Toorit

En olisi uskonut. En ollut tullut ajatelleeksi. Bachin Johannes-passion pienoismalli on Suomessa.

Matteus- ja Johannes-passio ovat pääsiäisen ajan musiikkia, eikä etsienkään löydä ajatusta, että ne eivät olisi musiikin huippua.

Nämä teokset eroavat toisistaan paljon. Hiukan ylimalkaisesti voisi sanoa, että kun Matteus-passio on eeppinen, Johannes-passio on lyyrinen.

Molemmat ovat ylipitkiä ja kaikille esittäjille äärimmäisen vaativia. Tietenkään kuulijakaan ei pääse vähällä, koska teoksissa on niin vahva kokonaisrakenne. Ne olisi kuunneltava kerralla alusta loppuun.

Muistan itse, että jo nuorena koin kipeästi, miten epäonnistuneet Helsingin Johanneksen kirkon penkit ovat ja toisaalta miten huonosti Suurkirkossa kuuluu. Ellei onnistu järjestämää itseään urkuparvelle, jonne oikeastaan on pääsy kielletty yleisöltä, saa tyytyä toispuoliseen kuunteluun. Lapsenlapset ovat laulaneet passioita kymmenen vuotta, joten en ole tarvinnut varsinaisia kepulikonsteja.

Tunnen näistä teoksista noin 100 eri levytystä, myös Mauersbergerin ja Furtwänglerin; Karajan muuten on yllättäen kuin Mersu näyteikkunassa: kiiltoa ja loistoa on mutta moottorista ei ole tietoa. Kulttiversio on Klemperer ja tämän hetken loistokkaimpia ovat Gardiner ja Suzuki sekä Jacobs ja Herreweghe.

Poikani, se joka itse laulaa kuorossa myös erittäin vaativaa satsia, kertoi eilen ajaneensa itse ylös Äkäslompoloon autolla, kun perhe ajoi junassa. Hän oli kuunnellut passiot mennen tullen huomattavan huolellisesti. Keskustelimme Johannes-passion ällistyttävästä sointumaailmasta, jossa kuulijaa saa tritonuksesta päähänsä heti teoksen alussa ja joutuu vähän väliä haukkomaan henkeä ihmetellessään, miten säveltäjä voi päätyä tästä tuohon, soinnillisesti eli moduloiden.

Sitten kävi ilmi, että kesällä porukka on menossa Saariselälle. Koska lapset ovat aika pieniä, sanoin painokkaasti, että kannattaa kiertää vakiokohteet, kuten Luulampi ja Lankojärvi, ja nähdä Lapin tai kenties koko Suomen merkillisin paikka, Pyhä-Nattasen huippu ja siis nuo toorit eli miljoona vuotta vanhat liuskoittuneet kivet.

Itse kävin siellä kesällä 1956. Tekoallasta ei vielä ollut.

Vasta yöllä käsitin, että tuo tunturin laki ja tuo teos, siis Johannes-passio, kuuluvat yhteen.

Poimin jutun kuvan verkosta, jossa vastaavia kuvia on paljon. Olen nähnyt myös erittäin hyvää lennokilla otettua videota tuosta paikasta. Kävin läpi omia ja isäni kuvia, joita on Lapista ehkä 10 000. Päädyin loukkaamaan jonkun tekijänoikeutta, koska halusin kuvailla mielestäni hiukan yllättävän tosiasian. Monille maailman vuorilla on “virallinen” kuva, mutta useimpia Lapin tuntureita ei voi valokuvata. Jopa kaikkien tuntema Saana on vakiokuvassas vain yksi näkökulma noin sadasta. Vuodenaika ja valaistus muuttavat näyn aivan täysin. Saariselän helmi Sokosti vaatisi noin 1 000 valokuvaa, jotta siitä saisi käsityksen. 

Sama koskee Johannes-passiota. Vaikka osaisit sen ulkoa ja olisi johtanut sitä kymmenen vuotta - sanoi minulle Ensti Pohjola - teos on joka kerta erilainen.

Tunturi ja musiikki. Erikoista? Erikoisuuden tavoittelua?

Ei. Missä taivas kohtaa maan siellä on kertomus, draama. Se ei ole mikää piste eikä paikka.

Se on kertomus voimasta.