangas on kirjoittanut purevimman artikkelinsa selvitellessään Ilkka-lehden kirjoittelua hänen vapaussota-teeseistään. Vihollisleirin puolelta mainitaan henkilöitä, jotka ovat kotoisin Lapuanjoen toiselta puolelta, huutoetäisyyden päästä. 

Mutta nyt tehdään toisin. Ihminen voi olla tappelupukari pelkkää julkisuuden kipeyttään tai siksi, että hän on syystä tai syyttä vakuuttunut omien kykyjensä ylivertaisuudesta. Hän voi olla taistelija myös siksi, että hän kantaa tunnossaan tuomion. Hänen on puhuttava asioita myöten, ei miehen mieltä myöten.

Tämä on kunnioitettavaa. Tämä on Yrjö-Koskista. 

Usein toisinajattelija osoittautuu narriksi, joka näpertelee tuulettimen kimpussa kuvitellen olevansa Don Quijote taistelussa tuulimyllyjä vastaan. Usein kysymyksessä on naamioitu fanaatikko, jolle jokin ajatusrakenne on niin iso, että hän puhuu sitä yöt ja päivät, valveilla ja unessa.

Nyt on silti syytä ottaa esiin suomalaisten toisinajattelijoiden lyhyt historia. En puhu vielä Ylikankaasta enkä siis vertaa, mutta meillä esiintyi sotien jälkeen koko joukko ”huonomaineisia”henkilöitä, jotka todettiin aika yksimieliseesti todellisuudentajultaan vajavaisiksi. Eivätkä he kaikki olleet äärioikeistolaisia, vaikka moni oli. He kirjoittivat asioista, joista ei haluttu tietää.

Epämiellyttävät näkemykset ja ikävät mielipiteet voivat osoittautua oikeiksi. Nyt toisinajattelijoiden kaartiin kuuluvat esimerkiksi Pentti Linkola, Paavo Haavikko, Erno Paasilinna, Keijo Korhonen ja Heikki Ylikangas. Kolme ensin mainittua esittävät ajoittain maailmanselityksiä ja ovat mielestään oikeassa siinä missä muut ovat väärässä. Lisäksi se he ovat tavattoman hyviä sanankäyttäjiä. 

Ylikangas ei ole aivan samanlainen maailman kuoliaaksi syleilijä, ja hän on enemmän historiantutkija ja tiedemies kuin kaunokirjailija, vaikka hänessä jälkimmäistäkin vikaa on ja hänen tekstissään on sanomisen iloa, joka usein ilahduttaa lukijaakin, vaikkei aina.

Ylikangas hakeutuu ristiriitoja herättäviin aiheisiin. Nuijasodan tulkinta oli sellainen. Vuoden 1918 tapahtumien tulkinta ”Tie Tampereelle” oli sellainen mitä suurimmassa määrin. Tällä kertaa hänellä ei ole kirjassaan aivan yhtä hurjia aiheita, ja se on vaihteeksi hyvä.

Kun kirjan saa käteensä, pettyy. Artikkelikokoelma – vanhoja juttuja. Tilkkeenä jotain sananvapaudesta ja median vastuusta eli nykyhetken mössöä. 

Ensivaikutelma osoittautuu erehdykseksi.

Jutut ovat mielenkiintoisia, ja laaja ”Mihin väkivalta katosi?” eli analyysi väkivaltarikollisuuden muutoksista keskiajalta uudelle ajalle siirryttäessä on tieteellisesti erittäin korkeatasoinen – kuulin Kaliforniassa UCLA:ssa, että artikkeli ilmestyy arvovaltaisessa tieteellisessä julkaisussa englanniksi. Syystä.

Eräät muut artikkelit, kuten Nuijasotaa käsittelevä, näyttävät ensi vilkaisulla ylöslämmitetyiltä,mutta eivät ole sitä. Nuijasota-artikkelissa kirjoittaja ottaa vihdoinkin kantaa kysymykseen, pitääkö hän tätä tapahtumasarjaa kotoperäisenä ilmiönä vai osana erittäin tunnettua jacquerie-liikehdintää –maaorjien yleistä kapinaliikehdintää.

Kirjassa on vapaussotaa koskeva kirjoitus, joka näyttäisi olevan kalavelkojen maksamista vuosien takaisesta polemiikista pohjalaislehden kanssa, mutta jälleen totuus on toinen. Artikkeli on yhteenveto ”valkoisesta valheesta” eli vapaussodan ”virallisista” tulkinnoista, niiden arviointi ja kirjoittajan oma käsitys. Tehdessään pikkutarkasti selkoa sivujuonteesta – sukulaismiehensä Matti Takalan vaiheista pahan vuoden 1918 tapahtumissa – hän tulee luoneeksi hätkähdyttävän vision kyläkuntien kostinhimon hillittömyydestä, joka siis näyttää jatkuvan kolmanteen ja neljänteen sukupolveen asti. Paikkakuntlaisena tiedän, että ”vastapuolella” esiintyy jääkäriverta alenevassa polvessa.

Tulos on yllätys: hyvää, ajankohtaista tekstiä asioista, joita yhdistää punainen lanka, suomalaisen yhteiskunnan ja suomalaisen kansalaisyhteiskunnan kehitys. Lukija käsittää, että aihe on liian valtava yhtenä kokonaisuutena käsiteltäväksi. Kirjoittajan menetelmä on metonymia, jossa esitellään osa ja osoitetaan, että se viittaa merkitykselliseen kokonaisuuteen. Kokonaisuus jätetään artikuloimatta, koska se vaatisi viisi kirjaa (ja viisikymmentä tutkijaa).

”Väkivallasta sanan valtaan” osoittautuu 1990-luvun historiankirjoitukseksi ja usein tylsien monografioiden maailmassa puhuriksi ”informaatioyhteiskunnasta” – postmodernin jälkeen tulleesta Euroopan Unionin maailmasta, jossa ei ole enää Neuvostoliittoa eikä muutakaan perustetta puhua tai kirjoittaa palturia.

Vastoin luuloa ”globalisoituminen” ei taida olla tutkimuksen aiheista antavimpia. Vot, tiedonvälitys on kumouksellisessa kehityksessä ja tietoliikennetekniikka muuttaa maailmaa. Kannattaa katsoa jalkoihinsa, ettei kompastuisi. Tulevaisuuden arvaamista auttaa nykyhetken ymmärtäminen ja se taas edellyttää käsitystä menneisyydestä, miten tähän on tultu. Historia on tärkeä tulevaisuuden tutkimuksen ala.

Heikki Ylikangas toistaa von Ranken iskulauseen ”miten se todellisuudessa tapahtui”. Tässä kohdin hänen käsityksensä historiasta on perinteinen. Hän on totuuden etsijä.  Kun hän arvioi löytäneensä totuuden, hän vaatii sille huomiota. Toinen käsitys historiasta on, ettei totuutta löydy. Tämän päivän totuuden korvaa huominen totuus. Ranken iskulause peittää näkyvistä joukon parametrejä: mikä tapahtui todellisuudessa – kenelle tapahtui? Mikä on tapahtuma?

Ylikangas näyttäisi siirtyneen kappaleen matkaa ”historiallisista rakenneselityksistä”, joita hän piti joskus aikaisemmin ylivertaisina.  Ne ovatkin, mutta niitä ei aina löydy. Nyt hänen näkemyksessään on jotain siitä, minkä filosofi Habermas toi keskusteluun: julkisuuden rakennemuutokset. Se on hänen kirjansa nimi: väkivallasta sanan valtaan. Hänen havaintonsa mediakeskusteluusta on, että sana on tätä nykyä yhtä keskeinen väkivallantekojen väline kuin sata vuotta sitten puukko ja 400 vuotta sitten nuija.

Se taitaa olla totta.

Hän ehdottaa apukeinoja, jotka tuntuvat toisaikaisilta. Tässä kohdin analyysi ei ehkä mene riittävän syvälle. Kehitys on kumman kaksinainen. Sähköiset välineet lisäävät tavallisen kansalaisen kuuluvuutta, mutta itse tiedonvälitys keskittyy.

Itse luulisin, että edessä on tiedonvälityksen ”uskonpuhdistus” talonpoikaissotineen. Tuomareiden jälkeen seuraava ammattikunta joka ammutaan alas orrelta lienee toimittajat sanomalehtiarvostelijat mukaan luettuina. Keijo Korhonen sai lähteä Kainuussa päätoimittajan paikalta ja Heikki Ylikangas sai maakuntalehden vastaansa. Eikö tämä kerro enemmän maakuntalehdistä kuin näistä henkilöistä?

Férnand Braudelilta Ylikangas on ottanut käyttöön tosiasioihin ankkuroiden mentaliiteetin käsitteen. Tuo sana – mentaliteettien historia – on yleensä ymmärretty väärin ja sekoitettu epämääräiseen idealismiin. Braudel tarkoittaa sillä muun muassa maantieteellisten seikkojen muovaamia yhteisöllisiä reaktiomalleja. Helppokulkuisten peltolaakioiden asukkaat käyttäytyvät ja suhtautuvat toisin kuin vuoristolaiset ja pohjoisen asukkaat, joista tulee noitia ja keihäsmiehiä.

Nyt Ylikankaan pohjalais-kuvassa on varallisuuserojen rinnalla kysymys välimatkoista ja kulkuyhteyksistä. Etelä-Pohjanmaa oli rautatien tuloon asti kuin valtameren saari, niin vaivalloisten yhteyksien päässä, että se oli viranomaisten ulottumattomissa nopean asioihin puuttumisen kannalta.

Meille hyvin keskeinen ja hyvin polttava on kysymys Suomen pirstoutumisesta ja eriarvoisuuden lisääntymisestä tässä ja nyt. Se on tätä tietoyhteiskunnan kääntöpuolta. Ylikangas panee näytteille nuijasodan, vapaussodan ja EU-äänestyksen kartat ja havaitsee, että Suomi on yhökin kahden kulttuurin maa. Pohjoisessa ja idässä varallisuuserot ovat pienemmät kuin etelässä ja lännessä. Ja tämän ajatuksen hän siirtää rohkeasti väkivaltarikollisuuden historiaan toteamalla kylmän rauhallisesti, että suhteellisen tasa-arvon vallitessa esimerkiksi rangaistustaso on alempi kuin eriarvoisuudessa. Joensuussa ja Kuopiossa tuomitaan ankarampia rangaistuksia kuin Turun seudulla.

Hän yhdistää näkemykseensä kysymyksen välimatkoista ja hallinnasta. Ankarat rangaistusket olivat harvinaisia 1500-luvulla mutta yleisiä seuraavalla vuosisadalla. Niin kauan kuin kuninkaan valta vaati läsnäoloa ja sotajoukkoja, pitäjät ja maakunnat hoitivat asiat keskuudessaan ja henkirikoskin oli sukujen välinen kaupankäynnin kohde, josta saattoi selvitä maksamalla sovittajaisrahat. Kuninkaanvallan lujittuessa ja siis kulkuyhteyksien ja linnojen ja kartanoiden lisääntyessä uusi keskusvalta ryösti itselleen yksinoikeuden väkivaltaan eli siis muun muassa tuomiovaltaan. Turun hovioikeus toteutti 1600-luvun alusta kuninkaan oikeutta ja se oli kovaa oikeutta.

Historiassa lempeäksikin mainittu Kustaa II Aadolf lähetti Turun hovioikeudelle eräänkin kirjeen, jossa hän lupasi leikkauttaa hovioikeudenneuvoksilta korvat ja naulauttaa ne tuomarin istuimeen, jos herrat edelleen ratkaisevat juttuja oman ymmärryksensä eivätkä ”meidän korkean tahtomme” mukaisesti.

Ylikankaalla on aika hurja selitys jopa noitaoikeudenkäynteihin, jotka kuten tunnettua leimahtelivat hyvin salaperäisesti kadotakseen yhtä selittämättömästi. Noituus oli hänen mukaansa yhteydessä rahatalouden ja kaupan kehitykseen. Sananvalinta on minun, mutta noituus tarkoitti siis tietotaitoa ja innovaatiotoimintaa, jolla saattoi olla suuri merkitys investointihalukkuuteen. Ja kun myös papit olivat nyt kuninkaan virkamiehiä, noidat olivat tietysti heidän kilpailijoitaan siltä osin kuin oli kysymys näkymättömien voimien hallinnasta.

Ajatus on yllättävä ja voi olla että korotan Heikki Ylikangasta tässä liiankin korkealle – mutta voiko kieltää, etteivätkö tämän hetken Euroopan keskeisiä ongelmia olisi ympäristön myrkyttymisen ohella alueellinen ja koulutuksellinen eriarvoistuminen, kansalliskiihkon ja eräitten hurmoksellisten uskonnollsiten liikkeiden nopea leviäminen ja rauhanomaisen painostamisen eli ns. sivilisoitumisen muuttuminen terroriksi ja veljes- ja naapurussodiksi? Balkan, Kaukasia, Irlanti, koko Venäjänmaa.

Jos kuka osaa valaista näitä kylmän sodan jälkeisiä odottamattomia kehityslinjoja historismilla, hän näyttäköön valoa toisillekin älköönkä kätketkö kynttiläänsä vakan alle. Eikä Ylikangas sitä tee.

 

 

Ohi mennyt onnen aika

 

Aloitan vaikeimmasta päästä. Verkon, informaatioyhteiskunnan keskeisiä kysymyksiä on yleensä käsitelty tavalla, joka on edellisen vaiheen perua.

Se on vähän sama kuin lähestyisi sähkön käyttöön tuloa kyynärkepillä ja puntarilla varustautuneena. Paitsi että nyt on kysymys ajattelun välineistä ja keinoista.

Kun Neuvostoliitto keikahti 1989, siinä meni mukana muutakin, mitä emme vielä oikein käsitä. Sillä ei ole nimeäkään. Puhukaamme täysin ylimalkaisesti rakennemuutoksesta. Itse ajattelen, että sosialismin mukana kaatui markkinatalousjärjestelmä.

Ajattelun kannalta syyttävä sormi osoittaa kahta kuollutta herraa, Georg Hegeliä ja Immanuel Kantia. Kant kykeni yhdistämään lain ja moraalin käytännöllisen järjen kritiikissään. Hegel onnistui osoittamaan, että yksilö on yhteisönsä tuote ja että yhteisöillä on elämänkaari, joka johtaa dialektisesti yhä korkeammalla, kohti täydellistymistä.

Pieleen meni. Lailla voidaan vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen ja hyvin hitaasti hänen mieleensä, tunteisiinsa ja siihen järjenvastaiseen osaan, joka on 90 prosenttia ihmisen psyykestä. Moraali ja uskonto vaativat molemmat mielenmuutosta, jota sanotaan joskus parannukseksi, joskus reflektioksi. Ihmisen olisi mietittävä tekemisiään ja otettava niistä opiksi.

Hegelin ”statismi” eli valtiovimma kasvoi vasemmalle ja se kasvoi oikealle. Tuli tavaksi ajatella, että oikeistohegeliläisyys tuotti meille fasismin ja natsismin – mutta kuka tietää, ettei kaikkivaltainen esivaltavaltiomme ole samaa juurta?

Meillä ei moni korva lotkahda esimerkiksi siitä tiedosta, että esimerkiksi välitön verotus maksaa melkein yhtä paljon kuin tuottaa, kun kymmenet tuhannet ihmiset kääntelevät lippuja ja lappuja. 

 

Sääntelyn raja

 

Siirrymme informaatioteollisuuteen ja sen sääntelyyn. Esitämme seuraavan kaamean ajatuksen: entä jos tekijänoikeus ja oikeusjärjestelmä ylimalkaan toimii (minkä) toimii vain suljetussa ja tehokkaaksi oletetussa järjestelmässä ja täydelliseksi arvioidussa kilpailussa?

Teollisuusmaita saattoi karkeasti kuvata tuollaisiksi vielä kymmenen vuotta sitten. Mailla oli rajansa ja rajoilla seisoivat poliisit ja vartijat tutkimassa passeja ja rahtikirjoja. Kansainvälisellä kaupalla oli sääntönsä ja kansainvälisillä oikeusriidoilla oikeuspaikkansa.

Nyt on alkanut näyttää, että ylikansallisia yhtiöitä ei ole olemassakaan ja kansainväliset yritykset ovat vasta syntymässä. Aitoina pidetyt ”monikansalliset” sijaitsevat selvästi jossain, niin kuin Nokia Suomessa. Mistä rahat, se on sivuseikka, kunhan rahaa on.

Viestinnän ja verkon sääntelyä miettivät ovat hakeneet vaihtoehtoja. Yksi mahdollisuus olisi ylikansallinen oikeudenkäyntijärjestelmä, joka sisältäisi välimiesmenettelyn ja sovittelun. Toinen mahdollisuus oli virtuaalinen tuomioistuin, joka käyttäisi ratkaisuvaltaa kyberavaruudessa. Ja tietysti käytettävissä ovat kahden- ja monenkeskeiset sopimusjärjestelyt.

Mutta ellei niitä saakaan enää toimimaan, kun aika ja paikka ovat muuttaneet merkitystä elinkeinotoiminnan kannalta?

Laki menisi siis samaa tietä kuin pääoma ja informaatio. Silloin syntyisi yksityistetty ”oikeuslaitos” eli riitojen ratkaisumenettely. 

Itse asiassa se on jo syntynyt. Sovittelu – mediation – on ollut vanhastaan suurten firmojen ja suurten intressien kysymyksessä ollen keino, johon on turvauduttu, kun välimiesoikeuskin on vaikuttanut maallikkomaisen epävarmalta.

Yhdysvaltain 500 suurimmasta yrityksistä ainakin puolet käyttää pysyvästi mediationia, joka muistuttaa työriitojen sovittelua ja on täysin vapaaehtoista. Sovittelutulos ei sekään ole pakolla täytäntöön pantavissa. Yhteisön painostus ja luoton menetys riittävät pakotteiksi.

 

Ohjelma

 

Tässä lyhyessä kirjoituksessa on vain nämä muutamat ajatukset. Tästä on määrä jatkaa.

Ja kuka puhuu? Olen häärinyt Kaliforniassa aika lailla, lähinnä yliopistoissa. Näillä näkymin alan opettaa Los Angelesissa UCLA:ssa historiaa, lähinnä talous- ja kulttuurihistoriaa vierailevana professorina ja UC Berkeleyn Law Schoolissa San Franciscossa tekijänoikeuetta pysyvänä vierailevana professorina. (En vielä tiedä, mitä se merkitsee, mutta luultavasti samaa kuin suomalainen dosentuuri.)

Tarkoituksena on vetää sinne suomalaisia tohtoritason opiskelijoita ja hämmentää pakka siten, että insinöörit pannaan tutkimaan lakikirjaa ja juristit pelaamaan tietokoneiden kanssa. Molemmissa yliopistoissa on tähän valmiudet ja jo toimivat informaatiokoulut.

Hanke tulee saamaan julkisuutta huhtikuun puolivälissä, kun presidentti Mauno Koivisto tulee pitämään luennon UCLA:an, ja samassa yhteydessä esitellään eräitä sopimuksia, jotka takaavat suomalaisten ja kalifornialaisten yliopistojen opiskelija- ja opettajavaihdon.

Berkeley on parempi. Se on tällä hetkellä Yhdysvaltain ykkönen ohitettuaan virallisissa evaluaatioissa Harvardin ja MIT:n. UCLA on Los Angelesissa, jossa on parempi ilmasto ja hullumpia ihmisiä.

 

 

Toisin päin ja toisin

Jukka Kemppinen

 

Väärin teki Väinämöinen

kun ei puuhun puota luonut,

haapahan halurakoa,

josta saisi saamatonki,

ottaisi olematonki.

​Lönnrotiana 17:5; ennen vuotta 1834; SKVR XV, hakusana "vittu"

 

Puskahuumori on huumorin muodoista jaloin.

Tarvitaan paljon estetiikkaa peittämään antiikin satyyrinäytelmien tai vaikkapa Shakespearen  karkeus. Jalojen oopperoiden – Don Giovanni, Naamiaishuvit – taustalla on rahvaanomainen karnevaaliperinne eli oikeastaan sama tapa, joka panee meidät käyttämään irtoneniä ja naamareita vapunaaton riennoissa.

On helppo selittää, mikä on hauskaa. Televisiossa ja kirjoissa on hauskaa, kun tehdään juuri toisin päin kuin pitäisi. 

Vappu on karnevaali. Silloin teekkari saa vaikka oksentaa poliisin taskuun ja kaikkien mielestä se on vain hauskaa. Vapun jälkeen se ei enää ole hauskaa.

Karnevaalin ajatus on kääntää maailma ylösalaisin. Kaikkea saa pilkata. Pelleilyoikeudenkäynnit ja pilasaarnat ja uskonnollisen kulkueen käyttäminen hyvin epäuskonnolliseen tarkoitukseen olivat suosittuja kaikkialla Euroopassa. Siitä ei ole tietoa, miksi karnevaaliperinne jäi pohjoismaissa laihaksi ja lopulta hajaantui aprillipäiväksi ja vapuksi.

Muuten Suomessa on hauskaa, että  opettaja ja poliisi juovat viinaa ja hukkaavat housunsa. Siitä aiheesta on tehty monta elokuvaa. Sekin on hauskaa, että pappi putoaa humalassa saarnastuolista. Siitä on paljon vitsijuttuja.

Tuttava – täysin palvellut professori Pentti Virrankoski Turusta, syntyisin Kauhavalta – näytti kerran hyvyyttään muistiinpanonsa entisajan elämänmenosta kylillä. Tietenkään se ei ollut alkuunkaan sellaista kuin kirjoissa kerrotaan.

Yhdessä talossa oli paappa ruvennut vanhoilla päivillään tillukoimaan eli juopottelemaan toden edestä. Pojanpojat olivat siitä pahoillaan ja miettivät parannusta. Kun oli lahtipäivä, pojat veivät kokeeksi kamarissa rönöttävän paapan viereen sänkyynlampaan suolet. Kun he tulivat illemmalla kotiin, paappa istui totisena sänkynsä laidalla ja selitti, että nyt oli juomiset juotu. "Paappanne on ollut huono ihminen. On viinaa juonut. Mutta nyt se on loppu väkevien käyttö ja muu paha elämä. Tuli viimeinen varoitus. Oli luiskahtaneet suolet ulos. Mutta Jumalan avulla, Jumalan avulla ja luudanvarrella sain vielä tukituksi takaisin…"

 

Häveliäisyyssyyt

 

Menneisyys muuttuu. Kun muistajat tulevat vanhemmiksi, viisaammiksi ja arvokkaammiksi, muistikuvat värittyvät vallan toisiksi kuin aikaisemmin. Vähällä vaivalla syntyy siloinen ja sävytön kuva entiskansasta, joka oli kaikin puolin läkähtyä hyveellisyyteensä. Ennen kuin kukaan arvaakaan, kaunistunut tarina arvioidaan todeksi ja se toinen puoli unohdetaan.

Hiljan ilmestyi kirja, jonka nimi on yhteenveto keskeisestä ongelmasta: "The Future of European Past" eli eurooppalaisen menneisyyden tulevaisuus. Teos on vakava ja oppiaine on historianfilosofia. Taustalla on tärkeä ajatus: ellemme tiedä, mistä tulemme, emme pysty arvioimaan, mihin olemme menossa. Menneisyytemme määrää tulevaisuuttamme, mutta siinä on se erinomainen piirre, että käsityksen menneisyydestä arvaamme aika pitkälle itse. Valinnat, väritykset ja painotukset muuttuvat.

Kauan oli puolittain pakollista nähdä menneisyys jalona ja ylevänä kuurnimalla siitä krouvit kohdat pois. Kiistoja on käyty ja kirjasotia taisteltu, kun joku tarkkakorvainen ja hyväkätinen on ottanut kertoakseen ja kuvatakseen, mitä hän on todella nähnyt ja kuullut armeijassa, sodassa, työmailla, juhannustansseissa.

Vanhempi väki ja keskipolvi kuitenkin muistaa tuhat sopimatonta vitsijuttua. Niiden kertominen kuului asiaan armeijassa, työmailla, halkopinon takana ja rippikoulussa, tosin ei opetuksen yhteydessä.

Rasvaisten juttujen muistiin merkitsijää ei ole; työ olisi kohtuuttoman vaikea. Alan paras kokoelma on Matti Kuusen "Kansanhuumorin kuka kukin on". Useita vuosikymmeniä sitten amerikkalainen, hiukan kahelilta vaikuttava psykoanalyytikko Garson Legman keräsi ja julkaisi tuhatsivuisen kokoelman, jonka nimi on suomennettuna "Törkeiden vitsien  yhteenveto – analyysi sukupuolihuumorista" (Ratinale of the Dirty Joke…).

Hän oli ryhmitellyt jutut aihepiirin mukaan ja esitti kustakin teemasta oman, maailmankatsomuksensa värittämän selityksen.

Kirjan tekee mahdottoman huvittavaksi kirjoittajan tosikkomaisuus. Hän toistaa ensin kaskun, jota on vaikea lukea ulvomatta naurusta, ja liittää siihen ryppyotsaisen selityksen, joka on joskus vielä huvittavampi.

Aineisto on suurelta osin luotettavasti ja virallisesti koottua ja ajoitettua. Se herättää hämmästystä ainakin kahdessa suhteessa. Ensinnäkin sieltä löytää mahdottoman määrän tarinoita, jotka on itse kuullut pienenä kansakoululaisena ja joita luulisi puhtaasti paikallisiksi tai korkeintaan kansallisiksi, kuten tätä nykyä Pikku Kalle –juttuna esiintyvä tarina, jossa kiltit tytöt arvelivat nopeimmaksi maailmassa kuka ääntä, kuka valoa ja yksi ajatusta, joka voi singahtaa kaukaiselle taivaankappaleelle hetkessä. Pikku Kalle viittasi hänkin ja toimitti opettajalle, että kyllä nopeinta maailmassa on paska, kun häneltäkin tuli kerran housuun ennen kuin ehti edes ajatella. Sama tarina esiintyy Legmanilla maininnoin  "Alabama 1889".

Toinen hämmästyksen aihe tarinoiden sinänsä tunnetun ikiaikaisuuden ja kansainvälisyyden ohella on tiettyjen aihelmien pitkäikäisyys. Kastraatiokompleksi esimerkiksi on kauan tuntunut, niin Freudin ajatuksia kuin onkin, jotenkin väkinäiseltä ja vaikeasti uskottavalta. Mutta nyt on niin, että kokoelmissa on uskomaton määrä tarinoita, joissa vitsikkyyden huippuna kerrotaan, miten jonkun munat jäätyivät ratakiskoon kiinni. Tai suomalaisittain surullinen tarina Kirvun isännästä, joka sai tilaisuuden esittää taikoja osaavalle käärmeelle kolme toivomusta, ja viimeinen niistä oli, että saisi samanlaisen vehkeen kuin tuolla hevosella, joka maantiellä kulkee. Ja kun hän sitten kurkisti housuihinsa, kävi ilmi, että hän osoittamansa hevonen oli ollut tamma, perkele.

