Lampinen

 

Kun Kalle, Valle ja Palle sekä heidän seitsemän serkkuaan ostavat, myyvät ja vaihtavat marmorikuulia, tuloksesta voi tulla riitaa, kun joukon ulkopuolelta tulee joku Aku, joka sanoo olevansa tavaran ainoa aito omistaja, ja velkoo saataviaan.

 

Joskus tehdään niin, että kukin vuorollaan selvittää välinsä oman kauppakumppaninsa kanssa eli käytetään sama tekniikkaa kuin helmiä lankaan pujoteltaessa. Joskus asiaan vaikuttaa yllättävä asianhaara, kuten petos. Joskus asianomaisella ei olekaan hallussaan sitä marmorikuulaa, jonka hän väittää hankkineensa ja nyt myyneensä.

 

Perussäännöt tällaisen ratkaisemiseen opitaan muutaman kuukauden kurssilla tiedekunnassa. Ratkaisija hankkii näin välttävät tiedot asiassa, joka lakimiehen pitää osata. Jos marmorikuulat vaihtuvatkin autoihin tai pientaloihin, voi käydä ilmi, ettei pienkurssitettu lakimies osaakaan tarpeeksi.

 

Oppimisen opettaminen on edelleen suhteellisen heikoilla. Asiaa kuvataan tosiaan myös ontoksi otsikoksi, kuten joku kommentoija nyt. Näin ei ole.

 

Esimerkissä kuvataan ahkeran mutta yksinkertaisen kouluttautujan perusvirhettä. Tuo virhe on ryhtyä paukuttamaan asiaa miettimättä, mihin tällä oikeastaan pyritään ja miten tuon päämäärän voisi saavuttaa. Seuraavaksi olisi laskettava omat resurssit. Paljonko päähän mahtuu ja mikä määrä valuu yöllä hukkaan tyynylle. Vaikka ihmisillä keittoaika olisi sama, hauduttamisajat vaihtelevat. Tiedän erään ylisuoriutujan, joka aina varasi viikon kiireiseenkin kokeeseen opitun asettumiseen.

 

Jos esimerkki on lukijalle vieraan oloinen - niin kerran juttelin muka huonoa onneaan manaavan kaverin kanssa, joka oli joutunut toteamaan ilmoitustaululta, että reisille meni, ja tenttiin olisi valmistauduttava uudestaan, kolmen kuukauden kuluttua. Kysymyksessä oli kieli – taisi olla latinan pro – ja kaveri sanoi säästäneensä aikaa ja vaivaa jättämällä partikkelit opettelematta, kun ne vaikuttivat niin ikäviltä ja todennäköisesti tarpeettomilta.

 

Kaverin nimi tuli vastaan vuosikymmeniä myöhemmin. Hän esitti kirjelmässään väitteensä ja vaatimuksensa tueksi oikeudellisen säännön ja lähdeviittauksen. Olin esittelijä ja kävin katsomassa kirjoistani. Bingo. Lähdeviittaus jatkui pisteen jälkeen ilman uutta kappaletta: ”Pääsääntö on kuitenkin, että…”

 

Joku mainitsi NN:n, joka oli kerran tunnettu tekijä tietokilpailuissa. Jäin oikein miettimään, miksi tietokilpailutieto ei enää vedä. Syy ei ole Internet, vaan tuollaisten pistemäisten tietojen riittämättömyys. 

 

Valtavilla yleistiedoilla varustettu lahjakkuus, joku valantehnyt puunhakkaaja tai vastaava, osaa ehkä luetella kuusi johtavaa bebop-muusikkoa, mutta ei oikein tiedä, mitä tämä outo musiikki on ja mikä on sen suhde muuhun musiikkiin.

 

Kouliintunut ihminen, joka on oppinut toisilta ympäriltään tai viisaasti opiskellen, löytää metsästä pois ja kertoo vielä oikeansuuntaisen kuutiomäärän ja havaittavan ympäristörasituksen. Minulle ”metsä” oli yksityisoikeus eli omaisuus, velat, sopimukset ja myös perhe ja perintö. Viisas opettaja määräsi laudatur-tenttiini muun ohella Arnholmin Yksityisoikeuden, melkein kaksi tuhatta sivua norjaa. Harvoin olen niin paljo oppinut. Nämä piti lukea yhtä lyytiä. Aloin ymmärtää, että siviilioikeutemme oli saksalaisten harrastamien ”yleisten näkökohtien” värjäämää ja että myös Suomessa kiitettiin kehnoakin kirjallisuutta. Kalle, Valle ja Palle tunnetaan nykyisin nimillä Tupu, Hupu ja Lupu. Opin sen 1938 painetusta Seura-lehdestä. Kolmosten äiti oli Akun serkku Sanelma.