Väki valtava

 

Mies löysi todellisen oman itsensä hiekkarannalla. Merijalkaväki oli syöksynyt maihin keulasta avautuvalla aluksella - LST - ja mies ampui kuin hullu. Tappaminen on hauskaa! Tappaminen hurmaa pään!

Paikka oli Saipan, mutta olisi se voinut olla myös Okinawa tai Iwo Jima. Vuosi oli siis 1945. Tai olisi voinut olla. Kirjailija ei ollut vielä syntynyt. Aivan.

Kohtaus on hyvin keksitty. Se on James Ellroyn kirjasta. Isosta miehestä tulee Los Angelesissa korvaamaton gangstereille ja muille poliitikoille.

Ellroy ainakin oli yksi USA:n parhaista rikoskirjailijoista tai kirjailijoista. Tosin hän on niin keskittynyt todella raakaan väkivaltaan, että lukeminen käy voimille. Hänen tunnusomainen tyylinsä muistuttaa konetuliasetta. Sekin muuten on aika rasittavaa. Ja hän sekoitti todellisia ja keksittyjä henkilöitä, kuvasi Kennedyn surmanneet murharyhmät ja Meksikossa asuvat natsitaustaiset huumeparonit. 

Sähköttävän tyylin sanotaan syntyneen, kun kustantaja tahtoi lyhentää hänen varhaista teostaan, ja kirjailija teki sen muun muassa poistamalla verbit lauseista, ja useimmat adjektiivit perässä.

Lukijat pitivät siitä. Nyt luettuna esimerkiksi Raymond Chandler, kovaksi keitetyn rikosjutun varhainen suuri nimi, tuntuu jotenkin harmillisen sirostelevalta ja hänen kuuluisat murjaisunsa lavataiteelta.

Kolme paksua nidettä Ellroyn tuotantoa on Everyman’s Library -sarjassa. Sarjan nimi voi antaa väärän kuvan. Siinä on maailman parasta, englanniksi kirjoitettua ja käännettyä. Jos nimi vihjaa, että nuo kirjat kannattaisi jokaisen lukea, olen kunnioittavasti samaa mieltä.

Mutta tämäpä ei ole kirjoitus kirjallisuudesta. Eilinen oli.

Lukemisen ongelma ei ole ylivoimainen, vaikka kustantajat ja julkaisijat tekevät jo kuolemaa etsiessään ihmelääkettä.

Olemme ajautuneet yhä yleisempään autismiin. Tahdomme torjua vaikutelmat. Rakastamme rutiineja. Kun suuntaamme pirteän punaiset silmämme lukulaitteeseen eli käytännössä älypuhelimeen, haluamme vain sellaista sisältöä, jonka tiedämme jo. Ja haluamme, että meitä liehitellään. “Käärmeöljy parantaa kaikki vaivasi. Juo pullo päivässä.” ‘Coca-Cola’ vihjasi alkujaan: ole pilvessä pirteänä. 

Lehdessä luki, että venäläiset ja yleisemmin aasialaiset kansat suhtautuvat täysin tyynesti toisten ihmisten kärsimyksiin ja kuoemaan. Olisiko ajatus, että hyvä vain, kun toiset?

Tämä on ikivanha huonon ajattelun nollapiste. Paha - muut. Hyvä - minä / me.

Ajatus ei pidä paikkaansa myöskään tietoihin verrattuna. Aasiaa on muun muassa buddhalaisuus. Sellaisilla asioilla kuin elämä ja vapaus on tuossa perinteessä valtava merkitys, mutta maan päälle ei ole luvassa onnelaa.

Toimintakertomuksissa on länsimainen, pintapuolinen perinne. Perusjännäri on eräänlaista jumaluusoppia. “Paha” haetaan esiin ja siitä ehkä vapaudutaan. Oppineet miettivät miettimästä päästyään, miten hyvä jumala voikin välillä olla paha. Vastaukseksi on suuri määrä silmänkääntötemppuja.

Perinteisen hölmöyden mukaan historiasta ei opi. Oppii siitä. Esimerkiksi sen, että pahan vastustaminen pahalla lisää pahuutta.

Maailmassa kirjoittaminen ja siis lukeminen on keksitty itsenäisesti ja vailla kosketuksia muihin kirjoittajiin ainakin viisi kertaa. Ehkä arvio ei ole oikea. Ihasteltuani mayojen tutkimuksen yllättäviä edistysaskeleita jäin taas pohtimaan suurien kivien kulttuureja, pyramideista, joita on vaikka missä, esimerkiksi Euroopan rannikkojen jätinkiviin (katso Obelix).

Kyllä ne ovat jonkinlaista kirjoitusta, kuten kuvistakin tuntuu ilmenevän.

Emme vain osaa lukea. Se se on ongelma. Emme osaa lukea.