 

Hävyttömyys

 

Matti Kuusi on kuin haudan takaa toimittanut yhdessä Senni Timosen kanssa juhlavan ja tutun näköisen niteen Suomen Kansan Vanhoja Runoja numerolla XV. Itse sarja tunnetaan kaikista kirjastoista ja paremmista antikvariaateista vuosikymmenien ajalta, ja asioita harrastavat tietävät sen sisältävän keskeisiä muistiinpanoja aitojen runonlaulajien esittämästä. Kysymyksessä on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmista tehdyt yhteenvedot, joita hyväkseen käyttäen lukija pääsee muun muassa toteamaan, minkä verran Lönnrot on pannut omiaan Kalevalan ja Kantelettaren laitoksissaan. Paljon.

Tämä nide sisältää jonkin määrän kalevalamittaisia runoja, loruja ja loitsuja, jotka on sivuutettu aikaisemmissa kokoelmissa lähinnä häveliäisyyssyistä. Esipuhe viittaa siihen tunnettuun seikkaan, että näitä tekstejä on koko lailla runsaasti, eikä Lönnrot itse suhtautunut niihin vieroksuen, ei aina edes tiedemiehen viileydellä.

Kansanrunous tai "folklore" käsitetään helposti juhlalliseksi. Kansanrunoutta on ikävä ja outo ja loputtoman pitkä jorina, jota kukaan ei jaksa kuunnella. Ei se ehkä niin ole. Kansanrunouteen kuuluvat esimerkiksi sanonnat ja sutkaukset. "Älä välitä. ei Villekään välittänyt, vaikka oli kahdentoista lapsen isä ja munat ketunraudoissa." "Täällä ollaan, sanoi Mooses Jumalalle." Uutta perinnettä ovat kaupunkilegendat, joita meillä on koonnut ja esitellyt Leea Virtanen ja Yhdysvalloissa erikoisen etevästi Jan Harold Brunvand (The Vanishing Hitchhiker: American Urban Legends and Their Meaning).

Perinteen kantaja ja välittäjä on totisesti kansa: Brunvandin mukaan "tosien" kertomusten kertoja on aina "FOAF" eli ystävän ystävä, joka tietää tarkoin grillatun vauvan tai surupukuisen naisen tapauksen.

Kansanrunoissa ja lauluissa, sananparsissa ja sanomuksissa entinen kansa osoittautuu paljossa nykyisen kaltaiseksi. Pohjanmaalla kansanlaulu oli kaikin puolin voimissaan vielä tämän vuosisadan alussa. Myöhemmin sen yli ajoivat kaupallisemmat tekstit, mutta asetelma ei muuttunut siitä toiseksi. Laulun tekijät ovat harvassa, laulajia on paljon, kuuntelijoita sitäkin enemmän.

Ja mittakaava on muuttunut. Jos ennen pappilan piika haki yksinkäsin tehdylle lapselleen isää sekä papista että lukkarista, tapauksesta tehtiin pilkkalaulu, joka päätyi Gananderin kokoelmaan. Jokin osa rekilauluista kertoi henkilöistä, joiden oli ainakin väitetty olleen oikeasti olemassa. Palapan Killi ja Iitin Tiltu eivät kenties olleet varsinaisia seurakunnan kaunistuksia, vaan saaneet nimeä aivan toisille avuilla. Ensin mainittu pesi laulun mukaan tärkeän ruumiinosansa oikein Saksan saippualla, "että siitä saisi sen paremman hinnan tuolla Laitilan kanavalla". 

Ennen sotia, sotien aikana ja sotien jälkeen kirjoitettiin kupletteja ja revyylauluja, jotka saattoivat liittyä julkisesti tunnettuihin henkilöihin samalla tavalla kuin Gananderin tai Florinuksen muistiin merkitsemät. 

Omana aikanammekin meillä on lauluntekijöitä, joiden mestaruus hivelee silmää ja korvaa. Juha Watt Vainio kuuluu kunniapaikalle elävään kansalliskirjallisuuteen ja lienee tehnyt joukon riimittelyn Suomen ennätyksiä, joita eivät panneen paremmiksi edes Palle ja Otto Manninen.  Vainion "Soita mulle Sorpas taikka ryyppään Herpas" kiinnittää historiaan erään kansamme kohtalonvaiheen, seiväsmatkailun nousun, ja sisältää haikean loppuhuipennuksen, jossa valitetaan aiheellisesti, ettei täällä pohjantähden alla viihdy kutkaan, täällä kunnon suomalainen kun vain joutuu putkaan.

Juice Leskinen on keskuudessamme. Hänen taituruutensa kertoo runon kahdesta ulottuvuudesta. Julkaistessaan runoja kokoelmissa Leskinen ei kunnostaudu erikoisesti. Vertauskohtana tulee mieleen nuori Jarkko Laine, jonka teksti tanssi ja soi. Mutta kun Leskinen kirjoittaa laulua, hän on teknisestikin melkein voittamaton ("Kaavilainen kantritähti sortui dipsomaniaan, kun sen ykkösvaimo lähti rekkamiehen Scaniaan…).

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nide palauttaa mieleen myös parin vuosikymmenen takaiset "Isojen poikien laulut". Ne kuuluivat aikaan, jolloin ruma sana sanottiin niin kuin se on, mutta samalla toteutui vähän kiitetty kulttuuriteko. Osa noista renkutuksista, jotka vaikuttavat varsinkin paperilta luettuina aidosti siivottomilta ja hyvin nopeasti kyllästyttäviltä, on merkittävää kansanperinnettä ja siis osa Suomen kansan tarinaa.

Osa on vanhaa. Tässä lemmennostatusrunossa on vanhanaikaista vain oikeinkirjoitus ja eräät sanat:

 

Hei lempi, heräjä lempi

tämän lapsen lantehille,

tämä peipposen perälle.

Nouskoon kiihko kiiimasuolta,

häkärä häjyn perästä,

tallista orihin kiihko,

tamman kiihko tanhuvasta

yhen kyrvän ympärille,

jott' ei saisi öissä maata

eikä päivissä lepätä!

 

​SKVR XV

 

 

 

 

 

 

Tuhatvuotinen valtakunta

 

Vuoden 2000 paljon kirjoitetut kauhut ovat jo takana päin. Vuosituhat vaihtui muutamia vuosia sitten, ja nyt edessä on kirjanpidon päivittäminen runsaan kahden vuoden kuluttua.

Maailma on totisesti muuttui. Ennen porvari riisti proletaaria ja köyhän ainoa toivo oli Neuvostoliitto. Sitten se meni.

Samalla alkoi käydä ilmeiseksi, että vuonna 1992 kaatui sosialismin ohella kapitalismi. Molemmat ismit olivat aika epähavainnollisia sanoja, joiden määritelmä riippui aika pitkälle määrittelijästä. Mutta samalla kun katosi suunnitelmatalous, joka oli oikeastaan tilaustaloutta, tuli tyhjäksi puhua markkinataloudesta, kun siitäkään ei oikein tiedetä, mitä se on ja mitä se ei ole.

Karkeasti luonnehtien oli ajateltu, että valtio hoitaa hommat ja tavaraa valmistetaan sitä mukaa kuin tarvetta esiintyy. Niin sanottu kapitalismi loi tarpeita ja kaupitteli tavaroita tai tilauksia kaikille, jotka lupasivat maksaa niistä rahaa.

Joka tapauksessa kapitalismi määrittyi suhteessa sosialismiin niin että tällä hetkellä on vähän makuasia antaa käytössä olevalla järjestelmälle nimitys.

Järjestelmän toimintatapa on kuitenkin muuttunut. Porvarit eivät enää riistä proletaareja - ja ehkä tuo houkutteleva kuva oli teollistuneissa maissa vanhentunut jo vuosikymmeniä sitten. Nyt porvari riistää porvaria ja köyhälistöstä ei välitä kukaan, vaikka sitä tulee koko ajan lisää.

 

Syrjäyttämisen logiikka

 

Talouden logiikka on syrjäyttämisen logiikkaa. Yhä suuremmat ryhmät syrjäytyvät lopullisesti, lohduttomasti, peruuttamattomasti.

Ennen syrjäytymisen saattoi aiheuttaa esimerkiksi hankala sijainti ja huonot kulkuyhteydet. Nyt syrjäytetään alueita, jotka ovat keskellä maailman parhaita suurkaupunkeja. Vantaan lähiöistä on pidempi matka Helsinkiin kuin Oulusta. Helsinkiläiselle johtajalle on yksi ja sama, onko hänellä päivän neuvottelu Salossa vai Lontoossa vaiko kenties Milanossa. Iltauutiset ehtii kuitenkin katsoa kotoa. Kannattaa kiirehtiä. Monissa maissa ei ole enää iltauutisia. Jos onkin, ei kerrota. Monissa maissa tapana ei ole lukea sanomalehtiä. Ei ole sellaista yhteiseltä tuntuvat tapahtumisen taustaa, jota olisi aihetta esitellä.

Maailma kalifornialaistuu nopeasti. Samalla suurimmalle osalle maailmaa käysamalla tavalla kuin Suomen umpeen kasvavalle maaseudulle: Saharan eteläpuolisten maiden kohtalo. Siellä eivät enää käy edes hyväntekijät eivätkä onnenonkijat, koska sellaista onnea ei ole, joka onkeen ottaisi.

Teollisuusmaiden mitoin noin viidennes väestöstä vaurastuu ja kytkeytyy toisiinsa tuhansin sidoksin. Neljä viidettä osaa sorretaan tahallisesti toimettomuuteen, voimattomuuteen ja osattomuuteen. Heille rakennetaan hupimaita, joiden tarkoitus on nyppiä "tulonjaon" tuomat pennoset kierrätykseen, ja syventää voimattomuuden ja vaarattomuuden mieltä.

Tämä on se maailmanhistoriallinen muutos, josta tuli tosi noin viisi vuotta sitten. Se on järisyttävä muutos. Eräät maat, kuten Intia ja Kiina, luultavasti laskevat sen varaan, että hyvin pieni osa kansasta tarvitaan ja loput saavat olla oman, vähäisen onnensa nojassa. Jotkut muut maat, kuten läntinen osa Eurooppaa, ovat tekemisissä sen tosiasian kanssa, että ainakin puolet, todennäköisesti neljä viidettä osaa maasta ja asukkaista on pysyvästi tarpeettomia.

Tämä on uutta ja ennen kuulumatonta. Menneisyyden vainon vuosisatoina ihmisiä tarvittiin esimerkiksi soutamaan sotalaivaa, kaatumaan taistelussa tai kaatamaan niin paljon kaskea, että sen tuotosta riittäisi jotain myös kuninkaalle ja kuninkaan miehille.

Sitten - Suomea ajatellen - oli Snellmanin - Kekkosen linja, jota kesti runsaat sata vuotta. Kohentamalla kansan oloja ja vetelemällä ihmisiä silloin tällöin korville päästään eteenpäin. Se oli se kultamaa, edistyksen aika, oman rahan, kotimaisten rosvojen, kansakoulun ja armeijan aikakausi. Venäjällä toimivien kivääritehtaiden vuokraajat rakennuttivat itselleen taloja, jotka toimivat nyt hallintopalatseina ja lomahotelleina.

Apteekki myi rohtoa, lääkäri paransi, pappi luki tarpeelliset luvut, ja poliisi pani putkaan. Maallisen vallan korkein ilmentymä oli hovioikeudenneuvos, jonka virkanimikkeessä oli ne kolme asiaa, joita yhteinen kansa eniten kunnioitti, hovi, oikeus ja neuvos.

Sitten siitä tuli loppu.

 

Oikeuden mielikuvia

 

Joukkueurheilun ohella oikeudelliset välienselvittelyt saavat nykyisin suurta huomiota, ja ihmisistä on erikoisen hauskaa, kun virkamiesten vanhastaan epäilty kelvottomuus vedetään esiin vaikkapa jonkin yksittäistapauksen varjolla.

Esimerkiksi tuomioistuimet ja niissä pidettävät oikeudenkäynnit ovat jälleen saaneet sen aseman, joka niillä on ollut perinteisesti. Ne ovat viihdettä. Ennemmin tai myöhemmin näkyvät oikeusjutut otetaan pitkävedon kohteiksi.

Oikeusjuttujen lukumäärä oli yhtenäisessä maata viljelevässä Suomessa erittäin suuri. Sitä on arveltu kansan riitaisuuden aiheuttamaksi, mutta selitys pitää tuskin paikkansa. Syys- ja talvikäräjät tarjosivat mieluisan tilaisuuden päästä pois kotoa, tapaamaan tuttavia käräjäpaikalle ja kukaties hiukan ryypiskelemään. Ellei muuta syytä ollut, manattiin naapuri vastaamaan luvattomasta syötöstä tai muusta väärinteosta, joka oli riittävän hämärä ja vähäpätöinen. Suurista asioista kuten perinnöistä ja maatilan menetyksistä riideltiin tuomioistuimessa harvoin.

Nyt meillä on pantu oikeudenkäyntijärjestelmä mullin mallin pankkikriisin ja siihen liittyneen rötösherrojen jahtaamisen merkeissä, ja tulokset ovat tosi laihoja. Toisaalta oikeusjutut tai niiden uhka ovat kohonneet pysyvästi puheenaiheiksi, eikä aamun lehteä avatessa voi olla koskaan varma, onko tuttuja kuollut, syntynyt tai vangittu.

Pian me saamme tosia ja näyteltyjä tarinoita vihasta, kostosta ja oikeudenmukaisuudesta. Televisio on toistaiseksi nukkunut onnensa ohi pysyttelemällä tiiviisti yleisönosaston tasolla eli tekemällä ohjelmia yksittäisistä epäselvyyksistä ja pienten ihmisten ratkaisemattomasta vihanpidosta.

Kun me saamme poliisin ja tuomioistuinten action-aineistoa, jossa nuija paukkuu ja häkki heiluu, suuri syrjäytetty enemmistö ilahtuu. Ihmiset haluavat sellaista oikeutta, joka vastaa heidän mielikuviaan.

Toisin sanoen viihdettä.

Yhdysvalloissa jossa hömpän ja asian raja ei todellakaan ole mikään Koloradon kanjoni, viranomaisviihde on ollut jo vuosia erilaisten bestseller-listojen huipulla.

Pian tulee "Pasila Law" ja "Ratakatu Blues" ja sen kannassa John Grishamin ja Scott Turowin suomalaiset vastineet.

Pitäisiköhän minun yrittää kun olen, meinaan, ennen ollut?

 

Lapset maailmankartalle

 

Yhdysvaltain yliopistoissa hyvin monen tiedekunnan sisällä on selkeitä, samasta rahasta kilpailevia ryhmiä: naiset, afroamerikkalaiset, lesbot ja homot sekä entiset marxilaiset.

Saman tapainen jako on voimassa kunnallishallinnossa. (Aasialaiset eivät yleensä äänestä eivätkä muodosta omaa ryhmäänsä.)

Syrjäyttämisen logiikkaa ajatellen kaksi ryhmää loistaa poissaolollaan: vanhukset ja lapset.

Vanhusten internointi on hyvinvointivaltion saavutuksia. Se on varmaan oikean suuntainen toimenpide, mutta toisaalta suurta tuhlausta ja julmuutta. Ajatus on eristää eläkeiän saavuttaneet kuin leirille. Heiltä ei pidä puuttuman aineellista eikä henkistä hyvää, mutta yhteisiin asioihin heillä ei ole lupa sekaantua äänestämistä lukuun ottamatta.

Vanhukset ovat nopeimmin kasvava kansalaisryhmä.

Lapsen oikeuksista on annettu asiaan kuuluvat julistukset, ja lapsien väärinkäyttö on aika tiukassa valvonnassa. Toisaalta jokin yksittäinen huoltajuusriita herättää enemmän huomiota kuin 200 miljoonan lapsen pitäminen orjatyössä.

Mutta kulttuurin erot kärjistyvät juuri lasten kohtelussa. Suomessa lapsen oloja suoraan koskettavat riidat käsitellään osin yleisissä tuomioistuimissa, osin hallinnossa lastensuojeluna. Tämä järjestely ei ole erikoisen tyydyttävä. Huoltajuusriidat ovat siitä hankalia nimenomaan tuomioistuimissa ajettuina, että niissä häviäjä on aina lapsi. Voittaja on jompikumpi vanhemmista.

Vaikeudet eivät lopu tähän. 

Ihmisten mielestä eräässä paljon huomiota saaneessa tapauksessa lapset olisivat ehdottomasti kuuluneet suomalaiselle äidille ulkomaalaisen tuomioistuimen päätöksestä huolimatta. Eräässä toisessa tapauksessa lapsi taas pitää saada Suomeen vieraasta maasta suomalaisen tuomioistuimen päätöksellä niin kuin olisi jo.

Näissä tapauksissa, "Sabiran" ja "Campoyn", en ota mitään kantaa siihen, mikä on oikeudenmukainen ratkaisu. Jutut ovat kesken.

Saa kuitenkin sanoa, että tavoitteet ovat keskenään ristiriitaisia. Molemmissa tapauksissa halutaan soveltaa Suomen lakia ja pakottaa tai taivuttaa ulkomailla paikallisten lakien mukaan toimiva tuomioistuin noudattamaan Suomen oikeutta.

Tällainen vaatimus on ongelmallinen.

Näitä tilanteita on ollut viime vuosina paljon. Milloin on tahdottu rahaa, milloin ihmisiä, milloin kadonnut kirjanpito jostain Suomen ulkopuolelta tähän maahan tarkastettavaksi. Näitä tilanteita tulee lisää.

Oletettavasti aika monessa maassa on tapana ajatella, että sen maan lait ovat asiallisia ja että niiden lakien mukaan sitten elettäisiin. Ja sellaistakin ajattelutapaa esiintyy, että kun viranomainen on antanut määräyksen, asianomainen ihminen itse - olletikaan ulkomaalainen - ei olisi ilman muuta oikeutettu päättämään, että tämän asian hän ymmärtää paremmin kuin virkakunta, ja toimiikin nyt oman mielensä mukaisesti.

Me suomalaiset emme puolestamme pane erityisen suurta painoa eräiden aasialaisten vähemmistöjen ajatukselle, jonka mukaan kaupasta saa varastaa, jos varastaa sukunsa tarpeisiin. Meillä on taipumusta sellaiseen mielipiteeseen, ettei saisi varastaa ollenkaan.

Kun joku asia menee vinoon, ulkoministeriön pitäisi hoitaa se käden käänteessä. Kun joku uhkaa joutua kärsimään rangaistusta vaikkapa huumeista vieraassa maassa, hänet on saatava vankilaan tänne. Kun jollekulle on langetettu meidän mittojemme mukaan yletön rangaistus, sitäkin asiaa pitäisi muuttaa.

Tuomioitten ja tuomioistuimen määräysten kansainvälisestä tunnustamisesta on joukko yksityiskohtaisia sopimuksia ja lakeja. Kansainvälisenä yksityisoikeutena tunnettu lainopin osa käsittelee sovellettavan lain ongelmia (Suomen laki vai vieraan valtion laki). Jopa rikosoikeudessa se vanha oppi, jonka mukaan Suomi tuomitsee suomalaiset rikokset ja Suomen kotoisella maaperällä tehdyn rikokset eikä luovuta omia kansalaisiaan, on tullut lainmuutosten jälkeen ratkaisevasti mutkikkaammaksi ja samalla vivahteikkaammaksi.

Maailman muuttuessa meilläkin on tullut tavaksi viedä varoja tuulensuojaan ulkomaille. On houkuttelevaa jättää esimerkiksi velat maksamatta ja viedä käteiskassa johonkin sellaiseen paikkaan, jossa suhtaudutaan myötämielisesti saamamiesten ahdistelemaan yrittäjään.

"Veroparatiisi" on aika harhaanjohtava nimitys. Näitä paratiisisaaria toki on, mutta niiden tehokas käyttäminen voi olla aivan luvallista ja edellyttää tavattoman korkeaa ammattitaitoa ja huomattavaa alkupääomaa. 

Peruskysymys on lainkäyttövalta ja siihen liittyen tuomioitten täytäntöön paneminen. Tämä kysymys ei koske pelkästään vähemmän kehittyneitä maita. Täytäntöönpano saattaa osoittautua erittäin pulmalliseksi muun muassa Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Itse asiassa jo Nebraskassa annetun tuomion saaminen ulosottoon Kaliforniassa on mutkikasta, ja jokin teko voi olla Nevadassa sallittu ja luvallinen, mutta naapurissa Kaliforniassa rangaistuksen uhalla kielletty. Ihmekö että yhteydet aivan vieraisiin valtioihin pätkivät joskus pahasti.

Euroopan yhteisön syntyminen ei todellakaan tarkoita, että tuomioistuinasioita voitaisiin nyt hoidella ristiin rastiin tai missä sattuu. Järjestelmä on päin vastoin se, että kansalliset viranomaiset ovat säilyttäneet valtansa, ja sitten on eräitä ylikansallisia sääntöjä, jotka kunkin maan on otettava tunnollisesti huomioon omassa toiminnassaan.

Mahdollisuus vetää asia suoraan eurooppalaiseen tuomioistuimeen on merkittävin ihmisoikeustilanteissa. Niitä puolestaan on paljon vähemmän kuin luullaan. Suomessa ihmisoikeudet on taattu ja turvattu perustuslaista alkaen niin tyynni suomalaisilla laeilla, että aihetta lähteä seikkailemaan eurooppalaisiin tuomioistuimeen ei oikeastaan ole juuri koskaan.

 

Ordre public

 

Olen menossa erään vähän käytetyn, uuden veroisen henkilön ristiäisiin. Itse asiassa kysymyksessä on lähisukulainen, lapsenlapsi. Ensimmäinen lajiaan ja siten sukupolvensa vanhin. Meitä on nyt neljä sukupolvea samanaikaisesti maan matoisella kamaralla. Kun nyt seurakuntaan ja suomalaisittain siten vanhaan länsimaiseen perinteeseen liitettävän lapsen isä syntyi, minun isäni isoäiti oli ristiäisissä mukana ja sukupolvia oli siis viisi.

Ajattelin opettaa kastettavalle ranskan kielen termin "ordre public", joka on kansainvälistä yksityisoikeutta. Suomalainen tuomioistuin ei tunnusta vieraan valtion lakia, jos se on perusoikeuksien vastainen eli jos se siis sotii meidän määrittelemäämme tervettä järkeä ja alkeellista säädyllisyyttä vastaan.

Lasta ei esimerkiksi luovuteta maahan, jossa lapsi katsotaan isänsä omaisuudeksi. Emme myöskään tunnusta esimerkiksi ruoskimista lailliseksi rangaistukseksi. Emme salli lasten pahoinpitelemistä. Itse asiassa meidän olisi katsottava myös kuolemanrangaistus murhaksi, jollaisen tekemiseen valtiolla ei ole oikeutta.

Suomalainen tuomioistuin kirjoitti jo 20 vuotta sitten tämän periaatteen näkyviin näin:

KKO 1978 II 80 Kansainvälinen yksityisoikeus. "Jutussa ensisijaisesti sovellettavan vieraan valtion lain mukaan äitinsä luona Suomessa asuvien lasten huolto olisi tullut määrätä ulkomailla olevalle isälle. Suomen oikeusjärjestykseen sisältyvien lapsen huoltoa koskevien säännösten johtavana periaatteena oli, että huolto oli järjestettävä etupäässä lapsen etua silmällä pitäen. Mainitun periaatteen ja KPL 57 §:n johdosta henkilö, jolle lapsen huolto ulkomaan lain mukaan kuului, ei voinut ulkomaan lakiin vedoten pakkokeinoin lapsen edun vastaisesti toteuttaa hänellä vieraan valtion lain mukaan mahdollisesti olevaa oikeutta saada lapsi luovutetuksi hänelle. Koska lasten siirtäminen pakkokeinoin silloisesta ympäristöstään ulkomaille olisi haitannut heidän kehitystään, ihmissuhteitaan ja viihtyvyyttään sekä siten ollut vastoin Suomen oikeusjärjestyksen em. perusteita, jutussa sovellettiin Suomen lakia."

Hyvin nuoren ihmisen ei siis mielestäni kannata perustaa Vauvojen kansainvälistä vapautusliikettä, vaan merkeistä päätellen hyväosaisuuteen säädettynä pitää herkeämättä silmällä sitä, etteivät maa ja maailma menesty yksilö- ja luokkaitsekkyyden keinoin. On säilytettävä jokin tolkku - ordre public - ja avoin halu olla tekemisissä kaikenlaisten ihmisten kanssa.

Se hyödyttää eniten, joka palvelee parhaiten. Tai jalkapallokisojen jälkitunnelmassa: se palvelee eniten yhteisö, joka syöttää parhaiten.

Sylilapsi on aikansa imetettävä ja sen jälkeen häntä on syötettävä. Aikanaan hänen asiansa on ryhtyä jakamaan syöttöjä. Se on ihmisen arvoista elämää. Ei kansa elä pelkästään syömällä.

 

 

 

 

 

 

 

Presidenttiä on ammuttu

Jukka Kemppinen

 

Erikoissyyttäjä Kenneth Starr ja Monica Lewinsky olisi pantava syytteeseen. Minun on käytettävä tämä puheenvuoro ja otettava tämä kanta, koska olemme että nykyä kaikki Yhdysvaltain kansalaisia, ainakin sen verran, että meidän on saatava ilmaista mielipiteemme.

Yhdysvalloissa on siis jälleen tapahtunut poliittinen murhayritys tai murha – emme vielä tiedä tulosta. Attentaatit ovat siellä tapana. Nyt presidentti Clintonin alaruumis on halvaantunut.

Sanomalehdet kehottavat jopa Suomessa presidenttiä eroamaan. Ja käsitteet ovat sekaisin.

Ensimmäiseksi: presidentin toimintakyvyn kannalta on yhdentekevää, onko hän paha mies vai hyvä mies. Kun hän on toimintakyvytön, maan poliittinen, taloudellinen ja jopa sotilaallinen valmius on vakavasti vaarantunut.

Tilanne on sama kuin historian kertomuksissa. Keisari hukkuu uimaretkellä tai kylmettyy ja kuolee kesken sotaretken. Tai joutuu luodin kohteeksi Fredrikshaldin linnoituksen luona.

Toiseksi: Monica Lewinsky on kiristäjätär, joka on saanut erittäin huomattavaa taloudellista etua ilmaisemalla asioita, jotka olisi luonteensa vuoksi pidettävä salassa. Pienessä Suomessa pidetään halpamaisena, että ”kiltti” työtoveri soittaa vaimolle ja kertoo, mitä aviomies tuli tehneeksi eilen pikkujoulun jatkoilla. Jos pimpinella itse soittaa vaimolle, tämä tuskin pitää elettä ystävällisenä, vaikka saattaa ottaa miehestään eron.

Menettelynsä johdosta Lewinsky on tehnyt paljon pahemmin kuin kunniallinen huora.

Kolmanneksi: onko vieraissa käyvä, pimpsaa mankuva mies sopiva presidentiksi. On. Piirre ei ole kunniaksi, mutta on paljon vaarattomampi kuin esimerkiksi ryyppääminen.

