Puhelinluettelo

Edellisen blogikirjoituksen kommentit olivat niin hyviä, että melkein niiskutin.Olen itse erikoisen mieltynyt memoraatteihin. Tuota kummaa sanaa käytettiin ainakin ennen kansanrunoustieteessä muisteluista. joita opiskelijat keräsivät. Hyvinkin puoli vuosisataa ymmärrettiin kerätä tavallisten ihmisten tavallisia muistoja, kun oli onneksi päästy irti maa- ja metsätalouden tolkuttomasta romantisoinista.

Ajatelkaapa “Tukkijoella” -näytelmää tai “Tulipunakukkaa”. Minkä verran tarinat liittyvät todellisuuteen?

Noita hienoja memoraatteja SKS julkaisi kirjoinakin. Luin ne kaikki. Millaista oli olla kotiapulainen kaupungissa? Millaista oli rakennustyömaalla 20-luvun lopussa?

Koska olen itse nykyisin vanhan kansan muistihirviö (termi taideohjelmasta “Kankkulan kaivolla”), täsmennän.

Alle 10 ihmistä saa selvän jutun kuvasta. Keskellä on kotini, Nurmen puupää ja siinä kiinni kivipää. Vastapäätä on Halamion talo. Vinosti vastapäätä Sillan Hanneksen oriilla astutettiin tammaa. Ja kiinni kotipihassani eli 10 metrin päässä oli Uiton Matin navetta. Lempi - mummoni hyvä ystävä - oli koulutettu meijerikkö, mutta minun muistoni aikana hän oli ikivanhaa isäänsä hoiteleva kiukkuinen ihminen, jolta hain pohjapiimää korvattomaan kuppiin. Luultavasti elämänmenoon vaikutti Vilahon kaatuminen sodassa (hukkumalla), ja olihan se lapsikin yksinkäsin tehty. Ei pidä sekoittaa Vilijuun, veljeen joka aloitteli valmisvaatteiden myymistä. Kaupan nimi oli Uusi Pukimo.

Lapsuuteni oli 25 vuotta ajastaan jäljessä, kun oli juuri ollut se sota. Isoisäni oli hankkinut Kettulasta runsaasti maata ja keskellä kirkonkylää pidettiin kotieläimiä, myös sikaa ja kanoja ja kahta hevosta. Perhe oli suuri mutta “Itte” eli isoisäni oli tosi yrittäjä. Kiinteistöllä oli lopulta 37 huoneistoa kivitaloissa, osa niistä myymälöitä ja korjaamoja ja se elokuvateatteri. Kaikki on purettu eikä rahaa liene kenelläkään vaivoiksi asti.

Koetin kerran yleisön edessä sanoa Tuurin Antille, että hän on kuvannut lukuisissa kirjoissaan Suomen maaseudun romahtamisen. Hän ei ottanut tällaista puhetta kuuleviin korviinsa. Ei se mitään. Antin isä oli nyhtyri mies, sanoi äitini, joka oli samalla luokalla Kosolan koulussa.

Lopun aikojen merkkejä olivat yllättäjät, kuten Lillbacka, joka rakensi erittäin menestyvän tehtaan Passin pelloille, ja luokkatoverini niin kuin Ylipelkosen poika, joka kehitti sen kiertävän rännikaupan ja saavutti kuuluisuutta tuomioistuimissakin.

Sitä puhelinluetteloa odotan nähdäkseni. Tuttava sanoi, että hänellä on iskemätön Helsingin puhelinluettelo, viimeinen.

Mietin ihastuneena, mitä postissa tai poliisiasemalla sanottaisiin, jos menisi niin kuin elokuvassa ja pyytäisi siivosti puhelinluetteloa katsoakseen. Eivät tarmaa tietäisi, mikä se sellainen painotuote oli.

Keltaiset sivut olivat todella tarpeen, jos piti etsiä vaikka jalkahoitola tai yksityislääkäri. “Meidän” asianajotoimisto oli kohdassa A, asianajotoimistot. Muistan kymmeniä alan firmoja, sellaisia kuin von Wendt & Koiranen. Vanhin taitaa olla hieno Castrén & Snellman. 

Tuntuu oudolta, että vielä äskettäin ihmiset antoivat painaa kotiosoitteensa. Kemppinen Kullervo, asianajaja, Hakamäki 4 F 80, 428 397. Viraastoissa ja kanslioissa kysyttiin: onko teillä puhelin. Vielä minun elinaikanani esimerkiksi jääkärikenraali, filosofian maisteri (Rooman kirjallisuus) T. Laatikaiselta kysyttiin postissa, osaako pappa lukea. Ja Saara-mummoni ei osannut kirjoittaa, vaan allekirjoitti “S”.

Joka miehellä eli esimerkiksi minulla oli puhelinluettelosta repäisty karttaliite auton takaikkunalla tai suorastaan hansikaslokerossa (jossa en ole koskaan pitänyt hansikkaita). Ei kertaakaan käväissyt mielessä, että auto (navigaattori) tietäisi, että nyt mennään Nuottasaarentiellä.