Takaviisas

Tulee helpoksi tämä kirjoittaminen, kun asiaa ei tarvita ja saa selittää, mitä eilen oikein tarkoitti ja mitä ei.

Matti Kurjensaaresta halusin sanoa, että hänen “muotokuvansa muistista” eli esseemuotoiset henkilöjutut miellyttivät minua nyt pitkän ajan jälkeen uudelleen luettuina suuresti. Arvioin että ne ovat kirjallisesti erittäin korkeatasoisia. Lisäksi ne ovat sitä historiaa, jota ei ole oikein kirjoitettu eikä tallennettu.

Kirjoittajan itsensä aina korostama “sivullisuus” osoittautuu oikeaksi arvioksi. Kurjensaari oli väärään aikaan oikeaa mieltä. Tästä on se Paasikiven verta hyytävä aforismi: ei pidä olla oikeassa ajattomalla ajalla.

Hyvällä kirjoittajalla on lukemattomia heikkouksia. Toisin sanoen niitä heikkouksia ei pidä lukea. Pakkopulla on keskeistä reseptioestetiikkaa. Jos haluaa kahvin, pitää ottaa myös se pulla.

Meillä oli aina pakastimessa, ja isäni kysyi joka kerta, ovatko emännän itsensä leipomia. Valehtelimme joka kerta, että ovat. Hän pani kahviin kolme palaa sokeria ja kermaa. Kaikeksi onneksi hän ei tiennyt, että muitten juodessa tavallisesti mukista hänen kauniit kahvikuppinsa olivat neuostovalmistetta. Niitä sai halvalla Koiton talosa Simonkadun ja Yrjönkadun kulmasta. Tuolla on hyllyssä, ja pohjassa on leima “Lomonosov”, ihan kuin Bukowskin huutokauppaluettelossa.

Tosin nykyisin ei enää käydä pullakahvilla. Itse pyydän tuomaan pullon punaita limunaati ja possumunkin, joka voidaan aina jakaa kahdelle. Kauklahdessa on vanhan kansan leipomo, jonka munkkeja ja lihapiirakoita saa täältä lähikaupastakin. Syöjä huumaantuu, samalla tavalla kuin Suur-Savon leipomon kalakukosta.

Kurjensaaren kirjasta “Loistava Paavolainen” olen hiukan eri kannalla kuin kommentoija. Kurjensaari oli kova poika ihailemaan, ja Paavolainen oli hänen suuri esikuvansa. Niinpä Kurjensaari ei koskaan hoksannut, että hän kirjoitti monin kohdin paremmin kuin Paavolainen.

Vastaavasti Paavolaisen ihailu, joka ryöpsähti 1960-luvun alussa Koottujen teosten ilmestymisestä Otavalta, on monin kohdin heikosti perusteltua.

Minulle “Nykyaikaa etsimässä” on edelleen ilmestys ja tavoittamaton esikuva. Vitsikästä, eikö olekin - kun olen huolella tutkinut, että Paavolaisen Pariisista löytämä ja Sveitsissä maailmansodan aikana orastanut “nykyaika” on hänen kuvaamanaan osittain vanhentunutta, osittain virheellilstä, osittain keksittyä. Kurjensaaren “Hyvä ja paha Pariisi” (1950) vaikutti minuun niin, että raahasin vielä nuoremmankin  viattoman poikani katsomaan, missä Tulenkantajat istuivat, näytin Kalastavan kissan kadun (Pariisin kapein katu, lähellä kirjakauppaa Shakespeare & Co).

Paavolaisen kuvaus pitkästä ja vaarallisesta  jalkamatkasta yöllä sodan takia pimennetyssä Pariisissa Montmartrelta Montparnasselle on suomalaisen kirjallisuuden huippua. Sota oli näet syttynyt hänen palaillessaan Kreikan kautta Neuvostoliitosta, jossa hän oli uskonut suunnilleen kaiken mitä näytettiin.

Ahkerat lukijani ehkä muistavat, että mielestäni myös J. Donnerilla oli kirjailijana kohtalokas puute - kirjallisen lahjakkuuden puute. Isä Kai Donner (“Siperialaiskertomuksia”) oli paljon parempi. Koulutoveri Christer Kihlman oli samanlainen - sellainen, joka viihtyy valehdellessaan.

Nämä muuten melkein huomasivat Pohjoismaiden suurimman taiteilijan teena. Tuo suurin oli Ingmar Bergman ja teema oli suuri epäonnistuminen, monesti kuolema.

Lukuvihje ja analyysin ohje. Katsokaa, sopiiko tekstin alkuun näkymätön kappale:” Kuulkaa, todellisuudessa minä en ole mielenkiintoinen henkilö, mutta jos jaksat, voin kertoa, kun kerran tapasin…”

Nimeän tämän Tšehovin testiksi - kertomus lääkäristä, joka päätyy itse johtamaansa mielisairaalan ja joutuu siellä jatkuvasti entisen renkinsä mukiloimaksi. Mies joka huomaa että hänen suuri rakkautensa on tavallinen muija vain. Neito joka käsittää että tuo komea mies ajattelee hänen perintörahojaan ylistäessään hänen kiharoitaan ja kuultavaa ihoaan.

Luullakseni Bergman olisi allekirjoittanut Tšehovin teesin - Paavolainen ja Donner eivät, Kurjensaari kyllä - että ihminen, joka ei ole pettynyt katkerasti itseensä ja osaamattomuuteensa ainakin kahta - kolmea kertaa ja ryömimään näkösältä korvat luimussa ja housut tahraisina - ei ole aikuinen.