Neljänneksi: saako presidentti valehdella kansalle ja tiedotusvälineille. Saa. Itse asiassa se on hänen velvollisuutensa. Jos presidentti Clinton sanoo, että hän luottaa rauhanomaisen kehitykseen Venäjällä eikä pidä Kiinan devalvaatiota todennäköisenä, hän valehtelee, ja se on oikein. Kertomalla totuuden hän laukaisisi lumivyöryn.

Esimerkiksi Suomessa totuuden kertominen on rangaistava teko useissa eri tilanteissa. Lisäksi se on monesti moraalitonta. Asianajaja joka soittaa poliisille ja sanoo, että hänen päämiehensä on syyllinen, vaikka kiistää syytteen, syyllistyy rikokseen. Lääkäri joka sanoo potilaalle, ettei tällä ole todellisuudessa toivoa parantua syövästä ja sädehoitokin on hukkaan heitettyä aikaa, ei toimi lääkärin velvollisuuksien mukaisesti, koska hän ei kerro, että toivo ja luottamus pitävät ihmistä hengissä yhtä paljon kuin lääkkeet.

Viidenneksi: olemme tulleet informaatiomaailmassa käännekohtaan. Nyt presidentti on surmattu sanan miekalla syillä, jotka eivät ole poliittisia. Olisi paikallaan, että jo seuraavissa vaaleissa presidentti olisi kuohittava, ellei hänellä ole esittää kirjallista todistusta täydellisestä impotenssista.

Miksi kukaan ei erottanut Eisenhoweria juuri ennen Normandian maihinnousua, vaikka moni tiesi, että hänellä oli suhde erään nuoren naishenkilön kanssa? Viis maihinnoususta ja Hitleristä – toki seksisalat ovat tärkeämpiä!

Sääli ettei Clinton ole homo. Jos hän olisi tehnyt tekonsa miehen kanssa, kansalaisoikeusjärjestöt olisivat olleet hänen takanaan ajat sitten.

Tutkin ja opetan informaatioyhteiskunnan asioita. Olen ottanut asiakseni korostaa, että periferianäkö on tietokoneiden ja internetin ongelma: näet vain ruudun kerrallaan ja senkin huonosti.

Sähköisen tiedonvälityksen keskeinen ongelma on mittakaavattomuus. Pieni asia ja suuri asia voidaan esittää aivan samankokoisina.

Käsillä oleva skandaali osoittaa, ettei ihmisillä ole sen vertaa tolkkua että he erottaisivat pikku asiat suurista – kaksi pahaa tekoa, kuten esimerkiksi näpistys ja himomurha. Ne ovat molemmat rikoksia, mutta niissä on ero.

Erikoissyyttäjien tehtävät saisi lopettaa saman tien. Meillä on hyvin runsaasti kokemusta siitä, että kun riittävillä resursseilla tutkitaan tarpeeksi, niin mikä tahansa asia ja kuka tahansa ihminen saadaan vähintäänkin omituiseen valoon. Kenestä tahansa ihmisestä voidaan rakentaa katala idiootti.

Kun lehdet vähättelevät vastuutaan, ne unohtavat tämän. Valtio ei voi erottaa päätoimittajaa. Päätoimittaja voi erottaa presidentin, tuomarin, piispan ja pikkukoulun opettajan.

 

 

 

TAKA-AJATUKSIA 

Jukka Kemppinen

 

Onko Gershwin oikeaa musiikkia?

Vastaus on ollut vanhastaan jyrkkä ei. Ei kunnon jazzia eikä kunnon muutakaan.

Amerikkalainen Yalen historian professori John Lukacs on konservatiivi, joka ei juuri viitsi lällätellä Euroopan sosiaalidemokratioille, mutta näyttää erikoisesti hammastelevan vapaamielisiä. ”Poliittiset liberaalit ovat suoraan tai välillisesti aiheuttaneet merkittävän osan tämän vuosisadan onnettomuuksista.”

Mahtaako olla tottakaan, edes huomioon ottaen historian viholliset, kuten Hitlerin ja Stalinin? Mussolini ei kuulu samaan porukkaan, koska hän oikeastaan yritti käyttää bonapartelaista taktiikkaa lyömällä oikeiston vasemmistolla ja vasemmiston oikeistolla. Se onnistuu usein.

Lukacs mainitsee uudessa kirjassaan, että jokin tyhmä lehti oli kiertokysynyt historian tutkijoilta, mitä Amerikan historian hetkeä he olisivat halunneet olla omin silmin todistamassa. Häntä ei kiinnostanut uuden mantereen löytäminen, valtion perustaminen eikä sisällissodan alkaminen. Hänestä Yhdysvaltain historian käännekohta oli Gershwinin ”Rhapsody in Bluen” ensiesitys Aeolian Hallissa New Yorkissa helmikuussa 1924.

Sitten menin Turkuun pitämään luentoja, kuten tähän aikaan vuodesta on tapana, punomaan juonia Keijo Virtasen kanssa, joka johtaa siellä yliopistoa. Muut historian tutkijat, paitsi me kaksi, pitivät toisilleen esitelmiä historian ajasta, ja minä selitin Keijolle, että raha ei tunnen aikaa, kun on luotto ja arvopaperit, eikä informaatio ole ajankohtaan sidottua, ja me olimme yksimieliset tästä.

No sitten Hansakorttelin kaupoissa oli jossain Classic CD –lehti ja siinä näytelevy ja uskomattoman hyvä kirjoitus Rhapsody in Bluesta. Kriitikko sanoi aivan kevyesti, että Leonard Bernsteinin levytys on ennätysmäisen omahyväinen ja rahvasta kosiskeleva.

Yöllä kuuntelin kehutun esityksen ja kyllä se oli hyvä! Musiikki on aidosti rahvaanomaista mutta ei rahvasta kosiskelevaa. Woody Allen on pilannut Gershwinin maineen tekemällä siitä taustamusiikkia ja Manhattanin vinjetin. Todellisuudessa tuossa 20-luvun musiikissa on aitoa kalifornialaista etunojaa eli rämäpäistäelämäniloa, joka siis näyttää vallinneen New Yorkissakin aikoinaan ja älyperäinen rääpälemäisyys on siitä kaukana. Toisaalta tuo musiikki on yllättävän eurooppalaista. Siinä soivat hyvin selvästi Rahmaninoff ja Ravel.

John Lukacs on kirjoittajana juuri sitä koulukuntaa, jota en itse ole. Hän on kunniallinen ja arvostettu, puheensa punnitseva, yleistyksiä karttava, sanojensa mittainen mies. Niinpä lukija loksauttaa leukansa pahimmassa tapauksessa sijoiltaan, kun hän tämän kirjan – ”A Thread of Years” – vinjeteissä eli tuokiokuvissa kylmän rauhallisesti toteaa, että kaikki ne miljoonat ihmiset, joiden sydäntä ”A Rhapsody in Blue” satutti, olivat natsismin vastustajia. Ja vuosi oli siis 1924.

Rokki voi olla myös skinien ja uusoikeistolaisten taistelu- ja marssimusiikkia. Epäluulon vallassa kuuntelin vanhaa musiikkia eli Lotte Lenyan Brechtin lauluja, eikä sen pikkuporvarillisempaa piilofasistista musiikkia tarvitse tämän kauempaa hakea. Nämä kuuluisimmat kappaleet, kuten ”Bilbao-Song” ja ”Surabaya-Johnny”ovat kabareemusiikkia, joka voi käännähtää tuossa tuokiossa mihin ilmansuuntaan tahansa.

Mutta esikaupallinen orkesterijatsi edustaa jotain, mikä on totalitaarisuuden vastaskohta. Mehän tiedämme – ja valituksin tunnustamme – että Saksan toisen maailmansodan keskitysleireillä soivat Mozart ja Beethoven. Näin on, eikä se tee säveltäjistä hirviömäisyyden isiä. Mutta juuri samasta syystä Stalin kielsi Prokofjeviä ja Shostakovitshia poikkeamasta päärytmistä ja harhautumasta hyväksi todetusta harmoniasta. Ja mahdollisesti Anschlussin eli Saksaan liittymisen ensimmäinen selvä merkki oli että Wienin musiikkiyleisö, joka saattoi olla maailman sivistynein ja hemmotelluin, raivostui Alban Bergin musiikista.

Byrokratian ja sen ison veljen totalitäärisyyden henki vaatii, että sekä musiikin että runouden on oltava kuin rautatietä lennätinpylväineen. 

Olen kysynyt monilta, jotka olivat mukana, aivanko totta asemasodan aikana sivistystä saaneet ja monissa tapauksissa etenkin Helsingin ruotsinkieliset nuoret upseerit pitivät liittoutuneiden swing-musiikista, Cole Porterista ja Irvin Berlinistä, ja kyllä vastaus on ollut myöntävä. Sillä varauksella, että Saksassa oli toki suuri joukko nerokkaita iskelmämuusikkoja, kuten Theo Mackeben. 

Esa-Pekka Salonen – ota Losissa ohjelmistoon Gershwin. Olisin todella innostunut kuulemaan Sinun tulkintasi.

Magnus Lindberg, voisitko mitenkään säveltää Suomen EU-jäsenyyden kunniaksi kappaleen, jonka nimi olisi ”Swingiä kahdelle konekiväärille ja kevyelle kranaatinheittimelle”?

 

 

Pieniä jalokiviä

Mikko Juva, Aika etsiä ja aika löytää. Sukuni vaiheita sadan vuodenajalta. Otava 416 s.

 

Suomessa on ainakin ollut herrasväkeä. Mikko Juva, joka julkaisi omat muistelmansa ”Seurasin nuoruuteni näkyä” vuonna 1994, on nyt julkaissut kronikan sukujensa eräistä vaiheista.

”Suku” on vaikea sana. Kaikilla on kasi sukua, esivanhempia nopeasti enenevät sarjat isän ja äidin puolelta. Jonkin hämärän syyn johdosta isänpuoleista sukua on tavattu korostaa. Perimää ajatellen äidin puoli on yhtä tärkeä ja ihmistä ajatellen lienee oleellista sekin, millaisessa joukossa ihminen on kasvanut. 

Mikko Juvan miehenpuolen suvussa on paljon koulumiehiä, kuten isä Einar, alkujaan Juveliuksia, Turun yliopiston rehtori, historian tutkija. Äiti Lempi oli syntyään Kaila, arkkipiispa Johanssonin veljentytär ja siis arkkipiispa Kailan serkku. Äitipuoli Martta oli puolestaan Porvoon Gyllenbergejä, WSOY:n tirehtöörin tytär; ja tuossakin suvussa oli kovasti teologian vikaa.

Juva lukiessa mieleen tulee kaksi muuta kirjaa, Anna-Liisa Rekolan viimevuotinen muistelma vanhemmistaan, jotka olivat Lapin Sundquisteja ja Helsingin Setälän – Krohnin merkillistä klaania, ja Heikki A. Reenpään hiljan ilmestynyt muistelma – kirjallisesti ja sisällöllisesti tavattoman hyvä teos, Yrjö Hirnin ja Gunnar Suolahden sävyjen jatkaja vuosikymmenien katkoksen jälkeen.

Herrasväet ovat ryhtyneet kirjaamaan muistojaan urakalla, ja kun lisäksi ilmestyy sellaisia klassisen perinteen mukaisia itsetutkiskeluja kuin Mauno Koiviston muistelma, lukijalla on aihetta onnellisuuteen. Mutta saa nähdä, milloin löytyy seuraava Salme Setälä, joka kykenee piirtämään ison kuvan suuresta suvusta sortumatta väärään hienotunteisuuteen ja asiattomaan ilkeyteen.

Mikko Juvan kirjasta suurin osa on koottua ja kerrottua, ei varsinaisesti itse koettua. Kirjoittaja on polvihousuissan, kun kirja alkaa jo olla lopuillaan, ja sodista esitetään satuttava kuva kaatuneen veljen vaiheista ja muutoin hyvin lyhyet tiedot. Materiaali on runsas. Voi kuvitella, että jossain kohdin vähempikin olisi riittänyt, mutta tulos on kyllä tällaisena täyteläinen ja merkittävä ja ilahduttava vastaus kysymykseen, mitä on olla suomalainen.

Tuohon kysymykseen on monta vastausta, mutta kirjoittaja, emeritus arkkipiispa, kansleri, rehtori, kahden aineen tohtori ynnä muuta, on yhtä perisuomalainen mies kuin Haanpään jätkä tai Sillanpään torppari. Vielä taannoin oli tapana vaikertaa, että Suomen kirjallisuudessa ”sivistyneistökuvaukset” ovat harvassa. Syy ei siis ollutkaan se, että sivistyneistöä on vähän, vaan se, että sivistyneistö on nuorta. Vaikertajat olivat usein itse tuota joukkoa, jota ei kuvattu kunnolla ja jota kutsutaan jostain syystä ”ylemmäksi keskiluokaksi”, kun yläluokkaa ei muka ole.

Mutta kaikki edellä mainitut henkilöt ovat suomalaista yläluokkaa (paitsi Haanpää, joka kuoli kesken), esimerkiksi Bourdieun ovelan sosiologian mukaan, joka summaa rahassa laskettavan ja kulttuurisen pääoman. Äkkirikas sikaniska ei ole yläluokkaa, ei liioin kurjakaulainen taiteilija. Mutta kun ansio – tai saalis – on sekä rahaa että sivistystä, silloin on puhuttava yläluokasta, jota tässä edustavat Reenpää ja Juva, yhteistyössä keskenään yli puolen vuosisadan ajan, kuinkas muuten.

Juvan suvun piirissä on neljä arkkipiispaa, Johansson, Kaila, Lauri Ingman ja Juva itse. Professoreita ei viitsi edes laskea, kun on Kailat ja kaikki. Jos mentäisiin kirjoittajan vaimovainajan sukuun eli Brofeldteihin, niin sieltä tulisi Juhani Ahosta alkaen kulttuuriväkeä niin sakeasti ettei enemmästä väliä. Ja sitten poliitikkoja ja teollisuuden ja vapaan ammatin harjoittajia.

Mitä tällainen korkeatasoinen sukukronikka antaa lukijalleen? Eräässä mielessä ei paljon; vastaavan kirjan lukeminen vieraasta maasta ja toisista oloista tulisi tuskin mieleen. Mutta omasta maasta se tarjoaa kivijalaksi tietoa ja historiaa, jota ei löydy muualta. Suomenkielisen oppineen säädyn nousun määrätietoisuus on mielenkiintoista. Kirjoittajan isä Einar oli uratietoisen tutkijan perikuva. Muuan esivanhemmista, ruustinna, kasvatti pojistaan viisi rovastia ja osasi aina antaa täsmällisimmät neuvot siitä, mitä virkaa kannatti hakea ja mitä välttää. ”Tottahan sitä ihmisen kuuluu vähintään tohtoriksi väitellä”, on tunnettu tokaisu, maamme ruotsinkielisen sivistyneistön piiristä.

Tällainen kirja avaa salaisiakin kanavia mieleen ja mentaliteettiin, etenkin kun kirjoittaja on henkilö, jolla ei näytä olevan tarvetta todistella eikä poseerata. Olkoon isänmaallisuus esimerkki: tässä kirjassa kyllä liikutaan peräti isänmaallisissa piireissä, mutta teksti ja kirjekatkelmat osoittavat, että joskus propagandistiseksi epäilty asenne oli paatoksellisuuksineen kaikkineen – aitoa. Saa sanoa, että se oli samalla tavalla aitoa ja syvästi elettyä kuin erään nuoremman sukupolven vasemmistolaisuus ja välitön tuska sorrettujen ja solvattujen kohtelusta.

Toinen esimerkki on jatkuva ja totinen sielunrippi, jonka jotkut ehkä kasvuvuosinaan kokivat syyllistämisenä. Sotasukupolvi totisesti kävi käräjiä itsensä kanssa, sekä avoimen jumalauskoiset että muut. Henkilökohtaisen vastuun periaate ja syyllisyyden ja häpeän pelko painoivat enemmän kuin mikään muu.

Etsintäkuulutetulle kirjailijalle olisi olemassa tilaus kirjoittaa vastakkain nämä aidot idealistit ja heidän vanhemmat veljensä tai vanhempansa, hirviöiden sukupolven. Viimeksi mainittua edustaa tässä kirjassa Emil Nestor Setälä, joka ajatteli kiukuspäissään ajaa Turun yliopiston kivelle, vaikka oli sen kansleri. Saman Setälän pimeä puoli on puheena Anna-Liisa Rekolan muistelmassa, eikä sitä ole oikeastaan edes kartoitettu. Monen yliopistomaailman ja sivistyneistön merkkihenkilön tie kokoushuoneen seinälle on ruumiiden reunustama. Mutta siitä ei puhuta! Ei puhu Juvakaan paljon, ja siksi lukija jää järkeilemään, mitä perua on tiettävästi sangen todellinen ”Turun tauti”, poliitikkojen ja lukeneiston epäpyhä liitto, kun kirjassa kuitenkin kertoillaan varainhankinnan vaikeudesta ennen sotia. Eikä puheeksi tule liioin sinimusta Suomi, joka erottuu sotien välisen ajan tapahtumissa pelkästään sinivalkoisesta hyvin selvästi. Siellä on paljon unohtunutta väkeä. Nyt mainitaan karjala-aatteen kannattajat, joihin Juvat eivät kuuluneet, ja kollega Koskenniemi ja eräät muut ”maan parhaat”.

Tulenkantajat ja kansipaikka-kosmopoliitit, kuten Paavolainen, Waltari ja Lauri Viljanen, ovat saaneet kuvaajia. Mutta sitä ilmiötä ei ole kuvattu, että Suomen suunnattomiin noussut kasvu katkesi vapaussotaan ja jos jätetään huomiotta Kannaksella ja Helsingissä toimineet ruotsinkieliset kirjailijat, jotka olivat aikakautensa eurooppalaista eliittiä, maamme kulttuurikontaktit ja hengenviljely saivat 1920-luvulla putoavan kassakaapin liito-ominaisuudet. Miksi?

 

 

MEAN STREETS

 

Mutta näitä kovia katuja

​on miehen mentävä,

Vaikka hän itse

​ei ole kova, ei tahraantunut, arka. 

 

Hän on ihminen.

​Hän on kaikki.

Hän on täysi mies

​ja tavallinen ihminen ja tavaton.

 

Hänellä on kunnia, vaisto, väistämättömyys,

eikä hän ajattele sitä eikä puhu.

Hän on maailmassaan paras

​ja kenen tahansa maailmassa hyvä.

 

Hän ei ota rahaa ansiotta

eikä loukkausta kostamatta

hillitysti, harkitusti.

 

Hän on yksinäinen ja ylpeä siitä,

​että hänen ylpeytensä näkyy

ja että se otetaan huomioon,

ja jos joku ei ota sitä huomioon,

tuo joku katuu kaiken ikänsä,

​että tuli tavanneeksi.

 

 

 

Ryöstömurha

Jukka Kemppinen

 

En todellakaan ole samaa mieltä kuin oppinut, arvostettu, asiantunteva ystäväni, joka sanoi, että meneillään on Suomen ryöstömurha. Puhe oli niin sanotusta kansallisomaisuudesta.

Itse sanoisin, että kysymyksessä on törkeä kiristäminen. Meiltä viedään kohta paitakin päältä ja lisäksi meille taotaan päähän, ettei meitä tarkkaan katsoen ole olemassa. Suomalainen? Anteeksi kuinka?

Totisesti maailma muuttui. Omana elinaikanani eli 54 vuoden kuluessa luulen olleeni mukana kolmessa vallankumouksessa, jotka ovat historiallisesti jotain samaa kuin kirjapainotaidon keksiminen, uuden maailman löytäminen, tehdastyö ja parlamentaarinen demokratia. Tällä uusimmalla ei ole nimeä, mutta ihmisillä on se mielessä, kun he puhuvat tietoyhteiskunnasta tai postmodernista tai informaatioyhteiskunnasta tai verkottumisesta tai globalisoitumisesta. Suurilla sanoilla ei ole loppua.

Olen hämmästynyt siitä sitkeydestä, jolla meillä puhutaan asian vierestä. Tarkoitan eduskuntaa, sanomalehtiä, uutisia. Soneran jutussa se on sivujuonne, että valtio ehkä sai vähemmän rahaa kuin olisi muuten saanut. Pääjuonne on jäänyt jokseenkin maininnatta: yli 20 prosenttia osakkeista on jossain. Jos niitä on 10 prosenttia  yhdessä nipussa, sillä nipulla voi tehdä ikäviä ihmeitä. Nurkanvaltauksen taktiikka perustuu juuri strategisen osuuden hankkimiseen. 10,1 % on strateginen osuus.

Se seikka, että esimerkiksi Nokian osakkeet ovat enimmäkseen ulkomailla ja UPM-Kymmenen samoin, on yksi hailee. Niin kauan kuin osakkeet ovat levällään ja jatkuvan kaupankäynnin kohteina.

Mutta osakkeilla on etenkin nämä kaksi merkitystä: niitä voi ostaa ja myydä ja niillä voi äänestää. (Lisäksi niistä maksetaan osinkoa.)

Tietoliikenne on nyt samanlainen vallankumouksellinen asia kuin kanavat, rautatietja kuorma-autot. Uskokaa mitä sanon. Kun Pohjanmaan rata avattiin 1880-luvulla, esimerkiksi Härmän häjyt katosivat kuin iskusta, herännäisyys lähti leviämään ja Amerikan siirtolaisuus alkoi vyöryä. Miksi? Kohta yksi, häjyjen valtakautena kasakoiden saaminen pitäjiin kesti Vaasasta päiviä ja Tampereelta viikon. Rautatietä käyttäen esivalta saattoi ennättää häätappeluun ennen sen päättymistä, sillä rautatiet käyttivät myös lennätintä. Kohta kaksi, tavallisen ihmiset pääsivät kulkemaan maakunnissa ja maakunnissa koskaan ennen näkemättömällä tavalla. Kohta kolme Amerikkaan ei päässyt muuta kuin Ruijasta tai hankkiutumalla Ruotsin länsirannikolle, mutta junalla Hankoon ja siitä Hullin kautta lännelle oli suora ja suhteellisen halpa tie.

Rautatiekarttamme on tänäkin päivänä sotilaallisen ajattelun kuva. Sama koskee tietoliikenneverkkoamme. Kun tuo verkko on nyt muukalaisten ulottuvilla, hermostossamme on ulkopuolinen kytkös. Tämä on ajatusleikki mutta – entä jos Soneran omistajiksi ilmoittautuisi rahakas joukko venäläisiä rosvoja? Tai amerikkalaisia rosvoja?

Meidän olisi opittava, että samalla tavoin kuin kristillisyys on kilvoitusta eli muutosta eli liikettä, sitä on myös isänmaallisuus. Suomessa on tapana palvoa pysähtyneisyyttä – mutta isänmaallisuuden pitäisi olla muuttuva tunne- ja arvojärjestelmä muuttuvassa maailmassa.

 

LAHJUKSISTA

Jukka Kemppinen

 

Isäukoltani olen oppinut lahjonnan säännön: se ei ole lahjus, jos ottaa vastaan kylmän voileivän ja pullon lämmintä olutta. Jos ottaa lämpimän voileivän ja kylmää olutta, se on lahjontaa.

Mutta en voi olla huutamatta raivosta, kun kaikki puhuvat olympiakomitean jäsenten lahjonnasta ja uskottavuudesta. Kielenkäytössä voisi olla hiukan tolkkua. Olympiakomitean jäsentä ei voi lahjoa. Selitän: minä otan vastaan jatkuvasti lahjuksia – työnantajaltani. Saan rahaa ja erilaisia etuja. Työnantajani – valtio –maksaa minulle, jotta toimisin sen päämäärien hyväksi. 

Henkilön olen vailla uskottavuutta. En halua olla uskottava.

Uskottavuutta tarvitsevat huijarit. Huvittavaa kyllä, amerikkalainen huijarin nimitys onkin ”con-man” eli confidence-man eli uskottava henkilö.

Me jotka emme periaatteessa pidä itseämme huijareina, yritämme tulla toimeen tosisioilla ja arvoilla. Jos väitämme jotain, pyrimme perustelemaan väitteemme. Jos vetoamme johonkin, vetoamme esimerkiksi arvoihin.

Mielestäni ihmisten pitäisi esimerkiksi olla hiukan rehellisiä, ainakin välillä. Tämä on arvoarvostelma.

Olympiakomitea ja kansainvälinen jalkapalloliitto kuuluvat maailman suurimpiin liikeyrityksiin. Ainakin jälkimmäisen liikevaihdoksi on arvioitu niin jättiläismäinen summa, että sitä hirviää tuskin sanoa: yli kaksisataa miljardia dollaria vuodessa. Joka tapauksessa bisnes on aivan valtava televisiotuloineen, mainosmaksuineen. Ja mikä bisnes – ei omistajia, ei valvontaa – luultavasti ei verojakaan. Investoinnit (kuten juniorityön) maksavat periaatteessa valtiot tai ne toteutetaan talkoovoimin.

Huippu-urheilun aatteesta ja olympiavalasta en maksaisi viittä penniä. Jalkapallon aate oli viime vuosisadan Englannissa se, että työläispojat saivat potkia herrasnulkkeja pelkäämättä poliisia. Olympialiikkeen taloudellinen tausta on hyvin ikävä kertomus, eikä monikaan suomalainen viitsi kuunnella, että esimerkiksi Paavo Nurmen sulkeminen Los Angelesin olympialaisista 1932 ei ollut pelkkää ruotsalaisten ilkeyttä. Nurmi oli jokseenkin kova liikemies jo urheilijana ollessaan. 

Talviurheilu on surullinen asia. Ennen vanhaan köyhät kansanmiehet hiihtivät itselleen rahapalkoista leivänjatketta, kunnes rikkaat ”keksivät” amatööriaatteen.

Urheilu on viihdeteollisuutta, enkä ymmärrä, miten urheilijat ovat sellaisia lampaita, että antautuvat ”johdettaviksi”. Miksi esimerkiksi viihdekuoron laulajalla on tekijänoikeus (esittävän taiteilijan oikeus) suoritukseensa, mutta Zidainella ei jalkapalloiluunsa?

Lahjonta liike-elämässä on kiellettyä, ja siitä rangaistaan rikoslain nojalla. Virkamiehen lahjonta on rangaistavaa sekä lahjan tarjoajan että vastaanottajan kannalta.

Sellaisesta ”lahjonnasta” ei ole lakia, jonka osapuolia ovat kansainvälinen järjestö ja kaupunki. 

Se ”lahjonta”, jonka osapuolia ovat suomalainen yrittäjä tai järjestö ja venäläinen viranomainen, on puolestaan erittäin vaikea ongelma sekä moraalisesta että verotuksellisesti.

Tällaisesta urheilujärjestön luottamushenkilön ”lahjonnasta” ei muuten voi eikä pidä yrittääkään säätää lakia. Tässä on nyt viimeinkin asia, jossa oikea tuomari ja pyöveli on media. Samalla tavalla kuin Villissä lännessä ammuttiin hihaässästä –lainsäädännön ulkopuolelle jäävien pokeripelin sääntöjen nojalla – media eli muun muassa sanomalehdet ovat velvollisia huutamaan: nyt te pelaatte itse asettamienne sääntöjen vastaisesti.

