Viridiana

 

Tulin onnelliseksi, kun lakkasin katsomasta elokuvia. Siitä on nyt yli 40 vuotta.

Hiukan pelkään, ettei edelle kirjoitettu ole aivan totta. Mutta vihreitä olivat ne tabletit, joita minulle syötettiin. Sitten jatkettiin toisilla keinoilla.

Hyvin paljon myöhemmin aloin aavistella, että sydämen ja reumaattisen taudin yhdistelmä voisi liittyä tavalla tai toisella sekapäisyyteen.

Minullahan ilmeni 10-vuotiaana sydämen sisä- ja ulkokalvon tulehdus ja nivelreuma. Armeija-aikana olin sen 3 kuukautta sairaalassa reumaattisen kuumeen vuoksi. Muistan lääkärin mutisseen jotain sellaista, että ei mene sydämeen. Sitä ihmettelin jo silloin, ettei minusta tehty vähintään B-kelpoisuusluokan miestä, vaan A säilyi, vaikka palvelusaika putosi kahdeksaan kuukauteen ja tulin tykkimiehenä siviiliin. Sen koommin armeija ei ole osoittanut mielenkiintoa minua kohtaan, enkä minä sitä.

Ymmärsin 50 vuotta myöhemmin, että heiveröisyyten oli isälleni paha pettymys. Juuri tuohon aikaan, 1974, jouduin epäillyksi myös henkisestä heiveröisyydestä. Minulla todella on tallessa paperi, jossa isäni oli hyvin tiukkana. Vedin Kemppisen hyvän nimen lokaan kiittelemällä jopa sellaista pahamaineista kommunistia kuin Mauno Koivisto. Enkä minä ollut ennen edes kuullut, että Kemppinen olisi hyvä nimi. Sen tiesin, että Borenius oli. He olivat herrasväkeä, me taas emme sinne päinkään.

Se elokuva oli Peckinpahin “Pat Garret ja Billy the Kid”. Istuin katsomassa sitä Ritzissä. Pulssi nousi kaikessa rauhassa ollessani yli kahdensadan ja minun alkoi tehdä aika pahaa. Mehiläisessä sydänfilmissä todettiin kyllä arpiääni mutta ei suoraa syytä ilmiöön.

Kysyttiin, onko suvussani monta mielipuolta. Sanoin että ei ole. Tervejärkistä joukkoa joka sorkka.

Söin lääkkeitä. Sitten lakkasin. Parannuin depressiivisyydestä ja peloista, mutta sairastuin runouteen. Siihen asti oli riittänyt lukeminen, mutta nyt piti kirjoittaakin. Ihmettelin, kun kustantajat alkoivat painaa niitä. Kun vaimoni sairastui syöpään, kirjoitin säikähdyksissäni väitöskirjan. Se ei auttanut.

Muutimme Amerikkaan. Kun tulimme siihen käsitykseen, että etenkin Kalifornia on hirvittävä väärinkäsitys, Berkeleyssä pidin luennon kauppiaallisesta oikeudesta (lex mercatoria) koko tiedekunnalle. Sanoin että kirkko ja Tuomas Akvinolainen vastustivat koron ottamista, koska aikaa ei voi myydä. Kerroin että samat oppineet vastustavat tekijänoikeutta, koska rahan ottaminen kirjoituksesta on varkautta - siinä varastaa Jumalalta. Verba enim Dei sunt. Sanat ovat hänen. Tätä jo Goethe kiukutteli Faustissa. “Alussa oli sana.”

Kävin katsomassa San Franciscossa “Punaisen kyyneleen” (oikeastaan “Vertigo” eli huimaus tai pyörrytys) paikkoja, jotka on elokuvassa sekoitettu taitavasti. Tiesin että Petteri v. B. piti filmiä kaikkie aikojen huippuna ja oli kai kirjoittanut gradunsakin siitä.

Minä arvostin elokuvissa vihreää, jota Vertigossakin kyllä on. Buñuelin “Viridiana” - naisen nimi tarkoittaa vihreää - oli minulle vastaavanlainen potku mahaan. Molemmat ovat tarinaltaan sairaalloisia. Itse asiassa ihailemani Buñuelin elokuvista “Tuhon enkeli” on huikein. Pariisissa kävin näyttämässä pojalleni elokuvateatterin, jossa “Andalusialainen koira” oli esitetty niin että poliisi puuttui asiaan. Saapuvilla olivat ohjaajan lisäksi Lorca ja Dali. Picassoa ei näkynyt vaikka hän oli kulmakunnan poikia, mutta vanhempi.

Mielestäni Carlos Saura ja P. Almodovar ovat perillisiä alenevassa polvessa. Jollain kumman tavalla luen Peckinpahin samaan porukkaan. Ainakin hän käytti dolly-temppua. Katsojaa pyörryttää, kun kamera zoomaa eteenpäin ja vaunu vetää sitä samalla taakse päin. Katsojaa saattaa sattua sydämeen.