Kun lakia ei ole, on kysyttävä, mitkä ovat moraalisäännöt. En ota tässä niihin kantaa. Mielestäni alan ongelma on klassinen: monopoli. Muutama järjestö on hamunnut itselleen niin suurenvallan, ettei kilpailua ole. Ei tällaista voisi tapahtua esimerkiksi messuja tai kulttuuritilaisuuksia järjestettäessä, koska eivät oikeat liikemiehet maksa tyhjästä – lahjuksiakaan.

Kirjoittaja on media-oikeuteen perehtynyt hovioikeudenneuvos, tätä nykyä Teknillisen korkeakoulun professori (tietotekniikka – sisällöntuotanto).

 

Pitkä oppimäärä

Jukka Kemppinen

 

Nyt kerran, kaksi kertaa, kolmasti on tullut tosissaan vastaan perussivistyksen heikkous, nimittäin lukion lyhyt matematiikka.

Selvennän selittääkseni. Matematiikkakauhuiset ovat asia erikseen. Heidän on helppo päästä ongelmastaan. Mutta teoreettinen mallintaminen on menetelmä, jotka kaikki eivät usko. Puhumme vaikka kilpailutaloudesta tai markkinataloudesta. Joku rientää sanomaan, ettei tuo pidä paikkaansa – asiat eivät ole noin. Eivät tietenkään. Teoreettinen malli ei ole todellisuutta. Lasse Virenin kultamitalijuoksusta on esitetty tilasto ja tilastosta voi luoda diagrammin ja siitä taas differentiaaliyhtälöt. Niiden avulla tai ilman niitä käsittää, miten huonompi juoksi voitti paremmat. Viren ei olisi pärjännyt koville kirimiehille. Siksi hän juoksi yhä nopeampia kierrosaikoja ja juoksutti vielä parempia miehiä rinnallaan eli pidemmän matkan. Kun kirin sitten piti alkaa, kilpailijat huomasivat juoksevansa suoraan ”lasioveen”. Kiriä ei koskaan tullut.

Kiihtyvä nopeus on siis helppo kuvata matemaattisesti, ja se siitä. Ymmärtää sen muutenkin. Mutta minun oli vaikea ymmärtää, miksi taloustieteilijät inttävät marginaalikustannuksista ja marginaalikasvusta ja marginaalivoitoista. Sen käsitin ja muistin opiskeluajoilta, että jos tehdas valmistaa tuhat pulloa viikossa määrättyyn hintaan, niin seuraavan yhden pullon valmistamisen hinta on marginaalikustannus. Mutta miksi näin selvä asia tarvitsee niin hienon sanan?

Siksi että asia muuttuu vähemmän selväksi, jos ajatellaan vaikkapa selluloosan keittämistä. ”Lisä” ei ole mikään tietty yksikkö. Mutta se on helppo piirtää tai laskea. Piirroksesta näkee kustannuskäyrän muodon.

Informaatioteollisuudessa, kuten esimerkiksi aikakauslehtiä julkaistaessa, peruskustannus on suuri ja marginaalikustannus pieni. Äänilevyä julkaistaessa peruskustannus on satoja tuhansia, mutta levyjen tekeminen maksaa pari markkaa kappale. Verkkotuotteissa lisäkappaleet ovat ilmaisia.

Pitkän matematiikan avulla aavistaa, mikä on ”muutoksen suuruus”. Eipä sillä, tunnen ihmisiä, jotka ovat suoriutuneet pelottavasta korkeakoulumatematiikasta ymmärtämättä siitä höykäsen pölyä.

Nyt tulee tämän kirjoituksen varsinainen sisältö. Maailmassa on kolme ulottuvuutta, oikea-vasen, alas-ylös ja eteen-taakse. Sitten on aika, jota sanotaan neljänneksi ulottuvuudeksi. Matematiikassa mikään ei estä lisäämästä ulottuvuuksia kylmän rauhallisesti, vaikka emme oikeastaan pysty kuvittelemaan niitä.

Tähtien takana on Jumala, uskovat lapset. Kosmonautti Gagarin-vainaja riemuitsi kertoessaan neuvostoyleisölle, ettei hän nähnyt avaruudessa kiertäessään mitään Jumalaa, jota ei siis ole olemassa.

Jos Jumalan voisi löytää maailmankaikkeudesta, hän ei olisi Jumala. Jumala tarkoittaa taivaan ja maan eli siis maailmankaikkeuden luojaa, joka tuskin voi olla itse osa luomaansa.

Jumalaa ei ole olemassa. Jumala tarkoittaa hengen antajaa eli olemassaolon luojaa. Jos puhumme Jumalasta emmekä joulupukista, kysymys on olemassaoloa korkeammasta asiasta, johon Raamattu viittaa puhumalla elämän ja kuoleman herrasta. Toisin sanoen: sellaista Jumala, joka ”olisi olemassa”, ei ole olemassa. –Tämän mietti tarkoin pappi Dieter Bonhoefer, joka teloitettiin natsien vankilassa 1945.

”Luonnontieteellinen maailmankuva” sisältyy esimerkiksi Antti Hyryn hienoon novelliin ”Maantieltä hän lähti”. Vähin sanoin kuvataan atomien ja linnunratajärjestelmien samankaltaisuus. Eri kokoiset myllyt pyörivät pienessä ja suuressa.

Mutta entä jos meillä on sovinnainen taittovirhe. Jos tämäkin taivaankappale on solu tai osa solua. Entä jos linnunradoilla on kaikilla se sama ominaisuus, ettei niillä ole osia eikä kokonaisuutta, vaan näkökulmia, joista muuan on koko ja toinen on välimatka. Ja nämä puolestaan voivat osoittautua sangen suhteellisiksi kolmi- tai neliulotteisen maailman käsitteiksi. Ja jospa linnunratojen vuorovaikutusjärjestelmä on suureksi osaksi tuntematon ja ajatus maailmankaikkeudesta sienimäisenä rihmastona on lähempänä totuutta kuin koneellinen malli?

Miltä mahtaisi näyttää biologian suhteellisuus- tai kvanttiteoria?

Yksin Jumala on suuri.

 

 

HAUSKAT HAUTAJAISET

Jukka Kemppinen

 

Otsikko on vanha vitsi. Puhuttaessa tanskan ja ruotsin kielen sudenkuopista voi mainita, että tanskaksi jopa hautajaisia voi sanoa "hauskoiksi", "rolig", joka ruotsissa tarkoittaa hauskaa mutta tanskan kielessä rauhallista.

Sellainen ihminen on ahdasmielinen ja huumorintajuton, joka ei ymmärrä vitsiä, vaan suuttuu leikistä. 

Olen itse sellainen ihminen.

Olen saanut päähäni, että huumorikin voisi olla joko onnistunutta tai ei. Hiukan niin kuin muutkin taiteet. Esimerkiksi Thorvaldsenin Jeesus-patsas ei ole mieleeni, eikä siinä aihe auta. Ostin kerran Vatikaanista Pietarinkirkon läheltä munkilta postikortin, jossa Kristus sulkee silmänsä ristillä, kun korttia liikauttaa kädessään. Mielestäni tuote oli epäonnistunut ja ajatus huono, vaikka korttia myytiin hengellisen henkilökunnan toimesta ja epäilemättä hartauden harjoittamiseksi.

Hiljan esitettiin televisiossa suosittua hupiohjelmaa, jossa hammastellaan erikoisesti poliitikkoja, he kun ovat vapaata riistaa. Ohjelman tunnus on tanssiva lehmä.

Tuossa mielessäni olevassa jaksossa lehmä pantiin tanssimaan kuningas Husseinin arkulla, ja muistaakseni samassa kuvassa esiintyi presidentti Koivisto. Pahastuin, vaikka en ole kummallekaan henkilölle edes sukua. Lisäksi mieleeni tuli, että jordanialaiset eivät ehkä  myöskään ihastuneet tästä leikinlaskusta. Minulla on sellainen mielikuva, että monissa islamin maissa uskonnollisiin toimituksiin on tapana suhtautua vakavasti. Vieraan valtion päämiehen pilkkaamista pidetään myös diplomaattipiireissä arveluttavana.

Parin viimeksi kuluneen vuosikymmenen kehitystä voisi hahmotella näinkin: ensin meni asema ja maine parilta perinteiseltä ammattikunnalta, kuten opettajilta ja lääkäreiltä. Seuraus oli esimerkiksi Yhdysvalloissa repivä ero peruskoulun ja korkeakoulujen välillä. Peruskoulutus on perusteellisen huono, korkeakoulut maailman parhaat. Tämä lisää enemmän kuin mikään muu yhteiskunnan jakoa kahteen, ahneisiin ja suureen syrjäytettyjen enemmistöön. Terveydenhuollon kustannukset ovat Yhdysvalloissa suhteessa valtion budjettiin suuremmat kuin missään muualla, mutta tulokset eivät ole.

Sitten meni sekaisin oikeuslaitos. Myös Suomessa tuomareilta vietiin maine. USA:ssa kehitys on outo: samaan aikaan kun rikollisuus vähenee jyrkästi, rangaistustaso kiristyy ja vankiloihin joudutaan käyttämään yhä enemmän rahaa; suhteellinen vankiluku on suurempi kuin Stalinin Neuvostoliitossa. 

Seuraavaksi on liipaisimella media. Lehdet ja televisio ovat onnellisina asettuneet hyökkääjän ja arvostelijan osaan. Seuraavassa, jo alkaneessa hyökkäyksessä ne joutuvat puolustautumaan, eikä kukan tiedä, onko niillä siihen taitoa.

Amerikkalaisessa televisiossa ei oikeastaan enää ole uutislähetyksiä. Neljä maanlaajuista verkkoa peittää alle puolet katsojista kaapelin ja taivaskanavien takia. Sanomalehtiä lukee alle kymmenen prosenttia alle 30-vuotiaista.

Median on tappion ja epäonnistumisen uhalla otettava vastaan uudet tehtävänsä. Mielistely ja sumuttaminen eivät riitä. Meillä on uusi edustuksellinen poliittinen järjestelmä, jossa lehdet ja televisio - ja elokuvat - edustavat ihmisiä.

Jäämme seuraamaan kiinnostuneina, miten media käyttää haltuunsa uskotut leiviskät. Tanssi yli hautojen ei todellakaan tunnu hyvältä ajatukselta. Waltari kirjoitti sen 1944.

 

 

 

 

HAUTAUSMAA KAUPAN VARJOSSA

Jukka Kemppinen

 

Viikko Washingtonissa tuomareiden kongressissa keskellä varsin suurta loistoa ja korkeita teknologisia kysymyksiä. Sadetta ja päivänpaistetta kaupungin hyväosaisella puolella. Taksinkuljettaja oli filosofian tohtori Eritreasta;; puheista kuuli, että tieto piti paikkansa. Kongressissa oli yksi värillinen amerikkalainen 250:n joukossa ja naisia vain muutamia, näitä korkeita tuomareita, joita silti on, mutta ei paljon. Hotellin nimi oli Watergate – se on se sama paikka.

Maailmassa täytyy olla aina vähintään yksi Neuvostoliitto. Yhdysvallat on ottanut nyt senkin roolihahmon kantaakseen ja se tuntuu istuvan hyvin. Rahasta ja vallasta puhuttaessa meille eurooppalaisille tehtiin jokseenkin selväksi, että vastedes toimitaan juuri siten kuin kulloisetkin käskyt edellyttävät. Kävin katsomassa jälleen kerran vallan sopukat Pennsylvania Avenuella ja Constitution Avenuella. Ei siinä mitään, sieviä taloja, ehkä vähän mahtipontisia.

Europan unioni on melkein yhtä suuri kuin Yhdysvallat ja rahaakin sillä on paljon mutta ei poliittista yhtenäisyyttä eikä sotilaallista voimaa. Joten loppu onkin sitä myöten selvä. Ei niitä ole Aasiassakaan, paitsi ehkä Kiinaan kasvamassa. Istuin juomassa kahvia ja ihmettelin outoa ääntä. Katsoin pylvään taakse. Kiinan korkeimman oikeuden jäsen siellä joi kahviaa samalla äänellä kuin heillä on tapana syödä keittoa eli kuuluvasti.

Kun miettii, miten tähän yksimieliseen maailmaan on tultu, asia on hyvin helppo kuvittaa itselleen. Sen kuin kävelee kappaleen matkaa sata vuotta vanhojen pikku talojen reunustamaa I-katua yliopiston rakennusten vieritse ja menee Foggybottomin asemalta metroon vilkaistuaan idän suuntaan, jossa ovat maailmanpankin rakennukset ja finanssiyhtymien viattoman näköiset liikepalatsit. Ensimmäisen pysäkin kohdalla poistuvat kaikki ne, jotka ovat liittovaltion virkailijoiden näköisiä siksi että he ovat liittovaltion virkailijoita. Toinen pysäkki on Arlingtonin hautausmaa. Kolmas pysäkki on Pentagon ja neljäs Pentagonin viereen rakennettu ostoskeskus.

Siinä se on melkein kaikki. Rahan valta, politiikan valta, tavaran valta, kuoleman valta.

Raha ja tavara eivät ole sama asia eivätkä edes samalla janalla. Raha on muuttunut täysin näkymättömäksi. Sitä vilistää tietoliikenneyhteyksiä pitkin näennäisen päämäärättömästi vuorokaudet päästään ja maapallon ympäri. Tavarasta pieni osa on todellisuudessa jonkin hintaista tai arvoista. Paremmanpuoleinen ostoskeskus on mielikuvien markkinapaikka. Välttämättömiä päivittäistarvikkeita saa etsiä. Niiden ei tarvitse olla näkyvissä eli kalliilla paikalla. Asiakkaat tietävät ne tai elleivät tiedä, kysyvät. Tarpeettomat mielikuvatavarat ovat parhailla paikoilla ostoskeskuksen ruokapihan ympärillä. Sieltä puuttuvat vain kaikkein kalleimmat liikkeet, ne joiden eteen ajetaan limusiinilla. Galleriasta saa esimerkiksi oivallisia vaatteita, mutta jos haluaa kalliin tuotemerkin, kuten esimerkiksi Brooks Brothers tai Burberry, silloin on mentävä kaupungin keskustaan The Regency –nimisen hotellin tuntumaan.

Liiketoiminta on usein aikaansa edellä. Jo huomattavasti ennen toista maailmansotaa meille opetettiin kädestä pitäen, että elämä on kuin tavaratalo, josta saa kaikkea, kunhan on rahaa. Suomessa on yksi perikuvallinen tavaratalo, Stockmann, jossa turhamaisuustuotteet ovat katutasossa ja herrainvaatteet toisessa kerroksessa aivan kuten 1920-luvun opit edellyttävät. 

Viimeisetkin pikkukaupat ovat katoamassa liikekeskuksen tuntumasta. Vastaavasti viimeisetkin pienet ihmiset ovat muuttuneet kuluttajiksi tai palveluammateissa toimiviksi. Aivan samalla tavalla kuin sata vuotta sitten ihmiset ovat alkaneet käyttää univormuja niin että heidän yhteiskunnallisen säätynsä voi lukea heidän vaatetuksestaan. Washingtonin kokouksessa olin ainoa, jolla oli yhdistelmäpuku. Vakava tuomari ja nopealiikkeinen asianajaja käyttävä molemmat tummaa pukua. Laskemalla yhteen lenkkareiden, farkkujen ja pusakan merkeistä ilmenevän hinnan erottaa heti eläkkeellä olevan vuorineuvoksen eläkkeellä olevasta raitiovaunun kuljettajasta.

Yhteiskunnalliset erot ja ihmisten välimatkat lisääntyvät sitä mukaa kuin tiedonvälitys tihenee. Joka kerta kun Helsingin vanhan kirkon ovet aukeavat ja kuuluu surun tai ilon musiikkia, sen tietää, etteivät sieltä ole köyhät ihmiset tulossa. Sekä häät että hautajaiset ovat palanneet sääty-yhteiskunnan perinteeseen. Niillä halutaan näyttää ja niillä näytetään.

Kuolema on viimeinen demokraatti. Sekä maalliset valtiaat kuten Washingtonin Arlingtonin ylläpitäjä että kirkolliset ovat pitäneet kiinni arava-periaatteestaan, jonka mukaan hautausmaalla jokaisella on sama sija.

Seuraavaksi luulen sen muuttuvan. Palaamme kenotaafien ja mausoleumien aikaan. Saamme lukea suoraan hautakivestä tai rakennelman seinästä, miten merkittävä henkilö vainaja oli. Vähäväkisemmille riittää yhteinen merkki.

En sano tätä pahalla. Enkä hyvällä.

 

Vallankumouksen lapset

 

 

Vallankumous syö lapsensa. Väkivaltaan turvautuneet kokevat niin usein kohtalonsa väkivallan uhreina.

Historia näyttää kehittyneen lyhyessä ajassa – vain muutaman vuosisadan kuluessa – väkivallasta sanan väkivaltaan.

Nyt on meneillään tiedonvälityksen vallankumous, jota on sanottu myös siirtymiseksi tietoyhteiskuntaan. Syökö sekin vallankumous lapsensa, tiedon välittäjät? Millaiselta näyttää lehtikirjoittajien kohtalo?

Sanomalehtimiehestä tuli varhain tällä vuosisadalla ”Herra Toimittaja”, jolle osoitettiin lehdessä julkaistavaksi tarkoitettuja vastineita. Herra Toimittajalla ei ollut tapana panna nimeään laatimiensa mielipiteiden alle. Hän oli kansanvalistaja tai kansankiihottaja, vähän siitä riippuen, katsoiko hänen toimintaansa omasta vai vastapuolen leiristä. Tällainen toimittaja oli esimerkiksi Siltasaaren sosialisti Edv. Valpas-Hänninen. Viime vuosisadan kuuluisimpia sanomalehdentoimittajia olivat J.V. Snellman ja Z. Topelius, joilla oli tosin molemmilla monta muutakin hyödyllistä askaretta.

Siihen rinnalle ilmestyivät ”senttarit”, rahan rengit, jotka kirjoittivat senttipalkalla saadakseen rahaa juomiseen tai elämiseen. Heitä olivat Juhani Aho ja Eino Leino, joista taso näyttäisi sitten laskeneen.

Toimittajan tehtävä oli edustaa ”yleistä mielipidettä” ja toimia poliittisen vallan valppaana vahtina, siltä osin kuin painovapausolot sen sallivat.

Viimeistään pari vuosikymmentä sitten useimmista lehdistä oli tullut liikeyrityksiä, joiden keskeinen tehtävä oli pysyä hengissä ja siihen liittyen tuottaa liikevoittoa. Liikkeenjohdon opit ulotettiin toimittajiin: heidän oli tunnettava ja kannettava vastuuta lehden myynnistä. Ja sen tehdessään he sanoivat, sensaatiolehtien toimittajat ensimmäisinä, tarjoavansa vain sitä, mitä lukijat haluavat.

Tuossa selityksessä on väärä kansanvaltainen vivahde. Samaa voi sanoa sikalanhoitaja, joka huljauttaessaan purtilon täyteen voisi sanoa antavansa sioille sitä mitä siat haluavat. Mutta entä kun siat alkavat vinkua ja vapista saparo suorana ravintonsa yksipuolisuuden vuoksi?

Ennen oli sellainenkin ajatus, että kansalle on tarjottava parasta, mitä kukin kirjoittaja kykenee tuottamaan, painavaa tekstiä tiedon, taidon, viihteen ja jännityksen muodossa.

Mutta liikemieheksi laitettu toimittaja ohjailee yleisöään ja syöttää sille sahajauhoa makkaraan sekoitettuna. Hän ostaa ja myy mielipiteitä ja pitää siitä huolimatta itseään virkamiehen veroisena yhteisen hyvän edistäjänä.

Tässä yhtälössä on vikaa. 

Kun seuraa toimittajista parhaita – vaikkapa eräitä lähimenneisyyden kolumnisteja ja televisioin kommentaattoreita (Walter Cronkite, Erkki Toivanen), yleisön edustajalle tulee tunne, että tuo ihminen on nähnyt vaivaa kootakseen minua varten tietoja ja esittääkseen ne sellaisessa muodossa, että minun on helppo ymmärtää tausta ja tarkoitus.

Moni ammattikunta on ammuttu lennosta alas kun auktoriteetti on kovertunut ontoksi ja verotus on hoitanut lopun: upseerit, lääkärit, opettajat, tuomarit. Seuraavaksi menevät toimittajat. Tietoliikenne ja tiedonvälitys ovat kasvaneet niin mahtavaksi teollisuudeksi, että sen kenttä samanaikaisesti keskittyy jättiläisfuusioissa ja pirstoutuu pieniksi yksiköiksi, jotka vaipuvat mitättömyyteen.

Lopputulos on se, että emme saa välttämättä miltään taholta perusteltua tietoa, mutta sitäkin enemmän katteetonta vakuuttelua ja taivuttelua. Vallankumous syö lapsensa.

Eikö toimittajia sitten tarvita? Tarvitaan, enemmän kuin koskaan ennen. Lehtiin kirjoittamisessa on aivan sama ikävä puoli kuin monissa muissakin ammateissa: se edellyttää kovaa opiskelua ja jatkuvaa työtä ja vaivaa.

Hyvä keino on karttaa koiralauman käyttäytymistä. Luultavasti ei ole erikoisen tuloksellista ulvoa silloin kun muutkin ulvovat, juosta jokaisen herkkupalan perässä ja näykkiä heikompia.

On tähän yksi tie ja yksi lohtu: menneisyydessä sekä poliitikoista että toimittajista kestävimmin ovat toimineet ne, joilla on ollut rohkeutta sanoa ikäviä asioita ja toistaa vastenmielisiä totuuksia. Esimerkiksi Kekkonen toimi lehtimiehenä usein näin; poliitikon toiminta saattoi olla vähän eri asia.

Toisin sanoen suosion tavoittelu ei johda suosioon.

 

Jukka Kemppinen:

Nuijamieheksi luotu

Heikki Ylikangas, Väkivallasta sanan valtaan. Suomalaista menneisyyttä keskiajalta nykypäivään. WSOY

 

”Nuijamieheksi luotu” oli historiantutkija, vapaaherra Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen, joka julkaisi suomen kielellä muun muassa tutkimuksen nuijasodasta. Hän päätyi olemaan jokseenkin pysyvästi eri mieltä mahtavien henkilöiden kanssa ja ajettuaan varhain suomalaisuutta hän joutui nuorten suomalaisuusmiesten hylkäämäksi ja halveksimaksi.

Heikki Ylikangas on historiantutkija ja kirjailija, joka on julkaissut muun muassa tutkimuksen nuijasodasta. Sekä julkisuudessa että hiukan suppeammissa piireissä hänet tunnetaan nuijamiehenä, jota on helppo vitsikkäästi verrata 1500-luvun kapinallisiin tai 1800-luvun puukkojunkkareihin.

Ylikangas on Pohjalainen, Ylihärmän Kankaan kylästä. 

Pohjalaisuus on tuottanut ehkä niukalti suomenkielisiä kirjailijoita mutta joukon kuuluisia poleemikkoja, kuten J.V. Snellman, Santeri Alkio, Artturi Leinonen ja Vihtori Kosola. Näille neljälle oli yhteistä helppous ryhtyä sanoista tekoihin. Alkio oli perustamassa Maalaisliittoa, joka ei ollut alkuunsa poliittinen puolue, vaan kansanliike. Leinonen oli jääkärivärväri ja samoin oli Kosola, joka saavutti sitten kuuluisuutta Lapuan liikkeen johtohahmona.

Myös Yrjö-Koskinen oli pohjalainen, vaikka hänen kotipesäkseen tuli Hämeenkyrö. Hän oli syntynyt, käynyt koulunsa ja toiminut opettajana Vaasan lukiossa ja oli Pohjalaisen osakunnan suuria nimiä.

Olen muuten itsekin veden kuljettama pohjalainen naapuripitäjästä Kauhavalta. Perinne on, ettemme me kauhavalaiset lähesty hämräläisiä, muuta kuin kirveen kanssa. Ovat he niin hankalaa väkeä.

Tästä ilmiöstä Ylikangas on kirjoittanut purevimman artikkelinsa selvitellessään Ilkka-lehden kirjoittelua hänen vapaussota-teeseistään. Vihollisleirin puolelta mainitaan henkilöitä, jotka ovat kotoisin Lapuanjoen toiselta puolelta, huutoetäisyyden päästä. 

Mutta nyt tehdään toisin. Ihminen voi olla tappelupukari pelkkää julkisuuden kipeyttään tai siksi, että hän on syystä tai syyttä vakuuttunut omien kykyjensä ylivertaisuudesta. Hän voi olla taistelija myös siksi, että hän kantaa tunnossaan tuomion. Hänen on puhuttava asioita myöten, ei miehen mieltä myöten.

Tämä on kunnioitettavaa. Tämä on Yrjö-Koskista. 

Usein toisinajattelija osoittautuu narriksi, joka näpertelee tuulettimen kimpussa kuvitellen olevansa Don Quijote taistelussa tuulimyllyjä vastaan. Usein kysymyksessä on naamioitu fanaatikko, jolle jokin ajatusrakenne on niin iso, että hän puhuu sitä yöt ja päivät, valveilla ja unessa.

Nyt on silti syytä ottaa esiin suomalaisten toisinajattelijoiden lyhyt historia. En puhu vielä Ylikankaasta enkä siis vertaa, mutta meillä esiintyi sotien jälkeen koko joukko ”huonomaineisia” henkilöitä, jotka todettiin aika yksimieliseesti todellisuudentajultaan vajavaisiksi. Eivätkä he kaikki olleet äärioikeistolaisia, vaikka moni oli. He kirjoittivat asioista, joista ei haluttu tietää.

Epämiellyttävät näkemykset ja ikävät mielipiteet voivat osoittautua oikeiksi. Nyt toisinajattelijoiden kaartiin kuuluvat esimerkiksi Pentti Linkola, Paavo Haavikko, Erno Paasilinna, Keijo Korhonen ja Heikki Ylikangas. Kolme ensin mainittua esittävät ajoittain maailmanselityksiä ja ovat mielestään oikeassa siinä missä muut ovat väärässä. Lisäksi se he ovat tavattoman hyviä sanankäyttäjiä. 

Ylikangas ei ole aivan samanlainen maailman kuoliaaksi syleilijä, ja hän on enemmän historiantutkija ja tiedemies kuin kaunokirjailija, vaikka hänessä jälkimmäistäkin vikaa on ja hänen tekstissään on sanomisen iloa, joka usein ilahduttaa lukijaakin, vaikkei aina.

Ylikangas hakeutuu ristiriitoja herättäviin aiheisiin. Nuijasodan tulkinta oli sellainen. Vuoden 1918 tapahtumien tulkinta ”Tie Tampereelle” oli sellainen mitä suurimmassa määrin. Tällä kertaa hänellä ei ole kirjassaan aivan yhtä hurjia aiheita, ja se on vaihteeksi hyvä.

Kun kirjan saa käteensä, pettyy. Artikkelikokoelma – vanhoja juttuja. Tilkkeenä jotain sananvapaudesta ja median vastuusta eli nykyhetken mössöä. 

Ensivaikutelma osoittautuu erehdykseksi.

Jutut ovat mielenkiintoisia, ja laaja ”Mihin väkivalta katosi?” eli analyysi väkivaltarikollisuuden muutoksista keskiajalta uudelle ajalle siirryttäessä on tieteellisesti erittäin korkeatasoinen – kuulin Kaliforniassa UCLA:ssa, että artikkeli ilmestyy arvovaltaisessa tieteellisessä julkaisussa englanniksi. Syystä.

Eräät muut artikkelit, kuten Nuijasotaa käsittelevä, näyttävät ensi vilkaisulla ylöslämmitetyiltä, mutta eivät ole sitä. Nuijasota-artikkelissa kirjoittaja ottaa vihdoinkin kantaa kysymykseen, pitääkö hän tätä tapahtumasarjaa kotoperäisenä ilmiönä vai osana erittäin tunnettua jacquerie-liikehdintää –maaorjien yleistä kapinaliikehdintää.

Kirjassa on vapaussotaa koskeva kirjoitus, joka näyttäisi olevan kalavelkojen maksamista vuosien takaisesta polemiikista pohjalaislehden kanssa, mutta jälleen totuus on toinen. Artikkeli on yhteenveto ”valkoisesta valheesta” eli vapaussodan ”virallisista” tulkinnoista, niiden arviointi ja kirjoittajan oma käsitys. Tehdessään pikkutarkasti selkoa sivujuonteesta – sukulaismiehensä Matti Takalan vaiheista pahan vuoden 1918 tapahtumissa – hän tulee luoneeksi hätkähdyttävän vision kyläkuntien kostonhimon hillittömyydestä, joka siis näyttää jatkuvan kolmanteen ja neljänteen sukupolveen asti. Paikkakuntalaisena tiedän, että ”vastapuolella” esiintyy jääkäriverta alenevassa polvessa.

Tulos on yllätys: hyvää, ajankohtaista tekstiä asioista, joita yhdistää punainen lanka, suomalaisen yhteiskunnan ja suomalaisen kansalaisyhteiskunnan kehitys. Lukija käsittää, että aihe on liian valtava yhtenä kokonaisuutena käsiteltäväksi. Kirjoittajan menetelmä on metonymia, jossa esitellään osa ja osoitetaan, että se viittaa merkitykselliseen kokonaisuuteen. Kokonaisuus jätetään artikuloimatta, koska se vaatisi viisi kirjaa (ja viisikymmentä tutkijaa).

”Väkivallasta sanan valtaan” osoittautuu 1990-luvun historiankirjoitukseksi ja usein tylsien monografioiden maailmassa puhuriksi ”informaatioyhteiskunnasta” – postmodernin jälkeen tulleesta Euroopan Unionin maailmasta, jossa ei ole enää Neuvostoliittoa eikä muutakaan perustetta puhua tai kirjoittaa palturia.

Vastoin luuloa ”globalisoituminen” ei taida olla tutkimuksen aiheista antavimpia. Vot, tiedonvälitys on kumouksellisessa kehityksessä ja tietoliikennetekniikka muuttaa maailmaa. Kannattaa katsoa jalkoihinsa, ettei kompastuisi. Tulevaisuuden arvaamista auttaa nykyhetken ymmärtäminen ja se taas edellyttää käsitystä menneisyydestä, miten tähän on tultu. Historia on tärkeä tulevaisuuden tutkimuksen ala.

Heikki Ylikangas toistaa von Ranken iskulauseen ”miten se todellisuudessa tapahtui”. Tässä kohdin hänen käsityksensä historiasta on perinteinen. Hän on totuuden etsijä.  Kun hän arvioi löytäneensä totuuden, hän vaatii sille huomiota. Toinen käsitys historiasta on, ettei totuutta löydy. Tämän päivän totuuden korvaa huominen totuus. Ranken iskulause peittää näkyvistä joukon parametrejä: mikä tapahtui todellisuudessa – kenelle tapahtui? Mikä on tapahtuma?

Ylikangas näyttäisi siirtyneen kappaleen matkaa ”historiallisista rakenneselityksistä”, joita hän piti joskus aikaisemmin ylivertaisina.  Ne ovatkin, mutta niitä ei aina löydy. Nyt hänen näkemyksessään on jotain siitä, minkä filosofi Habermas toi keskusteluun: julkisuuden rakennemuutokset. Se on hänen kirjansa nimi: väkivallasta sanan valtaan. Hänen havaintonsa mediakeskusteluusta on, että sana on tätä nykyä yhtä keskeinen väkivallantekojen väline kuin sata vuotta sitten puukko ja 400 vuotta sitten nuija.

Se taitaa olla totta.

Hän ehdottaa apukeinoja, jotka tuntuvat toisaikaisilta. Tässä kohdin analyysi ei ehkä mene riittävän syvälle. Kehitys on kumman kaksinainen. Sähköiset välineet lisäävät tavallisen kansalaisen kuuluvuutta, mutta itse tiedonvälitys keskittyy.

Itse luulisin, että edessä on tiedonvälityksen ”uskonpuhdistus” talonpoikaissotineen. Tuomareiden jälkeen seuraava ammattikunta joka ammutaan alas orrelta lienee toimittajat sanomalehtiarvostelijat mukaan luettuina. Keijo Korhonen sai lähteä Kainuussa päätoimittajan paikalta ja Heikki Ylikangas sai maakuntalehden vastaansa. Eikö tämä kerro enemmän maakuntalehdistä kuin näistä henkilöistä?

Férnand Braudelilta Ylikangas on ottanut käyttöön tosiasioihin ankkuroiden mentaliiteetin käsitteen. Tuo sana – mentaliteettien historia – on yleensä ymmärretty väärin ja sekoitettu epämääräiseen idealismiin. Braudel tarkoittaa sillä muun muassa maantieteellisten seikkojen muovaamia yhteisöllisiä reaktiomalleja. Helppokulkuisten peltolaakioiden asukkaat käyttäytyvät ja suhtautuvat toisin kuin vuoristolaiset ja pohjoisen asukkaat, joista tulee noitia ja keihäsmiehiä.

Nyt Ylikankaan pohjalais-kuvassa on varallisuuserojen rinnalla kysymys välimatkoista ja kulkuyhteyksistä. Etelä-Pohjanmaa oli rautatien tuloon asti kuin valtameren saari, niin vaivalloisten yhteyksien päässä, että se oli viranomaisten ulottumattomissa nopean asioihin puuttumisen kannalta.

Meille hyvin keskeinen ja hyvin polttava on kysymys Suomen pirstoutumisesta ja eriarvoisuuden lisääntymisestä tässä ja nyt. Se on tätä tietoyhteiskunnan kääntöpuolta. Ylikangas panee näytteille nuijasodan, vapaussodan ja EU-äänestyksen kartat ja havaitsee, että Suomi on yhäkin kahden kulttuurin maa. Pohjoisessa ja idässä varallisuuserot ovat pienemmät kuin etelässä ja lännessä. Ja tämän ajatuksen hän siirtää rohkeasti väkivaltarikollisuuden historiaan toteamalla kylmän rauhallisesti, että suhteellisen tasa-arvon vallitessa esimerkiksi rangaistustaso on alempi kuin eriarvoisuudessa. Joensuussa ja Kuopiossa tuomitaan ankarampia rangaistuksia kuin Turun seudulla.

Hän yhdistää näkemykseensä kysymyksen välimatkoista ja hallinnasta. Ankarat rangaistukset olivat harvinaisia 1500-luvulla mutta yleisiä seuraavalla vuosisadalla. Niin kauan kuin kuninkaan valta vaati läsnäoloa ja sotajoukkoja, pitäjät ja maakunnat hoitivat asiat keskuudessaan ja henkirikoskin oli sukujen välinen kaupankäynnin kohde, josta saattoi selvitä maksamalla sovittajaisrahat. Kuninkaanvallan lujittuessa ja siis kulkuyhteyksien ja linnojen ja kartanoiden lisääntyessä uusi keskusvalta ryösti itselleen yksinoikeuden väkivaltaan eli siis muun muassa tuomiovaltaan. Turun hovioikeus toteutti 1600-luvun alusta kuninkaan oikeutta ja se oli kovaa oikeutta.

Historiassa lempeäksikin mainittu Kustaa II Aadolf lähetti Turun hovioikeudelle eräänkin kirjeen, jossa hän lupasi leikkauttaa hovioikeudenneuvoksilta korvat ja naulauttaa ne tuomarin istuimeen, jos herrat edelleen ratkaisevat juttuja oman ymmärryksensä eivätkä ”meidän korkean tahtomme” mukaisesti.

Ylikankaalla on aika hurja selitys jopa noitaoikeudenkäynteihin, jotka kuten tunnettua leimahtelivat hyvin salaperäisesti kadotakseen yhtä selittämättömästi. Noituus oli hänen mukaansa yhteydessä rahatalouden ja kaupan kehitykseen. Sananvalinta on minun, mutta noituus tarkoitti siis tietotaitoa ja innovaatiotoimintaa, jolla saattoi olla suuri merkitys investointihalukkuuteen. Ja kun myös papit olivat nyt kuninkaan virkamiehiä, noidat olivat tietysti heidän kilpailijoitaan siltä osin kuin oli kysymys näkymättömien voimien hallinnasta.

Ajatus on yllättävä ja voi olla että korotan Heikki Ylikangasta tässä liiankin korkealle – mutta voiko kieltää, etteivätkö tämän hetken Euroopan keskeisiä ongelmia olisi ympäristön myrkyttymisen ohella alueellinen ja koulutuksellinen eriarvoistuminen, kansalliskiihkon ja eräitten hurmoksellisten uskonnollisten liikkeiden nopea leviäminen ja rauhanomaisen painostamisen eli ns. sivilisoitumisen muuttuminen terroriksi ja veljes- ja naapurussodiksi? Balkan, Kaukasia, Irlanti, koko Venäjänmaa.

Jos kuka osaa valaista näitä kylmän sodan jälkeisiä odottamattomia kehityslinjoja historismilla, hän näyttäköön valoa toisillekin älköönkä kätketkö kynttiläänsä vakan alle. Eikä Ylikangas sitä tee.

 

 

Tekijänoikeus tänään (Copyright or Copywrong?)

Jukka Kemppinen

 

Ei ole enää mahdollista olla hyvin selvillä tekijänoikeudesta. On muuankin saksalainen, joka kyllä on kirjoittanut uuden kattavan kirjan tekijänoikeuslaista, mutta laajat teokset taitavat olla yleensä tutkimusryhmien tuella tehtyjä. 

Pelkästään peruspapereita ja selvityksiä tulee niin paljon, ettei kenenkään aika riitä kunnolliseen perehtymiseen. Tämä koskee myös professoreita. Professsori on tosi kummallinen ammatti, toimenkuvaltaan aivan ilmeisesti sairaiden aivojen tuote: tutkimusta, opetusta ja hallintoa. Kaksi näistä ehkä kykenee hoitamaan, ei kolmea. Tarvittavat taidot poikkeavat toisistaan suuresti ja saattavat olla harvoin yhdessä esiintyyviä. Ja jos on tutkijaprofessori, täytyy tuottaa tutkimusta, eikä silloinkaan ole aikaa perehtyä yleisiin kysymyksiin. Ei varsinkaan tällaisena aikana, jolloin perusteet järkkyvät.

Monet asioita ymmärtävät ja vastuuntuntoiset juristit epäilevät, ovatko tekijänoikeuden ja patenttioikeuden järjestelmät enää lainkaan käyttökelpoinen hirmuisessa informaatioteollisuuden maailmassa. 

Käsitykseni on, että eivät ole. Tietokoneohjelman suojan ja tietokantasuojan sisällyttäminen tekijänoikeuteen repäisi lain entisestäänkin kirjavista ja virttyneistä tilkuista kursitun peitteen. Jotkut ovat sitä mieltä, että tätä rataa voidaan jatkaa, mutta kuitenkin tarvittaisiin syvälle käyvää uudelleen arviointia eikä sellaisia järjestelmän rikkovia virityksiä, joita etenkin Euroopan Unioni valitettavasti on katsonut luvalliseksi harrastaa.

Luultavasti armoniskun antaa sähköinen kaupankäynti. Unionin tekijänoikeutta koskevien direktiivienkin tasolla sanktiojärjestelmä on tarkoitus toteuttaa sähköistä kaupankäyntiä säädeltäessä.

Mutta kun se ensinnäkään ei ole kaupankäyntiä, vaan erilaisia oikeustoimia, joista monilla ei ole vielä nimeäkään, kuten kaupan, toimeksiannon ja urakan sekamuotoja ja niihin liittyviä digitaalisess ympäristössä toteutettuja maksuja, vakuuden asettamisia ja vastuita. Ja kun toiseksikin näiden oikeustoimien kohteet ovat joskus tavaroita, joskus palveluja, joskus oikeudellisesti suojattuja tuotteita, kuten teoksia, ja joskus oikeudellisesti suojaamattomia tuotteita, kuten esimerkiksi hyvin suositut ja kalliit oman toimialan ja kilpailijoden tomintaa koskevat koosteraportit, jotka perustuvat etenkin netin järjestelmälliseen seuraamiseen ja löydösten asiantuntevaan arviointiin ja punnintaan.

Euroopan Unionin peruskirja on selkeästi taloudellista yhteistyötä koskeva paperi, jota on kehitetty etenkin tällä vuosikymmenellä ereäänlaisen perustuslain suuntaan. Tekijänoikeudessa taloudellinen aspekti on vanhastaan kätketty luovuuden edistämisen jalon päämäärän alle ja samalla vaiettu siitä, että tekijänoikeuden keskeinen tehtävä on antaa oikeuden hankkijalla tai rahoittajalle järkevän suojattu asema kilpailijoitaan kohtaan. Siis että tekijä on arvoketjun alku, joka ei varsinkaan nykyisin ole välttämättä mukana siinä taloudellsiessa toiminnassa, johon teosta käytetään.

Asioiden ymmärtämisen ja hoitamisen tekee merkillisen vaikeaksi sekin, että sekä Euroopan valtiot että Unioni pitävät sitkeästi kiinni taustaolotuksista, jotka ovat räikeän vääriä. Puhutaan mielellään taiteesta ja kulttuurista. Tekijänoikeuden ”tasetta” on laskettu mm. Kaliforniassa Berkeleyssä, ja kyllä se asia on niin, että jos kielenkäytössä noudatetaan jotain tolkkua, niin taiteen ja kulttuurin kanssa on tekemisissä tekijänoikeuden kehykseen kuuluvista ilmiöistä ja transaktiosta korkeintaan 10 prosenttia, luultavasti. Se muu osa on kirjoitusta, kuvaa ja ääntä, joita maailmaan mahtuu ja viita vetää, mutta joiden katsominen kulttuuri-ilmiöiksi ja sellaisina tukea tarvitseviksi olisi kovin avokätistä.

(Esimerkiksi kaikki mitä maailman kaikissa kouluissa ja oppilaitoksissa puhutaan ja kirjoitetaan, on käytännössä tekijänoikeuden suojaamaa ja kulttuuria perinteisessä laajassa mielessä, mutta ei sellaisenaan oppituntien pitämisenä ja läksyjen lukemisena minkään erityisen oikeudellisen sääntelyn tarpeessa.)

Kukaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tekijänoikeudellisten markkinoitten mielenkiintoinen ilmiö on syvän tietotekniikan ”open-source” –politiikka, josta Linus Torvalds on kuuluisa ja jonka mm. Netscape omaksui. Sinänsä suojattuja tuotteita ei pyritäkään suojaamaan, vaan ne annetaan jokaiselle halukkaalle ilmiaseksi. Kyllähän siitä on tullut merkittävää liiketoimintaa, mutta pioneerin avaus on silti yllättävä ja urhollinen. Thorvalds itse perustelee valintaansa moraalilla ja miehen tavanneena olisin taipuvainen uskomaan häntä.

Tätä olen jäänyt hiukan kaipailemaan tekijänoikeudesta – arvokeskustelua. Kirjoja kirjoitetaan ja artikkeleita laaditaan kaupan esteistä ja persoonallisuuden suojasta mutta arvokeskustelu alkaa juristipiirin ulkopuolelta.

Minulla on ollut kunnia vierailla useita kertoja UC Berkeleyssä eri asioilla ja menen sinne taas opettamaan ensi vuonna. Samassa yliopistossa, joka taitaa olla liittovaltion papereissa tällä hetkellä numero yksi koko valtakunnassa, vaikuttaa sosiologian professorina Manuel Castells, oman aikamme proteetta. 

Tahdon levittää Manuelin manausta: informaatioyhteiskunnaksi sanottu kehitys on se kolmas vallankumous maanviljelyksen ja teollisuuden jälkeen, mutta tasa-arvon vähentäjänä kaikkea aikaisemmin nähtyä kauheampi.

Uusi uljas tietoyhteiskunta on pienen, enimmäkseen valkoihoisen, varakkaan ja miespuolisen vähemmistön maailma, jonka johtava idea on pitää köyhät kyykyssä.

Tämä muistakaamme.

 

Normikiihko valtasi heidät

Jukka Kemppinen

 

 

Tämä on jokin laulu, iskelmä. Vaikea käsittää, mistä sanojen kirjoittaja on ammentanut tuon oivalluksen. 

Normikiihko on vallannut muun muassa suomalaiset pankit. Osittain samat ihmiset, osittain samat konttorit, jotka elivät jokunen vuosi sitten kuin viimeistä päivää, joiden toiminnassa millään ei ollut mitään väliä, ovat nyt suuren siveellisyyden vallassa.

Viime kerralla ylilyönnistä oli kauheita seurauksia, joukkotyöttömyys ja joukkoköyhyys. Luultavasti jälki on nytkin pahaa.

Moralismissa eli eettisten sääntöjen nostamisesta turhaan, näkyvästi ja itsetehostuksen tarpeesta näkyviin, on usein sama ongelma. Se tapahtuu jonkun kustannuksella. 

Jos satun olemaan viinaraitis – satun olemaan – on todella helppoa tehdä siitä hyve ja pitää toisia ihmisiä sen terveellisen tiedon vallassa, että he ovat huonompia, koska he kerrassaan juovat viinaa, joskus useita lasillisia. ;Mutta ei raittiuteni ole hyvä, koske se johtuu siitä, etten pidä alkoholista.

Monet asiat elämässä ovat sattumasta kiinni. Olen toistanut monessa yhteydessä, että kun joku sanoo suunnitelleensa uransa tai tähdänneensä siihen päämäärään, jonka hän on saavuttanut, suhtaudun tällaiseen puheeseen epäluuloisesti. Ei päämääriin päästä elämässä määrätietoisuudella, vaan määrätietoisuudella ja sattumilla. Tässä mielessä elämä on vähän kuin juoksukilpailu. Et tavoita koskaan ”parasta” sijoitustasi, koska juuri silloin, kun kuntosi olisi paras, sinulta katkeaa jalasta jänne, tai päästä verisuoni. Joku toinen tähtää korkeaan tehtävään. Ehkä hän ei pääse siihen, koska hänellä sattuu olemaan ylivoimainen kilpailija. Tai sitten hän pääsee, koska tuo ylimääräinen kilpailija valittiinkin esimerkiksi tasavallan presidentiksi eikä siten ole mukana kilpailemassa.

Paheksuisin siis pankkeja. Toisaalta ne korostavat, että niiden tehtävänä on pyörittää rahaa voitollisesti. Niin on. Mutta se on aika tyhjä lause. Rahaa pyöritetään myös keinoin, jotka ovat rikollisia tai syvästi moraalittomia. Sellaista ei saa tehdä – eikä tietääkseni tehdä. Mutta jo tämä esimerkki osoittaa, ettei voiton, kannattavuuden tai taloudellisen tehokkuuden ajaminen kaikin keinoin todellisuudessa ole toiminnan mittapuuksi kelpaava päämäärä.

Ihmisen on toimissaan, myös liiketoimissaan, otettava huomioon myös toisten etu ja yleinen etu.

Useassa eri tilanteessa on tullut vastaan pankkien moraalinen jyrkkyys. Niin kuin eräskin tietämäni tapaus, jossa nuori henkilö haluaisi sovittaa rötöksiään maksamalla pankeille osan näille tuomituista korvauksista, jos pankit luopuisivat enemmistä vaatimuksista. Muut suostuvat paitsi Merita. Kun heille sanoo, että näin te saatte jotain, kieltäytymällä sovittelurratkaisusta ette saa koskaan mitään ja tuhoatte nyt jokseenkin kunnollisesti eläneen nuoren ihmisen elämän, koska hän ei pysty harjoittaman mitään ammattia eikä elinkeinoa, jos hurja osa ansioista menee loppuelämän ajan ulosottoon. Onhan tunnettua, että olemalla työtön saa ”köyhän lapun”, johon ulosottomies tyytyy.

Pankki sanoo: ei. Tämä olisi moraalitonta.

Mutta onko siinä niin suurta eroa? Ihminen voi joutua taloudelliseen tärviöön monesta syystä ja etenkin nuori ihminen voi joutua huonoille teille muun muassa viinan villitsemänä. Jos sitten saamamiehet sanovat, että niin kauan kuin pysyt raittiina, teet töitä ja pysyttelet kaidalla polulla. tyydymme vähempään. Jos mokailet uudestaan, päästetään ulosottomies irti.

Tämä on tyypillistä pehmoilua, jonka olen havainnut herättävän raivoa etenkin yleisön osaston kirjoittajissa. Ettäkö rikollisia pitäisi ymmärtää! Mutta kun rikollinen on aivan samanlainen ihminen kuin sinä tai minä. Itse en ole murtautunut kauppaliikkeisiin enkä heilunut nyrkit pystyssä, mutta en minä pysty totuudessa pysyen väittämään, että olisin jotenkin immuuni lain rikkomuksille. Ainakin tähän asti minulla on vain ollut paljon parempi onni ja parempi osa kuin monilla muilla. Millä oikeudella minä löisin rintoihini ja kiittäisin Jumalaa siitä, etten ole samanlainen kuin tuo fariseus tuolla.

Olisi muuten hauska ymmärtää, miksi Kristus puhui jatkuvasti pahaa pankkiireista ja moralisteista. Hän käytti sanoja ”rahanvaihtajat” ja ”ulkokullatut”.

 

 

Tuhatvuotinen valtakunta

Jukka Kemppinen

 

Otsikon ”tuhatvuotinen valtakunta” on termi, johon liittyy ikäviä muistoja. Vuosituhannen vaihde lupaa uutta ja parempaa maailmaa tai ratkaisevasti huonompaa, ja pelkkään uudenvuoden yöhön liittyvät samat taikauskon sekaiset painajaiset kuin vuonna 1000. Myös meillä on lupailtu hirveitä ja jotkut ovat sitä mieltä, että on oikein käydä puun alle odottamaan maailmanloppua. Siitä on tiettyä eripuraa, minkä puun alle ja kenen sertifioiman.

Eräässä lehdessä ehdotettiin Millennium-palkintoa tekniikan ja inhimillisten arvojen etevimmille yhteen sovittajille. Ehkäpä saaja voitaisiin yksin tein julistaa Messiaaksi, koska tuhatvuotinen valtakunta merkitsee Messiaan toista tuloa. Itse asiassa natsitkin perustivat yhden version, mutta tuo vuosituhat meni 13 vuodessa. 

Ainakin tietotekniikkaa ajatellen ehdotuksessa on muitakin ongelmia. Ne henkilöt, jotka ovat kypsiä palkittaviksi, ovat niin rikkaita ja niin kuuluisia, etteivät he tarvitse eivätkä halua enempää rahaa ja mainetta. Toiseksi sopivia palkittavia on vähän vaikea löytää, koska merkittävin työ tehdään suurina ryhminä tutkimuslaitoksissa tai korkeakouluissa.

Kolmanneksi palkitsemisen ajatus on ikävä siksi, että meille muille tulee helposti se tunne, että kun eräät on oikein merkitty kantakirjaan, meidän muiden ei tarvitsekaan vaivata mieltämme eikä piinata virttynyttä omaatuntoamme mokomilla kysymyksillä.

Totuus on tietysti päinvastainen.

Olemme menneet nyt eteenpäin aika pitkään, sanotaan vaikka sata vuotta, teknologiavetoisesti. Ensin keksitään koje ja sen formalismit (esimerkiksi softa) ja sitten mietitään sille käyttö. Ongelmien kouluesimerkit ovat pommi ja auto. Ydinaseen kehittäjät menivät vähän totisiksi ymmärrettyään viisaina miehinä, mitä tuli keksityksi. Henkilöauto Otto-moottorilla varustettuna on erittäin huono ja ongelmallinen keksintö ja sen käyttöliittymä on ollut hyvin pitkään ihmisen kannalta ajatellen uskomattoman huono. Siirtyäkseen asunnostaan maitokauppaan ihminen tarvitsee itse asiassa nuoren hävittäjälentäjän psykomotoriikkaa.

Jos informaatio vetäisi ja teknologia tulisi perässä? Jos mietittäisiin, missä ovat tarpeet ja missä ammottavat aukot, ja lähdettäisiin tilkitsemään niitä?

Näin päin ajatellen joudutaan C.P. Snow’n useita vuosikymmeniä sitten esiin manaamaan kahden kulttuurin kysymykseen: luonnontiede vastaan muut tieteet. Saa olla aika syväuskoinen luonnontieteilijä, joka ei nykyisin myöntäisi todeksi, että asianomaisen tieteen ulkopuolella, tarkasti ottaen tutkijankammion kynnyksellä, on koko joukko ratkaistavia kysymyksiä, joihin sisältyy erilaisia epätieteellisiä kysymyksiä. Kuten raha. Joka on abstraktinen järjestelmä, mutta ikävä tulee sen, jolla ei rahaa ole, viimeistään silloin, kun ulosottomies yrittää ikkunasta sisään pokat kaulassa.

Tiedon tarpeesta ja informaatiosta käsin ajatellen näkee, että esimerkiksi Suomen suurin ja huonoin sisällön tuottaja ja ostaja on Suomen valtio.

Meillä on se taipumus ja tauti, että pyrimme ajattelemaan tietotekniikkaa bisneksenä ja bisneksen ehdoin. Emme välttämättä muista, että tekniikan kyllästämä maailma on myös sosiaalinen ja poliittinen ongelma. Valtio vastaa erinäisistä tehtävistä, joita ei saa tulosjohtaa ja jotka eivät saa kannattaa. Esimerkiksi tuomioistuimet ja vankilat ovat osa yhteiskunnan puhtaanapitoa, ja niiden pyörittämisessä painavat aivan muut näkökohdat kuin liiketoiminnassa.

Sairaala- ja koululaitoksen kustannuksia voitaisiin leikata tuntuvasti, miljardeja, ehkä kymmeniä miljardeja vuodessa, jos nämä kalliit ja korvaamattomat järjestelmät organisoitaisiin uudelleen ihmisen ehdoin, uusinta teknologiaa häikäilemättömästi käyttäen. Nythän ne ovat organisoituneet samoin ehdoin kuin kaatopaikka organisoituu, kerrostumalla.

Me olemme nyt digitaalisen talouden pyörteessä ja on paha sanoa, onko se pyörre syöveriin vai lieneekö kysymyksessä kuluneena kesänä julkisuutta saanut trombi.

Suljettujen järjestelmien aika on ohi. Ennen opettaja opetti, työnantaja antoi työtä, poliisi löi patukalla päähän ja upseeri heristi sapelia. Ja pankinjohtaja pelasi rahan kanssa. Nyt on syntynyt ”verkkoyhteiskunta”, jonka muuan rakennepiirre näyttäisi olevan saman kaltainen kuin Internetin. Verkko on distributiivinen. Datapaketit kulkevat omia kulmikkaita teitään ja teräsbetonirunkoiset yhteiskunnan ja kulttuurin rakenteet ovat yhtä uudenaikaisia ja tarpeellisia kuin Johtajan bunkkeri.

Kysymys ei ole teknologian eikä bisneksen sopeutumisesta, vaan myös ihmisen ja hänen yhteisöjensä muutoksesta. Jopa demokratia voi muuttua. Äänestäminen – eurovaalit – olisi todella helppo järjestää uudelle kannalla käyttämällä esimerkiksi Veikkauksen yhteyksiä. Äänensä voisi antaa yhtä varmasti ja turvallisesti kuin lottokupongin, ja äänten laskentaan menisi sama aika. Lyijykynät ja käsin laskeminen voitaisiin museoida.

Mutta tätä juuri poliitikkojen on syytä pelätä. Esimerkiksi kunnallishallinnossa on sangen paljon asioita, joista tiedottaminen soveltuisi harvinaisen hyvin verkkoihin. Kaavat, kunnallistekniikka, koulupiirit, tiet, yleiset palvelut. 

Niin – entäpä jos?

- - -

(Kirjoittaja toimii Teknillien korkeakoulun tietotekniikan osastolla sisällöntuotannon professorina, mutta on koulutukseltaan juristi ja humanisti.)

 

 

 

HUOLI

Jukka Kemppinen

 

Oli ennen saksankielinen filosofi, jonka mukaan ihmisen elämän perustunne on huoli (Sorge). Toinen saksankielinen, kuuluisa ihmismielen tutkija ja tuntija, arveli että ihmistä liikuttavia voimia on kaksi, halu ja pelko, jota sanotaan ahdistukseksi. Halu kohdistuu mielihyvään ja pelon aihe on kuolema.

Tällaiset yleistykset ovat menneet muodista, koska ne selittävät niin paljon, että ne eivät selitä juuri mitään. 

Kun katson tästä ikkunastani ulos ja mietin, että elämäni perustunne on (nyt) vihreä – niin mitäpä siihen on sanomista? Kovasti näet on vihreää.

Perustelluista vastaväitteistä huolimatta on sellaisia silmämääriä ja mittapuita, jotka on pidettävä mielessä ja mukana.

Kesäkuun helteissä tuli mieleen se kesäkuu kymmenkunta vuotta sitten, jolloin koettiin myös hirmuhelteitä. Oli Jyväskylän kesä. Olin puhumassa siellä jotain, ja ihastuin arkkipiispa Vikströmin nopeuteen ja syvällisyyteen. Tulikuumassa salissa joku yleisön edustaja kysyi hyvin ilmeisesti ilkeilläkseen, että voisi joku saapuvilla olevista oppineista selittää hänelle, mitä se synti on, kun siitä niin paljon puhutaan.

Arkkipiispa nousi seisomaan niin että kaularisti heilahti ja sanoi: "Kirkkomme vanha usko on, että ihmisen elämällä on päämäärä, maali. Syntiä on kaikki se, mikä ei osu maaliin."

Ja istui.

Olin mykkä ihailusta.

Joskus myöhemmin olin panevinani merkille, että sanonta – oikeastaan sanaleikki –voisi olla Lutherin psalmien käännöksestä, jossa avainsana on yhdessä kohdassa "Ziel". Saksassa se tarkoittaa sekä päämäärää että maalia. Herra opeta meille, että elämällämme on maali/mieli/tarkoitus/päämäärä.

Nämä asiat tulivat keskusteluun, kun puhe oli yhdessä seurassa siitä, onko kirkolla mielipidettä ja onko hyvä vai paha, että piispat nuhtelevat poliitikkoja tai pankinjohtajia.

Mielestäni asia on yksinkertainen. Kirkollamme ei ole mielipidettä eikä sillä pidä olla olevaista koskevia kovia kannanottoja. Yksittäisillä papeilla, jopa piispoilla, ja seurakunnan jäsenillä, tulee luonnollisesti olla näitä käsityksiä, ja on aikoja, jolloin ne on esitettävä ensin Jumalalle johdatusta varten, sitten itselle, sitten toiselle.

Kirkolla ei ole perinteemme mukaan sellaista viisautta, jota sen jäsenillä ei olisi. Kirkkomme ei ole Kristuksen mystinen ruumis, joka varjelisi salaista, korkeaa tietoa. Meille on annettu järki ja omatunto ja joillekin vielä elävä usko sekä oman pelastuksemme vuoksi että siksi, että näitä ominaisuuksia käyttäisimme arjessamme ja elämässämme.

Kantamme ja käsityksemme eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä. Ne voivat olla parempia tai huonompia. Ja kun Raamattu antaa ohjeita, kieltoja tai käskyjä, ne on ilmaistu tavalla, joka tekee niistä monista mahdottomia tai vaikeita noudattaa lakina."Mene ja myy kaikki mitä sinulla on…"

Tutkimme sanojen tarkoitusta, emme sanoja. Uskomme että elämä olisi liiankin helppoa, jos kykenisimme johtamaan pyhistä kirjoista ihmiselle soveliaat kolesterolinarvot tai mallasjuomien oikeat alkoholipitoisuudet.

Perinteemme velvoittaa meitä hakemaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, enemmän tavoittelemaan viisautta kuin sitä rajoittamaan.

Ja moni – Luther esimerkiksi – tähdentää kirjoitusten ahkeraa tutkimusta, "ettemme ryhtyisi omiksi mestareiksemme ja lankeaisi ymmärtämisen ansaan."

 

Tiedosta viisaudeksi

 

Olen ollut tässä professorin virassa jonkin aikaa ja puuhannut päätoimisesti tietojenkäsittelyn kanssa. Oppiaine on "sisällöntuotanto".

Yksi alan suurista nimistä on Manuel Castells, jonka peräti tapasin Kaliforniassa muutama viikko sitten. Manuel on kirjoittanut verkostojen yhteiskunnasta kolmiosaisen teoksen, joka käännettiin salamannopeasti kahdelletoista kielelle. Yritän päättää, pitäisikö se kääntää suomeksi. Englanti on tietojenkäsittelyn äidinkieli mutta toisaalta ajattelun äidinkieli on suomi. Sitä ei voi vaihtaa. Yhtä vähän kuin äitiä. Ellei asioilla, ajattelun kohteilla, ole äidinkielisiä nimiä, niitä ei oikein ole olemassa, Ne ovat ulkokohtainen peli.

Ei se Luther huvikseen ryhtynyt näkemään hirvittävää vaivaa kääntämällä Uuden testamentin ja kirjoittamalla katekismuksen ja niin edelleen kansankielellä. 

Castells sanoo, että uuden uljaan maailman viisaus on päähän potkimisen viisaus ja että se ei siis eroa edellisistä uljaista maailmoista. Ihmisiä ja heidän yhteisöjään on nyt niin helppoa kytkeä toisiinsa, että aika ja paikka menettävät merkitystään. Ajatus on se, että yhä suurempi osa ihmisistä kytketään irti, jätetään pimeään vaille yhteyksiä, vaille merkitystä, vaille mieltä.

On syntynyt "neljäs maailma", jota kukaan ei välitä edes riistää. Kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten kannettiin huolta Afrikan sydänmaista ja Etelä-Amerikan onnettomuuksista. Nyt nämä suunnattomat alueet pääsevät uutisiin eli kytketään kuvaan joittenkin erityisen suurten kansanmurhien tapahtuessa – mutta ei muuten.

Juuri kukaan ei edes välitä siitä, että useat Etelä-Amerikan maat ovat jo muuttuneet rosvovaltioiksi, joissa näppärät ryöstelevät rikkaita ja 95 prosenttia väestöstä, ne jotka eivät ole näppäriä eivätkä rikkaita, kituvat. Ja on valtioita, joissa esimerkiksi ilmavoimat ja poliisi ovat jakaneet keskenään huumekaupan ja sen tuotot. Ja on seutuja, kuten entisen Neuvostoliiton maat, joiden taloudellista ja henkistä kohtaloa voi verrata vain ydinreaktorin sulamiseen. Ne vajoavat maahan ja säteilevät ympärilleen myrkkyä ja onnettomuutta.

Kukaties tämän päivän Suomen suurin vaara ei olekaan uhkaava saaste ja ydinjäte, vaan sosiaalinen jäte?

Puhuimme näitäkin asioita Castellsin ja muutaman muun viisaan ja etuoikeutetun ihmisen kanssa. 

Kaksi vaihtoehtoa. Paasikiven päiväkirjassaan käyttäminen sanoin: mennä metsään ja ampua kuula otsaan (tai Linkolan versio: jonkun toisen otsaan). Tai sitten tehdä jotakin.

Me opettajat ja kirjoittajat voimme yrittää toistella teillä ja aitovierillä, eettei informaatio ole tietoa eikä tieto viisautta. Ihmisen maailma rakentuu esineiden ja voimien ja tosiasioiden ohella arvoista ja arvauksista ja toivosta ja uskosta ja rakkaudesta ja ihmisen tehtävä on – tietokoneiden äärellä tai kotona kammarissa – luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mitä ei nähdä.

 

 

SISÄLLÖNTUOTANTO

 

Jukka Kemppinen

 

Olen toiminut vuoden alusta Teknillisen korkeakoulun sisällöntuotannon professorina ja ihmetellyt, mitä tuo sana tarkoittaa. Oppiaine kuuluu tietotekniikkaan, tietoliikennetekniikan ja multimedian laboratorioon. Se on samalla osa uutta opintosuuntaa, jonka nimi on informaatioverkostot. Kaksi vaikeaa sanaa lisää.

Olin vähän pidempään Kaliforniassa, enimmäkseen kolmessa yliopistossa ja niiden tutkimuslaitoksissa. Tapasin suuren joukon ammattilaisia ja päädyin ajatukseen, että avainsana olisi "digitaalinen ympäristö".

Siinä on vielä yksi vaikea sana. Perusmääritelmän mukaan "digitaalinen" on "numeroilla ilmaistava". Se ei paljon kerro. Oikeastaan se tarkoittaa numerokoodiksi muutettua sisältöä, joka palautetaan alkuperäisen näköiseen asuun. Esimerkiksi kirjoitus tai kuva tai ääni on muutettu tällä lailla ikävästi. Nykyisin siten voidaan käsitellä tuntoaistimustakin. Ero entiseen eli analogiseen on sama kuin sähkön tai kraanan. Sähkö on päällä tai ei ole. Vesi voi olla enemmän tai vähemmän päällä eli tippua, valua tai virrata. Tekninen ja taloudellinen tausta on selvä. Johtoon mahtuu enemmän numeroita kuin sanoja.

Tietotekniikan sisällöntuotanto ei tarkoita mitään sen erikoisempaa kuin mitä nyt digitaalisesti on keksitty käsitellä ja sanalla ”multimedia” on ehkä tuhoisan monta toisistaan täysin poikkeavaa merkitystä.

Lähtökohta on suunnilleen tämä: meillä on nyt joukko välineitä, joilla datasta voidaan tehdä informaatiota ja informaatiosta tietoa. Nuo välineet – ohjelmia ja kojeita – ovat tietotekniikkaa tai tietoliikennetekniikkaa ja niiden hallitsemisen menetelmät ja keinot ovat muun ohella tietojenkäsittelyoppia. 

Koneitten ja yhteyksien kannalta on samantekevää, liikutellaanko kirjoitusta, merkkejä, ääntä, kuvaa vai näiden yhdistelmiä. Tekstistä pääsee suoraan kuvaan ja kuvasta ääneen.

Meidän tehtävämme on ihmetellä, miten tämä ihanuus yhdistetään kansalaisten ja elinkeinojen arkeen. 

Sisällöntuotanto on välineiden ja keinojen integroimista eli valjastamista ”sisältöjen” tuottamiseksi ja käyttämiseksi.

Esimerkki: joku on saanut saksankielisen kirjeen. Hän ymmärtää jotkut kohdat mutta toisia ei. Internetissä on ilmaisia käännöskoneita, joilla tekstin voi kääntää esimerkiksi englanniksi,  jos sitä ymmärtäisi paremmin. Ja on sanakirjoja. – Minusta on upeaa, että esimerkiksi jokseenkin kaikki Kreikan ja Rooman antiikkia ja kieliä koskeva löytyy suoraan verkosta. Kun en ole varma, onko kreikan ”elpis” jokseenkin sama sana hellenismin aikakaudella kuin Uudessa testamentissa, otanpa ja katson netistä. Sangen helppoa verrattuna sanakirjan tutkimiseen, varsinkin kun kysymyksessä on näin iso sana.

 

 

 

Bei dir es war immer so schön     

With you it was always so beautiful

Kosovo näyttäisi olevan Kaliforniasta katsoen tietoliikennesota. Tähän asti kuluvan vuosikymmenen tulitaistelut on käyty televisiotorneissa samaan tapaan kuin vallankumouksissa yritettiin ensin varmistaa armeijan myötämieli ja sitten valloittaa voimalaitokset ja valtion pankki, kernaasti myös kultavaranto. 

Kosovon sodan pommitukset ovat multimediaa. Luullakseni koneet rouskuttavat dataa Illinoisissa ja arvatakseni kävi aika lähellä niitä laboratorioita,  joista tosiaikaiseen kuvalliseen informaation perustuvat järjestelmät ovat kotoisin. Tapasin kumminkin henkilön, joka kertoi, miten hän oli toteuttanut kuulennon ja Mars-luotaimien tietoliikenneyhteydet.

Kosovon pakolaisten pitäminen hengissä vaatii erittäin edistynyttä viestijärjestelmää. Los Angelesissa minulle opetettiin systeemi, jossa sekä kännykän kaltaiset puhelimet että niiden reitittimet (keskukset) ovat liikkuvia.

Tätä ajattelin tähdentää. Kysymys ei ole vain mukavuudesta ja erikoisuuksista, vaan ihmisten hengissä pysymisestä, ravinnosta ja suojasta.

Sen takaaminen on sisällöntuotantoa.

Nyt käytössä olevalla tekniikalla kulkutaudin riehuminen voidaan pysäyttää ja liian vaikeat leikkaukset hoitaa pahan pesäpaikassa tukeutumalla parhaaseen asiantuntemukseen – vaikka se olisi tuhansien kilometrien päässä.

Se on sisällöntuotantoa.

Halusin kirjoittaa tämän näkyvästi ja kuuluvasti kolmesta syystä. 

Tietotekniikka ja tietoliikenne eivät ole valtion juna, johon pääsee vain maksamalla piletin ja ehdolla että käyttäytyy siivosti. Ne kuuluvat kaikille. Jokaiselle on tilaa – elleii ”tiedon valtatiellä”, jota Microsoft markkinoi, niin sitten tiedon kylä-, paikallis- tai tilustiellä. Joillekin harvoille on käytettävissä University of Southern Californian ”Diamond Lane” (moottoriteillä on kimppakyytiläisille vinoneliöillä merkitty nopea kaista), jollainen on ”Los Nettos”, yliopistojen sisäverkot. 

Tietotekniikka ja tietoliikenne on vaarallista. Sen käyttämisen muodot, ehdot ja hinnat on tärkeä poliittinen kysymys. Poliitikkojen olisi tajuttava tämä samalla kuin lakkaavat hourimasta tietoyhteiskunnasta. (Jokainen yhteiskunta on aina ollut tietoyhteiskunta. Sana ”yhteiskunta” tarkoittaa sitä.)

Poliitikkojen eli valtion tehtävä on estää uusien välineiden käyttäminen kansalaisten vahingoksi. Siihen on onneksi paljon keinoja, kuten salaaminen ja muu ”middleware”. (Tämä uusi termi tarkoittaa pitkiä kalsareita: et halua käyttää sitä, mutta voi olla että et tule toimeen ilman.)

Kansanedustajien on opittava differentiaalilaskentaa. Suureiden lisäksi on ymmärrettävä jotain muutoksesta ja muutoksen nopeudesta: on osattava ottaa ensimmäinen derivaatta ja on opittava tulemaan toimeen ”yhtälöiden” kanssa, joiden ratkaisut riippuvat olennaisesti vakioille annetuista arvoista. On käsitettävä, mitä on yhteiskunnallinen kiihtyvyys ja mitä taloudellinen hidastuvuus.

Toiseksi. Teknillisiin korkeakouluihin tarvitaan paljon naisopiskelijoita lisää. Näitä uusia tehtäviä, näitä uusia sisältöjä ei enää hoideta perinteestä ponnistaen miessukupuolta edustavan eliitin keinoin.

Viimeiseksi. Meillä on edelleen ”kaksi kulttuuria”, luonnontieteellinen ja humanistinen.  Viimeistään nyt yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden on tultava mukaan, koska myös niiden ehdot ovat muuttumassa, ja tuossa muutoksessa mukana oleminen vaatii aineen – ei muodon – hallintaa.

Tämä koskee myös oikeustiedettä ja jumaluusoppia.

 

PAHAN NÄKÖISTÄ

Jukka Kemppinen

 

Se on eri pahan näköistä, kun uskonnollisen lehden valokuvassa esiintyy tupakoiva mies. Se on epäkristillistä.

En minä tällänyt itsestäni tähän lehteen tupakkakuvaa ilman tarkoitusta. 

On syvästi paheksuttavaa, että serbit teloittavat albaaneja tupakka suussa! Jotain tapoja voisi vaatia. Jos Hitlerin aikana oli valitettavan tavallista, että riuskat SS-miehet vaaransivat terveytensä tupakoimalla surmatessaan naisia ja lapsia, sairaita ja vanhuksia kaasulla.

Tutkielma tupakoinnin terveyshaitoista ja ympäristörasituksesta Portinhoikan panssaritaistelussa kesällä 1944 Viipurista vähän matkaa Sisä-Suomen suuntaan on kirjoittamatta.

Nenäkkyyttä? Valitettavasti ei. Ihmiset - etenkin hengellisistä ja eettisistä näkökohdista huolta kantavat - eivät puutu asioihin sen vuoksi että ne ovat todella pahoja, vaan sen vuoksi, että eräisiin asioihin on helppo puuttua. Näitä ovat toisten haitallisiksi arvioidut tottumukset, kuten tupakointi, kiroileminen, alkoholin käyttäminen, rasvojen syöminen, hyväksyttävän liikunnan vieroksuminen ja niin edelleen.

Nämä samat ihmiset suhtautuvat hyvin usein välinpitämättömästi lähimmäisen hätään ja kärsimykseen, puutteeseen ja pulaan. Työnantaja, vuokraisäntä tai rahalaitos, jotka pallottelevat ihmiskohtaloilla jonkin vaikeasti käsitettävän tuottavuuden tai markkinavoimien nimessä, harjoittavat muka vain elinkeinoaan - eikä heidän pahuudestaan puhu moni. Mutta ihmisen alistaminen teuraseläimeksi tai hänen käsittelemisensä esineenä on pahuutta.

Tarhakettuja päästetään häkeistä mutta en ole kuullut, että kukaan kulkisi aukomassa ihmisten häkkejä. Tässä maassa pidetään ihmisiä epäinhimillisissä oloissa; se ei aiheuta kansalaisliikettä.

Kaksi äidin Suomeen sieppaamaa lasta puhuttaa lehtiä ja kuohuttaa kansaa kuukausikausia, vaikka toistaiseksi kukaan ei ole esittänyt edes uskottavia väitteitä siitä, että lapsilla olisi muuta suurta hätää kuin vanhempiensa riitaisuus huoltajuusasiassa. Samaan aikaan meillä on heitteillä noin kaksikymmentä tuhatta saman ikäistä ja orjatyössä koko maailmassa 200 miljoonaa heidän ikäistään ja heitä nuorempaa lasta.

Kosovossa kuolee siviilejä. Koko tapaus lähti liikkeelle siitä, että toinen osapuoli alkoi järjestelmällisesti surmata siviilejä. Sodassa ihmishenkiä mitataan ihmishengillä eikä kuolemantapauksia voi välttää. Sodan käyminen siviilien kustannuksella ja hengellä oli toisen maailmansodan suuri keksintö; se on ollut siitä alkaen ahkerassa käytössä. 

Sotaa ei pidä hyväksyä, mutta kivääri pitää, varsinkin jos se osoittaa kohti, ja piipussa on luoti.

Piippu joka on jonkun suussa ja jossa palaa tupakka - ei hasis eikä crack - ei ole toisen hengelle eikä terveydelle yhtä vaarallinen kuin tuliase. Ei se muuten ole käyttäjällekään tuhoisa samalla tavalla kuin ladattu pistooli suussa sormen ollessa liipaisimella.

Yhteenveto tästä kaikesta: kristillinen pikkusieluisuus estää kristillisen suurisieluisuuden toteutumisen. Hyvät aatteet ja edistettävät asiat eivät ole vähissä. Mutta mitä pienempiin ihminen keskittyy, sitä vähemmän hänellä on mahdollisuutta nähdä isoja asioita.

Itse asiassa yletön huoli omasta ja toisen syömisestä, ruokavaliosta, tavoista ja tottumuksista on jokseenkin epäkristillistä menoa. Luterilaisen perinteemme mukaan ihminen ei ratkaise iäisyyskysymyksiä keskittymällä itseensä eikä toisten arvostelemiseen, vaan jättämällä itsensä vähemmällä ja näkemällä hyvän toisissa ihmisissä.

 

RIO

 

Pojista on koko ajan iso apu, varsinkin tietotekniikassa. Vähän väliä heiltä saa tietoja, jotka eivät ole vielä ehtineet alan tieteellisiin julkaisuihin. Varsinkin kapineista.

Nyt tieto tuli kyllä aikuisen välittämänä, mutta pojat siitä eniten innostuivat, nimittäin Rio-merkkisestä mpeg-soittimisesta.

Stockmannilla sanottiin, että laite tunnetaan, mutta sitä ei ole eikä tule, koska se on lainvastainen.

Sanoin siihen, että sepä mielenkiintoista, ja ostin kojeen toiselta puolelta katua. Suurimman flash-kortin kanssa sille mahtuu yli neljä CD:tä CD-tasoista ääntä. Joten levykauppiailla on syytä säikähtää. Eikä pahaa sanaa ole sanottava arvostetusta tavaratalostaan, joka ohjeistaa myyjänsä.

Ohje nyt ei ollut oikea, mutta viis siitä. Vastaan ei vielä ole tullut tekijänoikeuslain vastaista laitetta, vaikka sellaisiksi on väitetty milloin mitäkin, valokopiokoneesta videoihin. Keskustelu on sitten siirretty kiireesti kysymykseen vallattoman kopioinnin tekijänoikeuden haltijoille aiheuttamiin menetyksiin, joihin on vaadittu ja usein saatukin korvauksia.

Laite on lainvastainen vain jos se on laissa kielletty, kuten tutkanpaljastin.

Tekijänoikeudelliseen keskusteluun näyttää kuuluvan keskeisenä elementtinä tunteilu ja tietämättömyys. Maineikkaat kirjailijat kirjoittavat läpiä päähänsä. Kun tekijänoikeuden suoja-aikaa pidennetään EU:n päätöksellä, puhutaan tekijöistä, vaikka tiettävästi jokseenkin suuri osa tämän pidennyksen tuottamista maksuista virtaa Yhdysvaltoihin, jossa 20-luvulla ja 30-luvulla kuolleiden viihteentekijöiden muinaisten työnantajien nykyiset perilliset - jättiläiskonsernit - käärivät rahat liiveihinsä. 

Arvioin yläkanttiin, että tekijänoikeudellisten suoritteiden (hyödykkeiden eli tavaran ja palvelujen vaihdanta) rahamäärästä kirjoituspalkkioiden osuus on tällä hetkellä jotain promillen ja yhden prosentin välillä. 

Internetin selaaminen aiotaan EU:n direktiivillä muuttaa tekijän lupaa edellyttäväksi. Ajatus on lähinnä pöyristyttävä, varsinkin kun sitä markkinoidaan tekijöiden edulla. Käytännössä se tarkoittaa Internetin muuttamista maksulliseksi - ja sopii arvata, kenelle ne maksut päätyisivät. Oikea vastaus ei ole tekijöille. Tällä hetkellä www:n volyymistä ainakin kaksi kolmatta osaa on kuvaa, ja tiettävästi kuvallinen aineisto tehdään verkkoon lähes poikkeuksetta joko harrastusmielessä ilmaiseksi tai työsuhteessa tai kertapalkkiolla.

Todennäköisimmät edunsaajat, köyhät laulajat, olisivat samat kansainväliset Telecom-jättiläiset, jotka ovat jo ryöstäytyneet maailman suurimmiksi yrityksiksi.

Kauheinta on, että EU:n palveluksessa on virkamiehiä, jotka vakavissaan kuvittelevat edistävänsä tekijöiden ja keksijöiden asemaa sormeilemalla tekijän- ja patenttioikeuksia. Tämä on sellainen hallintoskandaali, että sen rinnalla pikku suvun suosimiset ovat aivan olemattomia asioita.

Syystä tai toisesta Euroopan unioni on omaksunut suurvalta-armeijojen perinteen. Kyvyttömyys on ylennysperuste ja asiantuntemattomuus ansio.

Ehdotan että Suomesta lähetetyille asiantuntijoille sommiteltaisiin virkamerkki, joka kuvailisi koristeellisesti lillukanvarsia.

Eri järjestöt perivät - Suomessa Kopioston kautta - varsin merkittäviä nauhakorvauksia videoinnin vuoksi. Todellisuudessa videomarkkinat ovat Hollywoodille jo suuremmat ja arvokkaammat kuin elokuvateatterimyynti. Suurliikkeillä on siis oikeus kantaa ylimääräistä veroa suoraan kuluttajilta.

Rio olisi ponteville liikemiehille mainio mahdollisuus terveeseen liiketoimintaan. Saa nähdä kuinka käy ja kauanko kestää ennen kuin järki voittaa.

Informaatioteollisuuden muuan hyvä nyrkkisääntö on kalifornialaisten Shapiron ja Varianin mukaan: anna tavarasta puolet ilmaiseksi, niin saat toisesta puolesta kolminkertaisen hinnan.

​Kirjoittaja on Teknillisen korkeakoulun tietotekniikan

​Sisällöntuotannon professori ja hovioikeudenneuvos

 

 

Surun musiikki

 

Surullista musiikkia ei ole olemassa. Kun oikein mietin, en keksi musiikkia, joka tekisi minut surulliseksi. Paitsi ehkä huono musiikki. Sellaista musiikkia on paljon, joka tekee iloiseksi tai joka muuttaa muutoin mielialaa.

Mutta suru - masennus, ahdistus - on musiikin vastakohta. Se on äänettömyyttä.

Saa sanoa, että tiedän tämän. Elämässäni on ollut vaiheita, joiden aikana en ole halunnut tai voinut kuunnella musiikkia.

Mutta sitten taidetta on niin monenlaista. Sekä romaaneissa että elokuvissa on paljon sellaisia, jotka ovat niin hyviä, ettei niitä hevin halua kokea.  Dostojevski kannattaa lukea uudelleen silloin tällöin - mutta ei ole puhettakaan, että hänen tuotannostaan voisi lukea jonkin yksittäisen kirjan. Kyllä se tulee luettua kokonaisuudessaan. Ja sillä on aina sama vaikutus. Lukija muuttuu Dostojevskiksi niin että perhe alkaa kulkea pitkin seinänvieriä ja tuttavat pudistella päätään.

Musiikissa eräät teokset ovat omiaan kiihdyttämään. Jos työssä on jotain tärkeää, nuo teokset voi olla viisasta jättää väliin. Vaikka kuuntelin yhteen aikaan. Beethovenin pianosonaatteja numerojärjestyksessä ja vielä useina kokonaislevytyksinä, Waldstein ja joskus myös Appassionata saivat minut sielulliseen häiriötilaan päiväksi pariksi. Niinpä aloin hypätä ne yli.

Chopinin Balladit on myös syytä panna kieltolistalle. Kaksi niistä puhuttelee aivan liian voimakkaasti. Olen kuullut ihmisistä, jotka pitävät balladeja kertovina kappaleina ja kaikin puolin suurenmoisina. Minulle tulee niistä sellainen tunne, että haluaisin jakaa omaisuuteni köyhille, pukeutua kaapuun ja lähteä paljain jaloin etsimään totuutta, oikeutta ja kauneutta lumisilta teiltä. (Luulen arvaavani, että nämä osoitettaisiin minulle Jorvin psykiatriselta osastolta.)

Ilon musiikki ja surun musiikki ja toisarvoinen musiikki ovat erityisen kovia kysymyksiä nyt, kun kuunteleminen on tullut niin helpoksi. Levyt eivät itse asiassa ole kovin kalliita. Klassisen musiikin tarjontaa on niin paljon, että jos omistaa sinipunakynän ja rinkuloi sanomalehdestä saaliinsa, tärkeitä teoksia ei joudu odottamaan kauan.

Mutta kuuntelutilaisuudet vaihtelevat. Kotioloissa ei ole helppo huudattaa hienoja kovaäänisiä täysillä, ja kuulokkeissa on kyllä ongelmia. Jo tunnin kuuntelun jälkeen on hiukan merisairas olo.

Niinpä vaihtoehtoiseksi kuuntelupaikaksi tarjoutuvat ajoneuvot. Autoon kuulemma saa hyvänkin äänentoistojärjestelmän, mutta en oikein tiedä, onko sillä varsinaista virkaa, koska sitä autoakin pitäisi ajaa.

Yhdessä vaiheessa kuuntelin isoja oopperoita ja kaikki Bachin kantaatit nauhoilta ajaessani töihin ja töistä. Se on hyvää korvan koulutusta, mutta musiikista jää puuttumaan paljon.

Lentokoneessa CD-soittimen käyttäminen on vähän ongelmallista turvallisuusmääräysten takia. Sitä paitsi olin kerran jäädä johonkin hornan tuuttiin, kun olin täysin syventynyt Cosi fan tutten toiseen näytökseen, ja lopulta joku hyvä ihminen tuli repimään minua rinnuksista., kun en sattuneesta syystä reagoinut kuulutuksiin.

Tällä hetkellä panen toivoni "laittomaksi" leimattuun tallennuslaitteeseen, jonka kauppanimi on Rio. Niitä saa runsaalla tonnilla Suomestakin. Stockmann ei myy niitä, mikä johtunee levy-yhtiöiden painostuksesta.

Tuossa laitteessa ei ole laseria eikä liikkuvia osia ja siihen mahtuu puoli tuntia tai tunti musiikkia, jonka voi ladata Internetistä tai CD:ltä. Laite on tulitikkurasiankokoinen ja nappikuulokkeillakin äänenlaatu on sangen hurja.

Huono puoli on muistin kalleus. Flash-card maksaa jopa toista tuhatta - mutta sitten sen vetoisuus on 256 megaa, eli digitaalilaatuisena vähän alle neljä CD-levyä eli koko Matteus-passio. Ja digitaalilaadun ja ”melkein" digitaalilaadun eroa ei kyllä korvalla kuule.

Nyt on siis mahdollisuus preparoida mielentilaansa valmistamalla itselleen päivän musiikit resitaalin muodossa eli poimimalla kappaleita tai pätkiä eri lähteistä.

(Ei ole ihme, että ajatus inhottaa levyteollisuutta. Itse asiassa nämä laitteet ennustelevat levyteollisuudelle suurta rakennemuutosta.)

Millaista olisi sitten hautajaismusiikki - oikeastaan muistomusiikki, vaikkapa rakkaan kuolleen muistopäivänä?

Bachin kantaateissa on loputon määrä mahdollisuuksia, jaksoja joissa kuolema käy raskain tai kevyin askelein, mutta myös ylösnousemus on käsillä. "Schlummert ein, ihr matten Augen…"

Mozartilla on Sinfonia Concertantenn keskimmäinen osa, mahdollisesti kauneinta musiikkia mitä on koskaan sävelletty. 

Sen jälkeen voisi ottaa kevennyksenä jonkun Varpusmessun (Spatzenmesse) keinahtelevista kuoro-osuuksista, tai paremman puutteessa jonkin sopivan kohdan kruunausmessusta.

Kuolemaa käsittelevä musiikki ei ole kuolemanmusiikkia. Se on vain draamallista. Siksi en ota mukaan requiemejä enkä lastenkuolinlauluja.

Mutta jos tietäisi varmasti oman aikansa käyvän vähiin, silloin kai taipuisi kamarimusiikkiin ja liedeihin. Schubertia - kyllä. Ja vaikkapa Hugo Wolfia.

Se on juuri oikealla tavalla abstraktista. Aivan kuin elämä.

 

 

PELKOJA

 

Päiviin, vuosiin ja vuodenvaihteisiin liittyy pelkoja, joista kirjoittajat saavat sitten puheen aihetta. En usko, että nuo pelot ovat ajankohdan taikauskojen aiheuttamia, vaan ihmisten omaa levottomuutta, joka purkautuu, kun löytää kiinnittymiselleen kohdan.

Valitettavasti jotkut hyvien ihmisten pelon ja suuttumuksen aiheet ovat suoraan taikauskoisia tai perustuvat riittämättömään tietoon.

Missä ovat nyt Ebola-virus ja lihansyöjä bakteeri? – Siellä minne median keinotekoisesti rummuttamat kauhukuvat menevät.

Elämmekö kaupungeissa ja maaseudulla lisääntynyttä turvattomuuden aikaa? Emme elä. Onko vanhuksilla ja lapsilla erikoisen suuri riski joutua väkivallanteon kohteeksi? Ei ole. Vaanivatko vaaralliset vierasmaalaiset rikolliset meitä nurkissa? Eivät vaani.

Mutta kysymys on monitahoinen. Viikolla julkaistun tiedon mukaan hirvet aiheuttavat viattomille sivullisille enemmän kuolemantapauksia kuin rattijuopot. Rattijuoppojen aiheuttamia kuolemantapauksia on ollut tänä vuonna 74. Niistä 71 kohdistui ihmisiin, jotka olivat mukana päihtyneen kuljettajan autossa. Juopon kyytiin lähteminen on tietoinen riski. Hirvikolareissa kuoli 14. Kaikki kuolleet ovat liikennettä ajatellen aivan viattomia.

Yleisöltä on helppo kerätä pisteitä vaatimalla jämäkkyyttä milloin missäkin asiassa. Lehdet ja televisio rakastavat kovien otteiden kannattajia, varsinkin jos he esiintyvät kristillisyyden tunnusmerkein. 

Englannissa sattui taannoin hirvittävä tapaus, jossa mieshenkilö ampui lapsia koulussa hengiltä. Etenkin Yhdysvaltain lehdet viittailivat itsensäkin surmanneen tappajan seksuaaliseen poikkeavuuteen. Tutkimusten jälkeen tulos oli ettei järjiltään joutuneen tekijän aikaisemmasta poikkeavuudesta ollut näyttöä eikä perusteltua epäilyä; sen sijaan hänet oli erotettu nuorison ohjaajan tehtävistä ja hänen elämänsä oli muuttunut kammottavaksi, koska pikkukaupunki kuiski, että hän on salahomo ja lapsiin sekaantuja. 

Kumpi mahtoi olla syy ja kumpi seuraus? Ja mikä on aseiden osuus? Amerikkalaiset ampuvat joskus toisiaan liikenteessä ja psykiatrit antavat lausuntoja uudesta ”kansantaudista”. Mutta heillä on autoissa aseita. Myös Suomessa on kokemuksia vääristä aseista väärien ihmisten kädessä. 

En lakkaa toistamasta, että yksi kuolemansynneistä on hengellinen laiskuus, jonka lähin nykykielinen vastine olisi ”huoli”.

Erään kuolemantapauksen jälkeen mietin todella pitkään, mistä kaikesta oli suotta kannettu huolta nyt kuolleen viimeisinä terveinä kuukausina. Lista oli pitkä ja huolen aiheet joutavanpäiväisiä.

Tekisi joskus mieli kirjoittaa kuvitelma vuosien 1938 ja 1939 suomalaisista ihmisistä, joilla ei ollut tietoa mutta ehkä aavistus tulevasta. Miten paljon heitä auttoi jokapäiväisen murehtiminen?

Mikä meidät parantaisi, kun olemme kasvaneet siihen kuvitelmaan, että epämääräinen ahdistus, huoli ja pelko ovat jotain oikeaa, ja mielihyvä siitä kauneudesta, jota päivät ovat täynnä, ei ole arvollista.

Ehkä joulu.

 

 

MILJOONA LASKUKONETTA

Jukka Kemppinen

 

 

Antti-niminen mies istui kirjoittamassa koneella. Näppäimistölle putosi koivun lehti. Hän katsoi vielä, että avaruus kaartui hänen ympärillään, ja meni koivun lehdelle seisomaan. Hän meni pitkin ruotia ja kääntyi haarauksista umpimähkään. Hän hyppäsi huokoseen ja meni soluun, jossa valmistettiin lehtivihreää valosta ja hiilidioksiidista ja sokereista. 

Pitkä rihma oli kiertynyt kuin kaulakoru, joka on unohtunut pitkiksi ajoiksi lipaston laatikkoon. Sellaisia rihmoja oli paljon ja kun hän alkoi erottaa, ne olivat samoja aineita. Neljä ainetta käsitteli tietoa ja hänen piti varoa sotkeutumasta rihmastoihin. Molekyylit olivat pimeitä eikä silmä pystynyt seuraamaan niiden elektronien liikettä, kun ne hyrräsivät paikallaan. 

Hän meni ytimeen ja näki, että sekin oli toinen, oudompi hyrrä. Jostain erottui selvä aaltojen kumu.  Hän meni bosonin sisään, niin siellää kaikki alkoi kasvaa suuremmaksi.Hän käänteli päätään ja näki suuria keltaisia ja pieniä punaisia ja hyvin suuren määrän aivan pieniä valkoisia pisteitä. 

Käännyttyään katsomaan, mistä oli tullut, hän mietti, että nuo raukat hiukkaset olivat laskeneet tämänkin maailmankaikkeuden. Tiet tänne ei ollut suora. Tunnusteltuaan tähtiä vähän aikaa hän tiesi kuin vammautunut ihminen, joka katseoo maailmaa yhdellä silmällä, että tämä oli jokin monikerta. Hän erottti taas meren äänen ja ajtteli, että aatlovufunktiot romahtavat kun ne kulkevat tänne ja täältä pois samanikaikaisesti kahta  reittiä.

Hänen hiuksensa olivat jäädä kiinni johonkin linnunrataan, joka ajoi ohi kovin nopeasti, ja hän rupesi vielä isommaksi. Hän istui kivelle, joka kulki mustan maailman läpi ja ieppasi käteensä valkoisen kiven, johon oli kirjoitettu samoja aineita kuin kovun lheteen, mutta tää kirjoitus meni toisin pöin ja hän käsitti, että sen koodista puuttui jotain niin etteivät molekyylit osanneetottaa toisiaan kädestä kiinni eivätkä vaikutttaa mudoillaan kuin elokuvatähdet.

Antti-nimnen mies laskeutui katsomaan, kuinka kivet toimivat. Ne askivat ja niiden helmitauluna oli hiukkasten suuntautuminen.  Hän poimi yhden koneenja yritti laskea päässään muutaakseen kiven alkeellisen puheen joka oli vain ”kyllä kyllä, ei ei, tai ei, ja kyllä”, kuudentoista desimaalin järjestelmäksi, mutta hän joutui näkemään vaivaa ennen kun kirjoitus tuli selväksi: tästä tulee koivunlehti yhteen maailmankaikkeuteen, joka on herttamainen ja sahalaitainen.

Vergilius, iänikuinen turistiopas, joka oli käynyt nuorempana miehenä tulivuoressakin, tuli siihen ja katsoi, halusiko hän jotain. Kaikkina eläminään vuosisatoina Vergilius ei ollut välittänyt opetella nykykieliä. Mies ajatteli, että niin oli parempi, koska siten selviytyi vähemmin merkein kuin hänen omassa. lapsena oppimassaan kielessä. Tuo kieli ei tunnustanut merkitystä kirjainvartaloiden päälle asetetuille pisteille ja se katsoi ylevämiellisetsi j:n samaksi merkiksi kuin i:n ja vastaavasti v:n u:n kanssa yhtäpitäväksi.

Minä haluannähdä löysiä kirjaimia ja numeroita”, mies sanoi Vergiliukselle, joka nyökkäsi ja viittasi häntä seuraamaan. He tulivat toiseen maailmankaikkeuteen, joka oli 10-ulotteinen ja kasvoi pelkkiä kirjaimia ja numeroita. Hän oli ennenkin miettinyt, millainen olisi pallon muotoinen k tai e dodekaedrina. Sei ei tietenkään ollut helppoa niin että kuviot olisi vain levitetty tähtien pinnalle. Pallon muotoinen k oli pehmeä ja osittain läpinäkyvä ja takaa katsoen siinä erotti siivet. E:n saattoi purkaa ja koota ja seuralainen sanoi, että se oli geenin näköinen, jos siihen sovelsi yhtälöä X¹ = aX = B.

Laskukoneita oli niin paljon, että kun ne laskivat hiukkasilla, laskun tulos oli joskus kappaleeksi käsitettävä kirjain ja joskus asteroidi. Linnunrata oli keskeneräinen lasku, toisin kuin koivun lehti, joka oli viimeistelty ja kierrossa, syntynyt ja valmis kuolemaan. Linnunradasta ei vielä täältä katsoen tiennyt, tuliko siihen mukaan myös perimä, eikä siitä erottanut kaukaa katsoen edes, oliko perimä kenties jo paikallaan.

Kivet ja mineraalit ovat perinnöllisiä, mies ajatteli ja kysyi: ”Entä muistot?”

Vergilius vastasi: ”Uskon kysymyksistä ei maksa vaivaa kiistellä. Minulla oli eräässä olemassaoloni vaiheessa laskukapasiteettia merkitä vaikeassa, laajassa muodossa kirjoihini muidenkin muistot kuin omani ja sellaisetkin muistot, joita ei ollut olemassa. Se vaatii vääntöä ja se vaatii paljon tietorakenteelta. Katsotko tuota”, hän sanoi ja viittasi kädellään.

Heidän lähellään oli valikoima lasisia eläimiä, niistä eräät mielikuvituksellisia. ”Nuo tuossa ovat mahdollisia eläimiä. Emme ole tulleet panneeksi niitä liikenteeseen?”

”Oletko sinä jumala?” Antti-niminen mies kysyi.

”Se riippuu sinusta itestäsi”, Vergilius sanoi. mutta virtuaalitodellisuus on mallinnettu todellisuus eli kaikki riippuu laskijasta ja laskutavasta.  Ihmiset huvittelevat riitelemällä, onko jumalia, eivätkä tutki, ovatko jumalat koherentteja.”

”Ei meillä ole oikein kokemusta rinnakkaistodellisuuksista. Meidän on vaikea käsittää kymmenulotteista avaruutta ja mutkikkaita topologioita.”

”Tavallaan tuosta voisi loukkaantua. Minä ja monet muut työskentelimme lujasti tekemällä todellisuuksia, joita ei ollut olemassa. Taiteeksi me sitä nimitimme ja käsitimme, että taiteella on taipumus muuttua tieteeksi, vaikka tiede on teille nuori ajatus ja jotkut teistä ovat siitä hurmaantuneita. Ette välttämättä edes näe, miten nuo koneet, joita te nimitätte Feynmanin koneiksi tai molekyyliketjuiksi, kykenevät laskemaan lisää ainetta.”

”Mikä näissä on voimana?” mies kysyi. ”Painovoima, heikkovoima, fuusio?” ”Sen te olette itse asiassa ratkaisseet kauan sitten, ensin taiteessa ja sitten tieteessä. Voima on rinnakkaistodellisuudesta tullutta ainetta.”

”Mikä tämän kaiken tarkoitus on ja mitä kautta pääsen takaisin?” mies kysyi.

”Tarkoitus on että kysyisit ja tie takaisin on helppo. Meillä on sinut, muistosi ja ajatuksesi täällä mapitettuina. Kuten kaikkien muidenkin. Älä tee elämän ja aineen välille keinotekoista rajaa.”

”Tiedätkö mitä Richrd Feynman sanoi?”

”Että me olemme todellisuudessa hyvin tyhmiä. Ja me olemme hyvin tyhmiä todellisuuden ulkopuolellakin.”

Mies nosti koivun lehden tuhkakuppiin ja katsoi kelloa. Tuhat vuotta oli mennyt. Hän kääntyi tuolillaan ympäri. Tuhat vuotta tuli takaisin.  Hän meni keittiöön ja laittoi kahvilla, Kuppi kädessä hän mietti ikkunassa, kuinka paljon koivun lehtiä todella oli ja miten tilapäistä on, että tulee talvi ja toinen vuosi ja sata ja tuhat. Hän ajatteli että Fibonaccin luvut ovat luonnossa ja biologiassa paljon tärkeämpiä kuin reaalilukujen sarja. Merkittävä vuosi oli 1597. Se meni jo ja oli merkittävä.

Jottei unohtaisi, hän päätti kirjoittaa joskus lehden muotoisen kirjoituksen ja suunnata sen tietotekniikan osaajille. Tämäkin on sellainen.

 

Uudet säädyt

 

Aivan äskettäin ilmestyi laaja tutkimus insinööreistä. Sen nimi on ”Viides sääty” ja kirjoittaja Karl-Erik Michelsen. Kirjan takakanteen on otettu vanha vitsi, jonka mukaan Jumalalle ja insinöörille mikään ei ole mahdotonta. Hetkittäin tuntuu siltä, että jotkut ottavat tätä nykyä vitsin todesta. 

Voisin olla sopiva henkilö kirjoittamaan pari ajatusta kirjasta, koska siinä kerrotaan mukaansa tempaavasti insinöörien pitkästä taistelusta juristeja vastaan. Olen koulutukseltani juristi. Kirjassa kerrotaan myös insinöörien suhteesta humanisteihin. Olen koulutukseltani myös humanisti. Ja lisäksi olen tätä nykyä professorina Teknillisessä korkeakoulussa, joka kuten tunnettua valmistaa muiden korkeakoulujen ohella insinöörejä tähän maahan.

Muuan kirjan mielenkiintoisista juoneista on se tarina, miten vaikea suomalaisten ja varsinkin suomenkielisten insinöörien oli hankkia itselleen uskottavuutta. Kun täytyi suunnitella Imatrankoskeen voimala, niin suunnittelijat hankittiin Tukholmasta ja turbiinit Asealta, vaikka Strömberg kauppasi samanlaisia Sörnäisten rantatien pajastaan. Suuret saksalaiset nimet, kuten AEG ja Siemens olivat omaa ylhäistä kastiaan. Ja tekninen koulutus kitui rahojen puutteessa.

Tilanteen saa sanoa muuttuneen. Täällä juoksee ulkomaalaista lehtimiestä kysymässä, mitä me olemme oikein tehneet, ja minä vastaan yleensä, että kaikki alkaa Kaarle XII:n sotakoulutuksesta noin vuonna 1700 ja isojaosta, joka lähti vauhtiin vajaat sata vuotta myöhemmin. Tässä vaiheessa toimittajat muuttuvat ovelan näköisiksi. Sitten jatkan sanomalla, että muusta saammekin kiittää suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa, joka painosti meidät ensin sodalla ja sitten sotakorvauksilla keräämään sellaista tietoa, mitä meillä ei ollut ennen ollut, ja rakentamaan sellaisia tehtaita, joita olimme luulleet liian suurisuuntaisiksi omien vaatimattomien voimiemme kannalta.

Joskus, riippuen tilanteesta, puhun kyllä suoremminkin ja sanon, että kuluneen vuosikymmenen käsittämätön huipputeknologian menestys oli, kuten niin monet muutkin asiat maailmassa, sekoitus määrätietoisuutta ja sattumaa. Mutta olen itse nähnyt nobel-tasoisten tutkijoiden silmien kiiltävän ahneudesta, kun he keskustelevat meidän nuorten suomalaisten tiedemiestemme kanssa, ja voin vakuuttaa, että kyllä se on totta. Meillä on kova maine nyt.

Saksa oli aikoinaan maa, jonka iskulauseeksi irvistelijät väittivät ”schlecht und billig”, huonoa ja halpaa. Japani oli kopioijien kuningas, joka kylmän rauhallisesti otti käyttöönsä toisten keksinnöt, mutta siinäkin kehityksessä hyytyi hymy, kun Japani valtasi merkittävän osan Yhdysvaltain automarkkinoista, koko viihde-elektroniikan ja lisäksi merkittävän osan finanssimarkkinoista.

Missä ovat nyt Ruotsi ja Sveitsi, kaksi onnen suosimaa korkean teknologia maata? Eivät ainakaan huomion keskipisteinä.

Luulisin, että teknillisellä koulutuksella kävi maassamme arvaamaton onni, kun välillä oli raha niin tiukassa ja välillä kiire niin kova, ettei ehditty kovin paljon haikailla tieteellisyyttä. Minusta tuntuu joskus, että tieteellisyys on se kultainen vasikka, jonka ympärillä pillit vinkuvat ja tanssi käy – ei niinkään teknologia, kuten viime vuosikymmeninä on yleisemmin arveltu.

Tieteellisyys on tuotu puuttuvana lenkkinä muun muassa teologiaan ja juridiikkaan, koska näiden tutkimussuuntien harjoittajilla on ollut surullinen olo luonnontieteilijöiden väheksyessä heidän työskentelytapojaan. Ja sangen usein, etenkin Neuvostoliitossa ja Natsi-Saksassa mutta kyllä myös Yhdysvalloissa, Ruotsissa ja Suomessa on ”ratkaistu” tieteellisesti asioita, joiden kanssa tieteellä ei nykyisen tietämyksen mukaan ole paljon tekemistä. On ryöstetty hautausmaita ja mitattu luita; on rakennettu huimaavia teorioita roduista ja ”vallankumouksellisesta tietoisuudesta” ja mitattutunteita kansantaloudella.

Ja tiede ja teknologia on siirretty sen verran hämärälle alueelle, ettei maallikkojen auta arvostella niitä. Kehitys menee eteenpäin mutta esimerkiksi lentomatkailu on yhtä tukalaa ja huonosti järjestettyä kuin vuosikymmeniä sitten. Ihminen ei pääse puolen vuorokauden lennolla edes makaavaan asentoon (ilman murhaavia lisäkustannuksia) ja matkustajia käsitellään transit halleissa kuin karjaa. 

Ihmisille myydään tietotekniikkaa, joka on todella huonosti suunniteltua ja kallista. Kuka haluaisi ajaa autolla, joka pysähtyisi pari kertaa päivässä keskelle tietä ja jonka kojetauluun ilmestyisi viesti ”yleinen laitevika”. Ja jonka moottori sammutettaisiin painamalla nappulaa, jossa lukee ”käynnistä”?

Mutta kun istuu näiden nuorten ja etevien ihmisten kanssa ja opettaa heitä, ei voi olla mieltymättä. He ovat meidän lapsiamme ja suhtautuvat meihin, vanhempiinsa, sensaatiomaisella tavalla. Aina ennen isää ja äitiä kauan kunnioitettiin tai pelättiin tai vihattiin tai vähäteltiin tai heidät sijoitettiin permannolle porsaan viereen syömään purtilosta, kun he eivät osanneet enää syödä rinnuksilleripottelematta. Uudet nuoret aikuiset suhtautuvat meihin – humoristisesti! He kuuntelevat kyllä, sen verran kuin on hyvä, mutta eivät kaiken kaikkiaan ota kauhean vakavasti meidän juttujamme eivätkä edesottamuksiamme.

Suurten ikäpolvien aika alkaa olla ohi. Poliittisessa johdossa ei ole enää aktiivisesti mukana ainuttakaan sotasukupolven edustajaa. Muissa johtotehtävissä on tietysti mahdoton määrä 1945- 1949 syntyneitä, mutta todellinen dynamiikka on nyt 50-luvun pojilla ja tytöillä ja kohta tulevat 60-lukulaiset.

Puheet eläkepommista eivät toki ole turhia, mutta emmeköhän me tästäkin selviydy. Sellainen hetki tulee, että meillä on jokseenkin yhtä paljon eläkeläisiä kuin työssä olevaa työvoimaa. Mutta työ on muuttunut toiseksi ja rahan luonne ja määrä ovat muuttuneet.

Me emme totta puhuen tiedä, vieläkö lineaariset funktiot pitävät paikkansa. Sen me osaamme jo aavistaa, että oikean kokoinen yksikkö, sellainen kuin Suomi tai Singapore tai Uusi Seelanti, on hyvin vahvoilla tietoliikenteen toiseksi tekemässä maailmassa. Meillä on mittakaavaetu. Tämä on kompakti maa. 

Ja aika on paradoksien aika. Ammattikunnista arvostetuimpia on papisto. Se voi johtua vain siitä, että meillä on aika suuri joukko pappeja, joiden puheista välittyy vilpittömyys. Samaa ei voi sanoa poliitikoista eikä journalisteista – eikä läheskään kaikista tiedemiehistä.

Ja tämä koskee myös teekkareita eli tulevia insinöörejä. Jos vuosisadan alussa ihanteena oli taito, tarkkuus ja tieto, niin nyt on jälleen kerran noussut pinnalle totuus. Paljas totuus. Siihen mitään lisäämättä. Siitä mitään salaamatta. Taikka sitä muuttamatta.

 

 

METAFORA

Jukka Kemppinen

 

 

Jumala ompi linnamme. Kotini on linnani.

Aristoteles vaikuttaa tietojenkäsittelytieteeseen yhäkin, joka päivä, syvällisesti. Viimeistään nykyaika on opettanut ainakin tietokoneen käyttäjille, että ilmiö ja sen nimi ovat eri asioita.

Sitä vastoin Aristoteles ja hänen laaja kannattajakuntansa voisi olla kiinnostunut vasta meidän aikanamme todeksi tulleesta seikasta. Ilmiö ja sen kuva voivat olla sama asia. 

Aristoteles saisi hyvät naurut opettajansa Platonin kustannuksella, tämä kun askarteli ”idean” ja ”ilmaisun” käsitteen kanssa, vaikka ei ollut edes tekijänoikeusjuttuja istuva tuomari. Yhdysvalloista on paraikaa matkalla Suomeen pirullinen harhaoppi, jonka mukaan tietokoneohjelman idea ei ole suojattu, mutta ilmaisu on.

Mitä ne täällä luuhaavat, amerikkalaiset platonistit. Pysyisivät Berkeleyssä ja MIT:ssä vain. Me olemme oppineet Aristoteleelta, että tekijänoikeusohjelma jakautuu toisaalta sisältöön, joka on oikeussuojaa vailla, ja toisaalta muotoon, johon voi olla yksinoikeus.

Äkkipoika voisi kuvitella, että tämä nyt on sanahelinää, tällainen jaottelu. Ei se ole. Euroopassa on murhattu ihmisiä yli kaksi tuhatta vuotta viime kädessä sen pohjalla, pitävätkö uhrit tai surmaajat havaintomaailman ilmiöitä todella olemassa olevina vai heijastuksena jostain etäisestä, kuten yleiskäsitteistä tai historian, luokkatietoisuuden tai muun vastaavan rautaisista laeista. 

Periaatteessa jätän käsitteiden määrittelemisen Helsingin Yliopistossa opettaville kollegoille, mutta hoitaessani virkatehtäviä Teknillisessä Korkeakoulussa sen tietotekniikkaosastolla joudun liiketoimintamalleista ja tutkimustulosten suojaamisesta puheen ollen tähdentämään joitakin yleisluonteisia seikkoja, joiden käsittäminen on tarpeen mutta ei mitenkään kirkossa kuulutettua.

Kuva ja symboli viittaavat johonkin. Siniristilippu ja sapelia polkeva kultainen leijona punaisessa kentässä viittaavat Suomeen. Ajokortissani oleva valokuva viittaa minuun esittämällä kuvani.

Digitaalisessa toimintaympäristössä se perustava ajatus ei toimi, että olisi toisaalta olemassa alkuperäiskappale eli originaali ja toisaalta sen jäljennöksiä. Kaikki digitaaliset tallenteet ovat fysikaalisesti yksityiskohtia myöten keskenään yhtäpitäviä. Jotain nimeltä mainittua sovellusta käyttäen tallennettu teksti tai kuva tallennetaan muistiin tiedostona, jonka kopio on se sama tiedosto.

Tämä on hiukan kiusallista esimerkiksi lainopin ja taiteen kannalta, molemmat kun ovat vuosisatoja tukeutuneet juuri siihen ajatukseen, että alkuperäinen ja aito poikkeaa kopioista. Valokuva Picasson taulusta ei maksa likikään samaa kuin Picasson taulu. Copyright kohdistuu ”teokseen” eikä sen esimerkiksi paperille tulostettuun eksemplaariin. Myöskään patentoitu keksintö ei ole kone, laite eikä menetelmä, vaan se on patenttivaatimuksissa abstraktisesti ilmaistu kuvaus, joka sitten ”ilmenee” koneena, laitteena, menetelmänä tai käyttönä. Rekisteritiedon väärentäminen on erittäin vakava rikos, mutta rekisteritulosteen väärentäminen on vähemmän vakava rikos.

Tämä ”filosofinen ongelma” on erittäin käytännönläheinen ongelma, eikä sitä ole ratkaistu. Tietokoneohjelmien ja eräiden tietokantojen ympärillä on erittäin suuri määrä erittäin nopealiikkeistä rahaa, joka käy pyydyksiin. Yksi keinoista, joita käyttäen on yritettävä pitää pientä tolkkua elinkeinotoiminnassa ja tutkimuksessa, on sopiminen, toimintavapauksien ja rajoitusten määritteleminen etukäteen. Sopiminen on hyvin vaikeaa, ellei olla yhtä mieltä siitä, mitä sanoilla tarkoitetaan. Tuota yksimielisyyttä ei tällä hetkellä ole.

Tavoitteen saavuttaminen – käsitteiden täsmentäminen – on myös vaikeaa, koska kreikkalaisten filosofien haamut kummittelevat.

Niinpä tietotekniikan maailman metaforisuus olisi käsitettävä. Tietotekniikka käyttää samoja keinoja kuin runous. Kun runoilija väitti, että hänen sydämensä on talo, josta on ovet uneen ja kuolemaan, hän käytti rykelmän metaforia. – Metaforan kevyt määritelmä on merkityksen lainaaminen sanalta: tapaamme illan suussa, vaikka tiedämme, ettei illalla ole suuta, tai torjumme tarjouksen suoralta kädeltä, vaikka kätemme olisivat koukussa.

Tietotekniikassa tämä valkoinen pohja, jolle kirjoitan, on paperin metafora. Se ei ole paperia mutta on olevinaan. Valikkotoiminnoilla leikataan ja liimataan, vaikka PC:llä työskenneltäessä ei käytetä saksia eikä liimaa. Vien tiedoston ”työpöydälle”. Työpöytä (desktop) on oikean työpöydän metafora. Minulla on vihreä pohja, koska olen elänyt tuomioistuimissa, joissa pöydällä on vihreää verkaa. Jotenkin kodikasta.

Johdattelen lukijaa tässä myöntämään, että esimerkiksi käyttöliittymän suunnittelussa metaforien valinta on melkoinen ongelma sekä suunnittelun että sopimusten kannalta. Kun puhumme intuitiivista käyttöliittymistä, tarkoitamme muun muassa käsitettäviä metaforia – kynä, suurennuslasi, kumi...

 

 

Ja kuten muullakin runoudella, tietokoneilla on kaksoisluonne. Tietokone on sekä kone että kirjoitusta. Tätä perusongelmaa lainsäätäjät eivät kykene selvittämään. Teoreettisesti useimmat asiat, jotka voidaan tehdä softalla, voitaisiin tehdä myös raudalla (integroiduilla piireillä, suorittimilla jne.). Softa on eräänlaista kirjoitusta. Hardware on kone aika perinteisessä merkityksessä. Ja meillä on käytössä myös virtuaalikoneita.

Todellisuus on tarua ihmeellisempi.

 

HITAUS

 

Tekniikka ja urheilu vannovat yhä kovemman vauhdin nimeen. Olympialiikkeen iskulause on ”Korkeammalle, nopeammin, voimakkaammin.” Tietoliikenne voisi käyttää samaa tunnusta.

Silti keskeinen elämänarvo on hitaus. Ellei elämä ole hidas, se on tuokiossa ohi. Liian nopeassa junassa et ehdi tavoittaa maiseman mielialaa. Lentokoneessa et näe kerrassaan mitään.

Englantilainen vakavan musiikin äänilevyihin keskittynyt lehti äänestytti ensin arvostelijoilla ja sitten lukijoillaan ”vuosituhannen levyjä”. Sellaiset listat ovat aina hupsuja. Siksi pidän niistä.

Kaikkien aikojen parhaaksi teokseksi ja esitykseksi osoittautui sama levy, jota olin ylistänyt itsekin kaikkia muita etevimmäksi joskus yli kymmenen vuotta sitten, kun kirjoitin suureen sanomalehteen kaikenlaisia kirjoituksia. Se taisi olla sama vuosi, kun teimme Pääsiäisviikolla neljän tunnin suoran lähetyksen Matteus-passion tulkinnoista. Sillä tietysti tämä verrattomista verrattomin teos oli juuri tämä Bachin valtava luomus, joka on hyvin monelle tuttu ainakin taustaäänenä.

Lehden mukana oli levy, jossa oli otteita ja näytteitä näistä levyistä. Kysymyksessä on Otto Klempererin 1961 johtama esitys, jossa evankelistana on Sir Peter Pears ja Jeesuksena Fischer-Dieskau. Nikolai Gedda laulaa ”O Schmertz!” niin että minulle tulevat siitä aina mieleen pastori Dieter Boenhoefferin kirja ”Kirjeitä vankilasta”, vuosisadan viisaimpiin kuuluneen miehen merkintöjä viimeisiltä elinpäiviltään, kun hän jo saattoi odottaa teloitusta ennen Kolmannen valtakunnan lopullista kaatumista.

Kuoro laulaa, miten syntimme ovat nyt kuin unta. Klempererin musiikillinen ajatus poikkeaa jokseenkin täysin nykyisistä huipputulkinnoista. Tätä nykyä kohtaus Getsemanessa on tapana laulaa kuin kammiovärinä, kuin hurjistuneen sydämen epätoivoinen läpätys hapen ja elämän kadotessa.

Mutta vanhalla levyllä pääosassa on hitaus. Tempo on puolta hitaampi kuin se, johon korva on tottunut. Ja hitaus luo painavuutta ja antaa kuulijalle aikaa nähdä surun pohjaan saakka.

Sen jälkeen kuulija syvyyden edessä ja tekee oikein jättämällä muun ja seuraamalla, miten musiikki etenee kuin Jordanin joki ajatukselliseen loppupisteeseensä, jota seuraavat enää hyvästelyt. Vanha Klemetin suomennos on riipaiseva, kun koraali tulee vielä kerran: ”Maan matkaltain kun lähden, en lähde peljäten... ”

Lähetän Boenhoefferin kirjan ystävälle, joka kertoi puhelimessa pahasta sairaudestaan ja elinodotuksestaan, joka ei ole pitkä. Hän sanoi aivan uskottavasti, että elämä on ollut hyvä myös silloin, kun se on ollut surua, ja hän sanoi, ettei hän tunne suurta hätää eikä pakottavaa pelkoa, koska hän on jo saanut elämästä kyllänsä. 

Menneillä vuosikymmenillä edistettiin usein puhdasta taidetta ja varoitettiin, ettei kirjallisuutta ja taidetta pidä käyttää psykoterapiana. En uskonut sitä silloin enkä usko nyt. Itselleni määrään raskasmielisyyteen runoutta ja iloon musiikkia. Molemmilla on se ominaisuus, että ne torjuvat syntiä eli elämän pintapuolisuutta ja ihmisen vinoutumista kaiken mitaksi, mitä hän ei ole.

 

Kysymyksiä muutamaan vastaukseen

 

Tätä nykyä joutuu vastaamaan ehtimiseen kysymykseen, minkä vuoksi me suomalaiset olemme menestyneet tietotekniikassa, ja mistä muuten johtuu, että olemme ylimalkaan olemassa.

Perusvastaus on selvä, saamme kiittää kolmea asiaan, Neuvostoliittoa, Jumalaa ja Kaarle XII:ta. 

Jumalan sanotaan asuvan taivaassa, sillä ihminen ei näen taivaanrannan taakse. Ja väistyvän horisontin maailmassa ihminen niin ikään luulee seisovansa alati keskellä elämäänsä.

Tämä on sallittava. Mutta vuorikiipeilijän tai hiihtäjän harha on vaarallinen. Se on sama kuin taistelulentäjän kognitiivinen erehdys. Ei ole hyvä hiihdellä, kun hanki hohtaa yllä.

 

Taivaan ranta on kova kävellä

 

Vuorikiipeilijä nojautuu taaksepäin, viimeisen kerran. Hänen taivaanrantansa oli mennyt kiipeämisen uurastuksessa sekaisin, eikä hän ollut varannut mukaansa vesivaakaa. Lumivyöryn viemäksi joutunut hiihtäjä tekee viisaasti sylkemällä ahkerasti ja katsomalla, mihin suuntaan sylki valuu. Sitten on alettava kaivautua vastakkaiseen suuntaan. Sotilaskoneiden ohjaajia syöksyi silloin tällöin Ilmasotakoulun konekivääriammunnoissa Lappajärven jäähän tuhoisin seurauksin.

Kun ei ole taivaanrantaa, ei ole mittakaavaa. Suomi lienee mittakaavaltaan edullinen. Se on väestömäärällä mitaten samaa suuruusluokkaa kuin Singapore, mutta verrattoman laaja. Näihin metsiin mahtui monta kansakoulua, joista useat on tätä nykyä muutettu yliopistoiksi.

 

Kirjan taito

 

Ranskalaisten historian miesten mielestä lukutaito on Napoleonin keksintö, ja se on. Divisioona on rykmenttiä kaksi kertaa suurempi yksikkö ja siihen liittyy usein orgaaninen tykistö. Rykmentti on vanhaa logistiikkaa: juuri niin monta miestä kuormastoineen riittää rikkomaan paremmankin tien. Divisioona sitä vastoin tarvitsee rungoksi itselleen viertoteiden verkon. Sellaisen Napoleon viimeisteli. Tehtävä ei ollut ylivoimainen, koska jo edelliset hallitsijat olivat rakentaneet kaikki tiet Versaillesiin.

Divisioonalla on oltava aliupseereita. Aliupseerien on osattava lukea, kun komentajalta saatetaan sana, että on marssittava yön yli kylästä toiseen kylään. Kuriireja ei riitä selittämään asiaa suullisesti. Myös tykistön alipäällystö on käskytettävä, jotteivät vahingossa ampuisi keisaria tai suuriruhtinasta.

Lukeminen on sotilaallinen taito. Ruski sotilas ei lukenut. Puna-armeijan ongelma oli sen suurimman voiman ja loiston päivinäkin pataljoonatason puute. Alikapteenista oli liian pitkä matka yksikön komentajaan.

Suomalaisia ei eri syistä haluttu keisarilliseen armeijaan enempää kuin näytteeksi. Siksi ruotsalainen perintö säilyi. Se säilyi riutuneena, mutta silti. Kun Suomeen alettiin jälleen puuhata sotamiehiä loppukesästä 1918, nämä osasivat säännönmukaisesti lukea.

 

Kaarlen nopea muisti

 

Kaarle XII piti aseissa suuremman prosentuaalisen määrän väestöä kuin kukaan aikaisemmin tai myöhemmin. Sotaväen osuus oli lähes 12 prosenttia eli enemmän kuin Suomessa 1941.  Hän nosti maasta kolme armeijaa, Ne tuhottiin. Hän keksi tuloveron, joka oli 1701 yksi prosentti vuotuisesta ansiosta ja sitten vielä toinen prosentti.  Hän keksi varallisuusveron. Vuonna 1718 hänen armeijansa huolto ja logistiikka oli järjestetty tavalla, joka säilyi olennaisesti samana toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Se ja hänen keksimänsä yleisesikunta huolto- ja taisteluvälinepäälliköineen kopioitiin kiitollisesti eri puolilla maailmaa. Napoleon oli erikoisen harras oppilas.

Silti pohjatyön oli tehnyt hänen isänsä, jonka nimi oli asiaankuuluvasti Kaarle XI. Ruotujakolaitos ratkaisi tuhatvuotisen kysymyksen, miten pitää armeija poissa pahanteosta, jos kävi niin ikävästi, että syttyi rauha. Ja miten tämä sama armeija saataisiin elättämään itsensä ja ansaitsemaan ehkä ylimääräistäkin. 

Ruotusotamiehet ja heitä silloin tällöin harjoittaneet upseerin arvoiset virkamiehet puustelleissaan jäsensivät aavan valtakunnan uudelleen. Vanhaa perua olivat ratsutilat eli rusthollit, joista tuli aselajeista teknisin, ratsuväki. Ruotsi kehitti menetelmän kouluttaa salomaiden maalaispojista ratsumiehiä, joita kroaatitkin katsoivat kahdesti ennen kuin uskoivat silmiään.

Tämä järjestely edellytti valtavaa infrastruktuuria. Se kehitettiin ja tämä Kaarle XII:n kuoltua säätyvallan aikana poliittisista tarkoituksenmukaisuussyistä kaksin käsin unohduksiin painettu kasvu ja suunnittelu merkitsi maallemme enemmän kuin kolmen Getzeliuksen työ ja väitetty protestanttinen etiikka.

Suomen historia on luettava Ruotsista käsin. Ruotsin historian keskeinen vaikuttaja suurvalta-ajalla oli Hollanti. Maailman tehokkain galvaaninen pari oli rautamalmi ja raha. Ja luonnollisesti Ruotsin globalisaatio, joka ehti sangen pitkälle 30-vuotisessa sodassa. Kokemusta ja tietoa kertyi yllättävistäkin maailman kolkista, kuten Skotlannista, jonka palkkasoturisuvuista eräät tunnetaan tänäkin päivänä näillä main: Ramsay, Wright. 

Kuninkaiden ja heidän kanslereittensa keskittämä taito on tämä päivän nimeltään information management. Raha on informaation erikoistapaus. Ja jos rahaa joutuu kuljettamaan reellä, sillä ei ole välitöntä vaikutusta yhtään mihinkään. 

 

Maanjako, talojärjestelmä

 

Seuraava mullistava vaihe oli juuri ennen 1700-luvun loppua aloitettu isojako, Euroopan historian kenties suurenmoisin hallinnollinen projekti sitten hyvän keisari Augustuksen verollepanon, josta evankelistat mainitsevat.  Väitteen mukaan nytkin hallintotoimen panivat liikkeelle sotilaalliset näkökohdat. Kylät oli pirstottava, jottei kävisi niin kuin Ranskassa kävi 1789. Huolestuttavia tietoja oli saatu myös kruununsiirtomaasta, joka alkoi kutsua itseään Amerikan Yhdysvalloiksi. Ennen ei mutina nurkissa loppuisi ennen kuin talot olisi siirretty toisistaan viljelyn tehokkuutta verukkeena käyttäen niin kauas, ettei sitä välimatkaa moukka kävele edes paloviinaa saadakseen. 

Kaikki valtakunnan maatilat oli mitattava ja kartoitettava ja jokainen tiluskuvio arvioitava ja jaettava uudestaan epäluuloisten ja vihamielisten talonpoikien ja rajuihin otteisiin taipuvien tanskalaissukuisten, Ruotsin kruunun alamaisuuteen päätyneiden aatelismiesten kesken.

Isojaon järkyttävyyttä kuvaa jopa Aleksis Kivi, joka selittää, millä keinoin hänen kuvaamillaan veljeksillä oli mahdollisuus eteläisessä Hämeessä kätkeytyä kunnon miehen kävelymatkan kantamattomiin Impivaaraan ja pysytellä silti oman tilansa mailla. Heidän isänsä oli isojaon käydessä ottanut kulon polttaman metsän ja saanut siten seitsemin verroin enemmän kuin naapurinsa. Seitsemän veljestä. Sivu kaksi.

Englannissa oli käsitetty jo aikaisemmin, että aitausjärjestelmä (enclosure) oli yhteiskunnan kannattavuuden ydin. Veräjiä vierrettiin ja aitoja alennettiin. Yhä maisema on kanaalin mantereen puoleisella rannalla toinen, pensasaitojen kehystämin pelloin, joiden varjosta Yhdistyneiden Kansakuntien laskuvarjosotilaat ilmestyivät Saksan pahaa aavistamattoman armeijan kimppuun naksutellen metallilevyä toisilleen merkiksi sormissaan alkukesästä 1944. 

Kun Suomen tasavalta oli sattuneesta syystä perustettu, sen asevelvollisarmeijaan käveli miehiä, joilla oli tiedossa elämisen keinot. Laki eräiden vuokra-alueiden järjestelystä muutti meijeritalouteen ja metsätalouteen viljanviljelyn sijasta suunnatun maaseudun adaptiiviseksi ja skaalautuvaksi, kuten tämän hetken tietotekniikassa sanotaan mietittäessä elektronisen kaupankäynnin välineitä ja menetelmiä. Järjestelmän vahvuus oli sen joustavuus ja kyky muuttaa mittakaavaa. Järjestelmä oli myös, edelleen tietotekniikan kielellä, robusti. Se ei vähästä hetkahtanut. Kuten eivät sen käyttäjätkään. Näitä kykyjä koeteltiin toisen kerran, kun jatkosodan päätyttyä voitiin kaikeksi onneksi ottaa esiin jo ennen sotia ja välirauhan aikana viimeistelty projekti Maanhankintalainsäädäntö. Yli kymmenen prosenttia väestöstä sijoitettiin uudelleen. Isojakokartat olivat ahkerassa käytössä. Ja jälleen: järjestelmä oli tehtävänä kauhistuttava ja siitä suoriuduttiin. Tällä kertaa toimitus – asutus – oli myös poliittisesti tulenarka. Tuli ei virinnyt.

Järjestelmä oli siitäkin mielenkiintoinen, että palstatilallisille ei myönnetty manttaalin mukaista oikeutta kylän yhteisiin. Vedet jäivät jakamatta. Metsät jäivät teollisuuden kannalta ihastuttavaan asemaan. Pohjoisessa olivat kruununmetsät, jotka oli anastanut itselleen liikamaina jo Kustaa Vaasa Heligeandsholmin pöytäkirjaväärennyksen perusteella tukeutuen kruununjuristiensa väärämielisiin lausuntoihin. Muualla maassa turvauduttiin laajasti hankintaan – ostettiin samalla kaupalla pyöreä puu ja työvoima. Maapohja jäi odottamaan uutta, valoisampaa tulevaisuutta myyjän omistuksessa. 

Ja sitten tuli Neuvostoliitto, väsymätön tilaaja. Neuvostoliitto harjoitti omasta aloitteestaan liikkeenjohtajamme 1939 – 1944 käyttäen moderneja koulutusmenetelmiä, hands on. Seminaareja ja karttaharjoituksia tarvittiin vähän jos lainkaan.

Rauha, joka on hyvä keino jatkaa sotaa, toi mukanaan Sotevan, joka koordinoi teollisuuden ja kaupan entisestäänkin vahvat kartellit kivikoviksi ja muutti teollisuusmiestemme ajatusmaailman pysyvästi. Kerran toisensa jälkeen jouduttiin selvittämään tilanteita, joissa vaatimukset olivat epärealistisia ja päämäärä absurdi. Vaatimukset täytettiin ja päämäärät saavutettiin, vaikka suuri ja mahtava tilaajaosapuoli oli käsittänyt ponttooneilla toimivan nosturin piirustuksen jalat metreiksi ja suomalaiset sanoivat, ettei sellaista voi rakentaa. Ja vaikka oli keksittävä metalliseos ja perustettava tehdas, jotta kyettäisiin takomaan bolshevikeille aidosti antimagneettinen ankkurikettinki merenmittausta toimittavaan laivaan.

Tämä on nytkin teollisen kudoksemme suurin vahvuus, kyky toimia mahdottomissa tilanteissa. Sitä amerikkalaiset eivät osaa, eivät edes kalifornialaiset.

 

Mistä tämä äkillinen viisaus?

 

Edellä kerrotusta osa löytyy kirjoista mutta hajallaan kuin hullun kulta. Mistä tämä äkillinen viisaus? 

Olemme nyt nopeasti kriisiytyvässä tilanteessa. Kriisi on matematiikan termi. Ellei etumerkkiä ilmoiteta, se voi olla hyvä tai paha asia. Tämä voi olla hyvä kriisi. 

Teknologian kielessä mietitään mediakonvergenssia, kun ei ole porukallakaan keksitty vaikeampaa sanaa. Ajatus on jotain tämän suuntaista: on joukko tiedotusvälineitä, jotka voi kuvitella letkuiksi. Ne tuovat lukijalle hyödyllisiä aineita, kuten veriplasmaa tai ravintoliuosta, ja poistavat kuona-ainetta. Se on lehdistö. Letkut paranevat ja virtausnopeutta voidaan muuttaa.

On myös kasvava määrä laitteita, esimerkiksi päätelaitteita, joita käyttäen median mannaa päästään nauttimaan. Perinteisen painetun lehden rinnalla on verkkolehti, jota voi tutkia Internetin kautta ilmaiseksi tai halvalla, ja uutisia voi ostaa myös parempiin matkapuhelimiin. Viime syksynäkin muuan TKK.n professori, joka on myös juristi ja historian tohtori, tavattiin San Franciscon Sheratonin ulko-ovelta polttamasta piippua ja lukemasta suomalaista sanomalehteä kännykällä. Ovihenkilöt eivät osanneet päättää, kumpaa ihmetellä enemmän. Tupakointi vaarantaa terveyden.

Kun nämä viestimet ja laitteet sekoittuvat toisiinsa mahdollisesti mielenkiintoisella tavalla, puhutaan mediakonvergenssista. Asia on vaikea tässä ja nyt mietittynä ja erittäin vaikea historiallisena ilmiönä. 

Kaarle XII:n ja Neuvostoliiton mediakonvergenssista on vähän tietoa. Molempia on paneteltu ahkerasti alan vaikutusvaltaisimmissa lähteissä. Esimerkiksi Isoavihaa meren yli paenneilla suomalaisilla papeilla oli erinomainen tarve tähdentää vihollismiehityksen armottomuutta, koska he olivat jättäneet kirkkonsa ja seurakuntansa Herran haltuun, mutta Herran hallinto ei toiminut. 

Neuvostoliitto ei aktivoinut taseissaan ihmisiä eikä muita luonnonvaroja ja siksi tilanteet näyttivät teollisemmilta kuin olivatkaan.

Tiedon välittymisen näkökulma saattaa selittää molemmista ilmiöistä asioita, joita emme tienneet. Neuvostoliitto kaatui kuin lankkuaita ja sen jälkeen kun tuomarit olivat yhteen ääneen laskeneet kymmeneen ja gongi oli soinut, voitiin vain ihmetellä, miten vähän johdonmukaisella kasvatuksella, koulutuksella ja rationaalisesti rakenteistetulla teollisuudella oli saatu aikaan.

Kaarle XII ei sovi lainkaan ruotsalaisen hyvinvointivaltion ihanteisiin. Siksi panetteluperinne on edelleen niin laajalle levinnyt, ettei historiaa harrastava kansa muista tai edes tiedä, että hän oli Napoleoniakin suurempi uudistaja. (Vuoden 1734 lakikin oli hänen aikanaan vahvasti edistynyt virstanpylväs mutkaisella tiellä laillisuusvaltioon ja oikeusvaltioon.)

Tuskin asia olisi toinen, vaikka Pultavan tappelu olisi tullut voitoksi, kuten olisi voinut helposti käydä. Sotapäälliköitä ei haluta muistaa, koska dokumentoitu ja vapaa muisti käyvät eri suuntiin. 

Viime vuosisadan suuri keksintö oli liikeyritys. Se keksittiin Yhdysvalloissa, jossa kehitettiin myös liikeyrityksen hallitsemisen ja rahoittamisen tekniikka. Silloin keksittiin paljon samaa, jonka Kaarle tiesi ja sata vuotta ennen häntä Wallenstein, jonka armeija oli oikeastaan osakeyhtiö, äärimmäisen hyvin organisoitu, voittoa tuottava yksikkö.

Ajatus: tässä kohdin sosiologi Manuel Castells voi olla vähän väärässä. Globalisoituminen tapahtuu ehkä sittenkin maantieteen ja ajan ehdoilla. Ruotsi ja Suomi ovat esimerkkejä valtioista, jotka ovat selviytyneet yhä uusista ja uusista haasteista tietämällä mahdollisimman tarkasti rajansa, resurssinsa ja niitä yhdistävät ja sulkevat kanavat.